Kiitos! En taaskaan malta vastailla erikseen jokaiseen kommenttiin, koska on suuri vääryys istua sisällä tälläisella säällä, mutta oon silti yhtä iloinen saadessani teidän ihania kommentteja, kuin lapsi karkkikaupassa.
Tässä luku viisi! (:
Luku 5 – Vaihda lääkitystä, EddieEdward's PoVEdward, anteeksi. En pystynyt enää koko yönä keskittymään lukemiseen, mieleni ei antanut tilaa millekään muulle kuin Bellan ajatukselle. Ajatukselle! Hän oli jälleen raottanut suojattua mieltään minulle. Siitä huolimatta, että Bellan yritysten mukaisesti he eivät peuhanneet yhtään sen hiljempaa – tai siis Lucas ei ollut hiljempaa – tunsin suunnatonta onnellisuutta. Ja lisäksi minua ihmetytti, miksi Bella oli ajatellut niin. Älysikö hän minun olevan rakastunut häneen? Vai ajatteliko hän vain muuten häiritsevän yötäni?
Vihdoin aamu alkoi sarastaa, ja vaihdoin näön vuoksi vaatteeni. Pukeuduin kuten tavalliset seitsemäntoistavuotiaat, tummiin farkkuihin ja rentoon kauluspaitaan. Kulutin peilin edessä ehkä hiukan tavallista enemmän aikaa – en kuitenkaan läheskään niin paljon kuin vaikkapa Rosalie – ja syy oli selvä minullekin. Totta kai halusin näyttää mahdollisimman hyvältä Bellan nähden. Pöyhin hiukseni tarkoituksellisesti huolettoman näköisiksi. Sitten laskeuduin alakertaan, eikä siellä näkynyt muita kuin televisiota kyllästyneen oloisesti tuijottava Emmett. Hän hädintuskin huomasi minua.
Se nyt olisi ollut aivan liikaa toivottu.
Eddie! Olen kuullut villiä huhua...Pyöritin kyllästyneesti silmiäni. Hän ei takuulla jättäisi tätä ajatusten tasolle.
Muut taitavat olla vielä laittautumassa, hän mietti. Sitten hänen päähänsä ilmestyi mielikuva pynttäytyvästä Lucasista. Siinä Bella kiharsi tämän hiuksia, ja hän itse puuteroi kasvojaan. Em teki sen aivan tahallansa, mutta en voinut estää naurunpurkausta.
Mikä nyt niin hauskaa on? kuului useammankin vampyyrin päästä. Toisten ajatukset olivat silkkaa uteliaisuutta, toisten ajatuksista taas oli havaittavissa kyllästyneisyyttä. Rosalien ja Lucasin tietenkin.
”Edward”, Emmett sanoi. ”Olet outo. Sain kyllä jo Jazzilta diagnoosin oireisiisi. Oletko harkinnut lääkitystä? Tai vaihtaa lääkitystä, Eddie? Varmaan olisi sinulle hyväksi. Muutkin täällä talossa tulevat vielä hulluiksi sinun sekoilujasi seuratessaan. Miksi hymyilet koko ajan idioottimaisesti? Paitsi nyt. Miksi näytät noin vihaiselta?” hän höpötti, ja tajusi vasta – turhan myöhään – Bellan läsnäolon. Ei se mitään nöyryyttävää ollut, eihän Emmett paljastanut mitään mikä ei olisi ollut jo jokaisen tiedossa. Mutta minua hävetti silti hiukan.
”Ai huomenta Bells! Ei nukuttanut viime yönä, ha?” Emmett kysyi hymyillen velmusti.
Jälleen kerran – jos se vain olisi mahdollista – Bella melkein punastui.
”Huomenta Emmett... ja Edward. Ei nukuttanut, kuten vampyyreillä yleensäkään”, hän tokaisi.
”Et varmaan kyllä nukkuisi vaikka nukuttaisikin. Äänistä päätellen”, Emmett jatkoi.
Minun teki mieli lyödä häntä, mutta se ei aiheuttaisi mitään vahinkoa. Entä jos repäisisin häneltä vaikkapa korvan irti? Ihan vain Bellan puolesta, sillä hän vaikutti juuri nyt siltä nöyryytetymmältä osapuolelta.
”Osoita valitukset Lucasille”, Bella mutisi ja liihotti istumaan pienen välimatkan päähän isosta kermanvalkeasta sohvasta, jolla minä ja Em löhösimme.
