Kiva kuulla että tykkäsitte, ja kiitos muutenkin mahtavista kommenteista!
Tulin jälleen siihen tulokseen, että mitä sitä turhia säästelemään. Seuraavaa lukua - jonka sain just äsken valmiiksi, mutta jota eka (ehkä puol minsaa) suunnittelin pimittäväni - kehiin!
Ja melkein unohdin; Kivaa vappua!
Luku 11BPoV
Olimme lähteneet aikaisin eilen matkaan, ja aika oli kulkenut yhtä tappavan hitaasti kuin eilenkin. Emmettin laulu oli kauheaa kuunneltavaa, ja onneksi Rose piti huolen siitä ettei sitä tarvinnut kauaa kuunnella. Nukahtelimme kaikki vuoronperään, välillä Edward ajoi ja minä sain istua etupenkillä. Emme olleet virallisesti sopineet mitään, mutta minua ja Edwardia kutsuttiin jo leikkimielisesti 'nuoreksi pariksi'. Eikä se haitannut – päinvastoin. Tulevaisuudesta emme olleet suuria myöskään puhuneet, mitä nyt olin ilmoittanut, että Edward voisi asua kanssani saman katon alla.
Sivustaseuraajan mielestä varmaan etenimme liian nopeasti, mutta kun tunteet olivat niin vahvoja, ja vieläpä molemmanpuolisia – pikkuhiljaa olin alkanut itsekin uskoa niin – en kokenut siis mitään syytä miksei. Rakastimme toisiamme, halusimme toisemme, Edwardilla ei ollut asuntoa. Aivan luonnollista siis, koitin puolustella mielessäni. Ja joku voisi väittää tämän olevan jotain hassua alkuhuumaa, mitä se osittain varmaan olikin. Mutta minä pystyin
kuvittelemaan tulevaisuuden, ja se tuntui myös aivan mahdolliselta. Minä ja Edward vanhoilla päivillä olohuoneessa iltateellä, Nessien lapsenlapset polvillamme – ja kuka tietää vaikka meille siunaantuisi yhteisiäkin lapsia.
Rauhoitu Bella, komensin itseäni. Minussa oli liiallisuuksiin menevän optimistin vikaa – kun aloitin haaveilun en saanut siitä tarpeekseni. Jostain pieni pessimistipeikkokin kaivautui lopulta esiin, ja saatoin kuulla päässäni kymmenet sananlaskut siitä, kuinka ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa ja niin pois päin.
Vilkuilin ikkunasta miettien toistaiseksi määränpäätämme. En tiennyt yhtään missä olimme menossa, mutta seutu oli kaunista joten mitäs pienistä.
Sitten tunsin kokevani jonkinsortin
Déjà Vu-ilmiön, tai jotain vähintään yhtä mystistä. Sillä kun tiirailin maisemia pienestä pölyisestä ikkunasta, kohtasin jotain, joka näytti pelottavan tutulta.
Kyllä, olin nähnyt tuon talon ennenkin. Tai sitten se oli täsmälleen identtinen talo tämän kyseessä olevan kanssa. Mutta oliko mahdollista, että tuo juuri samanlainen ladonröttelökin löytyisi juuri samanlaisen talon vierestä? Mahdollista, mutta hyvin epätodennäköistä.
Ikävän epätodennäköistä.
”Edward”, mutisin.
”No?”
”Emmehän vielä ole perillä?”
”Miten niin? Nautitko automatkasta niin suuresti?” Edward kysyi naurahtaen.
”Ei, en... Tämä seutu vain on niin tuttua... Olen ollut täällä ennenkin”, kuiskasin tietäen hänen tietävän, mitä tarkoitin.
Tunsin Edwardin jäykistyvän vieressäni.
”Jazz, emmehän ole vielä perillä?” hän kysyi ääni haudanvakavana.
”Itse asiassa seuraava etappi on parinkymmenen kilometrin päässä.”
”Emme jää sinne”, Edward murahti.
”Miksemme?” Alice kysyi kulmat huolesta kurtistuneina.
”Koska se on vaarallista.”
Todennäköisyys oli käsittämättömän pieni, että tapaisin
hänet. Ja jos niin surkeasti kävisi, livahtaisin pakoon. Näin hänet toisinaan mielessäni, mitä eroa sillä oli jos näkisin hänet täällä? Ja miksi ihmeessä hän olisi jumahtanut samaan kylään näin pitkäksi aikaa?
Mutta jos tuttujen rakennusten, pelkästään kylän näkeminen tuntui näin pahalta sisälläni, voisi olla tyhmänrohkeaa uhmata kohtaloa ja jäädä tänne kylään edes yhdeksi yöksi.
