// Alaotsikko: K-11, romance, femme, one-shot
Nimi: Sulkemisaika
Kirjoittaja: Hrimnir
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: romance, femme (het)
Varoitukset: puhekieltä, naisten välistä hiplailua/kähmintää, mainintoja seksistä
Yhteenveto:
Ekan kerran se tuli just ennen sulkemisaikaa. Sillon oli syksy, marraskuu, ei ollut vielä lunta maassa, vaan satoi vettä. Sillä oli iso sateenvarjo, ja se jäi hetkeksi seisomaan ulko-ovelle. Mua ahdisti, aikoiko se tulla sisään? Mä vihasin sitä, kun piti sanoa ihmisille, että me suljetaan viiden minuutin kuluttua. Se seisoi siinä aavistuksen liian pitkään, jotta olisi jäänyt vain lukemaan aukioloaikoja ovella riippuvasta kyltistä.A/N: Mulle tuli inspiraatio joku aika sitten sanasta sulkemisaika. Sitten kuuntelin vähän Blackmore's Nightia ja virittäydyin romanttiseen tunnelmaan, ja siinä ovatkin ainekset tähän ficciin. Itse olen tähän tyytyväinen, toivottavasti tekin
Tarkoitus oli tehdä tästä romanttinen, mutta yritin olla menemättä ihan ylisiirappisen fluffyn puolelle, pikemminkin halusin tähän hieman haikean sävyn. Te voitte kertoa, onnistuiko se.
Mä olin siihen aikaan töissä kahvilassa. Se oli sellainen pieni ja viihtyisä kahvila melkein keskustassa. Vanhan puutalon yläkerrassa asui paikan omistaja, ja alakerta oli sisustettu pöydin ja tuolein, nurkassa oli sohva ja siellä täällä pari nojatuolia. Seinillä oli kaikenlaisia maalauksia, osa mun tekemiä, paikan omistajan pyynnöstä olin ne maalannut. Koko paikka huokui sellaista tunnelmaa, josta aina kerrotaan kirjoissa, vähän vanhanaikaista, hieman romanttista. Vanhoissa valokuvissa on sitä samaa tunnelmaa. Suurin osa asiakkaista ei näyttänyt kuuluvan siihen kahvilaan. Paikassa kävi paljon vanhuksia, paljon lapsiperheitä, mutta kaikkein eniten nuoria, vastarakastuneita pareja. Niillä oli keltaisia, vihreitä glitterpaitoja, tiukkoja farkkuja, irokeeseja, liituraitatakkeja, converseja, minihameita ja lävistyksiä. Ei tietenkään kaikilla, mutta yhteistä niille oli, että ne kävivät täällä kerran, ehkä ensitreffeillä tai jotain vastaavaa. Sen jälkeen niitä ei ikinä näkynyt. Ne tulivat tänne, koska paikka oli romanttinen. Ne nuoleskelivat nurkkapöydässä, muka piilossa, mutta oikeasti niitä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, näkivätkö kaikki niiden kuhertelun.
Mun ei kuitenkaan pitänyt kertoa niistä kaikista kuhertelevista pareista, jotka kartuttivat paikan kassaa, ei. Mun piti kertoa siitä yhdestä henkilöstä, jonka muistan vielä tänäkin päivänä. Ekan kerran se tuli just ennen sulkemisaikaa. Sillon oli syksy, marraskuu, ei ollut vielä lunta maassa, vaan satoi vettä. Sillä oli iso sateenvarjo, ja se jäi hetkeksi seisomaan ulko-ovelle. Mua ahdisti, aikoiko se tulla sisään? Mä vihasin sitä, kun piti sanoa ihmisille, että me suljetaan viiden minuutin kuluttua. Se seisoi siinä aavistuksen liian pitkään, jotta olisi jäänyt vain lukemaan aukioloaikoja ovella riippuvasta kyltistä. Sinä aikana mulla oli aikaa tarkastella sitä. Kyseessä oli tyttö, aika suloinen tapaus oikeastaan. Hiukset leteillä, jalassa söpöt kävelykengät, polviin asti ulottuva leveä hame, pitsihelma. Bleiseri, jonka alta näkyi kauluspaita ja kaulaan solmittu rusetti, ja pitsireunaiset hihat. Ja se valtava sateenvarjo, jonka alle olisi helposti mahtunut kävelemään kolme ihmistä. Mun ei ollut tarkoitus tuijottaa, mutta tein niin kuitenkin, ja se tyttö huomasi mut. Mä seisoin tarjotin kädessäni ikkunan takana ja tuijotin sitä typeränä, ainakin musta tuntui tosi typerältä. Sitten se pudisti päätään ja hymyili, ja käveli pois. Mä tuijotin vielä hetken sen perään, katsoin kun se astui vesilätäkköön niin että loiskahti, ja koko ajan se käveli poispäin, kadoten pikkuhiljaa märkään pimeyteen. Varmasti sen sukka oli kastunut läpimäräksi.
