sirius musta: Kiitos
Jatkoa seuraa alempana...
koivunkäpy: Kiitos erittäin paljon! :>
nuuhku: Kiitos! (:
maikkimaa: Olihan se edellinen luku aika surullinen, toivottavasti tämä on hieman iloisempi. Kiitos kommentistasi! (:
wiltzu: Kiitos kommentista! (:
Cirilla: Niin, Amyhän olisi voinut saada pakkaa sekaisin, mutta uskon, että eräs toinenkin henkilö voi saada... Korjasin tuon toistelun (: Kiitos kommentista!
Wilwarin: Korjasin tuonkin toistelun:> Kiitos kommentista!
lius-: Kiitos, lisää alempana!
Scar: Kiitos paljon (: Minä itsekin hieman harmittelen Amyn puolesta...
SutsannaP: Kiitos paljon! Jatkoa tuleekin tässä, enkä voisi ikinä unohtaa tätä ficciä, onhan tämä kuitenkin se kaikkein rakkain :>
Merimoi: Kiitos (: Nyt tulee jatkoa (:
A/N: Huh, koulukin jo käynnistyi ja kaikki paineet kaadetaan kerralla niskaan! *kiroaa opettajia* Jatkossa nyt taas hieman venähti, mutta nyt kun sain uuden koneen, voi sitä jatkoa tulla nopeammin.. :> Mutta en lupaa vielä mitään päivämäärää.. Ja pitää vielä kiittää tuosta kommenttimäärästä, saatte minut hymyilemään
Luku 24
Jälleen kohti TylypahkaaSeuraava päivä valkeni aurinkoisena, mutta silti kylmänä. Auringonsäteet hyväilivät ikkunoita ja paistoivat verhojen takaa huoneeseen, jossa nukkuivat Stephanie ja Remus.
Remus heräsi aikaisin ja siirtyi pukeutumaan. Edellisen päivän tapahtumat olivat vielä liian tuoreessa muistissa, että hän olisi voinut hymyillä. Pienikin vilkaisu Stephanieen sai hänen mielensä synkkenemään, sillä Stephanie otti Amyn kuoleman raskaammin kuin kukaan muu heistä. Remus ei tiennyt, kuinka auttaa tyttöystäväänsä. Jamesin ja Siriuksen ongelmat olivat olleet paljon pienempiä kuin tämä.
Remus päätti kävellä keittiöön ja juoda hieman rauhoittavaa teetä, että saisi edes hetkeksi mielenrauhan. Ilmeisesti jollekin muulle oli tullut sama ajatus, sillä keittiössä paloi valo.
"Huomenta, Peter", Remus toivotti yllättyneenä. "Hämmentävää nähdä sinut ylhäällä jo näin aikaisin."
Peter kohautti olkiaan hieman väsyneesti. "En saanut unta kaiken tämän jälkeen. Entä sinä?"
"Sama syy", Remus huokaisi ja istui keittiön pöytään Peterin seuraksi.
"Stephanie taisi ottaa sen aika raskaasti", Peter huomautti varovaisesti.
"Etkö sinä olisi ottanut?" Remus tokaisi. "Hän kuvittelee, että kaikki oli hänen syytään. Vähemmästäkin on masentunut."
"Mutta eihän se ollut hänen syytään!"
"Mutta miten saada hänet uskomaan se?" Remus sanoi hieman turhautuneesti, sillä kaikki nämä asiat olivat pyörineet hänen mielessään jo eilisillasta asti, eikä niitä ollut mukavaa vatvoa koko ajan. "Hän ei suostu kuuntelemaan, ei edes minua", Remus sanoi katkerasti.
He istuivat hetken hiljaisina, kunnes Peter rikkoi hiljaisuuden.
"Tiedätkö, eräs kuolonsyöjä sanoi minulle eilen, että..."
