Title: Kultakirjaimin kirjoitettu
Author: Odoshi
Disclaimer: Rowling omistaa maailman ja hahmot, tarina on omaa käsialaani.
Rating: S
Characters: Luna Lovekiva
Genre: Ystävyys/Draama?
Summary: HP Feeniksin killan tarina on loppumaisillaan ja tarina kertoo Lunan päättäjäisillasta ja hänen mietteistään.
Other: Tämä on ensimmäinen HP-ficcini, johon sain idean Lunan maalauksesta hänen huoneensa katossa. Haluaisin mahdollisimman paljon rakentavaa palautetta!
*
Ilta alkoi hämärtyä, mutta Tylypahkan linnan ikkunoista loisti autiolle käytäville vielä viimeisiä auringon säteitä. Taivas oli seesteinen ja lämmin, vaikka illan hämärtyessä ilma hieman viilenikin. Muuten autioilla käytävillä ei ollut ketään lukuun ottamatta yhtä yksinäistä tyttöä. Tytön vaaleat hiukset lainehtivat hänen selkäänsä mustaa kaapua pitkin. Tuolla tytöllä oli erikoinen kaulakoru ja korvakorut kuin retiisit. Tuo tyttö oli Luna Lovekiva.
Kuten aina, suuressa salissa järjestettiin päättäjäisjuhlat oppilaiden viimeisenä iltana ennen kotiin lähtöä kesäksi. Toisaalta Lunalle tulisi taas ikävä koulua ja jopa muita oppilaita, vaikka useimmat kutsuivatkin häntä Lööperiksi ja piilottelivat hänen tavaroitaan pitkin vuotta ja hän tarvitsisi niitä taas kesällä, aina ne kuitenkin ilmestyivät takaisin ennen junamatkaa kohti Lontoota. Luna oli hetki sitten tavannut toisen, joka kuljeskeli yksin linnassa, Harry Potterin. Harry oli se kuuluisa ja taitava velho, jonka Luna ilokseen sai tuntea. Hänen mieleensä nousi Albuksen kaarti, salaseura, jota Harry oli johtanut. Myös Luna oli kuulunut siihen.
”AK:ta tulee kyllä ikävä…” Luna sanoi yksikseen katsellen ulos ikkunoista, joista aurinko vielä hieman paistoi. Vaikka Luna oli hetki sitten ajatellut menevänsä syömään jälkiruokaa suureen saliin, hän päätti sittenkin lähteä ulos linnan tiluksille. Hän kulki pitkin aulaa vilkaisten suuren salin ovia ja kuuli sieltä naurua ja iloista rupattelua. Oppilaat eivät vielä tienneet, että paha oli tulossa. Lordi Voldemort olisi taas voimissaan ja Luna oli itse nähnyt hänen kannattajiaan ministeriössä. Se oli ollut seikkailu, vaarallinen matka ministeriöön. Tällaiset asiat eivät kuitenkaan nyt vaivanneet Lunaa, joka kulki suurista ovista ulos pitkin tiluksia järven rannalle. Aurinko paistoi kauniisti veden pintaa pitkin, joka lainehti hieman tuulessa.
”Hieman yksinäistähän täällä on, mutta rakastan Tylypahkaa…” Luna puhui itsekseen, hän oli hieman erikoinen nuori noita. Kovinkaan moni ei halunnut olla hänen ystävänsä, AK:ssa hän oli sentään tuntenut että hänellä oli ystäviä. Hän mietti rannalla istuessaan Ginnyä, Hermionea, Nevilleä, Ronia, Harryä ja muita AK:n jäseniä, joiden kanssa oli oppinut paljon pimeyden voimilta suojautumisesta. Luna muisteli taikoja, joita oli oppinut. Osaa hän ei ollut koskaan aikaisemmin ajatellut tai edes uskonut oppivansa. Kaikista taioista hänen lempiloitsunsa kuitenkin oli ehkä vaikein opittu, kaunis ja hyödyllinen suojelija, Odotum suojelius. Muistellessaan Albuksen kaartia hän päätti kokeilla onnistuisiko suojelius häneltä ja otti sauvansa korvan takaa vaaleiden hiuksien seasta. Hän piteli sauvaa kädessään ja lausui loitsun, jolla hänen suojeliuksensa pitäisi tulla esiin:
”Odotum suojelius” Luna sanoi ja heilautti sauvaansa saaden aikaan hopeisin savuhaituvan, joka katosi nopeasti…hän mietti mitä oli unohtanut. Sitten hän muisti Harryn opettaneen ’sinun täytyy ajatella jotain onnellista’. Luna päätti kokeilla uudelleen, sulki silmänsä ja lausui loitsun uudelleen.
”Odotum suojelius!” hän sanoi ja avasi silmänsä huomaten, että sauvansa purkautui hopeinen jänis, joka loikki nyt iloisesti hänen ympärillään.
