Ficcin nimi: Nur zu Besuch
Kirjoittaja: Kutsis
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista. Eric Kripkea käy kiittäminen näistä hahmoista.
Fandom: Supernatural
Paritus: Dean/Castiel
Tiivistelmä: Anteeksi pyytäminen on yliarvostettua.
Tyylilaji: Angst, fluffy
Varoitukset: Spoiler varoitukset S05E18. Sijoittuu 18:sta jakson jälkeiseen aikaan.
A/N: Hitto, että ficceille on hankala keksiä nimiä! Mä inhoan nimien keksimistä. Omistan olemattoman innon keksiä tälle kunnon nimeä joten pistin sitten tuon, joka siis tarkoittaa ”vain vierailu” ja on Die Toten Hosenin biisin nimi. Kappale ei siis mitenkään liity tähän ficciin :’D
Annan isot kiitokset Sonoalle, joka jaksoi minun valitusta silloin kun hahmot tekivät mitä halusivat. Tästä tuli ihan erilainen mitä olin suunnitellut. Omasta näkökulmastani Dean on liikaa jahkaileva paska, Sam pilaa aina kaiken ja Castiel on muuten vain idiootti. :’DD
Osallistuu OTP10 ja Fandom10.
//mun on pakko lisätä tänne alkuun, että tuolla keskellä ficciä oli kirjoitusvaiheessa pitkään "SUKLAATA" -kommentti (keskellä Dean angstaus kohtaa). Se oli vähällä livistää tähän postaukseenkin :'DD Tämä johtui ainoastaan siitä, että kesken kirjoittamisen mulla alko tekee mieli suklaata ja se sitten ilmestyi sinne kirjaimin ja vähän niinkuin jäi sinne.. Mä en tiedä miks mä tätä selitän...
-
”Minä en usko sinuun niin kuin Sam.”
Sanat soivat Deanin korvissa ajomatkan aikana. Hän toivoi, että Castiel olisi kunnossa ja löytäisi hänet pian. Hän ymmärsi miten paljon oli satuttanut enkeliä viime päivien aikana ja toivoi todella saavansa heidän välit takaisin entiselleen. Hän oli pettänyt Castielin mitä pahimmalla tavalla, tämä oli luottanut häneen, auttanut häntä parhaansa mukaan ja uhrannut itsensä useampaan otteeseen hänen puolestaan. Kyllä, hänen puolestaan, vaikka kyse oli myös Samista, Dean ei voinut olla unohtamatta Castielin sanoja ja syytöksiä. Syytöksiä, jotka kuuluivat ainoastaan hänelle.
Dean oli tajunnut vähän liian myöhään Castielin tarkoituksen, kun tämä oli paiskonut häntä päin seiniä. Enkelin raivo oli ollut hirmuinen ja Dean tiesi, ettei todellakaan halunnut suututtaa Castielia toista kertaa, koska muuten hän olisi vainaja. Castiel oli huutanut sanat ainoastaan hänelle, hänen takiaan enkeli oli langennut ja jättänyt oman lajinsa. Deanin takia enkelin elämä oli nyt kurjaa, eikä sitä loistokasta uskon täytteistä elämää, mitä aikaisemmin. Hänen takiaan enkeli oli menettänyt uskonsa Jumalaan.
Hänen olisi pitänyt olla enkelin tukena enemmän. Hän tiesi miltä enkelistä tuntui nyt, lapsensa hylkäävät isät oli jo tuttu juttu Deanille, mutta ei, hänen oli täytynyt ajatella vain ainoastaan asioiden kurjia laitoja ja tuntea itsensä ainoaksi petetyksi. Hän oli menettänyt viimeisen toivonsa silloin, hänellä oli siis pieni selitys käytökselleen, mutta jos hän ei olisi ollut niin pirun itsekäs, hän olisi nähnyt koko tilanteen ja tähänkään ei olisi ajauduttu. Tehty mikä tehty. Nyt ei auttanut muuta kuin katua, edetä eteenpäin ja korjata kaikki. Se oli jo liiankin tuttua korjata asioita, jotka revitään kuitenkin uudestaan hajalle. Tosin luovuttaminen ei auttanut asiaa.