Pikkuhiljaa väkeä alkoi valua alakertaan odottamaan kouluunlähtöä. Jasper saapui seuraamme, ja pian Lucaskin tuli, astellen Bellan viereen ällöttävän maireasti hymyillen. Hänen puolustuksekseen sanottakoon, että itsellänikin olisi hankala olla hymyilemättä, jos Bella olisi minun. Huomasin, että Bella ei tarvinnut paljon aikaa laittautumiseen – Aliceen ja Roseen verraten – mutta näytti silti säteilevältä. Ryankin saapui sohvalle seuraksemme, ja odottelimme siis Feliciaa, Rosalieta ja Alicea.
”Lucas”, Emmett tokaisi kiinnittäen tämän huomion. ”Olisi kai ajankohtaista – ainakin viimeyöstä päätellen – kerrata talon paneskelusäännöt.”
Mitkä hiton
paneskelusäännöt? Ei meillä ollut sellaisia. En ollut ainoa hyvin yllättynyt vampyyri huoneessa, ja kaikki odottivat kauhulla Emmettin jatkavan.
”Sääntö yksi, jota toistaiseksi olet noudattanut. Sitä harrastetaan yöllä. Sääntö kaksi. Melun määrä pyritään minimoimaan.”
Vilkaisin Bellaa, joka oli haudannut kasvonsa käsiinsä. Hän selvästi katui sitä, että pyysi Emmettiä valittamaan Lucasille.
”Sääntö kolme”, Em päätti vielä jatkaa. Huomasin hänen miettivän kuumeisesti, koska hänellä ei edes ollut kolmatta sääntöä. ”Vain minä ja Rose saamme -”
Hädintuskin ehdin erottaa silmilläni Rosalieta, joka liisi yläkerrasta sohvan eteemme hypäten Emmettin syliin tukkiakseen tämän suun.
”Ai hei muru. Tuliko ikävä?" Emmett kysyi häneltä leveästi hymyillen.
”Sinun ei tarvitse selostaa – mitä ikinä aioitkaan selostaa – muille”, hän murisi.
”Oletpa vihainen! Ensimmäinen koulupäivä on ihan turha... Mitä jos skipataan se?” Emmett ehdotti ajatellen täysin sopimattomia minun kuultavakseni.
Kaikki muut läsnäolijat tunsivat Jasperin ajatusten mukaan olonsa erittäin epämukavaksi.
Paitsi Ryan.
”Menkää tekin hotelliin”, hän nauroi.
Tekin?”Jos nyt sinne kouluun”, Rosalie vastasi jäätävällä äänensävyllä, nousi ylös kohentaen vaatteitaan ja lähti astelemaan kiivaasti kohti autotallia.
”Kahdella autollako?” Ryan tiedusteli minulta.
Vastasin myöntävästi, ja lopulta päädyimme siihen, että minun harmaalla volvollani matkustivat minä, Alice, Jazz ja Em. Alice antoi Felician kokeilla hänen keltaista Porcheaan, ja siihen kyytiin menivät myös Ryan, Bella ja Lucas. Rosalie halusi ajaa
yksin punaisella Corvetellaan. Moinen autovalikoima ei enää herättänyt niin paljon hämmennystä, kuin muutama vuosikymmen sitten. Lääkäreille – siis Carlislelle – maksettiin hyvin palkkaa 2050-luvun Alaskassa.
Ajoimme automme vieretysten lukion parkkipaikoille, ja nousin muiden kannoilla autosta. Palautin vielä mieleeni peitetarinan Felician, Ryanin, Lucasin ja Bellan suhteen. He olivat Rosalien ja Jasperin tädin lapsikatras, jotka olivat päätyneet Carlislen ja Esmen huostaan, sillä heidän äitinsä oli joutunut vieroitukseen. Se oli ainoita järkeenkäypiä syitä, miksi lasten lukumäärä olisi kasvanut yhdeksään. Luonnollisesti Lucas ja Bella eivät voineet olla sisaruksia, eivätkä myöskään Felicia ja Ryan. Niinpä Bella ja Ryan olivat kaksoset, aivan omia lapsia, mutta Lucas ja Felicia olivat adoptoituja. Minua mietitytti ja ihmetytti, miten tämä adoptiotarina upposi vieläkin ihmisiin. Matthew sen sijaan saisi pitää matalaa profiilia, sillä juneaulaisten keskuudessa hänen olemassaolostaan ei edes tiedetty.