"Anna anteeksi Peter, mutta Stephanie taisi nousta", Remus sanoi kuunnellen samalla heidän huoneestaan kuuluvia kovaäänisiä askeleita eikä edes tuntunut kuulleen, mitä Peter sanoi. Remus kiirehti nopeasti takaisin huoneeseensa, luultavasti juttelemaan Stephanien kanssa.
Peter istui vihaisena keittiön pöydän ääressä ja yritti rauhoittua. Oliko se Remuksen vika, että hän ei halunnut kuunnella vanhaa ystäväänsä vaan juoksi heti tyttöystävänsä luo? Peterin mielestä oli, vaikkakin viisas ääni hänen päässään yritti takoa, että Stephaniella oli enemmän ongelmia ja vielä vakavampia sellaisia kuin hänellä.
Mutta kyllähän hänelläkin oli ongelmia, joita hänen piti ratkaista. Hän oli ajatellut pyytää apua Remukselta, mutta se näköjään oli mahdotonta. Ehkä hänen pitäisi ratkaista ongelmansa yksin.
Peter taisteli kokoisensa kuolonsyöjän kanssa ja piti kiinni elämästään kynsin ja hampain, kuten kunnon rotat tekevät. Kuolonsyöjä iski yhä nopeammin ja nopeammin kirouksia hänen puoleensa, eikä hän enää pian osaisi väistää, tai edes yrittää torjua niitä - ehkä hänen olisi pitänyt keskittyä PVS- tunneilla paremmin, mutta se oli jo liian myöhäistä.
"Näetkö nyt, mitä tapahtuu jos on väärällä puolella?" kuolonsyöjä sanoi herttaisesti maskinsa takaa. Peter hätkähti, sillä oli aina luullut, että kuolonsyöjät olivat miehiä, mutta ilmeisestikin naisetkin pääsivät sille alalle.
"Sinun puolesi on se väärä puoli", Peter sinkautti takaisin ja väisti jälleen onnella yhden kirouksen. Nainen nauroi hiljaa.
"Oletpas sinä sanavalmis poju", nainen sanoi sarkastisesti ja lopetti loitsimisen. Peter yritti tasata hengitystään, kun taas nainen asteli itsevarmasti häntä lähemmäs.
"Mutta tiedätkö, Piskuilan - oi kyllä ,tiedän sinun nimesi", nainen sanoi nautiskellen, kun Peter hätkähti. "Tämä puoli voittaa taistelun. Miksi siis olla jumissa sillä häviäjien puolella, kun olisi mahdollisuus olla voittaja, kaikkien ihailema?"
"Se puoli ei voita", Peter sanoi vihaisempana kuin koskaan ennen oli ollut. Yrittikö nainen saada häntä vaihtamaan puolta? Se oli loukkaavaa. "Miksi sinä edes luulet niin?"
"Minä en luule, Piskuilan, minä tiedän. Ja niillä sanoilla on tietty ero. Minä tiedän kuka sinä olet, ja mihin sinä pystyisit tällä puolella", nainen sanoi hieman maanitellen. "Miksi siis lyhennät huomattavasti elämääsi sillä puolella, kun voisit elää pitkään ja onnellisesti tällä puolella?"
"Sinä olet valehtelija", Peter tyytyi tuhahtamaan ja jatkoi taistelua urheasti.Peteriä vavisutti muistellakin tuota, ja järkytys vain kasvoi hänen sisimmässään - ei siksi, että naisen sanat olisivat olleet epätavanomaisia kuolonsyöjille, mutta hän mietti niitä, ja kuvitteli olevansa kuolonsyöjien puolella, se jos mikä häntä järkytti.
Miksi hän teki niin? Sirius olisi luultavasti vain iskenyt naista kirouksella ja jättänyt ne omaan arvoonsa, mutta hän, Peter Piskuilan, mietti niitä aina vain, kerta toisensa jälkeen. Ja puolen vaihto oli kerta toisensa jälkeen vähemmän iljettävän oloista.
”Sirius, herää”, Mischa yritti herätellä vieressään nukkuvaa Siriusta mutta tuloksetta – Sirius vain tuhisi unisesti ja käänsi kylkeään.
