Kiitos potenssiin sata teidän jälleen järisyttävän ihanista kommenteista, jotka piristävät aina! Näin tässäkin, niinkuin kaikessa yleensäkin sitten kävi, eli ficci tuli toistaiseksi tiensä päähän.
Tämä luku on luku ykkösen tavoin edellisiä lyhyempi - sanoisin epilogiksi, mutta kun virallista prologiakaan ei ole niin mennään nyt tällä tavoin.
Vikaa lukua rustatessani taustalla on kuulunut Musen
Map of the Problematique, ja suosittelen teidänkin jos kyseisen bändin musiikista tykkäätte niin kuuntelevan ko biisiä lukiessanne.
Luku 14Kuoriessani perunoita jouduin vastaanottamaan mieleeni yhden elämäni kauheimmista muistoista. Olin nykyään sekä fyysisesti, että henkisesti niin heikko, etten pystynyt taistelemaan edes mieltäni vastaan. Muisto raastoi ja repi minua sisältäni, ja minun täytyi ottaa tukea seinästä, jotten jälleen kerran olisi lyhistynyt lattialle itkemään. Edes Nessien täytyisi pysyä järjissään, eikä se onnistuisi, jos äitinä olisi mielipuoli. Tosin Nessie oli hyvin vahva, vahvempi kuin minä koskaan.
Koitin keskittyä ajattelemaan vain yhtä asiaa. Edward tulee, Edward tulee, Edward tulee. En halunnut antaa mielelleni valtaa, antaa sen tunkea päähäni kauhukuvia tulevasta. Seuraavat hetket Edwardin kanssa olivat nyt tärkeintä, ja tulevaisuus oli kaikesta huolimatta täysin arvotonta kuraa. Sitten pihaan kaarsi Jasperin tuttu auto, ja kohtasin etupenkillä istuvan tyttäreni hämmentyneet kasvot. Edwardin kasvoille ei ollut kuvailevia sanoja. Niistä ei paistanut pelkkä hämmennys, vaan jotain vielä vahvempaa.
”Hei Bella”, Edward sanoi minulle. Luoja, kuinka kauniilta hän näyttikään kevättuulen pörröttäessä hänen pronssinvärisiä hiuksiaan. Ja tämä olisi viimeinen kerta. Viimeinen kerta, kun saisin nähdä hänet. Jos antaisin mielelleni vallan, vaipuisin syvään horrokseen, masennukseen, mutta Nessien vuoksi minun täytyi jaksaa. Vaikka sisimpäni teki parhaillaan kuolemaa.
”Hei Edward ja Nessie”, henkäisin ääni kivusta karheana.
”Juteltaisiinko?” Edward pyysi. Tämä olisi vaikein osa, ylitsepääsemättömän vaikea. Mutta silti halusin suostua, ja suostuinkin. Nyökkäsin pienesti ja viitoin heitä seuraamaan minua pihakeinuun. Nessie tarkasteli minua vaitonaisena. Hän oli niin viisas lapsi, että varmasti haistoi petoksen.
”Bella, selittäisitkö mitä sinulle on tapahtunut?”
Koitin valmistella puheenvuoroa hetken, mutta en saanut sekavasta olotilastani johtuen mitään aikaiseksi.
”Puhuin Jacobin kanssa... Hän todellakin on muuttunut. Rakkauden ja vihan raja on olematon”, mutisin.
”Rakastat Jacobia?” Edward kysyi ääni hiipuen.
”Niin. Olen aina rakastanut" - valhe yksi - "ja tulen aina rakastamaan.” Valhe kaksi.
”Mikä käänsi pääsi?” Edward kysyi hiljaa, järkytyksensekaisena. ”Sinähän väitit, ettei Jacob muutu koskaan.”
”Hän näytti minulle sen”, mutisin. Nyt en valehdellut – Jacob todella näytti minulle, ettei muutu koskaan. Edward käsittäisi vain vastaukseni toisinpäin.
Sitten istuimme kaikessa hiljaisuudessa, kyyneileiden virraten poskillani. Edward tarkasteli minua, kuin yrittäen löytää vastauksen tähän hulluuteen silmieni takaa.
”Hyvästi, Bella. Muista että rakastan sinua ikuisesti, ja odotan sinua aina.”
Voi Edward, voi Edward. Kuinka haluaisinkaan sanoa sinulle samoin. Paitsi etten voi. Jacob – elämäni suurin virhe – haluaa minun ilmeisesti kärsivän mahdollisimman paljon, ja rajamuotoja ei ole. Kaikki tai ei mitään – Nessie tai me molemmat. Ensimmäinen vaihtoehto ei tule kuuloonkaan. Äidinrakkautta ei pysty mikään horjuttamaan, ja lapseni vuoksi vaikka viruisin loppuelämäni pimeässä sellissä.
Katselin vaitonaisena, vain nyyhkytykseni rikkoessa hiljaisuutta, kun Edward käveli pää alas painuneena kohti autoa. Ennen kuin hän astui sisään, hän loi minuun vielä yhden poraavan, kaipaavan, selitystä vaativan – kaikinpuolin sydäntäraastavan – ilmeen. En voinut tehdä muuta kuin tuijottaa ilmeettömästi häntä. Saatoin kuulla hänen huokaisevan, ja pian auto hävisi mutkan taa.