”Jokainen valmiina?” Alice kysyi hymyillen leveästi. Hän oli iloinen päästessään taas ihmisten ilmoille – päästessään aiheuttamaan ihailua vaatetuksellaan.
Myötäilevää mutinaa.
”Sitten mennään”, hän hihkaisi ja hän lähti liihottamaan ihmisten vauhdilla, mutta kuitenkin hyvin keijumaisesti kohti sisäänkäyntiä. Rosalie, Emmett, Felicia ja Lucas olisivat jo kakkosluokkalaisia, minä, Alice, Jazz, Ryan ja Bella aloittaisimme ensimmäisen luokan. Astelimme kaikki yhtenäisessä joukossa kohti suurta juhlasalia, ja saimme osaksemme paljon katseita. Kateellisia, kummastelevia, ihailevia. Ajatuksia sorisi siellä täällä, ja yritin tukkia niiltä korvani. Eritoten sellaisilta, jotka omistivat miespuoliset oppilaat. Jotka olivat hyvin haltioissaan Bellan ulkonäöstä.
Me jouduimme ryhmittäytymään toiselle puolen salia, eli eroamaan ”sisaruksistamme”. Tosin minulle se oli erittäin mieluisa käsky, mitä kauempana Lucasista - kunhan vain Bella oli lähelläni - sen parempi.
”Onko tämä sinulle ensimmäinen kerta Alaskassa?” kuiskasin Bellalle.
”Tässä lukiossa kyllä”, hän mutisi.
”Okei”, vastasin koittaen miettiä jotain muuta puheenaihetta. Puhusin mielelläni Bellan kanssa niin paljon kuin suinkin mahdollista, mutta en tiennyt mistä aiheesta olisi turvallista jutella.
”Olen pahoillani Emmettin puolesta. Hän nyt on sellainen”, tokaisin kun en muutakaan keksinyt.
”Älä muistuta, kiltti”, Bella vastasi kääntäen katseensa lattiaan.
Huono puheenaihe.
Rehtori pölisi samaa vanhaa – ainakin koulunsa useampaan otteeseen käyneelle – ja lopuksi ilmoitti luokkajaon. Kohtalonkaupalla, uskomattomalla tuurilla ja toiveajattelulla päädyin Bellan kanssa samalle luokalle. Tuntimme määräytyisivät enimmäkseen kurssivalintojemme perusteella, mutta pakollisia kursseja suoritettiin osittain oman luokan kanssa. Saisin siis ainakin hiukan kahdenkeskeistä aikaa hänen kanssaan. Sitten salissa pistettiin kiertoon paperinivaskoja, joista piti kerätä omat ainevalintakortit ja lukujärjestykset. Hätäisten päätelmieni mukaan
meillä, siis minulla ja Bellalla olisi ensimmäinen tunti biologiaa.
”Biologiaa sinullakin?” kysyin Bellalta.
”Jep”, Bella vastasi. ”Istutko vieressäni luokassa?” hän jatkoi hymyillen kujeilevasti.
”Toki, en oikein tunne vielä muita... Kaikki on niin uutta ja jännittävää”, sanoin jäljitellen
tavallisten ykkösluokkalaisten äänensävyä, saaden Bellan nauramaan. Astelimme vaitonaisina luokkaan, ja asetuin takimmaiseen nurkkapöytään, Bellan seuratessa minua.
”Ensimmäisellä tunnilla käymme hiukan kurssin sisältöä läpi – ihmisbiologiaa siis. Ensimmäinen aiheemme on verenkiertoelimistö, ja siispä selvitämme omat veriryhmämme!” Auts. Itsehillintäni oli kyllä kunnossa, eikä
muutama tippa verta tekisi minua hulluksi, mutta en tiennyt Bellasta. Käännyin hänen puoleensa huolestuneena, ja vastaanotin rohkaisevan hymyn.
Älä huoli. Minulla on epänormaalin hyvä itsehillintä. Siis vampyyriksi.Jo kolmas kerta muutaman päivän sisään, kun kuulin hänen ajatuksensa. Tunsin suunnatonta iloisuutta.