Mischa oli jo valmis lyömään päätänsä seinään turhautumisesta, mutta päätti olla luovuttamatta.
”Sirius, aamiaisella on puolialastomia tarjoilijoita”, Mischa supisi hiljaa Siriuksen korvaan.
Mischa ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt nauraa vai suuttua, kun Sirius avasi välittömästi silmänsä.
”Mitä, missä?” tämä vauhkosi ja hätkähti nähdessään Mischan. ”Hemmetti, näinkin vain unta!”
”Minä sen kuiskasin”, Mischa virnuili. ”Et kai sinä pettynyt, Sirius?”
”En tietenkään”, Siriuskin virnisti ja nousi hieman ylemmäs suutelemaan Mischaa.
Mischa irrottautui nopeasti suudelmasta ja hymyili pienesti nähdessään Siriuksen pettyneen ilmeen.
”Minun täytyy mennä suihkuun”, Mischa selitti ja otti pyyhkeen lattialta nautiskellen siitä tosiasiasta, että Sirius katseli häntä.
Mischa nauroi itsekseen ja käveli kohti ovea, ja toden totta – hän kuuli Siriuksen huudahtavan: ”Hei! Ethän sinä sinne vaatteet päällä voi mennä...”
”En niin”, Mischa hymyili. ”Mutta voinhan aina riisua suihkuhuoneessakin”, tyttö virnuili ja astui ovesta ulos Siriuksen pettyneen huudahduksen säestämänä.
Matkalla suihkuhuoneeseen Mischa ei voinut olla hymyilemättä siitä tosiasiasta huolimatta, että eräs hänen ystävistään oli juuri kuollut. Hyvä on, oli todella itsekästä olla onnellinen, kun yksi hänen parhaimmista ystävistään oli masentunut vakavasti ja yksi hyvä ystävä kuollut – Amyä hän ei ollut voinut laskea parhaaksi ystäväkseen.
Toivottavasti Stephanie pärjää, Mischa ajatteli lannistuneena ja ajatteli hetken ystäväänsä. Stephanie oli aina ollut hieman sulkeutunut – ja ehkä hieman itsetuhoinen – joten hänellä oli syytäkin olla huolestunut. Mutta eilisillassa oli ollut hyvätkin puolensa...
Sirius oli sanonut rakastavansa häntä. Vain ne kolme pientä sanaa, ja hän lensi niin korkealla pää pilvissä. Sirius oli kaikkea, mitä hän oli kaivannut jo pitkään. Kaiken sen jälkeen, mitä hän oli sählännyt Bradleyn kanssa, Sirius oli tervetullutta seuraa hänelle.
Mutta että se muuttuisi näin vakavaksi, siitä Mischa ei voinut aavistaa täydellisimmissäkään haaveissaan. Olihan jo jouluateriakin todistanut sen, että he todella kuuluisivat yhteen.
Mischa purskahti nauruun muistaessaan jouluaterian. Kaikki oli ollut täydellistä, sillä hänelle oli aina ollut tärkeää, että hänen ystävänsä tulisivat toimeen hänen vanhempiensa kanssa. Ja niinhän Sirius oli tehnytkin, itseasiassa paremmin kuin kukaan muu ennen.
”Ohoh”, Sirius sanoi astuessaan heidän olohuoneeseensa, jossa Soheila oli nähnyt paljon työtä: oli kaikenlaisia koristeita ja kynttilöitä, oli hirveitä määriä ruokaa ja jälkiruokia.
”Tuleeko teille muitakin kuin minä?” Sirius kuiskasi Mischan korvaan ja Mischa pudisti huokaisten päätään.
”No mutta!” Soheila sanoi tullen ripeästi keittiöstä kantaen vielä yhtä vatia, joka oli täynnä joulutorttuja. ”Sirius!”
”Hyvää iltaa, rouva Heyes”, Sirius sanoi kuuliaisesti ja halasi Soheilaa.
