Ja
taaas tuplapostaus. En pääse siitä eroon
Jälleen pahoittelen luvun viivästymistä ja toivon todellakin että jaksaisin sitten kesällä kirjoitella vähän nopeampaan tahtiin.
Luku 5Bella Pov"Bella!", joku huusi baarilta päin.
Käännyin katsomaan vähäisillä voimillani ja heebot sekä ”köriläs” seurasivat esimerkkiäni.
Ei voi olla totta.
Huutaja oli Edward!Siellä hän seisoi ja katsoi minua järkyttyneenä. Hänellä oli päällään tummat farkut, t- paita ja musta nahkatakki. Voi luoja, kuinka komealta hän näytti siinä, pronssiset hiukset ihanasti pörrössä.
Aikalisä!
Olihan hän komea ja kaikkea, mutta en minä ajatellut hänestä sillä tavalla. Tai siis... kuka vain näyttäisi komealta näiden ahdistelijoitten rinnalla. Niin sen täytyi olla.
Kun Edward oli toipunut shokistaan, hänen ilmeensä muuttui synkemmäksi, kuin olisin koskaan voinut kuvitella.
"Päästä. Hänet. Irti." hän sanoi hampaittensa raosta vihaa uhkuen ja tuli askeleen lähemmäksi aina sana sanalta. "Mikä teitä oikein vaivaa, kun käytte viattomien ohikulkijoiden kimppuun?”
"Kukahan sinä olet sanomaan meille yhtään mitään?" tyyppi kysyi ja tiukensi otettaan minusta. Tunsin kaulassani ja päässäni tykyttävää painetta, sillä hän oli ottanut minusta otteen niskalenkillä.
"Olen hänen poikaystävänsä ja sinuna" hän osoitti tyyppiä, joka piti minusta kiinni "päästäisin irti!" hän huusi. Huomasi kai, miten huono olo minulla alkoi olla.
Samassa tunsin käsien katoavan kurkkuni ympäriltä, ja jengin johtaja hyppäsi Edwardin päälle. Huti.
Toisella kerralla tämä onnistui, ja painoi Edwardin asfalttia vasten pitäen hänen jalkojaan paikallaan omillaan. Käsiä hän ei kuitenkaan epäonnekseen pystynyt hallitsemaan, joten Edward löi häntä kasvoihin. Tyyppi parkaisi, ja hetkeksi tuli aivan hiljaista. Hän pyyhkäisi nenäänsä kädellään, johon tarttui verta. Seuraavaksi tapahtui jotain epätodennäköistä. Hän pyörtyi! Voitteko kuvitella? Aika ironista, sillä minä olen aina ollut todella herkkä verelle, enkä pyörtynyt, mutta tämä lohkare tässä… ei luoja.
Olin kokonaan unohtanut ne kaksi jengiläistä, jotka olivat olleet tyypin seurassa. Katsahdin heihin, ja näin toisen juoksevan autolle, sekä toisen kävelevän minua kohti. Etsin Edwardia katseellani, mutten havainnut häntä shokin sumentamilla silmilläni. Tyyppi tuli luokseni, nosti minut olkapäälleen potkiessani ja huutaessani jotain epämääräistä, juoksi yhdelle kujalle ja kuiskasi minulle:
”En ihan oikeasti haluaisi tehdä tätä.”
Hän heitti minut valtavalla voimalla tiiliseinää vasten ja minä tipuin niska edellä maahan. Enää en epäillyt hänen voimiaan.
"Bella!"
Edward juoksi luokseni ja veti minut lähelleen. Tunsin tykyttävää kipua takaraivossani ja pian kipu levisi koko kehooni. Sain välillä helvetillisiä kouristuksia, joiden seurauksena minusta tuntui kuin mahani läpi olisi työnnetty rautaputki. Jaloistani lähti tunto.
"Mihin koskee?" Edward hätäili. Hän tunnusteli päätäni ja silitti verisiä hiuksiani.
"Päähän ja..." puhumiseni keskeytti valtava kouristus jonka seurauksena huusin koko elämäni edestä. Tämä oli oikea maanpäällinen helvetti.