Biologian opettaja Mr Nelson jakoi jokaisen työparin pulpetille neuloja, laseja ja pipettejä, ohjeistaen samalla kuinka veriryhmät selvitettäisiin. Minua huvitti tilanne, aivan kuin tämä pari saisi yhtikäs mitään selvitettyä. Mietin, kuinka pääsisimme tilanteesta, koska eihän meillä ollut mitään näyttöä siitä, että olisimme tehneet kokeen.
”Bella”, kuiskasin niin hiljaa, ettei kukaan muu voisi sitä kuulla. ”Esitä voivasi pahoin.”
”Miksi?” hän kuiskasi, mutta samaan aikaan rupesi räpyttelemään silmiään ja hieroi otsaansa kämmenselällään.
”Mr Nelson!” huusin. ”Bella voi pahoin, voinko viedä hänet terveydenhoitajalle?”
”Toki. Verestäkö se johtuu?”
”Niin kai”, mutisin yrittäen hillitä naurunpuuskaani.
”Tulethan itse sitten takaisin tunnille?”
”Mitä suotta, tiedän jo veriryhmäni.”
”Jaa”, Nelson vastasi kurtistaen kulmiaan. Bella nousi tuoliltaan liioitellun vaivalloisesti, ja minä nostin hänen kätensä olkapäilleni, ja tuin häntä vyötäröltä. Sen lähemmäksi en häntä – ainakaan hetkeen – pääsisi. Bellan tuoksu oli edelleen huumaava, tosin nyt ei polttavalla tai raastavalla tavalla, hänen ihonsa tuntui ohuen paidan alla silkinsileältä ja se hohti hyvin, hyvin hienoista lämpöä. Eivät vampyyrit lämpimiä olleet – päinvastoin – lukuun ottamatta metsästyksen jälkeistä olotilaa tai joitakin outoja mielialoja. Ei Bellakaan ollut
lämmin, mutta tuntui hiukan vampyyrien tavallista ruumiinlämpöä lämpimmämältä.
Bellan analysointi jäi sikseen, kun luokasta ulos päästyämme hän irrottautui hienovaraisesti otteestani. Tosin hän jäi suhteellisen lähelle minua seisoskelemaan.
”Miksi meillä piti lähteä tunnilta?”
”Miten olisit lavastanut veriryhmätulokset?”
”Ööö... Olisin väittänyt, että sinä joit veremme?” Bella ehdotti naureskellen, ja minä pukkasin häntä kylkeen. Koko ehdotus oli sekä koominen, että mahdoton.
”Mistä hyvästä tuokin tönäisy tuli?” Bella tiedusteli ja muksautti samantien minua vielä kovemmin - ei kuitenkaan niin kovasti että olisi käynyt kipeää - käsivarteeni.
”Mitä nyt tehdään? Menemme terveydenhoitajalle?”
”Hyvä idea. Kun hän kuuntelisi sydämenlyöntejä, saattaisi tulla hienoinen järkytys.”
”Minun on erittäin hankala uskoa, ettei
sinun sydämesi lyö”, mutisin hiljaa, ajattelematta pahemmin sanomisiani. Tai paremminkin niiden seurauksia.
Sitten kohtasin kultaiset, suuret, yhä syvät silmät, ja muistin niiden ruskeuden kuin eilispäivän. Tuijotimme hetken vain toisiamme, kuin jossakin transsissa tai – Emmettin sanoin – aineissa.
En tiedä kauanko vain seisoskelimme kaikessa hiljaisuudessa, hiljaisella käytävällä, mutta havahduin kun muut oppilaat pääsivät tunneiltaan. Bella räpäytti silmiään pari kertaa, ja aistin hyvin nolostuneen ilmapiirin välillämme. Sitten kuulin jotain Alicen ajatuksia, ja pian hän pyrähtikin jo viereemme.
”Hei! Nyt on ruokailu, ymmärrättehän? Ruo-kai-lu! Keskeytinkö jotain?” hän sopotti kohottaen hämmästyneesti kulmiaan.
”Et keskeyttänyt”, mutisin.
”Et yhtikäs mitään”, Bella myötäili.
Alice katsoi meitä kuin kajahtaineita spitaalisia, kun lähdimme kulkemaan hänen kannoillaan kohti ruokalaa.