”Kutsu minua ihan vain Soheilaksi, kultaseni, ja istu pöytään!” Soheila sanoi tomerana ja katsoi tytärtään. ”Missä sinun isäsi on?”
”Mistä minä sen tietäisin”, Mischa sanoi ja naurahti hieman muistellessaan Stephanien sanoja: ”Keith varmasti hommaa rautakangen...”
”Mikä noin hauskaa on?” Sirius virnisti ja istui kiltisti pöydän ääreen ja veti Mischan viereensä.
”Ääh, ei mikään”, Mischa vakuutti. ”Odotapa vain, kunhan näet äidin vauhdissa”, Mischa kuiskasi vielä pahaenteisesti.
”Mitä, eikö hän ole jo vauhdissa?” Sirius vastasi typertyneenä eikä Mischa ehtinyt vastata, kun huoneeseen pelmahti Soheila ja hänen perässään Keith.
”Siellä se sinun isäsi vain rukkasi jotain hyödytöntä metallinpalaa, kun sanoin että ole valmiina illalliselle kello 18.00!” Soheila puhisi kauhistuneena.
”Mitä sinä teit?” Mischa kysyi uteliaana.
”No, Stephanie puhui jotain, että tarvitsen rautakangen tänä iltana...” Keith mutisi. Mischa pudisteli päätään muistelleessaan tuota iltaa. Kaikki oli mennyt hyvin, eikä hänen isänsä tarvinnut ollenkaan rautakankea.
Lopun iltaa Soheila oli näyttänyt Siriukselle hänen vauva-albumeitaan ja Mischa oli ollut hieman nolo siinä vaiheessa, kun hänen äitinsä oli näyttänyt Siriukselle kuvan, jossa hän oli saanut päähänsä pukea äitinsä vaatteet ja leikkiä meikeillä – kuva oli hänen mielestään äärimmäisen nolostuttava.
”Minusta se oli söpö kuva”, Sirius kuiskasi hänelle kun he olivat loppuillasta lukinneet itsensä Mischan huoneeseen.
”Älä höpötä”, Mischa sanoi punastuen yhä muistellessaan huulipunan suttaamia kasvojaan. ”No, miten sinä viihdyit?”
”Hyvin”, Sirius vakuutteli. ”Ja sainpahan selville, miksi olitte varanneet niin paljon ruokaa...”
”Tiedän”, Mischa huokaisi. ”Äiti syö kuin hevonen.”
”Mutta ainakaan se ei näy hänessä...” Sirius hämmästeli. ”Mihin hän upottaa sen kaiken ruuan?”
”Älä kysy”, Mischa sanoi hieman turhautuneena. ”Eikä minua huvittaisi nyt juuri puhua...”
Sirius tajusi vihjeen ja suuteli Mischaa intohimoisesti ja onnellisena siitä, että sai olla juuri siinä.
”Stephanie, miten voit?” Remus kysyi aivan liian pirteästi ollakseen vakuuttava. Kiroten omaa itseään Remus katsoi huolestuneesti Stephanieta, joka penkoi vaatekaappiaan pukeakseen jotain yöpukunsa tilalle.
”Hyvin, miksi en voisi?” Stephanie sanoi hieman kyllästyneesti ja etsi riuskasti jotain isosta vaatekaapistaan. ”Miksi minä en löydä sitä paitaa, en kai vain heittänyt sitä pois...” hän mutisi itsekseen.
”Steph, tiedän että asiasta puhuminen voi olla sinulle vielä vaikeaa, mutta...” Remus aloitti, mutta Stephanie keskeytti hänet.
”Miksi olisi? Vaivainen t-paitahan se nyt vain oli...” Stephanie ihmetteli.
”En minä nyt siitä t-padasta puhunut”, Remus tokaisi ärtyneesti. Miksi Stephanie ei halunnut puhua aiheesta, vaan kierteli sitä parhaansa mukaan?
”Vaan mistä?” Stephanie kysyi tyynen rauhallisesti ja sulki vaatekaappinsa ovet kolauttaen niitä lujaa.
