Ikäraja: S
Genre: romance, hieman surumielinen mutta ei ihan angst
Paritus: Bellatrix/Rodolphus
Vastuuvapaus: Row-täti omistaa Bellan ja Rodolphuksen, minä ainoastaan leikin heillä.
A/N: Kaverin kanssa juteltiin aamuyöllä ja huomasin taivaalla kivan turkoosinkeltaisen sävyn, joten pitihän siitä sitten kirjoittaa. Ja kyseessähän on sitten Rodolphus PoV.
Aurinko nousi värjäten taivaanrannan keltaisella hehkullaan. Kello ei ollut vielä mitään, mutta kumpikaan meistä ei nukkunut. Sinä sanoit sitä aina aamuvirkkujen kiroukseksi, minä myöntelin, kuten aina, mutta salaisesti minä rakastin sitä. Taivaan väreihin oli aamuisin kirjoitettu meidän tarinamme, kuinka sinun räiskyvä turkoosisi kohtasi oman, lempeän ja heikon keltaiseni.
Aamuisin sinä olit melkein hauras, melkein ihminen, melkein minun. Et kylmä, et tunteeton, et Mestarin. Minun. Aamulla kukaan ei ollut vielä rikkonut sitä unista pintaa, joka sai sinut toisinaan jopa hymyilemään tummien huuliesi takana. Aamuisin äänesi oli kevyt kuin kuiskaus, eivätkä päivän synnit olleet painaneet hartioitani kasaan – sinä et ollut järkyttänyt heikkoa mieltäni olemalla sitä mitä sinä olit.
Aamuisin oli olemassa me, sellaisina kuin me olimme. Ennen kuin vedimme mustat maskit päällemme ja olimme jälleen kaikkea muuta kuin turkoosia ja keltaista.
Sinä tuoksuit aamuisin kasteelta ja vastajauhetulta kahvilta, hiuksesi kiilsivät ja annoit minun kaataa itsellesi kupin kahvia. Et esittänyt vahvaa.
Aamun turkoosinkeltaisina tunteina minä rakastuin sinuun aina vain uudelleen. Joka kerta, upottauduin mustiin silmiisi ja kuvittelin niihin pilkahduksen lämpöä. Eikä minua haitannut, vaikket sinä rakastanut takaisin, sillä olit kuitenkin siinä. Minun kanssani.
Illalla minä vihasin sinua niin kuin mies vain voi vaimoaan vihata. Iltaisin minä pelkäsin sinua, niin kuin pikkulintu pelkää kettua. Sinun kylmyytesi, piinkova pintasi ja tappamisesta saamasi nautinto hätkähdyttivät minua vielä silloinkin, kun olin jo hiljaa hyväksynyt sen ja tiesin niiden hetkien tulevan. Sillä koskaan minä en saanut sellaista nautintoa toisten satuttamisesta kuin sinä sait. Minä sain voimani turkoosista ja keltaisesta, raikkaasta kevätsateesta ja kasteesta maassa aamun ensitunteina.
Sellaiset me olimme, jos meitä olikaan. Yö ja päivä, kissa ja koira. Paha ja hyvä. Turkoosi ja keltainen, jotka olivat lempivärini maailman loputtomassa väripaletissa, jollaista sinä et koskaan nähnyt omalta itseltäsi. Sinulle maailma oli vain mustaa ja valkoista – ja sen valkoisenkin halusit tappaa. Vaikka loppujen lopuksi, se tappoi sinut.
Ja sinä sekunninmurto-osana, jolloin naurusi vaihtui järkytykseen vihreän sähkövirran lävistettyä rintasi, ymmärsit ensimmäistä kertaa koskaan mitä minä todella tarkoitin kun sanoin että olit kuitenkin hauras. Eikä sillä koskaan ollut mitään tekemistä hyvyyden ja pahuuden kanssa.
Ja jos sinä nyt eläisit ja kuulisit mitä minä sinulle kerron, käskisit minun pitää pääni kiinni ja lakata jauhamasta siitä typerästä turkoosista ja keltaisestani. Mutta et sinä kuule, ja ne värit ovat kaikki mitä minulle siitä hauraasta käsitteestä, jota meiksi kutsutaan, jäi.