Asiat Samin kanssa olivat taas hyvin, enää tarvitsi vain sopia asiat Castielin kanssa. Dean ei tiennyt mitä hänen tulisi tehdä enkelin kanssa, mutta jotain hänen täytyisi, jotta saisi Castielin taas luottamaan ja uskomaan häneen. Kai tämänpäiväinen jotain vaikuttaisi, mutta ei se kaikkea korjaisi, tai ei ainakaan Deanin mielestä. Hän ei ollut loppujenlopuksi tuottanut pettymystä Samille, eikä Castielille, hän ei ollut mennyt vielä pilaamaan kaikkea, minkä takia enkeli oli hänen vuokseen uhrannut itsensä. Deanilla oli pakottava tarve päästä puhumaan enkelin kanssa ja nopeasti, ensin oli vain löydettävä hänet.
-
Huonosti nukutun yön jälkeen Dean olisi ollut enemmän kuin valmis lähtemään etsimään Castielia, mutta Sam oli saanut hänet jäämään Bobbyn luokse odottamaan Castielia sen sijaan, että he olisivat päättöminä rynnänneet jonnekin, eihän heillä ollut mitään tietoa siitä minne enkeli oli kadonnut. Sam luotti siihen, että Castiel oli kunnossa ja löytäisi heidän luokseen pian, hän ei ollut niin huolissaan Castielista kuin Dean.
Bobby ja Sam olivat täysin uppoutuneita kirjoihin, kahlaten eri vaihtoehtoja läpi miten jatkaa tästä eteenpäin. Se oli selvää, että heidän oli autettava Adamia, mutta Deania huoletti ainoastaan Castiel. Ei hänestä ollut selaamaan kirjoja tällaisella hetkellä ja hän saikin osakseen monia ikäviä mulkaisuja Bobbylta ja Samilta.
Deanin oli pakko päästä ulos ahdistavasta ilmapiiristä Bobbyn talolta, hän ei ollut tehnyt muuta kuin ravannut ympäri taloa tekemättä oikeastaan mitään. Kävellessään keskellä romuttuneita autoja hän kaivoi puhelimen taskustaan ja yritti taas soittaa Castielille, olikohan jo kymmenes kerta. Hän kuunteli pitkään tuuttausta, ennen kuin Castielin hämmentynyt ääni pyysi taas selitystä sille, miksi hänen täytyisi sanoa nimensä. Dean ei halunnut jättää viestiä, hän oli jättänyt niitä jo liian monta, ja läppäsi puhelimensa kiinni kiroten. Hän soittaisi kymmenen minuutin päästä uudestaan.
Dean istui ruostuneen konepellin päälle huokaisten. Päivä oli jo kulunut ja Castielista ei ollut vielä kuulunut mitään. Dean ei voinut ymmärtää miten Sam ja Bobby jaksoivat istua sisällä lukemassa kirjoja, hänestä ei ollut siihen varsinkaan nyt, koska hänen aivonsa olivat jossain aivan muualla.
Dean vilkaisi tähtien täyttämää taivasta toivoen, että Castiel soittaisi takaisin pian, tai edes ilmestyisi hänen luokseen, tai jotain, kunhan hän saisi tietää, että tämä olisi kunnossa. Taivas oli häiritsevän selkeä, eikä Dean voinut olla tuijottamatta sitä tuntematta katkeruutta kaikkea kohtaan. Maailma oli niin helvetin epäreilu. Ainut pienoinen ilon aihe oli se, että he olivat vihdoin päässeet eroon siitä valehtelijasta, Zachariahista. Deanille oli ollut todellakin suuri ilo saada tappaa hänet. Yksi idiootti vähemmän.