”Edward, siinä ei ole mitään vaarallista. Meillä kaikilla täytyy saada levätä kunnolla. Yksi yö vain, ja sitten jatkamme matkaa?” ehdotin ääni säikähdyksestä karheana.
”Bella, en pidä siitä että yrität aina leikkiä jotain selviytyjää. Jos se on sinulle vaikeaa, me voimme aivan hyvin ajaa vielä pari tuntia. Minä ajan.”
”Takamukseni on totaalisen puutunut”, Rose valitti.
”Täällä kylässä on kyllä eräs ainutlaatuinen tehtaanmyymälä, jossa haluaisin käydä”, Alice kuiskasi varoen sanojaan.
”Siinäs kuulit Edward. Yksi yö vain – en minä siihen kuole”, sanoin ja väänsin kasvoilleni iloisen hymyn.
”Mistä hitosta te puhutte?” Emmett kysyi.
”Ei kuulu teille muille”, Edward vastasi.
Mutta minulle nämä kaikki – Alice, Emmett, Rose ja Jasper – olivat hyvin hyvin tärkeitä ystäviä. Ei minulla oikein muita ystäviä edes ollut. Ja jotta he ymmärtäisivät oudon käytökseni, ajattelin että heidänkin kuuluisi tietää pääpiirteet asiasta.
”Kuuluupas. Nessien isä ainakin ennen – ja toivottavasti vain ennen – asui tässä kylässä. Minäkin olen käynyt täällä... Ja niin, en halua nähdä häntä enää koskaan silmissäni.”
Sain vastaukseksi sympaattisia katseita ja pelkkää hiljaisuutta.
”Jos hän tulee eteesi, pidän huolen siitä ettei sinun tarvitse kauaa sitä naamavärkkiä katsella”, Emmett murahti. No,
melkein pelkkää hiljaisuutta.
EPoV
Eilisillan jälkeen minun oli helpompi olla varmempi Bellan tunteista minua kohtaan. Se, että Bella – niin sulkeutunut kuin hän oli aina ollutkin – oli uskoutunut minulle, sain toivonkipinöitä siitä että merkitsin hänelle jotain sanan varsinaisessa merkityksessä. Etten ollut vain mikään satunnainen ihastus tai lohduttaja.
Mutta lohduttajaa Bella kyllä kaipasikin. Hän oli hitto vie vahva ihminen, kun oli selvinnyt tästä kaikesta järjissään ja vielä samalla kasvattanut niin hienon tytön. Minusta tuntui, että
minä en ansainnut Bellaa. Bella olisi ansainnut jotain paljon parempaa, täydellisyyttä. Mutta loppuelämäni, jos Bella vain jaksaisi minua – yrittäisin olla hänelle niin hyvä kuin suinkin. Täydellisyyteen pyrkien. Kukaan nainen, kaikkein vähiten Bella ansaitsisi sellaista kohtelua, sellaisen menneisyyden.
Ja vihaani Jacobia kohtaan ei voinut sanoin kuvailla.
Ajatus oli jollain tapaa kutkuttava, että olimme nyt Jacobin entisessä kotikylässä. Mieleni oli ristiriitainen, rakastin Bellaa niin kovasti, että halusin hänelle vain parasta – ei siis Jacobia lähimaillekaan. Toisaalta, rakastin Bellaa niin kovasti että halusin kostaa hänen puolestaan kaikille, jotka häntä olivat satuttaneet.
Ajatukseni keskeytti Jasper, joka ilmoitti meidän olevan vajaan minuutin päästä hostellissamme. Tällä kertaa nukkuisimme koko porukka samassa huoneessa. Se ajatus ei tainnut erityisemmin miellyttää kaikkia – ainakaan minua – mutta kaikki kahden hengen huoneet olivat jo varattuja. Jasperin ilmoitus teki kaikki levottomiksi, he rupesivat oikomaan jäseniään ja tähyilemään levottomasti ikkunoista. Bella sen sijaan torkkui jälleen onnellisen tietämättömänä sylissäni. Hänellä oli hyvät unenlahjat. Ajattelin, jos hän vain ei heräisi, niin kantaa hänet hostelliin asti parkkipaikalta. Bellalle vaikutti olevan tuskaista nähdä tutut rakennukset, ja olimme ilmeisesti vieläpä kylän keskuksessa.