”Amystä”, Remus sanoi hiljaa.
”Mitä hänestä?” Stephanie kysyi yhä rauhallisesti.
”Halusin vain sanoa.. että jos haluat jutella asiasta, niin minä voin kyllä kuunnella...”
”Mitä juttelemista siinä nyt on? Kuollut mikä kuollut”, Stephanie kohautti olkapäitään ja jatkoi matkaansa nojatuolille, johon oli jo kerääntynyt paljon vaatteita. ”Täällähän se oli! Sääli, että se on likainen”, Stephanie harmitteli ja lähti viemään kullanväristä paitaansa pyykkihuoneeseen jättäen ällistyneen Remuksen jälkeensä.
”..ja sitten hän vain lähti huoneesta,
tyynen rauhallisesti!” Remus päivitteli keittiön pöydän vieressä muille.
”Mitä hänen sitten olisi pitänyt tehdä, Kuutamo?” James kysyi käsivarsi Lilyn lantion ympärillä. Lilyn silmien ympärillä oli mustat varjot, jotka kertoivat tytön valvoneen viime yönä tunnin jos toisenkin. ”Itkeä kenties silmät päästään?”
”Ei”, Remus sanoi turhautuneesti. ”Mutta olisi nyt edes hieman näyttänyt, että suree sitä! Hän vain kohautti olkiaan!”
”Se on Stephanien tapa käsitellä surua, Remus”, Mischa totesi ja otti keittiön kaapista erilaisia muroja tarjolle. Hän epäili, että Remus liioitteli asiaa hieman. ”Meidän pitäisi antaa hänelle hieman aikaa selvitellä omia ajatuksiaan.”
”Mutta se oli outoa! Koko eilisen päivän hän itki, eikä suostunut puhumaan asiasta, ja nyt kun hän on hieman nukkunut ja rauhallisempi, hän on liian rauhallinen!” Remus vauhkosi hiljaa. Hän ei halunnut Stephanien kuulevan ja pelkäsi että tämä palaisi pyykkihuoneesta jo pian – hän halusi keskustella Stephaniesta rauhassa muiden kanssa. ”Saiko kukaan edes selvää, mistä minä puhun?”
Kaikki katsoivat toisiaan hieman huvittuneesti.
”Remus, emme todellakaan!” Sirius sanoi pirteästi.
”Mutta on hauska huomata, että välität hänestä todella”, Lily sanoi hiljaa, ja James siveli rauhallisesti hänen kättään pöydän alla, ja se pieni ele riitti rauhoittamaan Lilyn ja estämään tätä purskahtamasta uudelleen itkuun muistelleessaan Amyä.
”Tottakai minä välitän, onhan hän...” Remus mutisi hiljaa, mutta lopetti huomatessaan Stephanien astuvan huoneeseen.
”Huomenta!” aurinkoinen Stephanie toivotti kaikille huoneessa oleville ja hymyili leveästi. ”Mischa, upeaa, olet laittanut jo aamupalan! Mitä tekisinkään ilman sinua!”
”Et mitään”, Mischa sanoi hieman hämmästyneenä ja huomasi Remuksen katseen, joka välkytti sanomaa:
”Mitä minä sanoin...””Niinpä, niinpä... Onhan teillä kaikilla nyt jotain syötävää?” Stephanie jatkoi huolehtimistaan, ja Siriukselle tuli automaattisesti mieleen Mischan äiti.
Hiljaiset, myönteiset muminat saivat Stephanien hymyilemään vielä leveämmin, mutta tytön hymy kaikkosi hyvin pian. Kaikki luulivat jo, että Stephanie aikoisi puhua Amystä, mutta tyttö vain kysyi hiljaa: ”Koska te joudutte lähtemään?”
”Me lähdemme heti aamiaisen jälkeen”, James sanoi nopeasti ja katsoi Siriusta, joka nyökkäsi. He eivät pystyneet katsomaan Stephanien tekopirteää olemusta.
