Viimeinen luku! Huhhuh! Mieleeni on näiden kuukausien aikana jäänyt miljoona ihanaa muistoa tähän ficciin liittyen. Onhan tämä sentään jatkoa Harry Potter ja Karmea Totuus ficilleni joten lasketaanpa sekin mukaan, tätä ficciä on siis kaksi osaa, osa 1 on edellä mainittu HP ja karmea totuus, josta kaikki oikeastaan alkaa... Tämä taas on jatko-osa, mutta tämän voi lukea ennen kuin on lukenut osa 1 : sen. Pidän tästä itse todella paljon, ja (toivottavasti en kuulosta itserakkaalta sanoasseni näin) varsinkin loppu on ihana. Kiitokset lukijoille, ja suuremmat kiitokset kommentoijilleni. Annan teille halin ja pusun *kunnon rutistus ja suukko*
Luku 8
Jessica ja Anna ryntäsivät juosten Pimeyden Voimilta Suojautumisen tunnille, sillä he olivat jo kaksi minuuttia myöhässä.
Jessica koputti oveen ja sisältä kuului ”Sisään” – pyyntö.
”Neidit Kalkaros ja Wenston voisivat opetella katsomaan kelloa”, Fred sanoi huvittuneena. ”Luihuiselta menee kaksi pistettä myöhästymisestä”, mies jatkoi.
Jessica tuhahti.
”Me nukuimme pommiin”, Anna selitti ja vilkaisi Jessicaa varoittavasti. ” Professori”, tyttö lisäsi.
”Löydätte varmaan paikanne”, Fred tuumasi.
Anna ja Jessica istuutuivat perimmäiselle pulpetille. Jessica tykkäsi istua takana, mutta Anna ei. Hän olisi miellummin istunut edessä.
”Kuten olin jo sanomassa, kerron teille hiukan itsestäni”, Fred sanoi. ”Olen siis työskennellyt aurorina viimeiset neljä vuotta”, mies kertoi.
Rohkelikot haukkoivat henkeä kunnioittavasti, luihuiset taas lähinnä pilkkasivat.
”Siis totta kai hän nyt pääsee auroriksi, sillä hänen isänsäkin on! Sehän on ilmiselvää!” Verito huudahti.
”Isällä ei ollut asian kanssa mitään tekemistä, neiti Edström. Itse asiassa hän ei olisi ollenkaan halunnut minua auroriksi.
Työskentelin siis neljä vuotta aurorina, kunnes aivan viime hetkillä rehtori Verso pyysi minua tulemaan opettajaksi tänne ja minä suostuin. En ole ennen opettanut mitään ainetta, paitsi pikkusiskolleni ja veljelleni nyt jotain. Sanoessaan tämän Fred vilkaisi Jessicaa pilke silmässä. Isäni tosin toimi Pimeyden Voimilta Suojautumisen opettajana minun ollessani viidennellä”, Fred selitti. ”Mutta sitten hän lopetti jatkaessaan aurorintöitään. Minä asun siis isäni ja äitini luona yhä ja edelleen, mutta olen kihloissa…”, Fred aloitti paasaamisensa mutta Jessica keskeytti:
”Ihan totta, Fred. Ketään ei kiinnosta.”
”Neiti Kalkaros voisi puhutella minua kohteliaammin”, Fred näpäytti.
”Selvä, professori”, Jessica sanoi. Muutamat tyrskähtelivät, sillä kuulosti varmasti huvittavalta katsella sisarusten riitelyä.
”Hmm… Tänään me harjoittelemme aseistariisuntaa”, Fred päätti.
Verito tuhahti halveksuvasti.
”Siis jotain aseistariisuntaa? Me ollaan hei viidennellä!” hän sanoi.
”Aseistariisunta pelasti isän hengen… Hetkinen kahdesti”, Fred vastasi. ”Mutta jos joku tuntee sen olevan armolleen sopimatonta, hän voi poistua”, hän jatkoi.
Jessica hymyili. Fred käytti tismalleen samoja sanoja, kuin hänen isänsä, kun hän oli opettanut AK: ta. Jessica tiesi sen, sillä hänen isoisänsä oli kertonut siitä kaiken.