”Äiti”, Nessie kuiskasi. Minulla oli ollut häntä niin ikävä! Lopullinen ero ei tulisi kuuloonkaan ikinä.
”Mitä rakas?”
”Mitä tämä tarkoittaa?”
”Jacob on se sama kusipää paskiainen kuin aina ennenkin. Tarkoitan, että entistä pahempi.”
”Miksi sitten haluat olla hänen kanssaan?”
”En haluakaan, minun täytyi valehdella.”
”Hei! Ei Nessien tarvitse kaikkea tietää”, Jacob karjaisi mörskänsä ovelta. ”Sisään siitä.”
”Sanatkaan eivät enää riitä kuvaamaan tunteitani”, mutisin. Tilanteesta olisi päästävä pois, mutta miten? Meillä ei ollut ajoneuvoa, ei minkäänlaista havaintoa olinpaikastamme. Olimme Jacobin vankeja. Astelin Nessie käsi kädessäni sisään.Onnistuin työläästi kirvoittamaan muistikuvan mielestäni, ja jatkoin askareitani miettien Edwardin täydellistä ulkomuotoa. Sekin oli tyhmää, sekin satutti minua, mutta se oli hyvä rankaisu minulle typerästä käytöksestäni. Jos neljä vuotta sitten en olisi sekaantunut Jacobiin, tätäkään päivää ei olisi tarvinnut koskaan kokea. Toisaalta silloin minulla ei olisi Nessietä, enkä välttämättä olisi ikinä tavannut Edwardia. Mutta jossittelulla ei päästy mihinkään.
”Huomenta Bella”, Jacob mutisi kävellessään huoneestaan hiukset tuhannen tuulenpesänä, yllään vain rumat boxerit. Kaipasin Emmettiäkin.
En tietenkään vastannut.
”Kauanko aiot jatkaa mykkäkoulua? Saatat jonain päivänä unohtaa, kuinka puhutaan. Onko täällä mitään huomislahjaksi vieraalleni”, Jacob tiedusteli naureskellen aukoessaan kaapinovia. Hänellä oli jälleen ollut viime yönä joku uusi raukka höynäytettävänä. Mieleni teki niin kovin huutaa aina tuleville ja meneville totuus, mutta aivan kuin he olisivat uskoneet.
Käsitykseni perusteella Jacob levitti tarinaa, kuinka Nessie oli hänen lapsensa, jonka minä olin vienyt häneltä. Jacobin sydän oli särkynyt, ja nämä hölmöt heitukat olivat oikeita ”korjaamaan haavat”. Minun kuului pysytellä visusti taka-alalla. Olin mukamas antanut Jacobille ehdot, että hän saisi tavata lastaan vain jos suostuisi asumaan minun asunnossani – aivan niin kuin edes minä omistaisin moisen röttelön.
Oli siis varsin ilmeistä, että naiset eivät uskoisi minua.
Mitä toiseen asiaan tuli – siihen kuinka en saisi olla yhdessä Edwardin kanssa – sen asian juoni meni näin; Olin niin kiero akka, että kaikki miehet välttelivät minua nykyään. Kaipasin läheisyyttä ja miesseuraa, ja siksi ehtoihin kuului myös se, että Jacobin täytyisi asua kanssani.
Jacob oli siis kääntänyt roolit toisinpäin.
Minä istahdin, kuten joka aamu, keittiön ikkunan ääreen tuijottamaan ulos kuin tyhjyyteen. Yritin valaa itseeni toivoa - tosin se kävi päivä päivältä vaikeammaksi - siitä, että Edward, minun Edwardini, odottaisi minua ulkona. Että saisin vielä kerran suudella häntä, tuntea hänen tuoksunsa ihollani, pitää häntä vielä kerran kädestä. Ja joka aamu kohtasin saman tyhjyyden. Miksi Edward tulisi – hänhän luuli minun olevan onnellinen. Olin onnellisuuden täydellinen vastakohta.
Niin minä taas katsoin synkkää pihaa. Maa oli mustaa multaa, puiden rungot noesta värjääntyneitä ja vielä vailla lehtiä. Pinttyneet pyykit narulla lepattivat tuulessa kuin kuoleman liekit. Jos näin jatkuisi, pian ne saavuttaisivat minutkin. Tein hidasta, kivuliasta kuolemaa. Elämäni oli synkkyyden perikuva, eikä minua pimeydestä voisi pelastaa kukaan muu kuin
hän.
(A/N: Okei nyt te kaikki vihaatte minua, mutta kun koko ficci oli lähinnä kliseitä ja ennalta-arvattavia tapahtumia, niin päätin tehdä sitten hiukan ei-kliseisemmän lopun. Jatko-osa ei ole mikään mahdoton ajatus, mutta siihen menee kyllä vielä aikaa. Huomasin nimittäin, että kahden ficin pyörittäminen yhtä aikaa ei onnistu minulta.)