’’Tiedätkö, sinä muistutat minua ystävistäni ja äidistä.’’ Luna sanoi hymyillen suojeliukselleensa. Ja jatkoi sitten jutteluaan hopeaiselle suojeliukselle kuin se olisi ollut aivan normaalia.
”Ajattelin heitä ja sinä ilmestyit” hän sanoi ja pieni suru kävi hänen kasvoillaan, mutta jatkoi sitten:
’’En halua unohtaa heitä, he ovat minulle rakkaita. Olisi mukavaa, jos hekin haluaisivat olla minun kanssani….” äänestä kuuli surullisen kaiun, vaikka Luna hymyilikin. Ja arvaamattomasti hänen poskelleen tippui kyynel. Suojelius katosi ja Luna jäi taas yksin. Vaikka Luna oli vahva nuori noita ja oli tottunut siihen että kulki käytävillä yksin, vaikka olihan Ginny tänä vuonna ollutkin hänen seuranaan niin nyt hänestä tuntui kovin yksinäiselle. Hän mietti, kuinka hän voisi muistaa heidät aina. Hänen ainoat ystävänsä: viisaan Hermionen, hauskan Ronin sekä kiltin ja kömpelön Nevillen. Hän halusi muistaa myös punahiuksisen räiskyvän hänelle kilttinä olleen Ginnyn sekä Harryn, jonka kanssa tunti jonkinlaista samankaltaisuutta.
Heitä miettiessään hän laittoi sauvansa takaisin korvan taakse ja kaivoi laukustaan sulkakynän ja lehtiön. Hän siirsi vaaleat hiuksensa kädellään pois silmiltä. Luna aukaisi lehtiöstään uuden sivun ja kastoi musteeseen sulkakynänsä. Hän piirsi viidet kasvot luonnostellen huolella ja antoi kätensä kulkea vapaasti inspiraation kuljettaessa kättä paperilla. Lopulta hän katsoi työtään tyytyväisenä hymy huulillaan ”tästä tuli täydellinen, mutta jotain vielä puuttuu…”.
Hän pohdiskeli hetken yksikseen katsellen jättiläiskalmaria, joka lämmitti lonkeroitaan veden pinnalla viimeisien auringon säteiden aikaan. Aurinko loisti säteitä kuin kauniina kultaisena ketjuna, pitkin lainehtivaa järvenpintaa. Luna sai idean, laski sulkakynänsä takaisin mustepulloon ja otti taikasauvansa käteen. Hän mutisi loitsun, jonka oli oppinut muodonmuutostunnilla mustepulloonsa. Loitsun vaikutuksesta musta muste alkoi kellertyä ja muuttui hiljalleen kirkkaan kultaiseksi musteeksi. Luna kastoi sulkakynänsä siinä ja laski terän paperille ja alkoi kirjoittaa…
”Ystävät…” hän mutisi hiljaa antaen taas kynän liikkuen vapaasti kirjoittaen kultaisilla kauniilla kirjaimilla ’ystävät’ pienenä ketjuna. Se yhdisti viidet hänen piirtämänsä kasvot, Harryn, Nevillen, Hermionen, Ginnyn ja Ronin.
Saatuaan työnsä valmiiksi hän katseli sitä hetken tyytyväisenä miettien, kuinka maalaisi työnsä omaan huoneeseensa. Siellä he olisivat aina kesällä hänen kanssaan. Ajatuksissaan hän istui hiljaa auringon laskiessa ja illan todella hämärtyessä. Pidot olivat varmasti jo loppuneet. Hän ei kuitenkaan halunnut vielä palata linnaan vaan olla hetken rauhassa ja sulki silmänsä.
Jostain kauempaa alkoi kuulua ääniä. Luna ei välittänyt niistä ennen kuin hätkähti kosketukseen hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan. Hänen molemmille puolilleen oli tullut hänen huomaamattaan Ginny Weasley ja Neville Longbottom. Luna katsoi heitä ymmällään.
”Mitä te täällä teette?” hän kysyi normaalilla hieman uneksuvalta kuulostavalla äänellään ollen vielä hieman hämillään, mutta hyvin iloinen.
”Ajateltiin tulla katsomaan missä sinä olet! Etsittiin puolitoista tuntia ennen kuin löysimme sinut…” Neville sanoi ja Ginny ojensi samalla Lunalle punaiseen liinaan käärittyä pakettia.
”Tuossa, toimme hieman eväitä suuresta salista, kun sinua ei siellä näkynyt.” Ginny sanoi hymyillen Lunalle tämän ottaessa vastaan paketin. Hän avasi sen varovasti, ja siellä oli useita hänen lempiherkkujaan. Hän hymyili ja kiitti Ginnyä ja Nevilleä, jotka vain hymyilivät hänelle.
”Olette tosi kilttejä minulle” hän sanoi unisesti ja jakoi heidän kanssaan jälkiruuan.
