Eikä, nyt tämä ficci on sitten epilogia vaille finaalissa!
Luku 10 – Seurauksia
Bella's PoV
”Oletko nyt ihan varma, Bella?”
”Satavarma”, kuiskasin ja sipaisin Edwardin leukapieltä. Olimme parhaillaan niityllämme. Kuinka hassua, kuinka uskomatonta – taannoin olisin vielä ajatellut, että kuinka mahdotonta – että nyt saatoin puhua minusta ja Edwardista monikon ensimmäisessä persoonassa. Sellaiset kieliopilliset seikat olivat kuitenkin merkityksettömiä, mutta siitä huolimatta kumman hykerryttäviä.
Vaikka toistaiseksi minun täytyisi pitää suuni supussa. Kunnes – Edward kutsui toimintaani hätävarjelun liiotteluksi, mutta hän ei tuntenut Lucasia – minä ja Lucas olisimme mailien päässä kotitalostamme. Edward olisi halunnut lähteä mukaani ”suojaamaan selustaani raivopää-Lucasilta”, tai itse talolta pois siksi aikaa, mutta Esmen huonekalujen, sen seikan että Edwardin täytyisi tehdä jotain vain Lucasin tähden ja tietysti Edwardin turvallisuuden takia vaatimalla vaadin, että minä ja Lucas matkustaisimme kaksistaan vampyyrivapaalle vyöhykkeelle setvimään välimme. Jos hän edes suostuisi lähtemään kanssani. Mutta asioita ei kannattanut viivyttää; kaikki kissat kerralla pöydälle ja sitä rataa.
Viimein – ehkä puolentusinan luvattoman suudelman jälkeen – suvaitsimme palata niityltä talolle, ja suurien oleskelutilan lasiseinien takaa meitä tarkkaili useampikin toffeenvärinen silmäpari. Edward nosti löysästi kättä virnuilevalle Emmettille, ja minä koitin näyttää mahdollisimman pahoittelevalta perheeni silmissä. Mitä olinkin, mutta jos Edward Cullen oli pari minuuttia sitten – kun emme olleet vielä muiden näköetäisyydellä – suudellut intohimoisesti, oli hankala vaikuttaa pahoittelevalta.
Astuimme sisään, Edwardin kohteliaasti aukaistessa minulle oven. Lucasia ei näkynyt, tietenkään. En uskaltanut edes kuvitella, kuinka vihainen hän minulle oli. Hipaisin hyvin nopeasti ja mahdollisimman huomaamattomasti Edwardin kämmenselkää, kun erkanin hänestä liitäen portaat ylös kohti huonettamme.
”Missä hän on?” mutisin.
”Autossa”, Ryan jylisi alakerrasta. ”Alice näki.”
Mitä muutakin Alice oli nähnyt? Ja mitä muuta hän oli ilmoittanut Lucasille? Kauhu alkoi kiriä minua kiinni, enkä halunnut antaa sille valtaa. Määrätietoisesti astelin kohti autotallia, koittaen pitää ajatukseni niin huolettomilla urilla kuin suinkin. Lucas repimässä minun raajojani irti – ei kovin huoletonta.
Pieni pinnistys – se kävi kerta kerralta helpommaksi – ja kilpi oli ylhäällä. Et sitten lähde perään, Edward Anthony Cullen! Yritin tehostaa käskyäni puhuttelemalla häntä koko nimellään, jonka hän oli paljastanut taannoin minulle. Olin vaatinut sitä, sillä Edward itse oli leikillään kutsunut minua Isabellaksi. Ensimmäisenä vuosikymmeniin. Olin jo melkein unohtanut turhan – ja myös liian, ainakin minut tuntien – hienostuneen nimeni, vanhempieni typerän älynväläyksen. Mieleeni tupsahti muistoja Charliesta. Häntäkin oli ikävä, kuten äitiäkin. Charliesta ehti tulla minulle hyvin läheinen. Saatoin kuvitella, kuinka ainoan tyttären ”kuolema” musersi hänet. Hänellä ei oikein ollut muita läheisiä, kun Harry ja Billykin nukkuivat pois. Saatoin vain toivoa, että isä löysi jonkun, jonkun joka sieti hänen sulkeutuneisuuttaan ja mörököllipäiviään äitiäni paremmin. Saatoin toivoa, että isä pääsi joskus yli minun menettämisestä. Kunpa olisin voinut kertoa hänelle voivani hyvin. Tai no hyvin ja hyvin – taivaassa ei ehkä olisi tälläisia ihmissuhdesotkuja. Loin katseeni pilvenhattaroihin, juuri ennen kuin astuin sisään hämärään autotalliin. Ehkä isäkin katseli minua myös, kuka tietää. Kuinka surullista vain, ettemme tapaisi enää koskaan. Renée oli lohduttanut minua mummini kuoleman jälkeen, että tapaisin hänet vielä taivaan porteilla, tai jotain sen suuntaista. Minulle oli sen sijaan – kukapa sitäkään olisi silloin mummin muistotilaisuudessa uskonut – määrätty ikuisuus maan päällä elettäväksi, ja jos päätyisin tuhkakasaksi, minulla ei ollut mitään takeita siitä, siirtyisinkö läheisteni riesaksi.