Suuri, kymmenen istuttava pöytä oli vallattu jo Emmettin ja Ryanin toimesta, kun saavuimme sinne. Lucas hymyili teennäistä hymyään Bellalle, kun tämä istuutui hänen viereensä. Sitten hän ajatteli tarkoituksellisesti jotain
lällällää:n tyylistä, kiusatakseen minua. Väläytin leveimmän tekohymyni ja sitten aloin repiä omenasta kuorta pois. Vain pieni puristus, ja omena olisi musertunut kämmeneeni, mutta sen sijaan taiteilin omenan kylkeen kovertamalla irvinaaman. Näytin salakavalasti taideteostani Lucasille, ja sain vielä omenaakin rumemman katseen osakseni häneltä. Sitten tuhrin kaiverrukseni tunnistamattomaksi sutuksi, ja laskin omenan tarjottimelle. Katsahdin Emmettiin päin, ja tämä oli ilmeisesti seurannut touhujani, sillä hän työnsi parhaillaan täytekeksejä silmäkulmiinsa, rutistaen kulmalihaksiaan siten että keksit pysyivät jopa paikoillansa. Hän näytti idioottimaiselta, ja sai meidät jälleen kerran nauramaan. Ja myös jälleen kerran Rose palautti hänet maanpinnalle.
Ruokailun jälkeen oli luvassa vielä kaksi tuntia matematiikkaa. Siinä ryhmässä olisi Bellan lisäksi myös Jazz. Kun saavuimme luokkaan, minä ja Jasper valitsimme vierekkäiset pulpetit, ja Bella meni aivan omasta tahdostaan istumaan minun eteeni. Se kyllä sopi hyvin, voisin vaikka leikkiä olevani taas kymmenvuotias ja tökkiä häntä lyijykynällä selkään. Tai sitten en. Jasper virnuili, ilmeisesti tuntiessaan olotilani. Se olikin hölmön kupliva, juuri niin kuin olisin ala-asteella ja suunnittelisin tempausta ihastukseni päänmenoksi.
Bella on jännittynyt kuin peura ajovaloissa, kuulin Jasperin ajattelevan.
Ja sinä ilmeisen lapsellisella tuulella. Ei hyvä yhdistelmä Eddie.Nyökkäsin huomaamattomasti. Tässä tilanteessa minun kuuluisi saada Bella rennommaksi. Entä jos hieroisin hänen hartioitaan? Lucas ei varmaan pitäisi siitä. Entä jos ihan vain virittäisin jotain keskustelua. Se oli toistaiseksi ideoistani järkevin.
”Bella”, kuiskasin. Hän kääntyi hieman puoleeni, osoittaakseen olevansa kuulolla.
”Miten ensimmäinen päivä lukiossa on mennyt?” kysyin hymyillen vinosti.
”Voi kuule, kaikki on niin uutta ja jännittävää, ja olen sekaisin tästä tietotulvasta”, hän selitti suurieleisesti. Sarkasmin hänen äänessään saattoi maistaa.
Nauroin hiljaa, mutta minun täytyi jättää hänet rauhaan, sillä opettaja lähti kierrokselle. Kirjoitin hyvin hyvin nopeasti pari laskua ulkomuistista vihkooni, jotten saisi lusmun mainetta heti ensimmäisenä päivänä. Opettajia täytyi mielistellä saadakseen tahtonsa läpi vastaisuudessakin.
”Neiti Howard, miksi ette ole tehneet yhtäkään tehtävää?” opettaja tiedusteli kovaäänisesti kääntäen kaikkien huomion Bellaan. Hän ei ilmeisesti ollut sisäistänyt mielistelyn jaloa taitoa. Bella meni noloksi, ja vaikutti miettivän kuumeisesti vastausta. Siinä vaiheessa minä rytistelin arkin, johon olin rustannut laskuni mytyksi, käännyin heidän puoleen ja tein jälleen jotain harkitsematonta.
”Anteeksi, Herra Cox. Minä olen häirinnyt Bellaa koko tunnin, syyttäkää vain minua”, paljastin vuolaasti.
”Todellako?” hän kysyi kohottaen kulmiaan hämmästyksestä. Onneksi hän ei ollut vielä nähnyt tehtäviäni.
”Todella.” Ja aivan tottahan se oli, minä olin koko ajan Bellan kimpussa. Ihme kun hän ei vielä ollut menettänyt hermojaan, tosin se tapahtuisi varmaan pian.
Kiitos, vaikka se kyllä olikin sinun syytäsi, Bella ajatteli. Se oli neljäs.
