Alaotsikko: Sherlock Holmes, Holmes/Watson, Oi Doris-haaste, one-shot
Nimi: Anteeksianto on merkityksetöntä
Kirjoittaja: jossujb, jjb eli meikä
Fandom: Sherlock Holmes (Nyt on kyllä niin kausi menossa, ja rautaa on taottava kun se on kuuma)
Genre: One-shot, songfic, slash. Olisiko epämääräisessä suhteessa annosteltua angstia ja fluffya?
Ikäraja: K-11
Paritus: Holmes/Watson
Vastuuvapaus: Sir Arthur Conan Doyle omistaa, minä leikin hänen söpöillä leluillaan ilman rahallista korvausta. Lupaan palauttaa kaiken ehjinä omistajalleen.
Varoitukset: Sisältää kuolemaan ja huumeisiin liittyvää sisältöä.
Tiivistelmä:
Ole siinä vielä hetki, vaikka et antaisikaan anteeksi.A/N:
Yhtyeen tuotanto- ja
Oi Doris- haasteeseen osallistun
Kaija Koon kappaleella
Jotain tärkeää albumilta
Kun savukkeet on loppuneet. Jos olet lukenut Holmes-ficcejäni aikaisemmin (niitäkin on siunaantunut kaksi raapaleketjua, toinen kesken ja pari one-shottia) niin huomannet että edelleen pyörin samojen teemojen ympärillä. Mutta minkä minä sille mahdan, että Watson-angsti vaan kiinnostaa niin pirusti? Sovitaanko että keksin pyörän uudestaan sitten sitä moniosaista kehitteillä olevaa ficciäni varten
Ja minä tunnustan, että minulla on sokerihammas, varsinkin kun puhutaan Holmes/Watsonista. Now, enjoy.
Anteeksianto on merkityksetöntä
Yksi uneton yö
Ja se tuntuu taas että sinua tunne en
Monta kyyneltä vielä kai vuotaa saa
Minä valvon ja ajattelen
Sitä surujen määrää, sitä surujen määrää jonka sinulta sain
Sitä surujen määrää, sitä surujen määrää jonka sinulta sain
*
Minusta tuntui aina, että tunnen Sherlock Holmesin niin hyvin. Varsinkin silloin kun matkustimme yksissä tuumin tuulispäänä hevosvaunuissa ohjakset Holmesin käsissä silmät tuikkien ajon ilosta. Silloin minusta tuntui että sydämeni löi aivan samaan tahtiin hänen kanssaan, vaikka aivoni rattaat eivät yhtä vinhasti kääntyneetkään. Mutta kuten ystäväni aina sanoo, kyllä minäkin elän yhtä lailla kaikesta omituisesta ja erikoisesta, vaikka sitten vain uiden hänen vanavedessään.
Kohonnut hengitys, rinnassa pampattava lihas, jonka sykkeen saatoin kuulla jos vaunuissa painauduin tarpeeksi lähelle. Innostunut nauruntapainen yhdistettynä teräviin liikkeisiin, jotka osaisin lähestulkoon ennustaa jos vain tiesin mitä ystävän aikoi. Tosin arvaukseni saattoivat mennä aivan hakoteillekin, mutta lähtökohtaisesti päivänpaisteessa saatoin väittää tuntevani legendaarisen Sherlock Holmesin niin hyvin kuin ihminen voi toisen tuntea.
Mutta unettomat yöt hajottivat uskomukseni, sillä selvästi en tiennytkään ystävästäni oikeasti puoliakaan. Ainakin se toinen osa häntä oli minulta piilossa, koska en vain ymmärtänyt miten kaikki ne huumeet liittyivät kuvaan Sherlock Holmesista mitenkään.
Muistan kaikki selitykset ulkoa. Voin luetella ne yksitellen ja sanatarkasti sen enempiä muistelematta:
”Aivot ovat kuin höyrykoneet, jos ne jättää yksin jauhamaan hajottavat ne voimallaan itsensä.”
