jjb: Kjeh kjeh. Kiitos kovasti ^^.
Fell: Yay, kiitos kommentista ja virheen pongauksesta. Kaikki sinun kirjoittamasi on järkevää. Nou vöri pii häpi.
Milgia: Tämä Watson hihittelee taas ja kiittää kovasti <3. En osaa vielä tässä välissä sanoa kuinka pitkä tästä tulee.. Saapi nähdä..
A/N: Ja koska olin nopea.. JATKOA!
Neljäs luku: Herra etsivän värikäs suku
John Watson oli hyvillä mielin jättänyt hämmentyneen Sherlock Holmesin heidän yhteiseen huoneeseen ja lähtenyt itse käyskentelemään kartanon tiluksille. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja sen seurana oli pari hassua pilvenhattaraa. Oli niin kaunis päivä, ettei Watson voinut muuta kuin hymyillä leveästi. Hän venytteli jäseniään, vaikka joutuikin hetken kuluttua lopettamaan, vanhan sotahaavan irvistäessä kivusta.
“Anteeksi”, kuului yllättäen seesteinen ääni. “Seisotte auringon tiellä.”
“Oh. Pyydän tuhannesti anteeksi.”
John Watson astui askeleen taemmas, huomaten siten maassa kyykkivän miehen. Tuo tarkkaan maata tutkiva olento, oli pitkä ja hoikka. Hänellä oli erityisen terävät kasvonpiirteet, hieman harmaantuva tukka ja ohuet huulet. Hän sormena, jotka sivelivät maata, olivat pitkät sekä hoikat. Niin hauraan näköiset, että ne voitaisiin katkaista yhdellä väännöllä.
“Tässä on käynyt kettu yön aikana.”
“Niinkö?”
“Huomaatteko nämä jäljet? Selviä ketun jälkiä. Kyseessä on pelkkä poikanen, mutta tämä näyttänee olevan kovin utelias yksilö. Näettekö kuinka lähelle se on tullut ihmisasutusta?”
“Ehkä sillä oli nälkä?”
Kettututkija nosti katseensa tohtoriin hymyillen samalla salaperäisesti. Hetken ajan Watsonille tuli outo tunne sisälleen. Aivan kuin hän olisi nähnyt tuon hymyn aiemminkin. Mutta kun tuo pikainen hymy katosi, hän vain pudisti päätään ja uskoi muistaneensa väärin.
“Taidat olla niitä häävieraita?” kettumies kysyi sitten.
“Kyllä, itse asiassa minä olen.”
“Morsiamen vai sulhasen puolelta?”
“Sulhasen… Tai oikeastaan en kummankaan. Olen nimittäin sulhasen veljen ystävä… Työtoveri… Tai kirjanpitäjä. Miten sen nyt ottaa.”
Maassa kyykkivä mies naurahti ja nousi ylös. Hän pyyhki nopeasti kätensä taskussaan olleeseen pyyhkeeseen, kohottaen sen sitten tohtoria päin. Kaksikko kätteli toisiaan.
“John Watson.”
“Sherrinford Holmes. Hienoa tutustua teihin viimein, tohtori. Olen lukenut kirjoituksiasi veljestäni.”
Watsonin suu loksahti auki. Hän piteli edelleen kättään Sherlock Holmesin vanhimman veljen kädessä, eikä ollut päästää irti, ennen kuin tuo ketuista kertova mies ravisteli hänet otteesta.
“Ah! Katsokaas! Se kettu kurkkii tuolta pusikon takaa!”
Sherrinford harppoi Watsonin ohi, tuon oranssiturkkisen olennon perään. Tohtori vilkaisi hänen peräänsä, nähden kuinka tuo solakkavartaloinen mies loikki ja pomppi onnessaan pusikosta toiseen, ketun pörröinen häntä edellä vilkkuen.
“Mitä mietit?” kysyi yllättäen ääni Watsonin vierestä. Kysyjä oli Amalia.
“Hän… Tuo mies.”
Nainen katsoi tohtorin osoittamaan suuntaan ja virnisti. Watson ei voinut muuta kuin pällistellä kummastuneena yhä tuota kolmatta Holmesia, joka oli niin erilainen, mutta silti niin samanlainen kuin veljensä.
“Ah. Olet tavannut Sherrinfordin”, totesi Amalia. “Hän on… mielenkiintoinen. Luonnontutkija kuulemma. Viihtyy metsällä ja on yhtä sosiaalinen kuin nuoremmat veljensä.”
“Neiti Brincenton!” Watson älähti, kun sai viimein äänensä takaisin. “Minusta tuntuu jokseenkin kovin ulkopuoliselta.”
“Älä siitä huoli, tohtori. Niin minäkin aluksi. Vaikka oma sukunikin on täällä. Mutta kyllä me yhdessä soluttaudumme joukkoon.”