Olin jo autotallissa, tosin Lucasia ei näkynyt missään, mutta seisoskelin farmarivolvomme vieressä. Sitten katseeni osui öljytahraiseen ja hiukan kuluneeseen työkalupakkiin sivupöydällä, ja muistokirjastoni palautti jälleen yhden mieleeni. Jacob. Jacob, paras ystäväni – ainoita ystäviä Angela Weberin lisäksi – Forksissa. Kuinkakohan monesti Jake oli soimannut itseään siitä, että päästi minut lähtemään yksin kera huonon reaktiokykyni Phoenixiin, sille kohtalokkaalle reissulle? Olimme suunnitelleet menevämme yhdessä, mutta hänen siskonsa Rebecca oli tullut sinä viikonloppuna käymään. Kukapa olisi sitäkään arvannut, että juuri silloin ajaisin rotkosta alas, ja minut pelastaisi vampyyri, muuttamalla minutkin sellaiseksi. Jacobilla oli ollut koko elämä edessään, ja saatoin vain toivoa ettei hän elänyt sitä silkassa syyllisyydessä ja omantunnontuskissa, vaan unohti menneet – ja mikä tärkeintä – jatkoi elämäänsä eteenpäin. Voi kunpa olisinkin voinut ilmoittaa jokaiselle rakkaalleni, että voin hyvin. Mutta miten olisin sen tehnyt? Lähettänyt kirjeet jokaisen postilaatikkoon, tyyliin ”Moi Ang, en olekkaan kuollut muttei voida nähdä koska muuten eräät italialaiset tyypit varmaan teurastaisivat sinut. Hyvää loppuelämää, terveisin Bells.”
Mutta menneitä ei auttanut murehtia, vaan minun täytyi uhmata toistaiseksi minulle määrättyä loppuelämää, tuottamalla myös Lucasille tuskaa. Enhän minä muuta näköjään osannut, kuin tuottaa toisille tuskaa. Itsesäälissä kieriskely ei nyt myöskään auttanut. Hengitin pari kertaa syvään – vaikka eihän vampyyrin tarvinnut, mutta se tuli luonnostaan. Ihmisajoilta. Sitten huhuilin hiljaa Lucasia. Häntä ei näkynyt eikä kuulunut. En tietenkään tarvinnut valoja – vampyyreilla oli loistava näköaisti pimeässäkin, ja hehkulamput sekä loisteputket olivat silkkaa silmälumetta – mutta silti varmuuden vuoksi napsautin katkaisijasta valot päälle. ”Luke”, tiedustelin tällä kertaa hieman äänekkäämmin. Ei vastausta. Oliko hän edes autossa, kuten Ryan väitti? Oliko hän sittenkin jossakin väijymässä Edwardia? Ennestään vauhko mieleni alkoi panikoida. Yht'äkkiä, melkein huomaamattani takavasemmalla liikahti jokin, ja helpotus vei tilan levottomuudelta, kun kohtasin Lucasin tummat silmät. Hänen nälkäisyytensä ei kyllä auttaisi tulevan suhteen yhtään – päinvastoin.
”Hei”, kuiskasin.
”Lopetetaan nämä valmistelevat lätinät. Suoraan asiaan Bella. Tiedän kyllä mitä aiot kertoa.”
”Kuinka?”
”Mitä?”
”...tiedät?”
”Eiköhän jokainen tiedä mitä teillä on meneillään. Ei siihen mitään meediotaitoja tarvita”, Lucas tuhahti äänensävyssään huteraa ylimielisyyttä.
”Mennäänkö ajelulle?”
”Ai niin kuin jollekin viimeiselle yhteiselle retkelle?”
Lucas sitten jaksoi tuittuilla. Ihan syystä kylläkin. Astelin sanaakaan sanomatta autoon ratin taakse ja aukaisin pelkääjän paikan oven raolleen.
”Enkö saa edes ajaa?”