Dean vilkaisi kelloa todeten harmikseen minuutteja kuluneen vain neljä. Ulkona oli viileää ja takista ei ollut paljoa hyötyä kylmän tuulen takia, mutta Dean ei halunnut sisälle kävelemään ympyrää. Hän kietoi takin paremmin ympärilleen ja hänen hengityksensä höyrysi ilmassa.
Hänellä oli hiton paljon selitettävää Castielille. Dean yritti miettiä jo valmiiksi mitä hän voisi enkelille sanoa, mutta hänen päänsä löi tyhjää ja anteeksipyyntö ei ollut vain hänen juttunsa, yksi anteeksipyyntö kahden päivän sisään oli jo liikaa. Päässään hän voisi sitä hokea vaikka vuoden, mutta sanotuksi hän ei sitä koskaan saisi. Oli vain keksittävä keino saada Castiel ymmärtämään, että hän todella oli pahoillaan.
Aika kului aivan helvetin hitaasti. Dean luopui kymmenen minuutin lupauksestaan ja painoi luurin seitsemännen minuutin kohdalla uudestaan korvalleen yrittäen taas soittaa Castielille. Tällä kertaa enkeli vastasi.
”Cas?” Dean kerkesi jo älähtää puhelimeen ennen kuin Castiel sai sanotuksi sanaakaan. Castielin kuulosti sekavalta ja voimansa kadottaneelta kuiskatessaan karheasti Deanin nimen.
”Oletko kunnossa? Missä olet? Pystytkö liikkumaan?”
”Minä… en tiedä.” Dean oli osaksi helpottunut kuullessaan Castielin äänen ja osaksi huolissaan, koska tämä kuulosti pahasti loukkaantuneelta ja erittäin sekavalta. Castiel oli aina ennekin selvinnyt, muttei Dean osannut luottaa siihen. Oli hän sentään hengissä, se oli jo jotain.
”Tulen hakemaan sinut, missä olet?” Linjan toisesta päästä kuului kahinaa ja Dean todellakin toivoi enkelin osaavan sanoa missä on. ”Näetkö tiekylttejä, paikkojennimiä tai edes jotain?”
Castiel sai sanottua jonkun tehtaan nimen ja sanoi olevansa lähellä sitä. Dean oli hyvää vauhtia kävelemässä jo sisälle hakemaan avaimiaan. ”Odota siellä, minä soitan sinulle kohta takaisin.” Dean läppäsi luurin kiinni ja vetäisi ulko-oven auki huutaen Samille tehtaan nimen kysyen missä se sijaitsee.
Saatuaan koordinaatit Dean jätti hämmentyneen Samin Bobbyn luokse ja suunnisti kohti Impalaa. Kiihdytettyään valtatielle Dean etsi puhelimensa ja soitti takaisin Castielille. ”Olen parin tunnin päästä siellä.” Sam oli puhunut kolmesta tunnista, mutta se oli aika joka meni rajoitusten mukaan ajaessa ja Dean ei tosiaankaan ollut aikeissa ajaa rajoitusten mukaan.
-
Ajomatka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka Dean ajoi niin lujaa kuin uskalsi ja pystyi. Hänen päässään pyöri Castiel ja hän ei voinut olla päästämättä kaikkia kauhukuvia aivoihinsa kiusaamaan. Kauhukuvia Castielista ja siitä, ettei tämä olisikaan siellä minne hän oli suuntaamassa.
Harhailtuaan vartin tehdasalueella menettäen melkein hermonsa, Dean vihdoin löysi Castielin makaamassa maassa puoliksi istualtaan puoliksi nojaten johonkin etäisesti tynnyriä muistuttavaan puukappaleeseen. Dean ei uhrannut sille ajatustakaan vaan syöksyi Castielin luokse, jonka paita oli edelleen auki näyttäen piirroksen aiheuttamat haavat. Castielin hengitys oli raskas ja hän loi katseen Deaniin osaamatta pitää sitä hänessä pitempään. Dean nosti enkelin parempaan asentoon ja pyyhkäisi nopeasti tämän verisiä kasvoja.