Meni monta päivää, ennen kuin mä näin sen uudestaan. Sitä ennen jonossa oli joku nuoripari - taas, joka ei osannut päättää, mitä olisi ottanut. Mä suosittelin niille suklaamarenkia ja kaakaota kermavaahdolla, ja siihen ne päätyi, maksoi, ja poistui nurkkapöytään. Sitten tuli tytön vuoro. Se katsoi mua silmiin ja hymyili kuin olisi tuntenut. Mä hymyilin takaisin, ja oikaisin hermostuneesti esiliinaani. Tyttö tilasi teen, isoon kuppiin, haudutettuna 3 minuuttia, rasvattomalla maidolla, ei sokeria. Se tiesi, mitä se halusi, ja mä valmistin sille sen teen mielihyvin. Asetin höyryävän teemukin seuraksi tarjottimelle pienen kannun maitoa ja kaksi pikkuleipää. Se ei sanonut mitään, vaikka varmasti tiesi, että pikkuleivät eivät kuuluneet hintaan. Kuitenkin se hymyili ja kiitti, kuin olisi saanut juuri sen, mitä tilasi. Kun se poistui tarjottimensa kanssa, sateenvarjo käsivarrellaan, ja askelsi lantio keinuen toiseen nurkkapöytään kauas siitä nuoresta parista, mä luulin tajunneeni, miksi olin tuijottanut sitä niin pitkään ja laittanut ne pikkuleivätkin mukaan. Se näytti siltä, että kuuluisi tämän paikan sisustukseen. Beige hame brodyyrireunuksella, skottiruudullinen sateenvarjo, kauluspaita ja solmio kaulassa se vaan näytti kuuluvan tänne. Seuraava asiakas köhäisi, ja mä sain palautetta hitaasta palvelusta, kun kaadoin sille kahvia. Hymyilin pahoittelevasti, mutten antanut hyvitystä.
Aika kului, ja se tyttö kävi täällä monta kertaa viikossa. Koskaan me ei puhuttu mitään, mutta musta tuntui, että se ymmärsi täysin, mitä mä ajattelin. Meille kehittyi joku sanaton yhteisymmärrys. Jo parin viikon jälkeen mun ei tarvinnut kysyä, mitä se halusi. Monesti laitoin teen seuraksi jotain pientä, mutta liian usein en viitsinyt. Tänään asetin lautaselle kookospallon. Se näytti siltä, että kookospallot olivat sen salaista herkkua, ja yritin vakoilla sitä, kun se söi, nähdäkseni olinko oikeassa. Se söi hitaasti ja nautiskellen, ja istui pöydässä pitkään kuten aina, sulkemisaikaan asti. Aina se kuitenkin lähti niin, ettei mun tarvinnut sanoa sille, että kohta suljetaan. Mä mietin, mitä se oikein teki, kun sillä oli aikaa ja rahaa istua kaiket päivät kahvilassa. Eihän se mulle toisaalta kuulunut. Se oli vain asiakas, tolkutin itselleni, vaikka musta tuntuikin, että se oli paljon enemmän.
Tuli talvi, ja pari päivää ennen joulua se tuli taas. Se istui vakiopöytäänsä ja hörppi teetään. Jos mulla ei ollut asiakkaita, se hymyili mulle ja katsoi mua ruskeat silmät tuikkien tavalla, joka sai perhoset lentelemään mun vatsassa. Tuli sulkemisaika, mutta se ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Olin jo osannut arvata sen, joten menin sen luokse, ja istuin sitä vastapäätä.
- Kohta on joulu, se sanoi merkityksellisesti ja alkoi kaivella laukkuaan. Hetken kuluttua se ojensi mulle sellofaaniin pakatun pussillisen vihreitä kuulia, ja heti sen perään se katsoi mua silmiin ja suuteli. Mun ajatukset oli edelleen vihreissä kuulissa, joita pitelin kädessäni, mutta huomasin vastaavani suudelmaan ja sulkevani silmäni. Sitten se oli ohi, ja musta tuntui oudon tyhjältä.
- Sä näytät just siltä, että vihreät kuulat on sun salaista herkkua, se sano ja hymyili pehmeästi. Ei koskaan niin, että hampaat näkyivät.
- Niin ne onkin, vastasin, ja huomasin hymyileväni sille samalla tavalla. En mä edes pohtinut, mistä se tiesi. Olinhan mäkin tiennyt, että se rakastaa kookospalloja.
