HAHMOT OVAT J.K. ROWLINGIN.
Otsikko: Ennen auringonnousua ei voi
Kirjoittaja: Nynaeve
Ikäraja: K-11
Paritus: Remus/Fenrir
Tyylilaji: angst
Varoitukset: viittauksia kuolemaan ja seksiin
Tekijänoikeus: J.K.Rowling omistaa Potterit ja kaiken niihin liittyvän yhdessä Bloomsburyn ja muutaman muun kanssa.
Yhteenveto: Joka ikinen täysikuu Remus unohti yhä enemmän ihmisyydestään ja muuttui entisestä enemmän vain sudeksi.
A/N: OMFG kirjoitin ficin! Mulla on tosiaan ollut yli vuoden kestävä writer's block, mutta yhtäkkiä vain napsahti, ja aloin kirjoittaa tätä ficciä. Sain tän valmiiksi about kolme minuuttia sitten, tää on kirjoitettu yhdeltä istumalta, enkä tosiaan osaa antaa mielipidettä siitä, pidänkö edes tästä ficistä. Mutta tämä on tekstiä, jotain mitä oon halunnut epätoivosesti tuottaa. Joten työnnän tän saman tien teidän lynkattavaksi luettavaksi. Oon sekaisin ilosta, pelosta ja onnesta.
*
ENNEN AURINGONNOUSUA EI VOI
Vuosikymmeniä kestänyttä kaunaa on vaikea poistaa. Miten antaa anteeksi, hyväksyä, tehdä rauha menneisyytensä kanssa? Jos on koko elämänsä halveksunut itseään, on vaikeaa kunnioittaa kaltaistensa olemassaoloa.
Ja silti, kun Remus Lupin juoksi susihahmossaan Fenrir Harmaaselän lauman mukana, hän ei voinut väittää sydämensä melkein väkivaltaisen jyskeen johtuvan rasituksesta. Ei, se johtui jostain aivan muusta – nautinnosta. Hän tunsi olevansa vapaa, vapaa ihmisyytensä kahleista, velhomaailman ennakkoluuloista, vapaa naurettavista pelkotiloistaan. Entä sitten jos, hän purisi jotakuta? Entä sitten, jos hän siirtäisi tämän huumaavan vallantunteen eteenpäin, avaisi koko maailman silmät ihmissusien ylivoimaisuudelle?
Aamuauringon noustua Remuksen ensimmäinen reaktio oli aina häpeä. Häpeä ja musertava syyllisyys, koska sudenmyrkkyjuomasta huolimatta hänestä oli tulossa yksi niistä. Yksi Fenririn verenhimoisista ja murhetta levittävistä alaisista, jotka eivät enää muistaneet ihmisyyden mukanaan tuomia velvoitteita. Joka ikinen täysikuu Remus unohti yhä enemmän ihmisyydestään ja muuttui entisestä enemmän vain sudeksi.
Jos Sirius olisi ollut elossa, tämä olisi nauranut lempeästi Remuksen huolille ja sanonut, ettei Remuksen kaltainen pehmolelususi pystyisi satuttamaan ketään. Mutta Sirius ei ollut elossa. James ei ollut elossa. Peter oli elossa, mutta Remukselle kuollut. Ei ollut enää ketään, joka olisi voinut lohduttaa Remusta, kuiskata kaikki on hyvin, ja häivyttää Remuksen pelot.
Siksi Remus antoi itsensä hukkua Fenririn kuiskaukseen sinä olet kaunis, vahvaan otteeseen olkapäästä, ja teräviin hampaisiin kaulalla. Fenrir ei ymmärtänyt hänen pelkojaan, mutta yhtä kaikki tämä yritti poistaa ne – saada hänet ymmärtämään, kuinka typerää oli pelätä ihmisten tartuttamista. Remus ei halunnut ymmärtää sitä, mutta hän ei halunnut pelätäkään. Koko elämänsä hän oli vain pelännyt, varonut, vältellyt. Lauman luona hän saattoi olla melkein oma itsensä.
Mutta vain melkein. Dumbledore oli vannottanut Remusta ottamaan sudenmyrkkyjuomansa säännöllisesti, säilyttämään sen osan ihmisyyttään, mikä enää oli säilytettävissä. Pelastamaan sen mikä enää oli pelastettavissa. Mutta Remuksen maatessa vartalo äärimmilleen jännittyneenä Fenririn rautaisten käsivarsien otteessa hän mietti, oliko enää mitään pelastettavissa.
Remus palasi aina takaisin. Kerta toisensa jälkeen hän lähti Fenririn syleilystä mustelmilla, verisenä ja sattuvana – ja kerta toisensa jälkeen, kun mustelmat olivat haalistuneet, hän tarjosi vartalonsa uudelleen Fenririn merkittäväksi. Se ei ollut rakkautta, ei himoa – se oli tarvetta. Remus tarvitsi Fenririä, hän tarvitsi häiriötekijän, pakotien ajatuksiltaan. Fenriristä tuli hänen pelastuksensa ja noidankehänsä; mies kuiski hänen korvaansa yhä enemmän unohda muut, Remus, vain meidän kaltaisillamme on väliä. Remus yritti sulkea korvansa, mutta hän ei halunnut jättää kuulematta sanoja, joita niin kovin tarvitsi: sinä voisit olla mitä tahansa. Sinulla on paikka tässä maailmassa.
