Title: Muistot pitävät meidät ikuisesti yhdessä
Author: Odoshi
Disclaimer: Hahmot ja maailman omistaa J.K Rowling, minä vain tämän tarinan.
Rating: K-7
Warning : Puhetta tuonpuoleisesta, hahmon kuolemasta
Characters: George & Fred Weasley, Ron Weasley
Genre: Angst
Summary: Tapahtumat sijoittuvat vuosi Fredin kuoleman jälkeen ja Georgen tunteisiin Fredin kuoltua.
A/N: Tämä tarina sai ideansa alun alkaen Anssi Kelan kappaleesta Faijan haamu ja siitä oli tarkoitus tullakkin sellainen musiikkificci. Lopulta päädyin kuitenkin tälläiseen ratkaisuun, koska kappeletta olisi joutunut muokkaamaan liian paljon, että se olisi sopinut.
*
Muistot pitävät meidät ikuisesti yhdessäAuringon kirkkaat säteet loistivat raollaan olevien verhojen välistä pieneen vintti huoneeseen, jonka nurkassa istui puisen vaatekaapin päällä harmaa pöllö nukkuen pää siiven alla. Kaappia vasta päätä oli pieni pöytä täynnä erilaisia lomakkeita ja pieniä erikoisen muotoisia ja näköisiä esineitä sekä värikkäitä makeisia. Huoneen molemmissa nurkissa oli kaksi hieman vanhan näköistä sänkyä, joista toisella nukkui mies kääriytyneenä peittoonsa. Hänen silmänsä olivat levollisesti kiinni ja pisamaiset kasvot nukkuivat rauhallisesti tyynyä vasten.
”George!” kuului toisen pojan ääni miehen korvaan.
”Herää jo – George” huuto kuului toisen kerran ja mies avasi silmänsä hieroen niitä hetken hölmistyneenä ja unisena mutisten hiljaa huoneessaan. Hän nousi ylös ja puki ylleen yksinkertaisen valkoisen T-paidan ja farkut. Sukkia laittaessaan jalkaansa hän huomasi, kuinka kirkkaana aurinko paistoi ja nousi ylös avaamaan verhot. George käveli huoneen ainoalle ikkunalle ja aukaisi verhot. Hän avasi ikkunaa hieman tuntien kasvoillaan raikkaan kesäisen tuulen henkäyksen. Hän sulki silmänsä hetkeksi haukotellen makeaksi. Hän kääntyi lähteäkseen, kuten jokainen aamu työvuoroon myymään velhoille ja noidille iloa ja naurua. Käännyttyään ympäri ja katsoen huoneen toiseen nurkkaan hän ei voinut uskoa silmiään. Se ei voinut olla mahdollista, mitä mies näki tällä hetkellä tuon pilailupuodin yläkerran ullakko huoneessa – uskomatonta.
Ei tämä voi olla totta, hän ajatteli ja tuijotti lasittunein silmin toiseen sänkyyn, joka oli ollut aiemmin tyhjillään. Sängyn päädyllä istui jalat ristissä lähes täysin samannäköinen mies punaisine hiuksineen, pisamaisine kasvoineen, silmät kiinnostuneena tarkkailen, hymyhuulillaan. Tuolla miehellä oli virnuileva katse ja samanlaiset kasvon piirteet kuin Georgella, hänen katsellessaan hän myös tiesi, että he olisivat täysin samanmittaisia ja kokoisia.
’’Et sinä voi olla hän.’’ George sanoi hyvin hiljaa, tuskin kuiskausta kuuluvammin. Sitä kauemmin hän katsoi tuota sängylle ilmestynyttä miestä, hän tunsi sydämessään suurta kaipuuta ja ikävää, mutta myös epävarmuutta. Lasittuneet silmät eivät voineet kääntyä pois toisesta ja toinen katseli häntä rauhallisesti hymyillen takaisin. George tiesi, että se oli hän. Mutta, eihän se voinut olla hän. ’’Ethän sinä voit olla siinä?’’ George kysyi uskoen, mutta ymmärtämättä mitään. Ennen kuin toinen ehti vastata mitään, George jatkoi puhumista nyt vaimeammin ja surullisemmalla äänen sävyllä. Se, mitä George sanoi seuraavaksi, oli totta. Ja se teki hänet surulliseksi, epätoivoiseksi, rasittuneeksi. Hän ei voinut elää ilman häntä, hän oli mennyt pois, kuollut.