Jazz pysäytti auton, ja me nousimme kyydistä – Bella edelleen käsivarsillani. Hän taisi nukkua sikeästi, sillä ei edes mumissut unissaan. Kävelimme kohti hostellia, ja Emmett auttoi minut ja Bellan sisään. Alice liihotti kohti respan tiskiä, jonka takana seisoi melkein yhtä lihaksikas mies kuin Emmett. Hänellä oli mustat, sotkuiset hiukset ja ihonväri oli hyvin ruskea. Koostaan huolimatta miehestä uhkui jollain tapaa itsevarmuus ja tympääntyminen. Hän ärsytti minua jo ensinäkemältä. Odottelin taka-alalla Bella sylissäni, kun muut sopivat yöpymisjärjestelyistä sun muista. Kun lomakkeet oli täytetty ja muut palasivat luoksemme, huomasin tämän miehen vilkaisevan nopeasti papereita, ja sen jälkeen minua – kuin olisi säikähtänyt jotakin. Hän poistui nopeasti takahuoneeseen, ja me lähdimme kakkoskerroksen huoneeseen.
BPoV
Heräsin Edwardin kainalossa, ja tunnistin olevani jossain muualla kuin ahtaassa autossa. Ilmeisesti toisessa majapaikassamme. Kylässä, jossa viimeisenä halusin olla. Muistin olleeni hereillä viimeksi autossa, kun matkaa oli vielä parikymmentä kilometriä.
”Edward...”
”Herätinkö?”
”Et. Missä olemme?”
”Hostellissa. Alice käväisee toimittamassa asiansa ja jatkamme matkaa niin pian kuin suinkin. Meillä ei tarvitse poistua sisätiloista.”
”Selvä.” Hyvä niin.
En tiedä kauanko vain hengailimme huoneessamme. Rose ja Alice olivat lähteneet ostoksille, Emmett ja Jazz olivat ilmeisesti käyneet pelaamassa aulassa jotain, mutta olivat palanneet huoneeseen. Nyt siis vain odottelimme tyttöjä saapuvaksi, jotta pääsisimme tien päälle.
Eikä kauaa tarvinnut odotella. Alice ja Rosalie palasivat kantaen monenmontaa koristeellista paperikassia, ja me muut päivittelimme minne he ne autossa tunkisivat. Alicen syliin kuulemma. Pakkasimme loputkin tavarat ja palasimme alas jatkaaksemme matkaa. En ollut törmännyt Jacobiin, mikä oli hyvä asia. Nyt minua vain varjosti pelko siitä, tapaisinko hänet tulevassa määränpäässämme.
Astelin aulaan muiden kannoilla, ja sydämeni jätti muutaman lyönnin välistä. Se saattoi myös pysähtyä kokonaan, en tiedä. Ja syy tähän oli ilmestys edessäni. Jalkani muuttuivat hyytelöksi, en päässyt askeltakaan eteenpäin. Ilmeisesti Edward kääntyi puoleeni – en oikein hahmottanut asioita, ja ilmeisesti hän myös ihmetteli käytöstäni. En tiennyt miltä kasvoni näyttivät, tunsin vain veren pakenevan niiltä. En tiedä oliko Edwardilla omat epäilyksensä, vai oliko Jacobilla nimilappu, vai lukiko hän syyn kasvoiltani, mutta erotin hänen silmissään välähtävän raivon, ja tiesin että kaikki oli nyt kiinni sekunnin sadasosista. Minun piti koota itseni.
Nyt heti.Tein shokinsekaisena kolme havaintoa;
1) Kohtalo ilmeisesti yritti tapattaa minut.
2) Luojalle kiitos, ettei Nessie lähtenyt mukaan reissuun.
3) Mitä ikinä Edward kaavailikin, se täytyisi pysäyttää.
Pakotin jämähtäneet jalkani liikkeelle.
”Tule Edward, mennään”, mutisin yrittäen vakuuttaa hänet siitä, ettei
hän seisonut juuri edessämme.
”Bella... Onko tuo
hän? Edward kysyi ja hänen katseensa vääntyi entistä pahempaan inhoon.
”Kuka? Mitä?”
Olin surkea näyttelemään. Ja surkea valehtelemaan.
Sitten
hän vastasi puolestani. Hän vain vastasi väärin. Hänen olisi pitänyt lähteä pakoon, mutta sen sijaan hän totesi kysyvällä äänellä:
”Bella?”
Ja kaikki tapahtuikin sekunnin sadasosissa. Edward rynni muiden välistä kohti Jacobia, ja kun Emmett tajusi syyn, hänkin liittyi mukaan taustatueksi.