”Cas, oletko kunnossa?” Dean tiesi, että kysymys kuulosti tyhmältä ja näkihän hän itsekin, ettei kaikki ollut hyvin, mutta hänen täytyi kuulla, että Castiel toipuisi tästä itse.
Castiel vilkaisi Deania ja hänen katseensa kertoi selvästi, että Dean kysyi typeriä. Dean tuhahti enkelille ja auttoi tämän seisomaan, mikä luonnistui yllättävän hyvin ottaen huomioon enkelin tilan. Castiel huojui paikallaan Deanin tukiessa häntä. ”Pystytkö kävelemään?”
Castielin nyökkäys riitti vastaukseksi ja Dean lähti johdattamaan enkeliä autolle. Kävely oli hidasta ja Dean joutui kannattelemaan Castielia, koska tämän askeleet laahustivat pahasti. Dean auttoi enkelin varovasti Impalan etupenkille, kiersi sitten itse ratin taakse ja käynnisti auton. Hän peruutti takaisin tielle ja suuntasi takaisin kohti Bobbyn taloa.
Matka oli hiljainen ja kumpikaan ei puhunut. Dean yritti miettiä kaikkia mahdollisia tapoja pyytää enkeliltä anteeksi käytöstään, mutta mikään ei tuntunut sopivan tilanteeseen. Ei hän osannut pyytää anteeksi. Dean vilkaisi varovasti Castielia, joka tuijotti auton keulaa. Castielin pää nuokkui ja hänen kaulallaan oli verta. Castiel oli saanut napitettua paitansa takaisin kiinni peittäen veren jäljet iholtaan.
”Mitä tapahtui?” Keskustelun aloitti Deanin yllätykseksi Castiel, joka katsoi nyt Deania suoraan silmiin. Dean vältti tämän katsetta katsomalla tiehen.
”Zachariah on kuollut, minä tapoin hänet”, Dean sanoi hiljaisuuden jälkeen. Hän mietti miten jatkaisi seuraavaksi, Castielille oli yllättävän vaikea puhua heidän viime tapaamisen jälkeen, milloin tämä oli sanonut, ettei luottanut enää Deaniin niin kuin ennen. Hänen oli pakko vilkaista Castielin ilmettä, ei mitään tavallisesta poikkeavaa. Dean veti syvään henkeä ja jatkoi. ”Minä olin suostumassa, mutta muutin mieleni.” Uusi vilkaisu ja Dean näki hiukan hämmennystä Castielin silmissä.
Dean oli usein miettinyt miksi Castiel oli luopunut kaikesta silloin. Hän olisi voinut olla muiden enkeleiden tavoin täysi kusipää, mutta miksi hän oli valinnut tämän puolen? Dean ei koskaan ollut kysynyt sitä. Oliko hänen pieni puheensa vakuuttanut enkelin? Siinä täytyi olla jotain muutakin, koska eihän se nyt pelkästään hänestä johtunut? Deanista tuntui epämukavalta ajatella sitä, jos Castiel oli todellakin luopunut kaikesta ainoastaan hänen vuokseen, oli hänen tekonsa ollut todella ilkeä enkeliä kohtaan. Hän olisi riistänyt tältä loputkin syyt jatkaa taistelua.
”Mikä muutti mielesi?” Castiel kysyi hiljaa herättäen Deanin ajatuksistaan.
Dean katsoi enkeliä hetken, ennen kuin siirsi katseensa taas tiehen ja hymähti. ”Se idiootti vei minut sinne, en minä voinut tuottaa hänelle pettymystä.” Deanilta jäi huomaamatta Castielin omituinen katse, joka kieli selvästi, että hän olisi halunnut muunlaisen vastauksen.
