Salmiakkityttö: Kiitos kiitos! On suuri kunnia saada koukuttaa lukioita. Toivottavasti jatko on yhtä mieluisa kun tilanne alkaa hieman aueta. (Kauan siihen menikin...) Ah! Ja btw. avasi on ihana!
Prunelli: Heh, Romanolla ei kieltämättä noita ystäviä ole jonoksi asti. Hän kun tuntuu vihaavan/paheksuvan kaikkia miespuolisia. Mietin pitkään, keile voisin ystävystyttää hänet, kun Ranska, Saksa (ja muut arjalaiset sukujuuret omaavat) ja Englanti saavat hänet nyrpistämään nenäänsä. Baltian maat ovat kuitenkin niin rakastettavia, että jopa Romanon suhtautuminen on heihin positiivista. ^^ Kiitos kommentistasi!
Vyra: Juonisokkelo on kieltämättä aika osuva nimitys tälle, koska olin itsekin mennä solmuun tämän fickin kanssa. Ensimmäistä kertaa jouduin piirtämään ajatuskaavion tapahtumista kun kaikki kietoutui niin, että olin jo unohtaa miksi puolet käänteistä tapahtui niin kuin tapahtui. Se selvensikin ajatuksia sen verran, että kehtasin aloittaa tämän julkaisemisen. Heh, ihanaa kun taas kommentoit!
MyrsyliuutE_96: Kommenttisi saavat minut aina nauramaan, koska ne osaavat olla joskus niin hauskoja, odottamattomia ja randomeita. Kiitos!
6. luku
Romano palasi tajuihinsa.
Hänellä ei ollut mitään kuvaa, kuinka kauan oli ollut tajuton. Eikä mitään hajua siitä missä oli. Hän yritti nousta, mutta pääsi ainoastaan istumaan, koska hänen päänsä tuntui painavalta ja sumuiselta. Hän tunsi niskassaan kipua sykkivän kuhmun. Oli pimeää, mutta hän huomasi heti, ettei ollut enää siivouskomerossa. Romano pinnisti kuuloaan, muttei kuullut mitään erityistä tai ketään. Miten tässä oli käynyt näin?
Silloin hän muisti Preussin. Oliko Preussi tämän takana? Ja kuka oli ollut hänen rikostoverinsa, joka oli lyönyt hänet tainnoksiin? Romano huokaisi tuskallisesti. Hänen päätään särki. Onneksi häntä ei oltu sentään sidottu. Nyt hän voisi potkia ja huutaa kiukkunsa pois ja hyvässä lykyssä joku kuulisi sen ja tulisi katsomaan mistä se johtui. Romano huokaisi, vaikka sitä ei kukaan voinutkaan kuulla.
”Aah, olet hereillä.”
Romano hätkähti ääntä. Hän oli melko varma, ettei ollut nähnyt huoneessa ketään, mutta silti tuo ääni kantautui hänen korviinsa ihan läheltä. Kuului kova tömähdys ja Romano sai viimein näköpiiriinsä tutun miehen. Tämän hopeiset hiukset hohtivat hämärässä kuin virvatuli ja paljastettu hammasrivi näytti aavemaiselta. Preussi oli istuskellut jonkin kaapin tapaisen päällä odottamassa Romanon virkoamista. Nyt hän asteli nuoren italialaisen luokse varmoin askelin.
”Sori tästä. Vaikutti vahvasti siltä, että asiat alkavat riistäytyä käsistä. Tässä ei enää tiedä kenen nahan pelastaisi.”
Romano tunsi suuttumuksen leviävän sisällään kuin myrkyn. Hän yritti potkaista Preussia, mutta toinen oli liian kaukana. ”Rauhoitu! Muuten minun on sidottava sinut tai jotakin.”
Tämä sai Romanon hillitsemään itsensä, vaikka viha ei lieventynyt yhtään. Tieto siitä, että näin hän säästyisi voimakeinoilta, ja että nyt hän saattaisi saada vastauksen muutamaan kysymyksistään, olivat kuitenkin tarpeeksi riittävät syyt olla olematta typerä.