John Watson nyökkäsi päättäväisenä. Hän ojensi kätensä naiselle, ja niin he lähtivät hitaasti kulkemaan takaisin kartanoa kohti. Ehkäpä Sherlock Holmeskin olisi jo paremmalla tuulella.
~ ~ ~
Päivät kuluivat hiljalleen. Watson yritti kiivaasti jokaisena niistä käydä jututtamassa edes yhtä Holmesia, joka vain suostui vastaamaan hänen täysin jonninjoutaviin tarinoihinsa. Ranskalainen isoäiti oli vielä toistaiseksi pysytellyt taustalla. Hän kipitti yleensä nuorimman lapsenlapsensa rinnalla tasaiseksi leikatun nurmikon päällä monia tunteja. He näyttivät keskustelevan matalalla äänellä pitkään ja hartaasti. John Watson tyytyi ihastelemaan tapahtumaa parinkymmenen metrin päästä. Holmes-veljesten äiti oli ehkä kuitenkin kaikista mielenkiintoisin. Hän ei ollut yhtään sitä, mitä tohtori Watson olisi voinut olettaa. Nainen oli pieni ja kasvoiltaan kovinkin Mycroftin näköinen (mikä oli osittain hyvin häiritsevää). Naisen ääni oli useimmiten hiljainen ja seesteinen, mutta kun hän halusi korottaa ääntään, oli se kuin valtameren aaltojen kuohuntaa, jotka kaikuen luolan seinämiä pitkin. Watson kyseli paljon ystävänsä nuoruudesta, joka oli hänelle niin vieras ja etäinen.
“Koska Sherlock syntyi niin myöhään, hän jäi helposti kaikesta ulkopuoliseksi”, oli rouva Holmes todennut kuin olisi pienesti ollut katkeroitunut. “Sherrinford oli kerennyt jo lähteä maailmalle siinä vaiheessa kun Sherlock tuli siihen ikään, että alkoi edes kontata. Koska Mycroft oli jo seitsemän, hänellä oli omat metkunsa.”
“Mitä Hol… Sherlock sitten teki? Oliko hänellä ystäviä? Onko hän aina ollut noin… kyyninen?”
Keskustelut saattoivat venyä monta tuntia kestäviksi ja ne päättyivät vasta kun kello soi ruokailun merkiksi tai kun heidän oli mentävä selvittämään hääseremonian kulkua. Kaikista jännittävintä tosiaan olivat joka hetki lähestyvät juhlat. Watsonin vatsanpohjassa kutitteli hauskasti, kun hän ajatteli Mycroftia juhlapukuun somistuneena. Mutta Sherlock Holmes näyttäisi varmasti vain charmikkaalta, niin kuin aina. Entäs vanhin veli, Sherrinford?
Häitä edeltävä päivä oli yhtä sekamelskaa. Jokainen Holmes ja jokainen Brincenton ryntäili suin päin edestakaisin, paljoakaan ajattelematta, mikä olikaan heidän todellinen asiansa. Veljeskaartin nuorin Holmes puolestaan istui laiskasti milloin missäkin, Mycroft seuranaan. Watson tuli monesti toppuuttelemaan kaksikkoa töihin, muttei heistä kumpainenkaan liikauttanut edes sormenpäätäkään. Vanhin veli oli puolestaan kerännyt suuren kimpun kukkia. Hetken ajan hän luennoi näistä kasveista tohtori Watsonille, joka yritti parhaansa mukaan kuunnella kaiken, mitä tuo eriskummallinen mies hänelle kertoi.
“Missä Amalia on? Meidän tulisi harjoitella vielä kerran.”
“Minä voin käydä etsimässä!” huikkasi Watson ja repi Sherlock Holmesin mukaansa.
“Et sitten voinut mennä yksin?”
“En.”
~ ~ ~
Holmes ja Watson seisoivat valkoiseksi maalatun oven edessä. He olivat koputtaneet siihen jo muutaman kerran, mutta vastausta ei ollut kuulunut.
“Olen varma, että hän on täällä!” Watson sanoi, lyöden nyrkkiä kämmeneensä.
“No, on vain yksi tapa ottaa siitä selvää!” huudahti Holmes, potkaisten oven auki. He astuivat huoneeseen, joka huokui pelottavaa tunnelmaansa. Kuin kaksikko olisi mennyt johonkin aivan täysin uudenlaiseen maailmaan. Jostain kumman syystä heidän niskakarvansa nousivat pystyyn.
“En pidä tästä”, Watson uikutti.
“Eikä tule pitämään kukaan muukaan”, sanoi puolestaan Holmes. Kun tohtori käänsi katseensa suuntaan, jonne etsivä katsoi, oli häneltä mennä jalat alta.
“Jestas sentään!”
A/N2: Seuraavassa luvussa päästään itse tapahtumiin, joten jää nähtäväksi milloin se paukahtaa paikalle..