”Mikä minun paikkani sitten on?” Remus kysyi kerran, hikisenä ja vielä hieman hengästyneenä seksin jäljiltä. Metsä heidän ympärillään oli melkein äänetön, taivas pimeä. Maahan pudonneet kuivat lehdet ja oksat raapivat hänen paljasta selkäänsä inhottavasti, mutta hän ei välittänyt. Hän halusi kuulla vastaukset, hän halusi tietää, kuuluiko todella jonnekin.
Fenrir ei vastannut pitkään aikaan. Tämä vain makasi paikoillaan, arpinen ja lihaksikas vartalo alastomana tuulen armoilla, omituinen hymy huulillaan. ”Sinun paikkasi on minun laumassani”, Fenrir vastasi lopulta. ”Et ole meidän yläpuolellamme, vaikka niin haluat ajatellakin. Jos et piiloutuisi pelkurin lailla ihmisyytesi taakse ja turruttaisi mieltäsi sudenmyrkkyjuomalla, olisit aivan kuten mekin.”
Remuksen sydän hakkasi entistä kovempaa ja hän kavahti istumaan yllättyneen näköisenä, vaikka yrittikin hillitä itsensä. ”Sinäkö – ”
”Totta kai minä tiedän sudenmyrkkyjuomasta, Lupin”, Fenrir keskeytti vinosti hymyillen. ”Olen tiennyt alusta asti. Suuri Albus Dumbledore ei voisi tahria omatuntoasi pakottamalla sinua murhaamaan viattomia.” Hänen äänessään oli ivaa. ”Ja kyllä, minä tiedän sinun olevan täällä Dumbledoren käskystä. Kuinka alas oikein voit vajota, Lupin? Toimit ihmisten lemmikkinä ja toteutat heidän käskyjään kuin koira. Vihaat olemassaoloasi, ja silti annat sinut luoneen ihmissuden naida sinua. En ole ikinä tavannut yhtä säälittävää olentoa kuin sinä.”
Remuksen kasvoilla loisti häpeän puna. Hän avasi suunsa sanoakseen, niin, mitä? Mitä hän voisi sanoa? Fenrir oli oikeassa. Hän oli säälittävä. Hän oli liian pelkuri kieltäytyäkseen pyynnöistä, joita hänen kunnioittamansa ihmiset esittivät. Tai eivät ne oikeastaan olleet pyyntöjä, koska milloin Remus Lupin olisi sanonut ei? Ne olivat käskyjä. Käskyjä, joita Remus toteutti lähes sokeana ja mielettömänä.
”Sinä et ole aivoton”, Fenrir jatkoi säälimättömällä äänensävyllä. ”Olet hyvin vahva, ja sinusta olisi meille suurta hyötyä. Etkö kerrankin tekisi niin kuin itse haluat? Näytä minulle, etten jättänyt sinua turhaan henkiin. Olisin voinut tappaa sinut silloin metsässä ja raahata ruumiisi kotisi portaille. Olisin voinut tappaa sinut lukemattomia kertoja siitä hetkestä lähtien, kun liityit laumaani. Tee valintasi, Lupin. Liity meihin ja tai elä loppuelämäsi pelkurina.”
Valinta oli vaikeampi kuin Remus olisi koskaan uskonut. Hän ajatteli elämäänsä Killassa. Mitä hänellä oli enää jäljellä? Molly Weasley kutsui hänet syömään velvollisuudentunteesta joka sunnuntai ja Tonks elätteli lapsellista ihastusta häneen. Harry roikkui hänessä, koska hän oli ainoa jäljellä oleva linkki Siriukseen ja Harryn vanhempiin. Dumbledore järjesti hänelle töitä kuin hyväntekeväisyystapaukselle. Kukaan heistä ei todella rakastanut häntä, tai vielä vähempää ymmärsi häntä.
Fenririn lauma ymmärsi. He tiesivät, miltä tuntui muuttua joka kuukausi pedoksi, ja olivat oppineet elämään asian kanssa tavalla, jota Remus oli aina pitänyt kammottavana. Mutta he olivat onnellisia. He olivat tyytyväisiä, jopa ylpeitä ihmissutena olemisesta. Remus voisi saavuttaa saman liittymällä heihin. Hänen ei enää koskaan tarvitsisi pyydellä anteeksi olemassaoloaan, kohdata vihaa tai saada huonoa kohtelua. Hän voisi olla vapaa.
”Ei”, Remus sanoi hiljaa. Yhdestä asiasta hän ei koskaan voisi, eikä haluaisi olla vapaa - omatunnostaan. ”Se saattaa näyttää pelkuruudelta sinulle, mutta minä en voi valita teidän elämäänne. Minä en ole tappaja, enkä koskaan haluakaan olla.”
”Se on tuhlausta!” Fenrir sähähti ja ponkaisi seisomaan. Hän asteli turhautuneena Remuksen edessä ja mulkoili tätä. ”Se on väärin. Sinun ei pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, että toteutat itseäsi!”