”Näin… Onko sinulla jano?”
”Olet yllättävä ystävällinen, ottaen huomioon, että olet juuri kidnapannut minut”, Romano huomautti sarkastisesti. Preussi tuhahti.
”Minä mitään ole kidnapannut. Sanoinhan jo sinulle, että tässä ollaan jo niin solmussa, että tekisi mieli vain pelastaa oma nahkansa.”
”Mitä tarkoitat?”
”Et ole täällä minun tahdostani. Minä en kolkannut sinua, enkä raahannut siivouskärryssä ympäri laivaa. Ja nyt onkin paljastunut, että sinulla on muitakin ystäviä kuin Espanja. Sinusta on tehty katoamisilmoitus ja kaikki asiasta tietävät ovat aivan paniikissa.”
Preussi nauroi pienesti ja tyrkkäsi kolhiintuneen astian Romanolle. Pikkuisessa kupissa oli vettä ja Romano joi sen kömpelösti. Sihti oli hieman huono ja puolet valui nuorukaisen leualle ja siitä rintamukselle, mutta Romano ei välittänyt. Tilkka vettä oli ihan tervetullut. Myös ajatus, että hänen sovittu tapaamisensa veljesten kanssa oli osoittautunut näin hyödylliseksi, oli piristävä. Romano ei ollut enää yhtään niin toivoton kuin hetki sitten.
”Se hyvä puoli tästä oli kuitenkin sinulle, että Espanjaan kohdistuvat epäilyt ovat nyt lähes kadonneet. Eikös se ollut tarkoituksesi?”
”Minä en ymmärrä enää yhtään mitään. Mitä täällä on oikein tekeillä?”
”Hmm… Saattaa olla parempi, ettet tiedä. Tämä piilopaikka on melko varma, mutta koskaan ei tiedä milloin joku keksii etsiä sinua täältä.”
”Kenen puolella sinä oikein olet?”
”Onko tässä oikein omat puolensa? Hah! En usko, että olen kenenkään puolella. Niin kuin ei ole muutkaan. Kaikki taitavat vain havitella omaa etuaan tässä sotkussa.”
”Voisitko edes yrittää puhua niin, että minäkin ymmärtäisin!?”
”Noh, älä nyt huuda. Sinä tulet kyllä kuulemaan kaiken, joskus.” Niine sanoineen Preussi pakitti ovelle ja katosi.
Aika kului tuskallisen hitaasti hämärässä huoneessa. Vatsa muistutti ilkeästi, ettei Romano ole syönyt koko päivänä yhtään mitään. Romano kiersi huoneen ympäri. Hänellä ei ollut hajuakaan missä olisi voinut olla. Huone oli tyhjä, lukuun ottamatta erikoisia hyllyköitä. Seinät ja ovi tuntuivat olevan erityisen paksut, joten ääni ei varmaan kantautuisi sen läpi kovin helposti.
Väsyneenä ja turhautuneena, Romano kävi istumaan hyllyköiden väliin. Hän yritti kerrata kaiken mielessään. Tapaus tuntui silti yhtä uskomattomalta kuin aiemminkin. Romano ei huomannutkaan kuinka hän lopulta turtui omiin ajatuksiinsa. Päänsärky jyskytti tasaiseen tahtiin korvissa ja pimeys tuntui äärettömältä. Nuori italialainen nukahti uupuneeseen uneen.
***
”Oletko kuollut?”
Romano havahtui Preussin sanoihin. Mies oli jälleen palannut. Tällä kertaa hänellä oli mukanaan tarjotin, jolla loisti pieni kynttilä ja voileipiä. Tarkemmin sanottuna, ne olivat erilaisia täytepatonkeja. Niiden lisäksi oli jälleen vettä samassa oudossa kupissa, josta Romano oli jo aiemmin juonut niin monet kerrat.