Oli Deanin tilaisuus vastata jotain, joka olisi lähelle anteeksipyyntöä, mutta hän ei keksinyt mitään, mikä ei olisi kuulostanut lattealta, väkisin sanotulta tai liialta matelulta.
”Onko veljenne Adam kunnossa?” Castiel kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen romuttaen Deanin tilaisuuden, joka olisi muutenkin kadonnut pitkän hiljaisuuden mukana.
Dean pudisti päätään. ”Michael sai hänet, yritimme karkuun, mutta Adam ei kerinnyt ulos sieltä.”
Castiel oli hiukan hämmästynyt tästä, mutta antoi asian olla. Dean huomasi, että enkeli oli väsynyt ja kaipasi vielä lepoa. He voisivat jutella myöhemmin. Dean vain taisi tarttua liian hanakasti heti ensimmäiseen tilaisuuteen olla pyytämättä anteeksi Castielilta.
Hiljaisen matkan jälkeen Dean kääntyi Bobbyn pihatielle ja parkkeerasi auton oven läheisyyteen. ”Pystytkö kävelemään?” Dean kysyi ja siirsi katseensa etupenkillä nuokkuvaan Castieliin, tämän oli täytynyt torkahtaa jossain välissä matkaa, koska nyt hän katseli ihmeissään ympärilleen tajuamatta ollenkaan missä oli.
”Ilmeisesti et”, Dean totesi ja nousi ulos Impalasta kiertäen matkustajan puolelle. Castiel yritti ensin itse päästä seisaalleen, mutta liike näytti liian horjuvalta joten Dean tarjosi apuaan ja kiskoi enkelin seisaalleen. Sam oli ilmeisesti kuullut Impalan tulon ja seisoi jo ulko-ovella. Sam väisti kun Dean melkein kantoi Castielin sisään ja asetti tämän makaamaan Bobbyn sohvalle, tehden sen paljon varovaisemmin, mitä Castiel oli hänen osallaan aikaisemmin tehnyt.
”Miten hän voi?” Bobby kysyi rullatessaan tuolillaan huoneeseen samalla kun Dean asetti Castielin pään hiukan parempaan asentoon.
Dean vilkaisi Bobbya ja sitten tajunsa uudestaan menettänyttä Castielia. ”Elää, on varmaan huomenna taas oma itsensä.”
Dean jätti Samin ja Bobbyn huoneeseen tutkimaan kirjoja ja meni itse istumaan keittiöön kylmän kaljan kanssa. Hän sai pian kasan kirjoja seurakseen, koska Samin mielestä hän oli näyttänyt niin yksinäiseltä ilman niitä.
Dean teeskenteli lukevansa kunnolla, vaikka oikeasti hän vain käänteli sivuja sen enempää miettimättä niiden sisältöä. Hän luki sanan sieltä täältä, jos sattuisi vaikka jotain kiinnostavaa ja tässä tapauksessa hyödyllistä tietoa, jota ei näyttänyt pomppivan silmille mistään. Sitä paitsi Deanin ajatukset olivat jossain muualla. Castiel, Sam, Bobby. Hänen täytyi pyytää Bobbyltakin anteeksi käytöstään, ei hän ollut ollut kovin reilu tätäkään kohtaan. Dean todellakin toivoi, että Bobby ymmärtäisi ilman. Hän ei todellakaan ollut anteeksipyyntö tuulella, varsinkin kun hän ei ollut saanut niitä sanoja suustaan ajomatkan aikana.
Dean yritti hieroa väsymystä pois kasvoiltaan, onnistumatta siinä ollenkaan. Hänen katseensa jumittui olohuoneen puolelle Castieliin, josta näkyi vain osa kasvoista. Dean tuijotti enkeliä, eikä hän ollut huomannut Samin livahtaneen huoneeseen.