’’…sinä olet jatkanut eteenpäin, et voi olla siinä.’’ George sanoi alakuloisena katsoen edelleen lasittuneena veljeään, joka istui sängyllä nyt katsoen kummissaan kaksoisveljeään, joka ei näyttänyt todellakaan tietävän, mitä pitäisi tehdä.
’’Olen jatkanut eteenpäin, mutta minä en ole poissa.’’ Fred sanoi veljelleen, joka ei näyttänyt ymmärtävän vieläkään – oliko tämä unta?
Fred nousi sängyltä haroen hiuksiaan ja iski silmää veljelleen naurahtaen, kuten aina vielä silloin kun eli. Fred käveli veljensä luokse ja hymyili tälle virnuillen.
’’Korvapuoli, minä näytän sinulle.’’
George ei voinut muuta kuin virnistää veljelleen ja hipoa kädellä kohtaa, jossa hänen toinen korvansa oli vielä vuosi sitten ollut. Hän oli menettänyt vain korvansa, mutta Fred oli menettänyt henkensä, mahdollisuutensa elää. Se ei ollut reilua, kaikki nämä päivät George oli vain miettinyt, kuinka saisi veljensä takaisin tähän maailmaan. Miettimättä enää yhtään sen enempää he halasivat toisiaan tiukasti, Fredin taputtaessa Georgea voimakkaasti selkään.
’’En ole koskaan poissa luotasi, George.’’ Fred kuiskasi veljensä korvaan, jonka silmät olivat hänen tahtomattaan täyttyneet kyynelistä. Ei tämä voinut olla totta, ei todellista, mutta siinä hän oli pidellen häntä lähellään. Auringon säteet loistivat koko ajan vain kirkkaammin, auringon noustessa korkeammalle taivaalle. George taputti veljeään pehmeästi selkään ja ojensi toisen kätensä pyyhkimään poskea pitkin valuvaa kirkasta kyyneltä. Ei heidän tapansa ollut itkeä, vaan nauraa. He olivat olleet aina yhdessä nauruntuojia, pilailijoita ja vitsailijoita. Joukon humoristeja! Nyt kuitenkin, ilman veljeään George tunsi olevansa ihmisraunio, jolta puuttui toinen puolikas. Kuin hänestä olisi viety osa pois. Fred päästi Georgen otteestaan katsoen tätä hölmistyneenä.
’’Et sinä tuollainen ollut vielä vuosi sitten!’’ hän naurahti, mutta nyt paljon ontommin kuin aiemmin. Auringon säteet heijastuivat Fredin lävitse ja tämä katsoi veljeään nyt, jopa hieman alakuloisena.
’’Ethän sinä mene pois?’’ George sanoi epäröiden. Olisikohan hän sittenkin tulossa hulluksi, ei Fred voinut olla täällä – hän oli poissa, jossain tuon puoleisessa. Fred ohitti veljensä kysymyksen ja alkoi kiertää huonetta tarkkaillen sen jokaista yksityiskohtaa, omaa sänkyään, Georgen sänkyä, työpöytää, vaatekaappia. Kaikki oli niin kuin silloin, kun Fred vielä eli. Mikään ei ollut muuttunut. Lomakkeita ei ollut siirretty, pöydällä lojui edelleen samat esineet ja makeiset. Raollaan olevasta vaatekaapista näki, ettei Fredin vaatteita ole viety pois.
’’Täällä näyttää samalta, kuin vielä vuosi sitten.’’ Fred sanoi ja nappasi jo läpikuultavaan käteensä pöydältä pilailu taikasauvan.
’’Muistatko, kun keksimme nämä? Pilailusauvat! Ne olivat hyviä aikoja, äiti oli saada hermoromahduksen!’’ Fred sanoi ja virnisti nyt veljelleen odottaen, mitä tämä tähän vastaisi.