Oli totta, että vihasin Jacobia sydämeni pohjasta, vihasin niin kovasti, mutta silti en haluaisi Edwardin tai Emmettin loukkaantuvan, saatikka heidän ottavan kontolleen syytä Jacobin... kuolemasta? En tiennyt olisiko se mahdollista, ja tuskin asiat menisivät niin pitkälle mutta en halunnut ottaa riskiä.
”LOPETTAKAA!” rääkäisin. Alice syöksähti viereeni rauhoittelemaan minua. Enhän minä tässä rauhoittelua kaivannut.
”EDWARD! LOPETA!” kiljaisin uudelleen ja Alice säpsähti peitellen korviaan.
Sitten irtauduin Alicen otteesta ja kävelin nopein askelin kohti kolmea miestä, jotka tappelivat toistaiseksi suhteellisen tasaväkisesti. Eivät varmaankaan kauaa. En oikein ollut tilanteen tasalla. Olin vieläkin shokissa, enkä tiennyt kuka oli voitolla ja kuka häviöllä.
Kaikki tapahtui sekunneissa. Sitten kuului tumpsahdus, ja huutavaa valitusta. Jacobin suusta. ”Edward. Lopeta”, sanoin rauhallisen tasaisella, mutta käskevällä äänellä. Edward pyyhki käsiään housunpolviinsa, ja Emmett seisoi kädet puuskassa tämän vieressä. Okei, ehkä heillä ei ollutkaan tarkoitus tappaa.
”Anteeksi Bella. Sinun ei olisi tarvinnut nähdä.”
”Sinun ei olisi tarvinnut lyödä ollenkaan.”
Edward näytti olevan eri mieltä.
Nenäänsä pitelevä Jacob oli yhtä tyhmä kuin ennenkin. Hän kehtasi vielä avata suunsa.
”Tulitteko Brasiliaan asti vain lyömään minua?”
”Voi kuule, toivon niin kovasti ettei minun olisi tarvinnut nähdä sinua enää koskaan, paskiainen”, vastasin.
”Teitkö abortin?”
Emmett heristi jo nyrkkiään.
”Antakaa minunkin välillä”, pyysin. Sitten työnsin peukalon nyrkin sisään, niin kuin isäni oli opettanut, ja astelin häntä kohti. Löin häntä silmäkulmaan, eikä hän ihmeekseni edes pannut aluksi vastaan. Ehkä hän ajatteli, että minulla oli oikeus.
Ei hän sentään niin myötätuntoinen ollut. Hidasälyinen vain, ei tajunnut että aion lyödä.
”Toivottavasti silmäsi turpoaa umpeen”, tokaisin vielä.
”Et kyllä ollut tuollainen raivopää silloin kun asuit vielä täällä.”
”Kerjäätkö lisää verta nenästäsi? Niin ikävä kuin onkin myöntää, mutta sinä teit minusta tälläisen.”
”En kerjää”, Jacob vastasi hymyillen tylysti, leukaansa kohottaen. Alahuuli töröttäen, niin kuin aina ennenkin. ”Mutta kertoisitko minulle jotain lapsesta
mme?”
Jos Edward ei olisi pitänyt minua kädestä, olisin lyönyt Jacobilta toisenkin silmän mustaksi.
”Se ei ole koskaan sinun lapsi ollutkaan, eikä tule koskaan olemaankaan. Eikä sinun tarvitse tietää hänestä mitään. Sinun ei
kuulu tietää hänestä mitään. Itse teit valintasi, pidä siitä kiinni vain.”
”Otan kyllä joskus selville. Olen biologisesti hänen isänsä, kyllä minullakin on oikeus nähdä hänet!”
”Et vain koskaan tunnistanut isyyttäsi. Lapselleni on merkitty vain yksi huoltaja. Olen kaksikymmentäkaksivuotias
yksinhuoltajaäiti.”
”Mikä tuo ukko sitten on? Joka löi minua luvatta ja aiheetta turpiin? Jos ei sinun miehesi?”
”Puhuimmekin virallisista asioista. Sinäkin olet vain virallisesti lapseni isä. Epävirallisesti et merkitse hänelle mitään”, tokaisin niin jäätävällä äänellä kuin suinkin.
”Mennään”, kuiskasin sitten ja lähdin kohti ulko-ovia muiden seuratessa minua.
”Bella! Minä olen muuttunut mies! Löydän vielä sinut ja lapseni!”
Aivan varmasti hän oli
muuttunut mies.
”Kiitos parhaasta vitsistä aikoihin, Jacob!” huusin vielä astuessani ulos.
Toivottavasti emme tapaa enää koskaan, lisäsin vielä mielessäni.