Kaikki vaikeimman kautta. ”Toki”, mutisin ja siirryin viereiselle penkille.
Lucas peruutti vauhdikkaasti tallista, vaihtoi vaihdetta ja kaasutti hiekkatietä pitkin niin että sora pöllysi. Sivusilmällä huomasin Edwardin katseen ikkunassa. Eikä se ilmeisesti jäänyt Lukeltakaan huomaamatta.
”Prinssi uljasta taitaa huolettaa että teen pahaa sinulle. Olette nyt sitten pari, häh?” Lucas puhisi entistäkin ylimielisemmin. Hän vaikutti murenevan kasaan millä hetkellä hyvänsä, oli vain ajan kysymys milloin hatarat itsetunnon rippeet katoaisivat kuin tuhka tuuleen. Minua satutti katsoa sitä. Minua satutti katsoa, kun Lucas kärsi. Kaikki kärsimys kuuluisi minulle. Miksi maailma rankaisi aina vääriä ihmisiä?
”Ei me olla vielä mitään.”
”Niin, vielä. Sitten kun olet saanut sanottua minulle lopulliset hyvästit, varmaan karkaatte alttarille. Hänen kanssaan sinä tietysti menet naimisiin riemuiten.” Nopeusmittarin osoitin kipusi nopeasti laittomiin lukemiin.
”En mene koskaan naimisiin kenenkään kanssa, Lucas. Sillä ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi.”
Vastaukseni näytti rauhoittavan häntä hetken. Mutta vain hetken.
”Älä vaihda aihetta. Asiaan.” Lucas ei vaikuttanut siltä, että hän haluaisi päästä asiaan. Ehkä hän yritti vain vaikuttaa siltä, että tuleva oli yhdentekevää. Mutta tottelin hänen pyyntöään silti.
”Lucas, tiedäthän sielunkumppanuuden ja muut sellaiset..?”
”Ai ne kaikki kliseiset lätinät, joita kukaan ei oikeasti koe? Silkkaa mielikuvituksen ja yliromanttisen hörhömielen aikaansaamaa.”
”Eipäs.”
”Yritätkö väittää, että olet tämän yltiökohteliaan, jossakin hiton ulottuvuudessa komean sekä ties minkä taiteellisen runomielen omaavan Edwardin sielunkumppani?” Loppua kohden Lucasin naama vääntyi inhoavaan irveeseen.
”Ei tälle muutakaan selitystä voi olla.”
Autossa vallitsi hiljaisuus, jota rikkoi vaimeasti hyrräävä moottori.
”Lucas, niin paljon kuin minä sinua rakastankin – uskomatonta kyllä, pystyn rakastamaan häntä vielä enemmän.”
”Haluat rakastaa häntä enemmän”, Luke puhui hiljaa, tuijotellen eteensä.
”Ei sille itse mitään voi. Tunteet muuttuvat. Tai no, eivät ne muutu, mutta joskus syntyy vielä voimakkaampia tunteita... Anteeksi.”
”Älä pyytele anteeksi. Äläkä sääli minua. Ei kai tunteille mitään voi. Ja en minä voi pakottaa sinua olemaan kanssani, jos se tekee sinusta onnettoman... Bella, haluan vain että olet onnellinen.” Lucas käänsi kasvonsa minuun päin, ja hänen silmistään paistoi vilpittömyys.
Hittolainen, en ansaitsisi edes Lucasia.
”Mutta siitä ei päästä mihinkään, että haluaisin yhä repiä pään irti siltä helvetin Edwardilta.”
Tämä hetki toi mieleeni ihmismuiston menneisyydestä. Jacob kun taisi aina haluta hiukan enemmän kuin pelkkää ystävyyttä. Olin satuttanut häntäkin.
Aurinko oli laskemassa La Pushin laitamilla, kun minä ja Jake astelimme First Beachin kivikkoisella rannalla. Järvi oli lähes tyyni, ja idylli melkein täydellinen – Olympian niemimaalla se ei tästä täydellisemmäksi voisi muuttua. Jacob vitsaili koko ajan, ja vaikutti jotenkin levottomalta. Melkein aavistin, mitä olisi tulossa. Olin tottunut siihen, että kävelimme aina käsi kädessä. Lähtiessäni reservaatista aina halasimme, ja läheisyys oli luonnollista. En kuitenkaan koskaan ajatellut, että Jake voisi tahtoa jotain muutakin kuin parhaan ystävän.
”Bells”, hän mutisi pilkettä silmäkulmissaan.
”Kerro.”
”Lähtisitkö kanssani vaikka syömään tai jotain vaikka Port Angelesiin?”