’’Muistan… Ne olivat menestys! Myymme – öh tai myyn niitä edelleen, Ronin kanssa.’’ George sanoi takertuen lauseensa loppuun. Hän muisteli hetken, millaisia tilanteita nuo taikasauvat olivat saaneet aikaan. Ludo Backmankin oli halunnut yhden!
’’Entäs tämä? Muistatko, kun syötimme tämän sille läskikasalle Dudleylle, vai mikä sen nimi olikaan?’’ Fred oli ottanut käteensä muutaman kilokielimellin ja näytti niitä nyt veljelleen.
’’Muistan, kuinka voisin unohtaa! Saimme hyvät naurut, vaikka me emme koskaan nähneet, millainen lopputulos siitä syntyi…!’’ George sanoi ja ilahtui taas hauskoista yhteisistä muistoista. Hän alkoi muistella menneitä istahtaen Fredin sängylle. Hän muisti yhteisiä hetkiä, kaikkia niitä kepposia, joita he olivat tehneet. Hän muisti, kuinka he olivat yrittäneet päästä Kolmivelhoturnajaisiin ja sen, kuinka he lopulta olivat saaneet voiton itselleen. He olivat päässeet perustamaan Weasleyn Welho Witsit – toteuttaneet oman unelmansa Harry Potterin avustuksella!
’’Meillä on ollut hyviä aikoja, veliseni!’’ George sanoi ja alkoi ymmärtää, mitä Fred ajoi takaa esittelemällä hänelle heidän yhteisiä luomuksiaan. Fred vastasi veljelleen hymyilemällä.
’’Niin, olen aina kanssasi, kunhan vain muistat minut, meidän yhteisen aikamme.’’ Fred sanoi katsoen ymmärtäväisenä veljeään ja toivoen, että voisi vielä olla täällä hänen kanssaan.
’’Meidän välillämme on side, jota kuolemakaan ei katkaise.’’ Fred jatkoi vielä ja istui veljensä viereen omalle sängylleen. George ei voinut sille mitään, häntä nauratti, toisaalta itketti. Hän katseli hetken veljeään, joka muuttui koko ajan vain läpikuultavammaksi, Fred näytti jo lähes haamulta.
’’Mun täytyy kohta mennä, en sais olla täällä.’’ Fred sanoi veljelleen katsellen kättään, joka haalistui haalistumistaan.
’’…kuinka sinä edes pääsit tänne?’’ George kysyi ja alkoi taas miettiä miten mahdotonta tämä edes oli. Asiat pyörivät mielessä, oliko tämä todellista vai ei.
’’Eihän me koskaan aiheuteta täydellistä sekasortoa, joskus vain laitamme pikkuisen varvasta rajan yli, vai mitä kuoma?’’ Fred vastasi virnistellen ja naurahtaen veljelleen. Hän ei vastannut kunnolla, mutta niinhän he olivat aina tehneet ja eläneet. Kokeillen rajojaan, kyllä George ymmärtäisi, kunhan itse astuisi sen viimeisen rajan yli tuonpuoleiseen. George naurahti, hän ei voinut sille mitään, mutta kyyneleet valuivat hänen silmistään. Hänellä oli ollut niin ikävä, että sattui. Ontto olo koko tämän vuoden, miksi juuri nyt hän palasi mennäkseen taas pois.
Fred halasi taas veljeään, mutta George ei tuntenut sitä samaa lämpöä kuin joskus hyvinä aikoina. Hän kuitenkin tunsi sen muistissaan, vanhoissa hyvissä ajoissa ilman huolia tai murheita. Ja olivathan he selvinneet vaikeistakin asioista, Voldemortin noususta ja naishuolista – joita ei kyllä ollut koskaan kovinkaan paljoa. Hehän olivat suosiossa ihan vain omalla persoonallisuudellaan. George naurahti veljelleen ja kysäisi sitten huolettomasti tältä:
’’Kuolema ei taida olla paha juttu?’’
’’Ei ollenkaan, siellä saa tehdä mitä vain.’’
’’Onko siellä kaikki muutkin?’’
’’Kaikki ovat siellä, he odottavat minua.’’
