Nimi: Kahvitahroja pöydän kulmalla
Kirjoittaja: Mii eli Sädekehä
Genre: Angst, ehkä pikkasen romancekin
Paritus: James/Sirius
Ikäraja: K-11
Vastuuvapautus: Kaikki kunnia Rowlingille.
A/N: Okei, tästäkään ei pitänyt tulla tällainen. Suunnittelin tämän ihan erilaiseksi, mutta lopulta olen tyytyväinen siihen, mitä sain aikaan. Tavallaan. Ehkä.
Ikäraja saattaa olla hieman liian korkea – en oikein hallitse angstin luokittelua. Ja tämä osallistuu Angst25 sanalla ’onni’ ja OTP10 sekä myös FF100n sanalla ’päivät’.
Remuksen pov, ja kommentteja toivoisin kovasti! (:
--
Kahvitahroja pöydän kulmalla
Aamuisin ilma oli kylmä ja kolea. Ikkunanpielet jäässä, puissa roikkuvat kuolleen lehdet valkean huurteen peitossa. Oli pimeää ja hiljaista, tyhjää.
Ja istuessani aamuteellä he juoksivat keittiöön kilpaa. Kuulin naurun ja sadattelun, kummallisen kohinan. Pöytä tärisi ja joku läikytti kahvia. En minä torunut, en nauranut enkä katsonut. Tunsin katseiden sinkoavan huoneessa, kosketuksen kylmällä reidellä. Nostin lehden silmilleni ja olin kuin en olisi ollutkaan.
Ihan sama. Ihan helvetin sama.
-
Päivisin kaikki oli toisin. Aurinko pilkotti paksun pilviverhon takaa ja maalasi sateenkaaren taivaanrantaan. Ilma oli viileää, tuuli humisi ja rikkoi lehtien kauniin ryppään.
”Katso Sarvihaara! Katso!”
Into ja lumo paistoivat puheen läpi. Nostin katseeni hitaasti pöydästä ja yritin ymmärtää. Ymmärtää yhteen liittyneet kädet, vihjailevat hymyt ja katseet, sen hiljaisen rakkaudenpalon. Ja kun katsoin viereeni näin Peterin puristavan silmiään kiinni.
”Ole niin kuin et huomaisikaan”, sanoin ja kuulin, kuinka kahvikuppi putosi hänen käsistään.
En nostanut enää katsettani. Tiesin, että he olivat jo poissa. Pitkällä portaikossa, pakenemassa piilopaikkaansa, piiloon katseilta, piiloon maailmalta. Piiloon todellisuudelta.
Ja minä tiesin, etten enää osannut sulkea silmiäni. Olla, niin kuin en olisikaan.
Eikä osannut Peterkään.
-
Iltaisin kylmyys palasi pakkasen kipristelynä poskipäillä, yhteen liittyneinä käsinä. Tuuli ulvoi oksien siimeksessä, ja pimeys peitti onnellisten tähtien taivaan. Oli vain kurja viima ja hiljainen synkkyys.
”Helvetti! James, kuinka sinä voit!”
Huuto kantautui korviini kylmänä pelkona, tuskallisena kuunnella. Näin Siriuksen kivun ja kaipuun. Tunsin, kuulin, vaistosin. Ja James tärisi. Ei kylmyydestä eikä raivosta vaan pelosta. Enkä minä enää kuunnellut. En jaksanut. En vain jaksanut.
”James! Tule takaisin ole kiltti, James!”
Ovi pamahtaa kiinni, Sirius tärisyttää pöytää. Ja minä kaadan kahvikupin. Vahingossa, tietenkin.
”Helvetin idiootti!”
Ja minä en välitä
-
Öisin kaikki palaa radalleen. Ruohikko saa valkoisen huntunsa, taivas pimenee ja sumu laskeutuu lasittuneen järven ylle. Hiljaisuus hivelee korvia, kylmyys kolkuttelee ikkunoita.
James nukahtaa vaimonsa vierelle alistuneena kohtaloonsa.
Kello lyö kuitenkin aina kaksitoista, ja silloin hän nousee. Kuulen askeleet ja tiedän, minne hän menee. Peter kääntää viereisessä huoneessa kylkeä. Minä säälin häntä.
Lukko naksahtaa kiinni ja yö täyttyy yllättäen naurusta, ilosta ja onnesta. He ovat onnellisia yhdessä, James ja Sirius. Onnellisia, vaikka he tietävät aamun tulevan. Silloin ei kosketella salaa pöydän alla, upoteta suudelmia hiuksiin. Ei naureta eikä kaadeta kahvia pöydälle. Ei hymyillä viehkeästi ja juosta karkuun.
Silloin istutaan hiljaa ja katsotaan kuinka elämä lipuu hiljalleen ohi. Toivotetaan kankeasti hyvät huomenet ja unohdetaan onnellisuus.
Silloin luetaan lehteä ja vaihdetaan salaisia katseita. Ollaan niin kuin ei oltaisi, ja esitetään, ettei kukaan tajua, tiedä, halua mitään.
Ja silloin, kun Lily pyyhkii Peterin aiheuttamat kahvitahrat pöydän kulmalta, minä käännän katseeni pois ja näen ikkunan kautta, kuinka James sujauttaa suukon Siriuksen poskelle. Enkä minä toru, en naura enkä katso.
Minä vain tiedän.
--