”Tietysti sinähän olet…” aloitti Ginny ja yhdessä he Nevillen kanssa jatkoivat lauseen loppuun:
”..meidän ystävämme!”. Kumpikin oli hieman ymmällään Lunan kysymyksestä, mutta iloinen siitä kun huomasivat hänen kasvoillaan leveän ja tyytyväisen hymyn.
”Tekin minun! Samoin Harry, Ron ja Hermione!”
”Ja he ovat sinun ystäviäsi” sanoi Ginny.
Luna hymyili leveästi, ja tunsi äskeisen yksinäisyyden olevan täysin poissa.
”Mitä muuten teit täällä yksinäsi?” Neville kysyi, joka katseli nyt pimenevää taivasta, kun aurinko oli laskenut kauan kielletyn metsän taakse.
”Tein tämän” Luna sanoi ja otti laukustaan vihkonsa. Hän selasi hetken sivuja ja näytti heille piirtämänsä työn.
”Vau hieno…” Neville sanoi ja punastui hieman. Hän oli hyvin otettu siitä, että hänkin oli päässyt piirustukseen.
”Olet taitava piirtäjä!” Ginny hihkaisi ja tunsi suurta hellyyttä Lunaa kohtaan nähdessään itsensä ja muut pergamentille ikuistettuina.
”Kiitos, tuletteko katsomaan sitä kesällä?” Luna kiirehti sanomaan nopeasti katsellen kuitenkin aivan toiseen suuntaan haaveilevan ja unisen näköisenä.
”öö….katsomaan?” Neville kysyi hieman kummissaan, koska ei ymmärtänyt tarkalleen mitä Luna tarkoitti taideteoksen katselemista kesällä.
”Maalaan tämän tänä kesänä omaan huoneeseeni, kattoon luultavasti” Luna sanoi innoissaan.
”Oi hienoa, tietysti tulen!” Ginny sanoi ja Luna katsoi häntä hymyillen. Ginny ajatteli, että olisi hienoa käydä Lunan luona kesällä.
”Asun tietääkseni jopa aika lähellä sinua, isä osoittaa aina kukkuloille päin kun puhutaan sinusta tai isästäsi” Ginny sanoi ja hymyili. Luna nyökkäsi hänelle ja vilkaisi sitten Nevilleä, joka punastui hieman ja sanoi sitten näperrellen ruohoa käsissään:
”Mummi tuskin päästää minua… etenkään näinä aikoina”, johon Luna vain totesi:
”Eihän se mitään, minusta on hienoa että minulla on teidän kaltaisia ystäviä.”.
Tähän Ginny vastasi nyökkäyksellä ja tarttui Lunaa kädestä. Neville katsoi heitä ja nousi ylös.
”Täällä alkaa olla pimeää..en haluaisi törmätä Kalkarokseen pimeällä….” Neville sanoi, vaikka ei keksinytkään syytä miksi Kalkaros kuljeskelisi pihalla tähän aikaan illasta. Ellei sitten oppilaiden perässä juoksentelemassa musta viitta hulmuten.
”Ehkä on aika palata linnaan?” Ginny totesi vilkaistessaan Nevilleä, joka vilkuili ympärilleen.
Neville ja Luna nyökkäsivät ja näin he lähtivät yhdessä linnaan keskustellen kesästä ja tulevasta. He erosivat lähtiessään omiin tupiinsa viidennessä kerroksessa. Luna meni korpinkynsien oleskeluhuoneeseen ja Ginny meni Nevillen kanssa rohkelikkotorniin seitsämänteen kerrokseen.
Luna meni suoraan ovesta makuusaleihin, joissa hän heittäytyä sängylleen.
Hän mietti ystäviään, mutta alkoi sitten kuunnella muiden höpinöitä. Makuusaleissa ja oleskeluhuoneessa supateltiin sitä, mitä ihmiset olivat kuulleet. He olivat peloissaan tiedosta, että pimeän Lordi oli taas voimissaan. Luna sulki silmänsä ohittaen näin kysymykset ministeriöstä, joita hänelle olisi tultu esittämään kuitenkin. Hän oli palannut takaisin tänne ihmisten luokse, missä pelättiin tulevaa. Luna ei pelännyt, koska hän tiesi että hänellä oli jotain mitä pahalla ei ollut.
Hänellä oli ystäviä, jotka suojelisivat häntä ja hän heitä.
Heidän tarinansa tulisi olemaan kultakirjaimin kirjoitettu tarina ystävyydestä ja rakkauden voimasta.
Hän nukahti sänkyynsä kengät jalassa, kuten aina. Mutta herättyään hän ei miettinyt yksinäistä kesää vaan iloista junamatkaa ja kesän tulevia hetkiä ystävien kanssa.
*
//onhan tämä oikealla osastolla? ..olen uusi täällä ja paikka on vielä hieman hakusessa.