"Minä soitan ambulanssin, pysy aivan liikkumatta" hän sanoi ja alkoi näpytellä hätänumeroa puhelimeensa.
Avasin silmäni ja näin Edwardin puhumassa parin metrin päässä puhelimeensa. Huomasin hänen vilkuilevan minuun välillä, mutta aina kun huomasi minun katsovan häntä, hän käänsi katseensa ja jatkoi puhumista. Nolotti kai valehdella sairaanhoitajille, että olin hänen tyttöystävänsä.
Kuulin ambulanssin äänen ja se pysähtyi kadun viereen. Sisältä tuli kaksi miestä ja yksi nainen. Nainen käski miehiä hakea paarit. Miehet toimivat ripeästi ja hetkessä minä olinkin jo makaamassa paareillani ambulanssissa.
Vierelläni istuva nainen esittäytyi Maryksi ja kertoi myös olevansa apulaislääkäri. Toisella puolellani näin Edwardin, joka nojasi päätänsä käsiinsä, enkä minä nähnyt hänen ilmettään, vaikka olisin halunnut. Hän näytti olevan todella väsynyt.
"Edward. Kun me olemme..." aloitin ja hän nosti päänsä ripeästi katsoakseen minua kuin odottaen "...päässeet sairaalalle niin sinä voit ihan hyvin lähteä kotiin. Ei minulla ole mitään hätää siellä."
Hänen naamansa venähti ja ilme kieli siitä, että hän olisi toivonut minun sanovan jotain muuta. Hän kumartui ylleni kuin varmistaen, että kuulisin kaiken.
"Ei. Minä en lähde mihinkään. Haluan varmistaa, että olet turvassa" hän sanoi ja sydämeni tihensi tahtiaan kun näin hänen virheiden silmiensä vilpittömän huolenpidon minua kohtaan.
"I- ihan oikeasti, ei minusta ole mitään seuraa, sinä vain tylsistyisit" änkytin säälittävästi, mutta toivoin salaa, että hän jäisi.
"Sinä olet minulle parasta seuraa ikinä" hän huokaisi ja punastui samalla kun vetäytyi takaisin omalle paikalleen.
Mitä tuo nyt oli tarkoittavinaan?
Edward PovKatsoin nukkuvaa Bellaa. Olin huojentunut, ettei hänelle ollut sattunut mitään pahempaa, vaikka eihän maksavaurioissa, aivotärähdyksessä ja jalan murtumassa ollutkaan mitään vähättelemistä. Lyhyesti sanottuna olin huojentunut, että hän oli elossa.
Minusta oli tullut todella suojelevainen Bellaa kohtaan. Myönnettäköön, että olin seurannut häntä pari päivää ja olin ollut todella kateellinen jokaiselle pojalle, joka oli saanut koskea häntä. Tänä iltana olin päättänyt mennä baarin viettämään iltaa, unohtamaan hetkeksi hänet, mutta sekään suunnitelma ei ollut onnistunut. Enkä kyllä laittanut ollenkaan pahakseni.
Heräsin ajatuksistani ja huomasin Bellan tarkkailevan minua. Oli kai seurannut, kun olin ollut omissa maailmoissani.
Suoristauduin, karaisin kurkkuani ja kysyin:
"Onko parempi olo?"
Bella, ihme kyllä, yllättyi siitä kun minä puhuin hänelle. Hän toipui kuitenkin nopeasti ja sanoi
"Sinun pitäisi, ihan totta, mennä kotiin. Vanhempasi varmasti ihmettelevät, missä olet."
Bella varmaan luuli, etten huomaisi hänen äänensä särkymistä ”vanhempasi” sanan kohdalla, mutta hän oli väärässä.
Olisin halunnut kysyä siitä, mutta halusin, että hän toipuisi ensin.
"Usko jo, en ole lähdössä minnekään."
Hän huokaisi ja kysyi saman tien:
"Mitä se tarkoitti? Siis se, mitä sanoit silloin ambulanssissa?"