”Dean.” Dean hätkähti ja kääntyi katsomaan Samia hiukan vihaisesti. ”Eikö sinulla ole parempaa tekemistä, kuin tuijottaa Castielia?” Sam sanoi hiukan vihjaavaan sävyyn.
Dean pyöräytti silmiään ja loi katseensa kirjoihin tuhahtaen. ”Silmäni kaipasivat lepoa kirjaimista.”
”Ja päätit sitten tuijottaa viisi minuuttia Castielia?” Sam naurahti ottaen hanasta vettä.
Dean kohotti toista kulmaansa katsoessaan Samin selkää. ”En minä tuijottanut häntä viittä minuuttia.”
Oli Samin vuoro pyöräyttää silmiään ja hän poistui huoneesta sanomatta mitään. Deanin katse palasi hetkeksi takaisin Castieliin, joka nukkui edelleen liikahtamatta senttiäkään. Oliko hän oikeasti tuijottanut enkeliä viisi minuuttia vai paisutteliko Sam totuutta? Oliko sillä oikeastaan mitään väliä? Dean hymähti ajatuksilleen ja jatkoi lukemista.
-
Dean oli ilmeisesti nukahtanut jossain vaiheessa, koska hän huomasi päänsä makaavan kirjan päällä ja silmiin osui kuva jostain lihaa syövästä pedosta, joka hätkähdytti Deanin istuma-asentoon. Seuraava asia, jonka hän rekisteröi oli Castiel, joka istui pöydän toisella puolella katsoen häntä.
”Hei Dean”, Castiel sanoi tuijottaen Deania, minkä Dean tunsi erittäin epämukavaksi. Oliko enkeli katsellut häntä koko hänen unensa ajan? Dean ei tosin muistanut nähneensä unta, onneksi.
”Kauanko olen nukkunut? Ja milloin sinä heräsit?” Dean ihmetteli ja hieroi unihiekkoja silmistään etsien kelloa seinältä, mutta sellaista ei ollut keittiössä.
”Sinusta en tiedä, mutta minä olen ollut hereillä jo viisitoista minuuttia ja nukuit silloin kun heräsin.” Castielin ilme oli tavallinen, ehkä hiukan väsynytkin kun hän tarttui pöydällä olevaan vesilasiinsa.
Deanin teki mieli kysyä, että kauanko enkeli oli häntä oikein tuijotellut, mutta jätti kysymyksen välistä ja vilkaisi olohuoneen puolelle, jossa ei näkynyt Samia, eikä Bobbya. ”Missä Sam ja Bobby ovat?”
”Ulkona.” Castielin lyhyt vastaus sai Deanin kohottelemaan kulmiaan vaatien lisäselityksiä, jota Castiel ei ilmeisesti tajunnut heti.
”Mitä he siellä?” Dean kysyi turhautuneena.
Castiel kallisti päätään. ”En tiedä.”
”Aha”, Dean totesi ja antoi asian olla. Hän laski kyynärpäät pöydälle ja nojautui hiukan lähemmäs Castielia katsoen häntä lähemmin. ”Mikä on olosi?”
Dean katsoi suoraan Castielin silmiin odottaen vastausta Castielin tuijottaessa hänen kasvojaan. ”Tilanteen huomioon ottaen, ihan hyvin”, enkeli sanoi ja laskien katseensa lasiin.
Kohta enkeli nosti katseensa takaisin Deaniin ja Deanin yllätykseksi tämä hymyili. Hymyili pientä vinoa hymyä ja katsoi Deania silmiin läpitunkevasti, eikä Dean voinut olla ajattelematta, että Castielilla oli kivat syvänsiniset silmät.
”Kiitos.” Deanilta meni hetki ennen kuin hän tajusi mitä enkeli oli sanonut. Tämä oli kiittänyt häntä ja mistä hyvästä? Dean oli toimillaan tehnyt Castielin elämästä hiukan hankalampaa, joten mitä kiittämistä siinä oli?