Mä ajattelin sitä jouluna, ja mun perhe esitti kiusallisia kysymyksiä siitä, kuka se poika oli. Poika? Mitä helvettiä? Poikaa ollut nähnytkään. Olisin mä voinut kertoa niille, mutta musta koko juttu tuntui liian erityiseltä kerrottavaksi perheelle. Enhän mä, herranjumala edes tiennyt sen nimeä! Tuntui, että mä vasta nyt itsekin tajusin asianlaidan, ja se sai koko jutun tuntumaan entisäkin hullummalta. Mä en tiennyt siitä mitään. Tavallaan. Ja toisaalta taas, kun mä katsoin sitä silmiin, kun me suudeltiin, musta tuntui, että mun kuului tehdä juuri niin, ja että mä olin tuntenut sen jo kauan. En mä olisi voinut ikinä selittää sitä tunnetta kenellekään. Melkein kaipasin jo takaisin töihin, pieneen asuntooni pienessä puutalossa vanhassa kaupungissa, missä mulla oli sinikukalliset verhot, eikä koskaan valkeita lakanoita. Kaipasin pianoa, niitä yksinkertaisia melodioita, joita soitin omasta päästäni iltaisin. Ja kaipasin tietysti häntä.
Paluu kotiin ja töihin ei siis ollut musta lainkaan ikävä. Aamulla puin ylleni esiliinan tuttuun tapaan, ja avasin kahvilan ovet. Kaadoin kahvia, teetä, sekoitin kaakaota, asettelin pullia esille, pyyhin pöytiä, enkä edes tajunnut odottavani, ennen kuin hän astui taas sisään ovesta ja henkäisin hiljaa. Hymyilin sille salaa, ja sen silmät tuikki samalla tavalla kuin viimeksi. En malttanut odottaa sulkemisaikaa. Asetin sen lautaselle kookospallon, ja se vetäytyi taas siihen nurkkapöytäänsä ja kaivoi esille pienen, nahkakantisen kirjan ja alkoi kirjoittaa sinne jotain mustekynällä. Aika tuntui kuluvan tuskallisen hitaasti, ja sekin vilkuili rannekelloaan. Musta tuntui, että mun posket alkoivat punoittaa uhkaavasti, ja yhtäkkiä sisäilma tuntui kovin tukalalta. Siitä taisi tuntua samalta, koska se raotti paitansa ylimpiä nappeja niin, että solisluut näkyivät, ja näin pienen pätkän rintaliivien olkainta. Henkäisin terävästi ja pakotin itseni keskittymään, vaikka sen vihjaileva hymy tunkeutuikin mun tajuntaan.
Sulkemisajan lähestyessä se oli ainoa, joka oli enää kahvilassa. Olin sammuttanut suurimman osan valoista, ja astelin sen luokse. Kumpikin hymyili, eikä mennyt kauaa, kun me suudeltiin taas. Sen kädet liikkui mun niskassa, ja mä tunnustelin sen selkää ja lantion kaarta. Liu'utin kättäni sen hameen vyötärönauhan alle, ja tunsin kuinka se hyväili mun rintoja avattuaan paidan napit. Huokaisin nautinnosta, kun se suuteli mun kaulaa, ja siirryin avaamaan sen paidan nappeja. Yhtäkkiä kuitenkin todellisuus iski muhun, ja mä keskeytin. Mehän oltiin kahvilassa, mun pomon alakerrassa! Napitin sen paidan kiinni, ja kuiskasin sen korvaan
- Mennään meille, ja näykkäsin sen korvanlehteä. Se vaan nyökkäsi, ja en varmaan oo ikinä pukenut nopeammin ulkovaatteita päälle. Asuin lähellä, eikä me viivytelty yhtään, kun ovi oli pamahtanut takanamme lukkoon. Seuraavana aamuna mä myöhästyin töistä.