”Minäkin”, Peter sanoi nopeasti.
”Niin minäkin, minulla on vielä paljon lukemista”, Lily sanoi hiljaa.
”Mitä sinä luet?” James ihmetteli.
”S.U.P.E.R- kokeisiin”, Lily vastasi vakavana ja muut pyörittelivät silmiään.
”Minäkin lähden aamiaisen jälkeen”, Remus sanoi hieman katkerasti. Ei hänen tarkoituksena vielä ennen tätä aamua ollut lähteä heti aamiaisen jälkeen, sillä he olivat sopineet Stephanien kanssa, että Remus jää auttamaan siivoamisessa häntä, mutta jos tyttö oli tuollainen, hän ei aikonut jäädä. Mielenkiinnolla Remus katseli, muistaisiko Stephanie heidän sopimustaan, mutta hänen ilmeensä ei värähtänytkään: edelleen iloinen ja leveä hymy leikki Stephanien kasvoilla.
Remus huokaisi hiljaa, ja alistui kohtaloonsa ja toivoi Mischan olevan oikeassa. Ehkä Stephanie tarvitsisi hieman omaa aikaa, ja olisi jo normaali itsensä kahden päivän kuluttua, kun heidän oli määrä mennä jälleen kerran King's Crossille ja matkustaa kohti Tylypahkaa.
Stephanie vilkutti leveästi hymyillen ystävillensä, jotka lähtivät hänen kotoaan. Kun hänen ystävänsä olivat vilkuttaneet takaisin ja kääntäneet selkänsä, Stephanie purskahti jälleen kerran itkemään.
Miksi Remuksen piti olla niin vaikea? Miksi hän ei vain voinut tajuta, että häntä ei huvittanut puhua Amystä?
Ehkä minun pirteä esitykseni upposi häneen, Stephanie mietti surkeasti. Hän oli yrittänyt kaikkensa ollakseen normaali aamupalalla, ja hänestä tuntui että muutkin uskoivat sen.
Stephanie lukkiutui omaan huoneeseensa ja katsoi peiliin. Vaivalla tehdyt meikit pesuhuoneessa olivat levinneet. Hän näytti järkyttävältä. Entistä järkyttyneempänä Stephanie itki aina vain lujemmin ja lujemmin, muistellen Remuksen sanoja:
Minäkin lähden aamiaisen jälkeen. Remus oli luvannut jäädä auttamaan häntä siivoamisessa, miksi hän oli perunut sanansa? Siksi, että ei jaksanut hänen itkujaan? Ei kestänyt katsella häntä? Kaikki surulliset sanat ja teot parveilivat hänen mielessään eikä hän päässyt niistä millään eroon, vaikka ei hän voinut väittää, että olisi todella yrittänytkään.
”
Herranjumala, oletteko te pojat kunnossa?” kajahti huuto Pottereiden talossa. Sirius ja James katsoivat toisiaan järkyttyneenä, sillä he olivat unohtaneet ilmoittaa olevansa kunnossa Jamesin vanhemmille. Päivän Profeetta oli varmasti uutisoinut Lontoon hyökkäyksestä lehdessään.
”Olemme me, äiti”, James vastasi ja valmistautui kohtamaan surullisen näköisen äitinsä, mutta yllättyi pahasti nähdessään kiukkuisen Kathy Potterin.
”Miten te voitte olla noin vastuuttomia, että ette edes ilmoita, mitä on tapahtunut? Tiedättekö, kuinka huolissani olin?”
”Tiedämme, Kathy, mutta meidän piti huolehtia ystävästämme”, Sirius hieman valehteli rauhoitellakseen Kathyä.
”Ystävästänne?”
”Niin, Stephaniesta”, James valehteli. ”Hän oli aivan murtunut, vielä enemmän kuin me olemme..”
”Amy Smith kuoli Lontoossa”, Sirius sanoi murtuneena, hieman liioitellen, ja pahoitteli mielessään, kuinka käytti kuollutta sielua valehtelemiseen.