Luoja, Bella muisti sen kun olin sanonut hänelle 'sinä olet minulle parasta seuraa ikinä'. Eikös aivotärähdyksen tarkoitus ollut siinä, ettei potilas muistaisi aivan kaikkea tapahtuneesta?
"E- ei mitään" änkytin. "Tämä ei ole reilua, sinun täytyisi ensin vastata minun kysymykseeni."
"Harmi vain, etten aio vastata siihen, jos sinä et vastaa minun" hän vastasi pisteliäästi, tumanruskeat silmät siristyen pieniksi viiruiksi.
"Niin...harmi. Ei tule kauppoja" heitin ja väläytin häikäisevimmän hymyni.
Bella tuhahti, ja käänsi katseensa muualle. Joskus minusta tuntui, että hänkin pitäisi minusta.
*****
Kului viikko, toinen. Vietin kaiken vapaa-aikani Bellan luona sairaalassa. Nukuin toki yöni kotona, sillä äitini Esme ei olisi pitänyt siitä, jos koulunkäyntini olisi häiriintynyt vierailuistani.
Olin myös helpottunut, ettei Esme ollut järjestänyt mitään suurta haloota siitä, että olin valehdellut lääkäreille olevani Bellan poikaystävä. Se oli ainoa tapa, jolla pääsin tapaamaan häntä.
Kolmannen viikon alussa Bellan äiti Reneé soitti sairaalalle ja sanoi haluavansa tyttönsä takaisin kotiin. Ihmettelin, miksei hän ollut soittanut aikaisemmin.
Seuraavana aamuna tulin öklönvihreälle sairaalalle ja näin Bellan huoneessa mieslääkärin ja naisen, jonka oletin olevan Bellan äiti. Karaisin kurkkuani äänekkäästi ja kaikki kääntyivät katsomaan minua, sängyssä makaava Bella mukaan lukien.
Naisella oli ruskeat, hiukan punertavat hiukset ja tummanruskeat silmät joiden alla komeilivat hyvin tummat silmänaluset. Hänessä oli hyvin paljon samaa näköä kuin Bellassa.
Nainen hymyili minulle, astui pari askelta eteenpäin ja ojensi kätensä.
”Reneé Swan. Sinä olet kai Edward?”
Otin kädestä kiinni ja tervehdin häntä. Reneé vaikutti ihan mukavalta ihmiseltä.
”Bella on kertonut sinusta. Pelastit hänet silloin muutama viikko sitten sieltä kujalta ja olet myös kuulemma ollut täällä hänen tukenaan, kun minä en ole pystynyt” hän jatkoi.
”No…en minä oikeastaan ihan pelastanut häntä” sanoin ja hymyilin vinoa hymyä ”soitin vain ambulanssin paikalle ja tulin itse mukana.”
”…Sekä yllytit sitä miestä, joka muuten istuu tällä hetkellä vankilassa, hyökkäämään kimppuusi. Bella kertoi minulle kaiken” hän sanoi ja hymyili minulle lämmintä hymyä. ”Kiitos.”
Nyökkäsin ja halusin kysyä, miksei hän ollut käynyt aikaisemmin katsomassa tytärtään, mutten voinut tunkeilla hänen yksityiselämäänsä sillä tavoin. Kävelin Bellan sängyn luokse ja istuin sen vieressä olevalle pehmustetulle tuolille. Ristin käteni rinnalle, nojasin selkänojaan ja katsoin Bellaa. Hän näytti olevan innoissaan siitä, että pääsi vihdoin kotiin.
Reneé ja lääkäri juttelivat hetken, kunnes Reneé hääsi lääkärin ulos huoneesta ja aloitti:
”Edward…tiedän, että olet huolehtinut Bellasta jo monta viikkoa, mutta haluaisin silti pyytää sinulta palvelusta.
”Suostun mielelläni, mitä se sitten ikinä onkin” vastasin ja hymyilin rohkaistakseni häntä puhumaan.
Reneé huokaisi ja jatkoi:
”Voisitko mitenkään kyyditä Bellaa kotiin? Tulin tänne bussilla sillä autoni…ei ole käytettävissä” hän epäröi ja minä nyökkäsin.