”Kuolen tylsyyteen, tähän harmauteen johon hukkuu.”
”Ei yhtään enempää kuin on välttämätöntä.”Niinä öinä kun hän ei saanut unta, en voinut minäkään nukkua. Pyörin sängyssäni odottaen kauhulla sitä hetkeä kun hän laskee viulunsa alas, sillä tiesin mitä minkä merkki se oli. Hiljaisuus on kamalaa aikaa Baker Streetillä.
Holmesin ei ollut tapana ottaa pisarakaan enemmän kuin oli turvallista, hän oli pirun tarkka terveydestään tietyssä määrin. Tarkoittaen, ettei hän ollut tietoisesti itsetuhoinen, vaikka siihen kokaiinin käyttö kuitenkin häntä vähä vähältä ohjasi.
Tosin, joitakin kertoja todella säikähdin, josko hän olisi ajautunut ottamaan yliannostuksen, sillä hänen ajatuksenjuoksunsa saattoi masentuneena liukua sellaiseen umpikujaan, että muuten niin kristallinkirkas päättelykyky hämärtyi kohtalokkaaksi hetkeksi. Yhden kerran vain kohdallemme osui läheltäpiti-tilanne, eikä sekään ollut tahallinen.
Holmes oli juuri toipunut pahasta kevätflunssasta, eikä työtäkään ollut pitkään aikaan, ei ainakaan mitään mielenkiintoista. Lontoo oli Scotland Yardin kovakouraisessa huomassa, eikä aikapäiviin ollut sattunut mysteeriä, joka olisi vaatinut etsivän nakuttavia aivoja. Joten Holmes ajautui päivä päivältä syvemmälle pitkästymisen syövereihin, josta hän kampesi itseään ylös kemikaaliensa voimalla.
Tuuman verran seitsemänprosenttista liuosta, tietääkseni se tavallinen määrä, oli kuitenkin heikentyneeseen ruumiiseen aivan liikaa. Hyvänen aika kun vain muistelen sitä näkyä kun hänet löysin käpertyneenä jalkoihinsa huoneensa lattialta! En varmasti eläissäni ole säikähtynyt niin kovasti.
Holmesin hengitys oli niin pinnallinen ja tiheä, pulssi oli noussut vaarallisen korkeaksi ja hän oli kuuma koskea. Olen monet kerrat nähnyt miten kokaiinin orjat nostattavat itselleen korkean kuumeen, niin korkean, että se jättää vaurionsa. Tai tappaa.
Voitte varmasti kuvitella millainen kauhun yö seurasi, en voinut edes tehdä juuri mitään. Lääkkeeni olivat yhtä tyhjän kanssa ja ainoa mitä saatoin yrittää oli juottaa hänelle paljon vettä viilentäen häntä parhaani mukaan. Samalla oli pidettävä huolta ettei rouva Hudson äityisi hysteeriseksi, sillä tarvitsin kaiken avun mitä hän saattoi antaa.
Voi sitä kyynelten määrää, jotka vuodatin senkin jälkeen kun aamu sarasti ja vaara olikin ohitse.
”Anna anteeksi”, hän mumisi minulle ja minä siihen vain huusin:
”En takuulla anna! Päätäkö nyt pitäisi silittää! Mihin se muka johtaa muuhun kuin samaan tilanteeseen uudestaan?”
Varmasti yksi ainoista hetkistä aikuisessa elämässäni, kun en voinut hillitä itseäni, vaan hajosin aivan kappaleiksi. Kerran kun sanat lähtivät vierimään niitä vain tuli ja tuli ja vaikka kuinka yritin pyyhkiä silmiäni ne vuotivat. Purin huultani ollen hiljaa, mutta tukehduin pidättelemääni pahaan oloon.
Joskus Holmes oikein moitti minua huolestumisestani saaden epäloogisella tavalla oloni syylliseksi. Minunko vikaani kaikki vain onkin?
”Ei tule mitään toista kertaa”, hän vakuutteli. Minä taas itkin ja painoin kasvoni polvia vasten.