”Voi kuinka kamalaa!” Kathy henkäisi. ”Oletteko te pojat kunnossa?” Kathy toisti, nyt rauhallisemmin, ja James ja Sirius katsoivat toisiinsa helpottuneina. Kathyn viha oli hirveää katseltavaa, kun tämä suuttui oikein kunnolla.
”Päivän Profeetta kertoi vain että seitsemäntoista kuoli, ei mitään muuta...” Kathy mutisi ja katsoi huoletuneesti kahta Kelmiä.
”Ei meillä ole mitään hätää, äiti”, James sanoi ja halasi nopeasti häntä. ”Olihan se nyt hieman järkyttävää, mutta kyllä se siitä, kun pääsemme takaisin Tylypahkaan..”
Onneksi pääsen pian takaisin Tylypahkaan, Mischa ajatteli vihaisena. Hän oli kuunnellut yli tunnin vanhempiensa saarnaa, kuinka hänen olisi pitänyt ilmoittaa elossa olostaan edes kirjeellä ja kuinka huolissaan he olivat olleet. Kyllähän Mischakin oli pahoillaan, että he olivat huolehtineet ja pelänneet turhaan, mutta rajansa kaikella – varsinkin silloin, kun hänen äitinsä oli kysynyt, että kai Sirius oli kunnossa! Mischa oli ilmoittanut kylmästi, että kyllä oli, ja Stephanie oli masennuksen partaalla ja oli tyytyväisenä nähnyt äitinsä ilmeen venähtävän – jonka jälkeen alkoi älytön kysely siitä, kuinka hän voisi auttaa Stephanieta. Mischa pudisteli päätään turhautuneena. Oli upeaa, että hänestä huolehdittiin omassa kodissa, mutta kaikella oli rajansa!
Mischa katsoi ulos huoneensa ikkunasta ja katseli lunta, jota oli aivan liian paljon maassa hänen makuunsa. Hänen mieleensä putkahti yhtäkkiä Andreas. Mitenköhän hänen isoveljensä pärjäsi tällä hetkellä? Joutuiko hän nytkin katsomaan Voldemortia tämän kylmiin silmiin ja valehtelemaan minkä pystyisi?
Entä, Mischa ajatteli surkeana,
jos Voldemort saa selville, että Andreas ei olekaan hänen puolellaan?
Onneksi sellaista keinoa ei olekaan, Mischa ajatteli helpottuneena ja luotti isoveljeensä. Kyllä Andreas selviäisi tilanteesta kuin tilanteesta, eikä Mischa voinut olla hymyilemättä sille, että oli saanut veljensä takaisin kaiken sen ajan jälkeen.
King's Cross oli tupaten täynnä väkeä, vaikka Mischa oli luullut toisinpäin. Hän oli elänyt siinä toivossa, että suurin osa Tylypahkan oppilaista olisi pysytellyt Tylypahkassa joululomansa ajan, mutta näytti vakavasti siltä, että kukaan ei ollut viettänyt joulua koulussaan, ainakaan väkijoukosta päätellen.
Etsien hieman epätoivoisesti ystäviään väkijoukosta Mischa raahasi laukkujaan näyttäen kärsivältä, sillä hänen laukkunsa painoivat kuin synti.
”Tarvitsetko apua?” kysyi tuttu ääni ja Mischa hymyili helpottuneena.
”Kiitos Peter”, Mischa sanoi yhä hymyillen ja luovutti yhden laukuistaan Peterille. ”Missä muut ovat?”
”Jo tuolla vaunuosastoilla”, Peter vastasi hymyillen Mischalle takaisin. Hän tykkäsi tytöstä ystävänä, sillä tämä oli hyvin suora ja osasi ajatella muitakin kuin itseään tarpeen tullessa. Vaikka hän ei ollut kauheasti jutellut tytön kanssa, hän tiesi tämän osaavan puhua myös viisaasti.
”Miksi sinä sitten täällä olet?” Mischa naurahti.