”Sinä ja Ranska, olisihan se pitänyt arvata”, Romano tuumasi kun hän katsoi tarjotinta ja sen ranskalaisvivahteista tarjontaa. Preussi virnisti.
”Fiksu poika. Tämän takia minä en kannattanut sinun kaappaamista. Olisi typerää antaa ulkopuolisen tietää ketkä ovat asialla.”
”Mutta ilmeisesti operaatio ’tomaatti’ ei tuottanut toivottua tulosta”, Romano johdatteli ja toivoi antavansa Preussille kuvan, että oli enemmän perillä noiden kahden puuhista kuin oikeasti oli.
”Ei siinä ideassa mitään vikaa ollut. Espanja on vain liian kovakorvainen, jotta ymmärtäisi tanssia minun nerokkaan soittoni tahtiin. Ideanani oli nimittäin tehdä Espanjasta syyllisen näköinen ja sitten tarjota hänelle pelastavaa apua. Edellytyksenä tietysti, että hän olisi tullut mukaan meidän loistavaan ideaan.”
”Mikä tämä teidän ’loistava idea’ on?”
”Se ei kyllä kuulu sinulle. Tiedät nyt jo niin paljon, että olemme varmasti pulassa.”
”Oli siis Ranskan idea kaapata minut?”
”Jep! Espanja sanoi, ettei halua tulla mukaan meidän ideaamme, koska halusi viettää tämän loman sinun kanssasi. Sinä kun olit ottanut hänet mukaan tänne, niin tietysti hän halusi hyvittää sen ja varmistaa, että sinäkin viihdyt. No, Ranska ajatteli sitten, että jos sinua ei olisi, Espanjalla ei olisi syytä jäädä pois meidän touhuista.”
”Onko typerämpää kuultu?”
”Typerät suunnitelmat tuntuvat toimivan typeriin henkilöihin. Espanja näet suostui.”
”Mitä!?”
Romano ei ollut uskoa korviaan. Näinkö helposti hän oli vaihdettavissa noihin kahteen omahyväiseen idioottiin?
”Tietysti hän etsi sinua kaikkialta, ennen kuin suostui. Hän oli melko sekava, siis tavanomaista sekavampi. Me näimme suuren vaivan luodessamme mielikuvan, että sinä olit suuttunut niin, että poistuit koko laivasta.”
”Mutta eihän se ole edes mahdollista. Ajelehdimme keskellä avomerta. Mihin täältä pääsisi?”
”Oletpas sinä ajastasi jäljessä, tosin se taitaa olla meidän vika. Hupsis… Se sinun ystäväsi, Viro onnistui saamaan yhteydenottolaitteet toimintaan. Apu tuli hyvin nopeasti ja nyt meidät on hinattu johonkin satamaan. Moottori aiotaan puhdistaa ja sitten palataan takaisin mantereelle. Jotkut turistit ovat poistuneet laivasta ja niin uskotaan sinunkin tehneen.”
Romano oli ymmällään. Kyllä hän tiesi olleensa oudossa vankilassaan jo hyvän aikaa, mutta että sillä aikaa oli tapahtunut noin paljon kaikkea!
”Idiootti…” Romano mutisi itku kurkussa. Preussi katsoi parhaakseen poistua, ennen kuin Romano räjähtää. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Nuorukainen oli ollut varma, että Espanja ei luovuttaisi hänen suhteensa näin nopeasti. Hän oli aina luottanut Espanjan apuun, oli kyseessä mistä tahansa. Tämä oli kuitenkin erilainen tilanne. Vaikka Romano tiesi, että Espanja uskoi, ettei hän tarvinnut apua, hänestä tuntui hylätyltä. Yksinäiset kyyneleet vierivät poskilta alas, ja lopulta Romano kuuli oman parkuvan äänensä kumisevan oudossa vankilassaan. Niin kuin yksinäisen suden, joka ulvoi laumansa perään…