”En minä ikuisesti jaksa sinusta välittää, jos et sitä itsekään tee”, siihen parahdin tietäen sanojeni terävyyden.
Sitten hän tarttui yötakkini selkämykseen vaativilla sormillaan.
”Älä mene vielä.”
Kaikki se surun määrä mitä häneltä sain, enkä saanut itseäni lähtemään. Olisin säästänyt omaa mielenterveyttäni sillä niin paljon.
”Olen pyytänyt sinulta enemmän kuin kohtuullista rakas ystäväni, enkä voi kylliksi kiittää kärsivällisyydestäsi” Holmes puhui minulle niin rauhallisesti ja kauniisti. ”Mutta ole siinä vielä hetki, vaikka et antaisikaan anteeksi.”
*
Sinun kuvasi vanhalla paikalla
Sama hymy jota unohda en
Tahdoit punaisen huivisi lahjoittaa
Ja mä vieläkin muistelen
Sitä hymyjen määrää, sitä hymyjen määrää jonka sinulta sain
Sitä hymyjen määrää, sitä hymyjen määrää jonka sinulta sain
*
En ottanut Baker Streetiltä paljoa mukaani rakkaan ystäväni poismenon jälkeen. En tohtinut ajatella mitä kävisi hänen papereilleen tai aakkostetulle tapauskohtaiselle arkistolle. Mieleni kyllä teki ottaa nuo asiakirjat itselleni, sillä ne olisivat mittaamattoman arvokkaat oikeissa käsissä, mutta en usko niiden oikein kuuluvan minulle.
Kukaan tuskin ymmärtäisi jos väittäisin rakastaneeni häntä enemmän kuin kukaan toinen, ja olevani siksi oikeutettu kaikkeen mitä häneltä jäi jälkeen. Itsekeskeiseltä omanedun tavoittelulta se varmasti enemmän vaikuttaisi, sillä voisin varmasti elättää lopun ikäni itseni raportoiden ja kirjoittaen tarinoita Holmesin arkistoista.
Mieluummin jätän kaiken hänen veljensä Mycroftin huoleksi, vaikka pahoin pelkään, ettei hän ole kiinnostunut vilkaisemaankaan kaikkea sitä mistä koko Lontoo, tai ehkäpä koko Englanti olisi valmis maksamaan suurta rahaa. Mitä tuhlausta, silmitöntä tuhlausta.
Siten kävin Baker Streetillä vain kerran. Rouva Hudson ei ollut siivonnut viikkokausiin, sillä hän ei tohtinut koskea edes siihen likaiseen teekuppiin, joka oli jäänyt Holmesilta huolimattomasti sohvapöydänkulmalle. Tavaroita oli lattialla siellä sun täällä, hänen huoneensa oli yhtä hyrskyn myrskyä. Aavemainen tunnelma painosti, aivan kuin Holmes olisi saattanut ihan minä hetkenä hyvänsä pelmahtaa paikalle julistaakseen löytänyttä johtolankaa.
Sohvan selkämyställe oli unohtunut huivi, jota olin kovasti ihaillut rubiinin punaisen värinsä vuoksi. Holmes oli hymyillyt ja vaatinut että ottaisin sen. Se kuulemma kutitti häntä liikaa, mutta minulle se olisi ollut varmaankin hyvä jos kerran pidin siitä. Olin ehdottomasti kieltäytynyt, sillä vaikka kaulaliina oli kaunis, oli se myös liian kallis lahjaksi.
”Miten vain rakas Watson”, hän oli vain hykerrellyt, taitellut liinan pois (unohtaen sen siihen) ja valinnut kaulaansa toisen mukavamman.
Nyt muistelen sitä huvittuneiden hymyjen määrää jotka häneltä sain. Yhdessäkään valokuvassa, joita saatoin varovasti etsiskeltyäni löytää, ei ollut sitä samaa pilkettä, jonka hän niin yksinoikeudella jakoi kanssani, mutta otin kuitenkin niistä muutaman. Kuten myös sen huivin, sekä tuhansittain lämpimiä muistoja, joiden toivoin muuttuvan joskus vähemmän katkeriksi.