”Mistä hyvästä?” Deanin oli pakko kysyä. Hänen ilmeensä oli täysin hämmästynyt sillä Castiel hymyili edelleen.
”Taas yksi syy lisää pitää sinua omituisena ihmisenä.” Dean ei tajunnut Castielin sanojen tarkoitusta ja katsoi enkeliä kulmat hiukan kohollaan hämmennyksestä. ”Olin menettänyt uskoni sinuun ja olin varma, että antaudut Michaelille, muttet sitä kuitenkaan tehnyt”, Castiel jatkoi ja hymyili edelleen pienesti. ”Nyt minulla on vieläkin jäljellä se yksi syy, miksi jatkan tätä taistelua.”
Tämä sai Deanin entistä hämmästyneemmäksi, muttei mies voinut olla hymyilemättä Castielille takaisin. Tämä kai merkitsisi sitä, että Dean oli saanut anteeksi kaiken mitä oli tehnyt.
”Minun täytyi pyytää sinulta anteeksi tekojani aikaisemmin, mutta se taitaa olla jo vähän turhaa ja myöhäistä?” Dean hymähti ja siirsi aukinaisen kirjan sivuun edestään.
Castiel ei vastannut ja Deanille enkelin hymy riitti kertomaan, että hänen tökerö anteeksipyyntö oli hyväksytty jo ennen kuin hän oli kerinnyt esittää sitä.
-
Ilta oli taas saapunut Bobbyn talolle ja Dean oli Samin kanssa päättänyt lähteä tienpäälle tekemään taas sitä missä he olivat hyviä toivoen, että jotain joka auttaisi heitä maailman pelastamisessa tuholta tulisi heitä vastaan.
Deania ainoastaan harmitti vain Castielin jättäminen. Castiel oli päättänyt jäädä ainakin hetkeksi Bobbyn luokse ennen kuin katoaisi taas omille teilleen jonnekin. Dean oli ehdottanut, että Castiel olisi voinut tulla heidän mukaansa, mutta enkeli oli kieltäytynyt, mutta luvannut soittavansa halutessaan seuraa.
Dean istui yksinään Bobbyn kuistin portailla viileässä yöilmassa. Sam oli vielä pakkaamassa jotain tavaroitaan ja Dean oli jo raahannut kaikki tarvitsemansa välineet Impalaan, joka odotti noin kymmenen metrin päässä talosta valmiina lähtöön.
Dean kuuli siipien havinaa ja kääntyi katsomaan Castieliin, joka oli ilmestynyt hänen viereensä portaille. Castiel omaksui samanlaisen asennon kuin Dean, kyynärpäät vasten polvia ja kämmenet vastakkain.
He istuivat hetken hiljaisuudessa katsellen yöilmaa ja kuunnellen Bobbyn ja Samin keskustelua, joka kantautui sisältä. Deanin teki mieli kysyä Castielia uudestaan lähtemään heidän mukaansa. Hän oli jo tavallaan tottunut enkelin läsnäoloon ja tulisi kaipaamaan tätä lähtiessään tienpäälle Sam vain seuranaan.
Dean aukaisi suunsa jo pyytääkseen enkeliä mukaan, mutta Castiel pudisti päätään ennen kuin Dean sai sanoja edes suustaan. Dean jäi katsomaan Castielia pyytääkseen selitystä.
Enkeli katsoi Deania syvälle silmiin ja Dean olisi voinut vaikka vannoa niiden hymyilevän jostain tuntemattomasta syystä. Miksi Castielilla täytyi olla noin kauniit silmät? Deanin täytyi tunnustaa, että hän olisi voinut katsella niitä ilman mitään syytä. Ehkä se oli tässä se suuri ongelma, koska ennen kuin Dean tajusi mitä hän oli tekemässä se oli jo vähän liian myöhäistä. Hän oli aivan liian lähellä noita sinisiä silmiä ja hän huomasi katseensa karanneen Castielin huuliin ilman mitään syytä ja Dean mietti miltä ne tuntuisivat hänen huuliaan vasten.