’’Sano terveisiä.’’ George sanoi ja naurahti taas veljelleen miettien muita kuolleita ystäviään ja tuttaviaan, Tonksia, Remusia, Vauhkomieltä, Colinia, kaikkia.
’’Haha, en oikein pysty. En olisi koskaan saanutkaan tulla tänne.’’
’’No mene sitten, tulen perästä kunhan aika koittaa.’’
’’Odotan sinua, korvapuoli! Saatat jopa saada korvasi takaisin, kun tulet perästä. Vauhkomielelläkin on nykyisin toimiva silmä.’’ Fred iski silmää veljelleen, joka virnisti vastaukseksi.
’’Hyvästi, Fred.’’
’’…etkö sinä vieläkään oppinut? Olen aina kanssasi, vaikka olisinkin kaukana. Kunhan vain muistat minut. En ole jättänyt sinua tänne yksin, pidä huoli perheestä ja yrityksestä.’’ Fred sanoi Georgelle. Sen jälkeen kaikki taas hämärtyi ja George Weasley makasi sängyllä vaatteet päällä ilman peittoa.
’’George, herää jo!’’ huudot kantautuivat nyt lähempää, mutta silti jostain kaukaa. George ei jaksanut aukaista silmiään. Mitähän nyt tapahtui?
’’GEORGE, HERÄÄ? Mitä sinä siinä teet!?’’
George avasi silmänsä ja näki edessään kirkkaan punaiset hiukset ja pisamaiset kasvot, jotka katsoivat häntä hieman toruvasti. George vastasi herättäjälleen väsyneenä ja haukotellen.
’’Fred, kyllä minä nousen… ihan kohta Fred…’’
’’Mitä sinä oikein höpiset? Minä olen RON!’’ Herättämään tullut poika oli pidempi kuin George ja huomattavasti laihempi olemukseltaan. Ronillakin oli punaiset hiukset ja pisamaiset kasvot, mutta näytti nuoremmalta ja erilaiselta kuin vanhempi veljensä George.
’’…Ron?’’ George mutisi ja katsoi tarkemmin siristäen silmiään ja jatkoi sitten:
’’…anteeksi taisin nähdä unta. Nousen, nousen, kunhan olen pukenut päälleni.’’ George sanoi ja tajusi itsekin vasta silloin, että hänellä oli jo vaatteet yllään. Hänellä oli päällään valkoinen T-paita ja farkut. Ron katseli häntä pöllämystyneenä ja hieman säikähtäneenä. Ron kääntyi lähteäkseen takaisin ovelle, joka oli raollaan ja heilautti kättään Georgelle lähtiessään ovesta.
’’Ala tulla jo töihin, meillä on asiakkaita!’’ Ron huikkasi vielä oven takaa Georgelle, joka istui nyt ihmeissään sängyllä. Hän huusi Ronille myöntävän vastauksen. Noustessaan sängystä hän tajusi, ettei se ollut edes hänen sänkynsä. Mitä minä tein Fredin sängyllä? Hän ajatteli. Hän oli nähnyt erikoista unta, ei mitään muuta. Ei se, ei se ollut unta, hän sanoi itselleen mielessään. George mietti untaan ja käveli samalla aukaisemaan verhot. Kirkkaat auringon säteet täyttivät huoneen. George käveli ovelle ja käänsi kahvasta.
’’No, minä lähden nyt töihin.’’ hän sanoi ja kääntyi katsomaan taaksepäin.
Fred Weasley istui haamuakin läpinäkyvämpänä omalla sängyllään ja heilautti kättään onnellinen hymy kasvoillaan. George hymyili hänelle.
’’Nähdään, Fred.’’ George sanoi ja sulki oven perästään.
Fred Weasley katosi huoneesta haalistuen näkymättömäksi, lempeä tuulahdus puhalsi tyhjään huoneeseen raikasta aamun viileää tuulta.
George tiesi nyt, että Fred eli hänessä itsessään.
Niin kauan, kun hän muistaisi, hän ei olisi koskaan yksin. *
Kommenttia
..ja mielellään mahdollisimman rakentavaa kommenttia.