*
Kesä päivä ja tie ihan hiljainen
Oli satanut eilisen
Sinä ojasta poimit taas kimpun sen
Minä tarkkaan muista en
Sitä kukkien määrää, sitä kukkien määrää jonka sinulta sain
Sitä kukkien määrää, sitä kukkien määrää jonka sinulta sain
*
Muutamat muistot, ne kaikkein päälimmäiset, ovat itse asiassa niitä jotka eivät edes kuuluneet ystäväni perusluonteeseen juuri mitenkään. Mutta syystä tai toisesta haluan nostaa jalustalle joitakin erityisen merkillisiä hetkiä. Olkoonpa hyvinkin, että ne ovat ylenpalttisen romanttisia ja turhanpäiväisiä.
Kerron teille esimerkin... saatatte tuntea tapauksen
”Botanistin katoamistapauksena”, jonka kirjoitin lehtiin varsin vähän aikaa ennen Sveitsiä... mutta ei mennä nyt siihen, vaan aloitetaan Lontoon reunamilta.
”Jotenkin minusta on aina yhtä kummallista huomata miten antaumuksella kierit sitten vaikka mudassa jos vainusi siihen ajaa, mutta Baker Streetiltä et millään lähtisi ulos ilman hyvää syytä” muistan valittaneeni kun olimme seikkailleet pitkin ihmisten kukkapenkkejä itselleni täysin käsittämättömästä syystä. Holmes taas pysähteli vähän väliä kaivaen suurennuslasinsa esiin tutkiakseen narsissien, tulppaanien ja kaikkien muiden pihakasvien terälehtiä, varsia, emiä ja heteitä. Joka kerta hän mutisi hiljaa siirtyen edemmäksi.
Minua lähinnä pelotti, että joku emäntä-parka aamuvarhaisuudesta huolimatta huomaisi meidät kaksi rämpimässä hienosti istutetuissa puutarhoissa, ja saisimme siitä vielä sapiskaa. Olo oli kuin kymmenenvanhalla pohjalla omenavarkaissa, vaikutelma oli muutenkin täydellinen, sillä päälläni oli pussihousut ja lättälakki. Holmeskin oli pukeutunut niin epämuodollisesti kuin suinkin, tummansiniseen raidalliseen kesätakkiin ja valkeisiin pellavahousuihin.
”Tarvitseeko minun edes vastata tuohon mitään”, Holmes vain vastasi minulle syvästi närkästyneenä. Sitä mitä hän etsi ei ilmeisesti löytynyt, vaikka kuljimme sivu-Lontoon takapihojen kukkapenkistä toiseen. Kerranpa sitten peräämme lähti äkäinen mastiffi ja jouduimme kompuroimaan kivisen aidan ylitse juosten monta kymmentä metriä kolahtaaksemme vain ojaan. Märkään ojaan, joka kasvoi märkää heinää, penkereellä kukki joitakin keltaisia kukkia.
”Ahhaa! Loistavaa! Watson, katso! Työmme ei ole ollut aivan turhaa!”
Jostain syystä minua ei huvittanut yhtään niin paljon hihkua onnesta seikkaillessani litimärkänä ojanpohjalla paremmilla iltakengilläni (jota ne toki eivät sen jälkeen koskaan olleetkaan), mutta Holmes konttasi itsensä penkereelle nopsasti kuin kissa poimien naurusuin kimpuittain villinä kasvavia kukkasia.
”Hahhaa, jahdattavamme on toiminut älykkäästi ja hankkiutunut eroon todisteista... unohtaen kuitenkin erään vitaalin seikan. No mutta Watson, ylös sieltä, meillä on nyt tulinen hoppu!” hän usutti minua, mutta vaikka kuinka yritin, en saanut kammettua itseäni ylös kurasta.