”Jacob Black, pyydätkö sinä minua treffeille?” En pystynyt estämään pientä naurunpyrskähdystä, niin koomiselta se kuulosti.
”Äsh. Kai? Miten siellä Forksin lukiossa sitten kysytään?” Jake mutisi haroen hiuksiaan.
”Jake, ei sinun tarvitse viedä minua minnekään Port Angelesiin, vain sen takia että Forksissa on sellainen tapana. Viihdyn täällä paremmin. Sinun rämä autotallisi ja laimeat limsatölkit kioskista kelpaavat mainiosti."
”Mutta... Eivät nämä ole mitkään treffit”, Jacob intti.
Tiesin, että seuraavasta kysymyksestä ei tulisi muuta kuin kiusallisia vaikeuksia, mutta esitin sen silti.
”Miksi haluat treffeille kanssani?”
Jacob meni vaikeaksi, mietti sanoja hetken. ”Koska olet Bella ja olet minulle tärkeä ja... paskat! Mitä tässä kiertelemään. Olen ihastunut sinuun sillä tavalla.”
Tosiasiassa me kävimmekin treffeillä – suostuin Jacobin mieliksi ja varjellakseni hänen tunteitaan. Tunnelma oli vain koko ajan niin vaikea, ja luonnoton, eikä Jake ehdottanut enää uudestaan. Aikojen saatossa hänelle – toivottavasti – valkeni, ettei meistä voisi tulla mitään pariskuntaa. Vahva ja pettämätön ystävyys oli se luonnollinen tie, jota meidän kuului kulkea. Se Phoenixiin vievä tie, jolta autoni suistui, oli vähemmän luonnollista. Tai paremminkin sen seuraukset olivat luonnottomat.
”Kuinka pitkälle meillä on suunnitelmana ajaa?” Lucas tiedusteli keskeyttäen mietteeni. Jacob unohtui väliaikaisesti ajatuksistani, kun käännyin Luken puoleen, silmät yhä kiinni muistoissani.
”Oi anteeksi, odotan kunnes pään sisäiset pikku-ukkosi saavat asiansa sanotuksi", hän jatkoi ivallisesti.
”Eh-eh. En minä tiedä. Kuinka pitkälle sinä haluat ajaa?”
”Rehellisesti, haluaisin ajaa muutaman kerran maapallon ympäri, mutta muut varmaan huolestuvat kohta, joten pitäisikö meillä kääntyä?”
”Käännytään sitten”, vastasin äänessäni helpotusta.
Aivan kuin Lucas olisi mutissut hiirenhiljaa jotain sen kaltaista kuin ”ettei Edward huolestu". Saatoin tietysti kuulla omiani. Huomasin kuinka tuntivauhti pieneni pikkuhiljaa, ja ymmärsin syyn. Ajoimme melkein rajoitusten sisäpuolella, ja se jos mikä oli epätavallista. Lucas naputteli sormillaan auton nahkapäällysteistä rattia, ja vaikutti silminnähden huolettomalta. Uskaltauduin esittää kysymyksen, jota olin pohtinut jo tovin.
”Mitä sinulla on seuraavaksi suunnitelmissa?”
”Älä pelkää, en jää Culleneille varjostamaan sinun ja Edwardisi onnea.”
”Minne sitten menet?”
”En tiedä vielä. Ehkä murehtimaan kohtaloani jollekin pimeälle vinttikamarille seuraavaksi kahdeksisadaksi vuodeksi.”
”Älä viitsi”, puuskahdin.
”Kyllä viitsin.”
”En minä niin ihmeellinen ole, että minun takia tarvitsisi potea sydänsuruja”, intin niskojani nakellen.
”Kai sinä sen itsekin älyät, että olet painosi arvosta kultaa, jos Herra Täydellinenkin on rakastunut sinuun?”
”En käsitä, kuinka te kumpikaan olette muka rakastuneita minuun.”
”Ei jakseta nyt väitellä, ethän sinä tajua kuitenkaan omaa viehätysvoimaasi.”
Olisin varmaan punastunut jos se ei Luojan kiitos olisi mahdotonta vampyyreille.
”Ehkä Carlisle tietää jonkun toisen vegetaristiperheen. Tai ehkä Matthew malttaa muuttaa jo pois.”
”Luuletko? En ole nähnyt häntä koskaan niin hyväntuulisena ja elämäniloisena. Sivistyneet kommunikointikumppanit ovat hänelle tärkeämpiä kuin minun tilani.”