”Unohdin yhden laukuistani tuonne”, Peter sanoi ja osoitti porttia, joka veisi takaisin jästien keskelle. ”Sirius taisi olla oikeassa, minuun pitäisi sitoa muistipallo...”
Mischa naurahti. ”Sirius varmasti osaisikin sitoa jotain, sillä älykkyysosamäärällä... Mutta, ehkä meidän pitäisi mennä jo sinne vaunuosastoon?” Mischa ehdotti ja Peter löi vapaalla kädellään otsaansa.
”Sekin vielä!” Peter mumisi. ”Kaikki unohtuu viidessä sekunnissa!”
Peter hymisi tyytyväisenä, kun Mischa nauroi ääneen. Hän näyttäisi, että olisi voittaja ilman kuolonsyöjiäkin, hän etsisi itselleen kunniallisen tyttöystävän. Ei tosin sellaista, joka olisi varattu. Hän ei sekaantuisi mitenkään ongelmiin tänä lukukautena, vaan olisi viisas.
”Siinähän sinä olet!” Sirius sanoi iloisesti Mischan saapuessa vaunuosastoon. ”Minulla oli tylsää ilman sinua!”
”Aivan varmasti”, Mischa tokaisi ja katsoi halveksuen Siriuksen käsissä olevaa Päivän Profeetta.
”Mitä lehdestäni?” Sirius hämmästeli .
”Olisit vakuuttavampi, jos sinulla ei olisi päivän kauneimman noidan kohtaa siinä lehdessä auki.”
Sirius katsoi nopeasti lehteään ja kauhistui. Nopeasti sulkien sen hän kaappasi Mischan istumaan syliinsä ja suuteli tätä. ”Minulle ei ole muita kauniita tyttöjä kuin sinä”, Sirius sanoi hiljaa.
”Entä minä?” Lily sanoi mukamas murtuneena Jamesin vierestä.
”Lily, sinä nyt olet aivan tämän yläpuolella!” Sirius vannoi. Mischan loukkaantuneen ilmeen huomatessa tämä sanoi uudelleen: ”Mutta sinä olet kaikkein kaunein.”
”Sinä senkin kaksinaamainen paskiainen!” Lily huudahti mutta nauroi. ”Ehkä meidän kannattaisi jatkaa tätä, niin että Sirius joutuisi kerrankin nöyrtymään kunnolla, mutta hieman säälin häntä...”
”Niin minäkin”, Mischa sanoi vino hymy suullaan. ”Tiedätkö, hän kuitenkin vain murtuisi kahden naisen painostuksen alla...”
”Armoa, naiset!” Sirius huudahti. ”James, veljeni, auta!”
”Anteeksi, mutta he ovat oikeassa”, James pahoitteli. ”Kahden naisen alla sortuu kuka tahansa mies.”
”Mutta en minä”, Sirius tokaisi ylimielisesti.
”Kokeillaanko?” Mischa uhkaili.
”Hmm, mistä te puhutte?” Stephanie kysyi hiljaisena nurkasta. Mischa ja Sirius lopettivat heti ja katsoivat hieman yllättyneenä Stephanieta, joka oli aivan hiljainen, kuten vieressään istuva Remuskin.
”Me vain nauroimme Siriukslle”, Mischa sanoi voimattomasti. ”Steph... Onko sinulla hyvä olo?”
”On, miksei olisi?” Stephanie sanoi naurahtaen hiljaa ja käänsi katseensa ulos ikkunasta. Maisemat vaihtuivat tiuhaan, sillä juna oli jo lähtenyt ja matkasi nopeaa vauhtia kohti Tylypahkaa. Remus hänen vieressään kohautti vain olkiaan. Lily, James, Mischa, Sirius ja Peter joutuivat ylläpitämään keskustelua koko matkan ajan, sillä Remus ja Stephanie olivat molemmat unohtuneet ongelmiinsa ja olivat hiljaa.
**
A/N2: Kerjäisinkö vielä loppuun kommentteja?