”Kenkäni liusuvat”, voihkaisin ja pyyhin likaisilla hansikkailla kasvoni mustiksi.
”Tartu käteeni.”
Holmes ojentautui minua kohti, mutta ottaessani kiinni hänen kädestään märkä nurmi hänen polviensa alla teki tepposet ja niin hänkin vain valui takaisin ojaan oikein kömpelösti päälleni rojahtaen. Kädessä olleet kukkaset levisivät ilmaan pudoten päällemme terälehtisenä sateena.
”Kappas”, Holmes mutisi hölmistyneenä. ”Taisin tehdä virhearvion.”
Siinä paikassa puhkesin sellaiseen nauruun etten varmasti koskaan ole nauranut niin makeasti. Pitelin ystävääni takin hihoista ja nauroin, nauroin vain.
”Watson, ystäväni rakkain, itse asiassa minä en tarvitse todisteeksi kuin muutaman verson, joten sinä saat pitää nämä muut”, Holmes oli todennut hetken hölmisteltyään yhdyttyään sitten hekotukseeni. Hän pyyhki likaista otsaani vain levittäen tahroja entisestään.
”Katkenneet mutaiset kukkaset?” hörähdin siihen ja ihmeekseni Holmes kainosteli vastaukseksi.
”Voin poimia uudenkin kimpun.”
”Holmes, senkin romantikko”, siihen vain hengähdin ihmeissäni. Suukotiin hänen terävää nenäänsä ennen kuin ryömimme takaisin maanpinnalle. Emme kyllä laisinkaan herroilta näyttäneet, enemmän ehkä niiltä pahaisilta huono-onnisilta omenavarkailta ilman omenia, mutta Holmesin kukkien ansioista todistimme muuan botanistin asuneen kuin asuneenkin Lontoossa, sillä kadulla millä Holmes epäilikin, vaikka kaikki todisteet koko miehen olemassaolosta oli järjestelmällisesti kadotettu.
Niin, paitsi tietysti sen ulkomaisen kasvilajikkeen villiintyneet sisaret, jotka tuulen mukana olivat asettuneet mukavasti vähän matkan päähän ojan reunaan, jonne se pahansisuinen musta mastiffi meidät ajoi.
Nyt vain mietin sitä kukkien määrä jotka häneltä sain, enkä muista tarkkaan mitään muuta. Kaunis muisto kuitenkin, liekö nyt ihme, että haluan sitä ehdoin tahdoin korostaa.
*
Tuo märkä ja suudelma suolainen
Meri kuulta lempeää
Sinä rannalla korvaani kuiskaat sen
Kerroit jotakin tärkeää
Sitä rakkauden määrää, sitä rakkauden määrää jonka sinulta sain
Sitä rakkauden määrää, sitä rakkauden määrää jonka sinulta sain
*
Hmh.
Menneessä aikamuodossa.
Luen tässä vanhoja muistiinpanojani. Puhun ystävästäni niissä vähäisissä kirjoituksissa, joita tein noiden kolmen vuoden aikana, menneessä aikamuodossa. Aivan kuin ne olisivat jostain kymmenien vuosien päästä tulevaisuudesta ja kun Holmes tuli takaisin elämääni nuo hassut epätodelliset vuodet kuin vain pyyhittiin pois. Voisin yhtä hyvin heittää muistiinpanoni tuleen ja unohtaa niitä vuosia ollenkaan.
Holmes muuten rakastaa mehiläisiä, tiesittekö sen? Minä en ainakaan, mutta se sopii kuvaan. Pitäähän hän kukkasistakin. Ja hunajateestä.
Kuinkakohan kauan olen nyt hänet tuntenut? 17 vuotta? Pidempäänkin? Voisin kai tarkalleen laskea kuinka kauan on siitä kun Standfordin esitteleminä ravistimme toistemme kättä ensikerran, mutta en ole niin järjestelmällinen ja pikkutarkka, että haluaisin edes tietää. Minulle riittää hyvin epämääräinen 20 vuotta.