Remus ei vastannut, painoi vain päänsä. Fenrir ei koskaan ymmärtäisi hänen valintaansa, mutta sillä ei ollut merkitystä. Se oli ainoa valinta, joka pitäisi hänet ihmisenä. Valinta, joka erottaisi hänet niistä.
”Neljän päivän päästä on täysikuu”, Fenrir tokaisi yhtäkkiä. Hänen äänensävynsä oli jollakin tapaa pehmeämpi. ”Harkitse siihen asti. Jos sen jälkeen tulet siihen tulokseen, ettet halua liittyä meihin, annan sinun kipittää häntä koipien välissä takaisin Dumbledoren luokse.”
Remus silmäili Fenririä epäluuloisena. ”Entä jos kieltäydyn jäämästä?”
”Tapan sinut.”
Remus jäi.
*
Kuu nousisi muutaman minuutin päästä. Remus tunsi kihelmöinnin ihollaan ja tiesi muodonmuutoksen lähestyvän. Fenrir seisoi hänen vierellään, vankkumattomana ja selkä suorana. Hänen katseensa oli kiinnittynyt taivaalle, hymy leveni heikon kuunloiston muuttuessa voimakkaammaksi.
Remus rikkoi hiljaisuuden. ”Minä lähden aamulla.”
Fenririn hymy leveni. ”En olisi siitä niin varma.”
Olisi pitänyt arvata, ettei Fenrir päästäisi häntä lähtemään hengissä. Remus kuitenkin pysyi tyynenä, koska kaikista heikkouksistaan huolimatta hän ei pelännyt kuolemaa. Kaikki elämä oli hänelle pyhää – kaikki paitsi hänen omansa.
”En minä sinua tapa”, Fenrir jatkoi arvattuaan Remuksen ajatuksenkulun. ”Todennäköisesti rukoilet sitä auringon noustessa, mutta en toteuta toivettasi. Enkä anna sinun ottaa omaakaan henkeäsi. Pidän sinut elossa ja itselläni vaikka väkisin.”
Remus oli hämmentynyt ja pakokauhu alkoi hiipiä häneen. Mitä ihmettä Fenrir tarkoitti? Hänen aivonsa raksuttivat kuumeisesti, ja yrittivät keksiä selitystä Fenririn sanoille. Hän ei ollut itsetuhoinen, eikä etsinyt kuolemaa tahallaan. Eihän hän toki rukoilisi kuolemaa, ellei…
Ellei. Remuksen silmät levisivät, ja pakokauhu ja epätoivo värittivät hänen kasvonsa. Fenrir huomasi hänen tajunneen sanojen merkityksen, ja nauroi tyytyväisenä. ”Niin, Remus. Sinä et tappaisi itseäsi, ellet tuntisi musertavaa syyllisyyttä jonkun toisen elämän päättämisestä. Huomaat varmaan, kuinka ajatuksesi alkavat tuntua sumuisilta? Vähemmän rationaalisilta?”
”Ei voi – mutta, sudenmyrkkyjuoma – ”
Fenrir nauroi entistä kovempaa. ”Et tainnut maistaa, että lisäsin sinne tilkan sokeria? Juomasi on hyödytöntä, Lupin. Tänä yönä sinusta tulee susi, jonka loin vuosikymmeniä sitten.”
Remus oli turta. Ehkä se johtui siitä, että hän tunsi aivan liikaa kerralla. Ehkä taas siitä, että ihmisyys alkoi kadota hänen ajatuksistaan. Täysikuu, tuo petollinen taivaankappale, nousi näkyviin ja Remus tunsi kadottavansa itsensä. Hän yritti taistella vastaan, yritti pysäyttää muodonmuutoksen. Osa laumasta olivat jo muuttuneet, ulvonta alkoi täyttää ilmaa, ja jostain niiden seasta alkoi kuulua kirkaisuja.
Lapsi, Remus tajusi etäisesti samalla, kun tunsi kylkiluidensa alkavan muotoutua uudelleen. Hänen selkärankansa alkoi väkisin painaa häntä nelinkontin, irveessä olevat hampaat kasvoivat ja terävöityivät. Ei, ei, ei tätä…
Taistelu oli turhaa. Hän jatkoi sitä minuutteja, kauemmin kuin Fenrir oli odottanut, mutta hävisi lopulta kuitenkin.
Ei ollut enää Remus Lupinia. Oli vain susi, joka haistoi lämpimän veren vuotavan jossakin lähellä, ja kuuli suloista kiljuntaa. Ilmassa leijuva pelko sai sen turkin melkein pystyyn, eikä mitään sen ihanampaa tunnetta ollut olemassakaan.
Jostain kuului ulvontaa, ja susi vastasi lajitoverinsa kutsuun. Toiset sudet sen ympärillä lähtivät juoksuun, ja susi seurasi laumaansa. Johtajasusi juoksi sen rinnalla, keltaiset silmät kiiluen, juokse kanssani.
Susi päästi huudon, juoksi entistä lujempaa kohti saalistaan, ja vastasi katseeseen. Aina.