”Eikä.” Ei se todellakaan ollut niin. Näiden vuosien aikana olin oppinut, että Matthewille oma perhe oli kaikista tärkeintä. Arvelin, että sillä oli jotain tekemistä hänen salatun menneisyyden kanssa.
”No vaikka Matt suostuisi muuttamaan, häntä kyrsisi suunnattomasti. En viitsi tehdä sellaista. Sitä paitsi kai sinä haluat olla lähellä Feliciaa ja Ryania.”
”Haluaisin olla lähellä teitä kaikkia. Se ei vain sovi yhtälöön.”
”Olet vain tyytyväinen, kun minä häivyn”, Lucas mutisi.
”Ei jakseta nyt väitellä”, vastasin matkien häntä.
”Mutta että sinä ja Cullen, niinkö?” Lucas kysyi ja äänensävy muistutti minua jostakin pikkuseikasta menneisyydessä. Muisto oli kuitenkin päässyt jo hiipumaan, vaikka olin koittanut vaalia niitä jokaista.
”Niin siinä pääsi sitten käymään.”
”Olisi käynyt joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Ikuisuus on tarpeeksi pitkä aika löytää oma sielunkumppaninsa, vai mistä sinä nyt höpötitkään.”
”Ehkä.”
”Joten parempi niin että se tapahtui jo nyt, ennen kuin sain pehmitettyä sinut naimisiin. Avioerosta johtuva paperisota olisi ollut kyllästyttävää.”
Lucas koitti kaikin keinoin löytää asiasta jotain positiivista.
”Paperisotkut ovat kyllä pienempi paha kuin se että menetän sinut jo nyt”, hän myönsi sitten.
”Sinä pääset tästä yli, aivan varmasti”, lupasin. Toivottavasti.
Edward's PoV
Rosalie ja Emmett olivat jo kyllästyneet hermoiluuni, Alice koitti vikistä omien näkyjensä todenpitävyydestä ja Jasper pommitti minua rauhoittavilla aalloilla. Silti en päässyt levottomuudesta mihinkään. Miksei Bella jo palannut? Minun olisi pitänyt lähteä hänen mukaansa! Jos hänelle sattuisi jotain – jos se saamarin Lucas uskaltaa tehdä mitään Bellalle – en antaisi ikinä itselleni anteeksi tätä. Karkaisin Bellan mukaan, minne hän päätyykin. Raivaisin vaikka tieni helvetistä taivaaseen, jos täytyisi.
Yllätin itseni pohtimasta pessimistisiä sekä itsetuhoisia suunnitelmia vastaisuuden varalle, kun kuulin soraa raastavan renkaiden ja hyrräävän moottorin äänien lähestyvän. Helpotus hyökyi aaltoina sisälleni, kun kuulin seuraavaksi Lucasin ajatukset. Hän ei ollut tehnyt – ainakaan niiden perusteella – mitään Bellalle. Syöksyin pihalle, vaikka se oli ehkä tyhmää. Vaikka Bella toruisi minua siitä, en jaksanut välittää. Viime minuuttien aikana olin tajunnut, kuinka riippuvaiseksi olin tullut hänestä.
”Bella”, huokaisin hänen astuessa ulos autotallista. Lucas tuli hänen vanavedessään, muttei saanut raivokohtausta, ainoastaan tuijotti minua tavallistakin kylmemmällä, mustaa vihaa kytevällä katseellaan. Kun ovi paukahti Lucasin poistumisen merkiksi, syöksyin Bellan luo kaapaten hänet halaukseen.
”Rauhoitu Edward, en palannut juuri mistään ensimmäisestä maailmansodasta”, Bella mutisi huvittuneisuutta äänessään, mutta minä en viitsinyt rauhoittua. Sen sijaan etsin huulillani hänen omansa, ja suutelin häntä antaumuksella. Sitä olisi voinut luonnehtia tulisuudelmaksi, vaikka olimme molemmat kylmäihoisia kivisydämiä, vaikka emme roihunneet kadotuksen liekeissä. Silti minusta tuntui, että syttyisin polttavaan tuleen hetkenä minä hyvänsä. Olin pakahtua onnellisuuteen.
Onneksi hyökyaalto vyöryi paikalle, varjellen meitä liialta palolta. Emmett ryntäsi meitä kohti silmissään jotain hullunkiiltoa muistuttavaa, eikä Bella havainnut häntä. En olisi minäkään, ilman ylimääräistä kykyäni. Siispä Emmett kaatoi hänet kumoon, ja Bellan kirotessa säikähtyneesti tämä ehdotti:
”Otetaanko painimatsi, pikkusisko?”