”Yksi juttu minua silti painaa. Sinähän tulet aika hyvin juttuun Bellan kanssa? No minä tässä vähän ajattelin…”
Hän rykäisi ”…ajattelin…”
Niiiin?
”…ajattelin, että oletko sinä oikeasti Bellan kanssa yhdessä?” hän sanoi epävarmana, melkein pelokkaana.
Katsoimme Bellan kanssa toisiamme ja nauroimme äänekkäästi. Emme olleet kertoneet kenellekään, että tämä oli vain peitetarinaa.
”Ei tietenkään!” sanoin nauruni lomassa. ”Se oli vain keino päästä katsomaan Bellaa. Vain omaisilla on oikeus” sanoin ja Bella kuivaili naurunkyyneleitään.
”Ai…no hyvä. Tai siis sinä olet Edward todella kunnollinen poika ja kaikkea, mutta olen silti iloinen ettet… tarkoitan että olen iloinen, ettette ole alkaneet seurustella minun tietämättäni. Se olisi loukkaavaa” hän takelteli ja hymyilin.
”Ymmärrän kantasi Reneé. Olisikohan meidän parasta lähteä? Tämä sairaala ei ole kovin viihtyisä paikka…”
”Toki, toki. Heippa sitten kulta” hän kumartui suutelemaan Bellaa tämän otsalle ”ja Edward” hän jatkoi ja lähti huoneesta.
”Noniin, annapas, kun minä nostan sinut rullatuolillesi” sanoin ja käännyin katsomaan Bellaa silmiin ja huomasin, että hän mulkoili minua.
”Mitä nyt?”
Hän tuhahti ja sanoi:
”Kyllä minä itsekin osaan tuolille mennä! En ole niin avuton!”
Annoin hänen yrittää ja kun hän nousi jaloilleen, hän vinkaisi ja läsähti takaisin sängylleen.
”Rohkenen epäillä” sanoin ja nostin hänet tuolille.
Otin Bellan takin olalleni ja tuuppasin häntä kohti hissejä. Katsoin häntä yllättyneenä, kun hän yht’äkkiä jäykistyi tuolissaan ja otti käsinojista tiukasti kiinni.
”Mikä on?” kysyin.
”En voi mennä hissiin.”
”Ei ole todellista! Älä vain sano, että olet klaustrofobinen?”
”Mmhh… taidan olla” hän sanoi ja punastui.
”Teen tämän sinulle selväksi. Me. Menemme. Hissiin. Sillä. Olemme. Kolmannessa. Kerroksessa. Enkä. Minä. Aio. Kantaa. Sinua. Alas.” sanoin ehkä liian tylysti ja kumarruin kuiskaamaan hänen korvaansa
”Minä suojelen sinua.”
Se riitti selvittämään hänen päänsä. Bella mulkaisi minua ja huokaisi alistumisen merkiksi, kun työnsin pyörätuolin sisälle hissiin ja painoin ensimmäisen kerroksen nappia.
Hissi laskeutui ensimmäiseen kerrokseen ja työnsin Bellan ja hänen pyörätuolinsa autolleni. Jätin Bellan autoni viereen, aukaisin pelkääjänpaikan oven ja kumarruin nostaakseni hänet polvitaipeista auton kyytiin.
Bella kuitenkin
taas protestoi.
”Anna minun nyt nostaa sinut kyytiin” huokaisin. ”Viime kerta ei oikein vakuuttanut minua”
”Vain koska minä vinkaisin ja sinä luulit, etten minä ollut kunnossa” hän sanoi silmät sirrillään.
”Tiedät itsekin, että et pysty kävelemään tuossa kunnossa.”
Siihen hän ei sentään sanonut mitään, vaan antoi minun nostaa hänet kyytiin. Pamautin oven kiinni, kokosin pyörätuolin kasaan ja laitoin sen takakonttiin. Kiirehdin ajajanpaikalle ja kaasuttelin Bellan pihalle hänen ohjeistaessaan minua.
Olisin halunnut viettää pidemmän aikaa sairaalalla. Hänen kanssaan.
//kommenttia, ihmiset? 