Me jatkettiin tapaamisia sulkemisajan jälkeen pitkälle kevääseen. Ei joka kerta, mutta monta kertaa viikossa kuitenkin. Koskaan me ei puhuttu paljon, mutta ei se pelkkää seksiä ollut. Meillä ei vaan ollut tarvetta puhua. Mä en vieläkään tiennyt sen nimeä, eikä se koskaan kysynyt mun. En yrittänytkään ajatella juttua järkevästi. Hullulta se varmasti olisi kuulostanut sivullisen korvaan, mutta en mä siitä puhunut. Se oli meidän kahden juttu. Samoihin aikoihin mä tapasin yhden pojan. Se oli kiltti ja kohtelias, ja se puhui paljon. Mä juttelin sen kanssa paljon, ja se oli ihan mukava. Mun ystävät tuntui pitävän meitä parina, mutta mä olin toista mieltä. Enhän mä voinut kertoa niille, miten asiat oikeasti oli. Ne olisi pitänyt mua seinähulluna. Muutenkin, mitä pidempään tapaamiset sulkemisajan jälkeen jatkuivat, sitä enemmän musta alkoi tuntua, että kukaan muu ei tuntenut mua oikeasti. Ei se mua oikeastaan haitannut. Se sanaton yhteisymmärrys korvasi kaiken, se tapa, jolla me hyväiltiin toisiamme ja sekin, että yhteisen yön jälkeen se ei ikinä tullut kahvilaan. Musta alkoi tuntua epämiellyttävästi myös siltä, että tää poika halusi jotain enemmän. Se piteli mua kädestä ja sanoi mua söpöksi. Kehui mun hymyä ja sellaista. Osti mulle suklaata lahjaksi, vaikkei ollut mikään erityinen päivä. Salaa lähetin ne suklaat mun siskolle postissa, koska mä en tykännyt suklaasta. Kerroin kuitenkin sille pojalle, että suklaa oli ollut hyvää, ja sen tapaamisen päätteeksi se suuteli mua. Mä en vastannut suudelmaan, mutta se ei tuntunut huomaavan.
Töissä oli entisenlaista. Se tyttö kävi edelleen, tilasi aina teetä, ja yhä useammin mä laitoin sille kookospallon kaupan päälle. Se hymyili, kesän tullen sen hameet lyhenivät, ja mä vannon, että se tiputteli tavaroita tahallaan, jotta pääsisi kumartumaan niin, että mulle aukesi tavattoman seksikäs näkymä sen hameen alle. Sen eleet oli tahattomia kenelle tahansa muulle, paitsi mulle, eikä kukaan olisi voinut arvata, ellei tiennyt, kuinka katsoa. Niin sen piti ollakin. Hiiteen kaikki pojat, ajattelin, kun me lähdettiin sinä iltana meille. Kaduilla ei liikkunut ketään, ja me pysähdyttiin kadunkulmaan suutelemaan. Mä kohotin sen paitaa, ja hyväilin sen rintoja nauttien siitä, että kuka tahansa saattoi nähdä. Se hivutti kädet mun hameen alle, ja mä olin ihan luvattoman kiihottunut. Joku poika käveli siitä ohi, ja se taisi katsoa meitä aika pitkään, ja me lähdettiin sanaakaan sanomatta kävelemään mun asunnolle. Sen illan jälkeen Henri ei pyytänyt mua ulos kertaakaan, eikä mua ihan rehellisesti sanottuna haitannut tippaakaan.
Meidän viimeinen kerta oli ihan samanlainen kuin kaikki muutkin, mutta mä olen varma, että me molemmat tiedettiin, että sen jälkeen me ei enää tavattaisi. Sillä ei ollut mitään tekemistä Henrin kanssa. Se vaan loppui samanlaisen yhteisymmärryksen vallassa kuin oli alkanutkin, oli aika siirtyä eteenpäin. Se ei käynyt enää kahvilassa, enkä mä enää laittanut kookospalloja kenenkään teekupillisen särpimiksi, ennen kuin huomasin katsovani silmiin Henriä, joka oli juuri tilannut kupin teetä ja kookospallon. Mä katsoin sitä kuin vähäjärkinen, enkä voi kuvata sitä hämmennyksen määrää, jonka vallassa laitoin sen tarjottimelle ison kupillisen teetä - haudutettuna kolme minuuttia - pienen kannullisen rasvatonta maitoa ja kookospallon. Unohdin jopa ottaa kookospallosta rahat, ja musta tuntui hetken aikaa, että mä olisin palannut ajassa taaksepäin ja näin Henrin paikalla rakastajattareni. Sitten todellisuus tuli vastaan.
- Otit multa liian vähän rahaa, Henri sanoi hymyillen. Ja mä rahastin siltä sen kookospallonkin, ja hymyilin sille takaisin ja pyysin anteeksi. Siihen anteeksipyyntöön sisältyi paitsi anteeksipyyntö huonosta palvelusta, myös anteeksipyyntö siitä, että mä en ollut syönyt sen antamaa suklaata, en suudellut sitä takaisin, enkä sanonut sille rehellisesti, että mulla oli joku toinen. Ja ekaa kertaa musta tuntui, että Henri ymmärsi, vaikken mä puhunut ääneen sitä kaikkea.
Kolme vuotta myöhemmin menin naimisiin Henrin kanssa, ja häissämme näin yhdet kasvot, jotka tunnistaisin missä vain. Ne hymyilivät, eikä ollut epäilystäkään, keneltä lahjapöydässä olevat vihreät kuulat olivat.