Jo kolmantena syksyyn kääntyneenä kesänä olemme suunnanneet jonnekin lähelle merta, vaikka Holmes aina valittaa, ettei pidä suolaisesta viimasta, tahi suuresta Atlantista pennin vertaa. Joka puolella tulee kuulemma liikaa. Minä vain totean siihen, että sen siitä saa kun syntyy saarelle, vaikkakin suurelle saarelle. Hänestä huomautukseni ei ole hauska.
Rannalla kuitenkin, jos on kirkas sää eikä myrskyä ilmassa, voin vannoa hänenkin nauttivan hetken ajan rauhasta. Uskon hänen saavan niinä lyhyinä hetkinä kiinni siitä mitä on rakastaa toimettomuutta, vaikka se ei ole ominaista meille kummallekaan. En minäkään paikallani mielelläni pysy, vaikka verrattuna rakkaaseen ystävääni olenkin pysähtyneisyyden perikuva. Vaan jos minua yksin vertaisi kehen tahansa tuikitavalliseen brittiherrasmieheen niin levottomaksi minua haukuttaisiin. Kaikki on niin riippuvaista vertailukohdista. Holmesin rinnalla värikkäinkin persoona haalistuu asteen jos toisenkin.
Minusta Holmes on niin kaunis merta vasten.
Ehkä enemmän ryppyinen kuin kaksikymmentä vuotta sitten, ehkä enemmän laiha, ehkä vähemmän pehmeä. Itse olen kerännyt vähän painoa, sekä hiukseni ja viikseni ovat kasvattaneet seurakseen harmaita. Ehkä kuitenkin minäkin olen edelleen hänen silmäänsä miellyttävä. Ainakaan hänen salainen hymynsä ei ole muuttunut juuri miksikään, hän edelleenkin lahjoittaa ilonsa vain minulle.
Holmes nojautuu minuun, eväskori on välissämme ja meri kiiltää edessämme. Hän kuiskaa korvaani rakastavansa minua.
”Holmes...” aloitan, mutta hän keskeyttää minut tapaansa uskollisesti saman tien, kun en osannutkaan vastata oikein.
”Tiedätkö, nyt jos koskaan olisi oikea aika käyttää etunimiä, vai mitä luulet?”
En tiedä makaavatko nykyiset nuoretkaan enää ulkona piknik-korien kera kultansa sylissä, ja jos makaavat, niin tuskin näin vailla mitään odotuksia tai toiveita. Minulle riittää vallan hyvin se pieni hyväily, jonka ystäväni sormenpäiltään lahjoittaa huulilleni. Eikä tarvitse puhua mitään.
Olenpa minä onnekas John Watson kerta kaikkiaan! Katsokaa tätä kaikkea rakkauden määrää, kuinka minäkin kuiskaan hänen korvaansa sen miten paljon minäkin häntä rakastan. Yrittäkääkin väittää etten olisi muka etuoikeutettu.
Hän muuten pyytää taas minulta anteeksi. Niitä kolmea vuotta nyt ensimmäiseksi, mutta myös kaikkia muita suruja, kyyneliä ja unettomia öitä. Pyytäähän aina saa, mutta minä en hevin armoa anna. Viereen voin kuitenkin jäädä, kuten olen aina jäänyt. Luulisin sen merkitsevän enemmän kuin pari hassua sanaa.
*
A/N: Tulipa tämä muuten nopeasti kirjoitettua, aloitin tänään tultuani vappumeiningeistä sisälle. Kirjoitti tämä käytännössä itsensä. Lievästi ehkä ui kliseissä, mutta minulla on niin romanttinen olo, että katson asiaa sormien lävitse. Lähtökohtaisesti muuten olen aina ollut sitä mieltä että songficit joissa sanat on sisälle leikeltyinä on niin korneja ja silti teen niitä itse. Mutta mitä sinä olit mieltä? Otan kaikenlaista palautetta vastaan kiitollisena.