Dean toivoi, että joku olisi varoittanut häntä silmien tuijottamisesta liian pitkään, koska se aiheutti aina tällaiseen tilanteeseen ajautumisen. Dean oli sulkenut silmänsä ja painanut huulensa Castielin huulille suudellen tätä hellästi.
Tajutessaan mitä teki Deanin jähmettyi ja räväytti silmänsä auki rekisteröidäkseen ainoastaan Castielin silmäluomet. Dean vetäytyi yllättävän rauhallisesti muutamien senttien päähän Castielista, vaikka hänen sydämensä jyskytti paljon enemmän kuin olisi sallittua.
Castielin silmät aukenivat hitaasti katsoen Deanin vihreitä silmiä omissa sinisissä silmissään hiukan hämmentynyt ja hiukan kysyvä ilme, kuin miettien mitä oli vasta tapahtunut.
Pieni paniikki alkoi iskeä tietään Deanin mieleen. Mitä hittoa hän oli juuri mennyt tekemään? Ennen kaikkea, mitä hittoa heille nyt tapahtuisi? Hyvästelisikö Castiel heidät nyt pysyvästi? Mitä hittoa hän oli mennyt tekemään?
Deanin katse pysyi edelleen Castielin silmissä ja hän ei vain saanut silmiään niistä irti. Hän tiesi, että hänen silmistään paistoi varmasti selvä kauhu, Castielin silmistä hän ei osannut sanoa mitään, hän vain tuijotti.
”Anteeksi, minun ei pitänyt, minä…” Deanin sanat kuolivat, ei hän ollut edes suunnitellut niiden lausumista ne vain tulivat, mutta äkkiä Dean ei keksinyt miten muka puolustelisi itseään. Puhdas vahinko? Sitähän se oli tavallaan ollut, mutta tavallaan… mitä?
Castiel ei vieläkään sanonut mitään tuijotti vain Deania. Deanista näytti kuin enkeli olisi käynyt jotain sisäistä kamppailua, sillä tunteiden häivähdykset katosivat enkelin kasvoilta yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneet.
Pienen ikuisuuden jälkeen Castielin silmät katsoivat sivuun Deanista ja Dean kerkesi jo pelästyä, että enkeli vain häviäisi ilmaan, mutta Castiel siirsi katseensa takaisin mieheen, eikä Dean osannut sanoa mikä tämän katseessa oli erilaista.
Castiel vain hymyili pienesti. ”Sam tulee kohta.”
Dean räväytti silmiään, hän oli unohtanut Samin ja Bobbyn, jotka vielä toistaiseksi olivat sisällä. Tietysti Sam tulisi kohta, heidänhän piti lähteä matkaan. Jokin Deanin sisällä taisteli lähtöä vastaan siksi, että hänen pitäisi jäädä tänne ja selvittää asiat Castielin kanssa, ja osa hänestä taas hyppi ilosta lähdön takia, ettei hänen tarvitsisi jäädä selittämään tätä sotkua mihin oli ajautunut.
Deanin ajatukset keskeytti aukeneva ulko-ovi ja hän näki Samin astelevan pihalle nostaen vielä kättään Bobbylle hyvästiksi. Dean teki samoin ennen kuin nousi ylös paikaltaan, Castiel jäi vielä portaille istumaan Samin kävellessä heidän ohitseen kohti autoa.
Dean käveli autolleen ja loi katseen portailla istuvaan enkeliin, Castiel hymyili edelleen, mikä oli kummallista. ”Nähdään, Dean”, Castiel sanoi äänellä, joka kertoi, että he todellakin tulisivat vielä puhumaan tästä.
Dean ei sanonut mitään katsoi vain enkelin hymyileviä kasvoja ja loihti pienen vinon hymyn kasvoilleen ennen kuin istui sisälle Impalaan.
Hän todellakin oli järjiltään.