Jessica otti Annan parikseen, Verito ja Erika olivat tietysti parit. Wiley oli tällä kertaa Michaelin pari. Michael oli rohkelikko ja hyvin komea, jopa Jessica myönsi sen.
”Karkotaseet!” Jessica huusi ja Annan taikasauva lensi tytön kädestä.
”Hienoa, neiti Kalkaros! Luihuinen saa kolme pistettä”, Fred sanoi opettajan pöydän luota.
Jessica virnisti isoveljelleen tyytyväisenä. Hän heitti Annalle tämä taikasauvan.
”Tunti loppuu tähän”, Fred sanoi kun kello soi.
Jessica ryntäsi ensimmäisten joukossa välitunnille pihalle. Hän istuutui Tylypahkan järven rannalle. Jessica muisti hänen ikäisensä pienen rohkelikkopojan. Pojan, jolla oli virne naamallaan, pojan joka oli hänelle tärkeämpi kuin kukaan muu.
Sillä kukaan… Ei kukaan, vetänyt vertoja, hänen ihanalle kaksoselleen. Kaksoselle, joka kuunteli häntä aina. Kaksoselle, joka oli aina hänen tukenaan. Kaksoselle, joka nauroi hänen vitseilleen. Kaksoselle, joka oli parantumaton vitsin vääntäjä.
Jessica kietoi viittansa ympärilleen tiukemmin. Oli alkanut tuulla. Jessican hiukset leikittelivät tuulen kanssa. Jessican ajatukset vaelsivat kaukana, hyvin kaukana.
Tyttö kävi mielessään läpi kuluneen vuoden tapahtumat. Siriuksen kuolema oli ollut hänelle hyvin tukala paikka. Hänen kyyneleensä kimalsivat auringon kanssa hänen poskillaan.
”Jess”, kuului hento kuiskaus Jessican takaa.
Emmet istuutui tytön vierelle ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Jessica painoi päänsä pojan olkapäätä vasten ja nyyhkytti. Kumpikaan ei puhunut mitään, sanoja ei tarvittu. Nyt oli tärkeintä se, että he molemmat istuivat siinä, Jessica Emmetin syvässä halausotteessa. Ketään tai mitään muuta ei tarvittu. Kaikki kävi näin. Jokaisella tarinalla oli onnellinen loppu, myös Jessican tarinalla. Sen Jessicakin tiesi istuessaan Tylypahkan järven rannalla Emmetin halauksessa.
Jessica käveli hiljaa Siriuksen arkun luokse. Hän katsoi arkkua, jossa hänen kaksoisveljensä makasi.
”Sirius oli maailman paras veli”, Jessican ääni kuului hentona kuiskauksena kaikkien hautajaisvieraiden korvissa. Kaikki huomasivat tytön surun ja säälivät häntä.
”Sirius ei koskaan haukkunut minua, hän puolusti minua aina. Frediä vastaan, isää ja äitiä vastaan, rohkelikkoja vastaan. Sirius oli syvällä sisimmissään aito rohkelikko, sillä hän puolusti minua, hän kuunteli minua aina. En ole kertonut kenellekään meidän perheen jäsenistä niin paljon huolia kuin Siriukselle. Sirius… Hän oli maailman paras veli ja tulen aina kaipaamaan ja ikävöimään häntä koko sydämessäni. Kukaan ei ole niin hyvä veli kuin Sirius”, Jessica kuiskasi laskiessaan kukkakimpun veljensä arkulle.
Jessica laskeutui pienet portaat ja istuutui isänsä viereen pyyhkien samalla kyyneliään. Hänen kyyneleensä valuivat poskille, vaikka hän yritti estää niitä. Silti… Näin kuuluikin mennä. Siriuksen kuuluikin kuolla, vaikka se satutti Jessicaa.
”Jessica… Minä näen sinut”, Siriuksen kuiskaus kuului Tylypahkan järvellä. Jessica kääntyi. Ei mitään. Siriuksen ääni kuului menneisyydestä.
”Jessica, pelasta minut.”
----------------------------------------------------------------------------
Siinäp.