Nimi: Särkynyt tyhjyys
Kirjoittaja: Upsila
Genre: angst, deathfic, romance,tositosi pientä hurtia.
Paritukset: Neville, Luna/George
Ikäraja: K-11
Varoitukset: henkilön kuolema
A/N: Menee Syrjäkatsojan tarina - haasteeseen. Tästä oli kyllä mielettömän vaikeaa kirjoittaa, epäröin kovasti tämän julkaisemista, koska mielestäni tämä meni kovin tönköksi. Kiitos erään nettikaverin, joka auttoi betailemaan.
Särkynyt tyhjyys
Kirje oli sotkuinen, tahriintunut mustepisaroista ja osa sanoista oli kevyesti yliviivattu. Neville ei voinut olla rutistamatta kirjettä. Se oli reunoista aavistuksen repeytynyt, kostunut aamukasteesta ja tuoksui haalistuneille sinililjoille.
Neville ei ollut siihen tyytyväinen. Kömpelöt kädet sivelivät pergamentin sileää pintaa, suusta purkautui epätoivoinen huokaisu. Kyyneleet purkautuivat väkisinkin silmiin, vaikka Neville yritti pitää ne sitkeästi sisällään.
Kerrankin hänellä olisi ollut itsevarmuuden rippeet tallella, jalka maassa ja toiveikas hymy silmissä. Kerrankin hänellä olisi ollut tilaisuus hipaista ohimennen korpinkynsitytön kättä. Kerrankin hänellä olisi ollut tilaisuus paljastaa piinaavat tunteensa toiselle ja keittää kuppi kuumaa sipulimaitoa, kun toinen yrittäisi toipua kevätflunssasta.
Nevillellä ei toisin ollut siihen enää tilaisuutta. Olisiko hänellä ollut tilaisuutta, jos hänellä olisi ollut vielä yksi päivä lisäaikaa? Lopettaisivatko ajatukset katkeilemasta kuin helminauhat, jos hän olisi saanut kietoa kätensä toisen ympärille?
George Weasley ehti kuitenkin ensin. Neville saattoi nähdä vilauksen laituri yhdeksän ja kolme neljännestä, kun George suikkasi tuhkanvaaleiden hiusten omistajan otsaan kevyen suudelman. Luna oli hymyillyt seesteisesti pojalle ja vilkuttanut sitten innokkaasti, kun juna nytkähti liikkeelle.
Neville yritti niellä surunsa pois ja katsoa vain helakanpunaisen junan ikkunasta ulos ja olla vilkuilematta salaa samassa vaunuosastossa istuvaa Lunaa.
Joskus hän haluaisi, että tyttö huomaisi hänetkin. Rohkelikkopoika pelkäsi kovasti, että Luna näkisi verkkokalvoillaan vain tulipunaisia hiuksia ja pisamaisia kasvoja.
***
Luna itki. Itki äänettömästi, pää haudattuna jalkojensa väliin ja vartalo tärisi ja äänteli kuin olisi soittanut epävireistä soitinta. Pöllö koputteli nokallaan huuruiseen ikkunaan ja maitokahvi läikkyi posliinikupista pieninä pisaroina.
Neville yritti pyyhkiä kömpelösti suolaisia kyyneleitä toisen poskilta. Pöllön koputus ikkunan takana voimistui, mutta kumpikaan ei liikahtanut nuhjuisesta sohvasta.
Kotikolossa oli hiljaista. Pölyt laskeutuivat huomaamattomiin nurkkiin. Fredin sameat silmät tuijottivat lähes tippumaisillaan olevia kirjapinoja ja roskakorissa oli rutistettu kirje.
Puut humisivat kylmän viiman tahdissa, luontoäiti paiskoi sirpaleisia helmiä raudanharmailta pilviltä alas. Neville halusi pyyhkäistä hikipisaroita otsaltaan ja vain katsoa takassa lojuvia, mustuneita hiilloksia.
Luna kertoi keskiyöllä kaipaavansa Georgen aurinkoisia hymyjä, pisamia pehmeillä ihoilla ja tämän hölmöjä vitsejä.
Neville kuunteli jokaisen sanan, jokaisen lauseen ja jokaisen nyyhkytyksen. Sydäntä särki, ääni värisi ja vetinen maitokahvi maistui kadonneelta elämän maulta. Poika ei kuitenkaan hiiskauttanut sanakaan. Antoi vain korpinkynsitytön puhua ja lopulta nukahtaa levottomaan uneen.
Rohkelikkopoika olisi halunnut hipaista lohduttavan suudelman tytön otsalle ja kertoa rutistamastaan kirjeestään - mutta kaikki tuntui rikkoontuvan ja särkyvän hauraimmistakin kosketuksista, eikä Neville halunnut Lunan pirstoutuvan sirpaleiksi.
Kun Georgeta haudataan seuraavana aamuna, Neville ei halua kohdata varjon turmelemia taivaansinisiä silmiä enää.