// Alaotsikko: S, Minerva/Albus, angst
HAHMOT OVAT J.K. ROWLINGIN.
Otsikko: Yksilöllistä ikävää
Kirjoittaja: Nynaeve
Ikäraja: S eli sallittu
Paritus: Minerva/Albus
Tyylilaji: synkistely, tunnelmointi, vähän romantiikkaa
Tekijänoikeus: J.K.Rowling omistaa Potterit ja kaiken niihin liittyvän yhdessä Bloomsburyn ja muutaman muun kanssa.
Yhteenveto: Jos hän olisi vain osannut kertoa, jos hän olisi ollut rohkeampi. Albus ei olisi ehkä vastannut hänen rakkauteensa, mutta ainakin mies olisi tiennyt siitä. Ehkä Albus olisi silloin ymmärtänyt hänen murhettaan ja tuskaa, jonka tämän läheisyys aiheutti.
A/N: Kirjoitettu aikoinaan Lyrics Wheel 5 –haasteeseen.
*
Minerva ei ollut luhistunut seistessään Albuksen haudalla Hagridin rinnalla. Hän oli vuodattanut samoja kyyneliä kuin muutkin hautajaisseremoniassa olevat, samanlaisia menetyksen kyyneliä. Kuinka moni hautajaisissa olleista oli itkenyt viisaan miehen, lempeän rehtorin tai luotettavan olkapään menetyksen takia? Minerva rohkeni väittää, että suurin osa. Harva oli itkenyt sen takia, että oli menettänyt osan itsestään Albuksen myötä. Ja vain yksi oli itkenyt menetetyn rakkautensa takia.
Kukaan ei voinut nähdä sitä. Minerva hoiti velvollisuutensa hautajaisissa, piti kauniin puheen ja hyvästeli esimiehensä arvokkaasti. Jotkut säälivät häntä, koska hän oli menettänyt luotetun ja pitkäaikaisen ystävän. Kukaan ei ollut kuitenkaan tiennyt totuutta. Yksikään ei ollut tiennyt Minervan seisovan rakastamansa miehen ruumiin vierellä, katsovan rakkaansa kasvoja. Vain Albus olisi voinut ymmärtää kiillon naisen silmissä, mutta hän ei ollut koskaan saanut tilaisuutta nähdä sitä.
Istuessaan Albuksen vanhassa työhuoneessa hän ei voinut olla ajattelematta niitä hetkiä, joina he olivat olleet siellä kahden ja tehneet väsymättä työtä Killan hyväksi. Minerva oli niitä harvoja ihmisiä, joille Albus oli avannut tien omaan sieluunsa. Hän oli nähnyt miehen väsymyksen ja ollut huolestunut, mutta Albus oli vain hymyillyt lempeästi.
”Älä murehdi minun takiani, Minerva”, hän oli sanonut ja tarttunut naisen käteen rohkaisevasti. ”Partani saattaa olla pitkä, mutta se ei ole vielä harmaa.”
Se oli varmaankin ainoa kerta, kun Albus oli valehdellut hänelle. Minerva oli painanut mieleensä jokaisen uurteen miehen kasvoilla ja huomannut myös harmaat haivenet, joita oli alkanut ilmestyä tämän hiuksiin ja partaan. Ehkä Albus itse ei ollut huomannut niitä, mutta vaikka olisikin, hän olisi pitänyt itseään silti vahvana. Lapsenmielisyys ei kuitenkaan pitänyt ruumista nuorena. Albus tietenkin salasi kaiken huolellisesti, mutta Minervalta hän ei voinut salata mitään. Hänen kätensä tärisi lähes huomaamattomasti, kun hän kaatoi päivällisellä lisää kurpitsamehua Pomonan mukiin. Katsellessaan jästi-Lontoon karttaa hän joutui siristämään silmiään, silmälasit eivät enää riittäneet terävöittämään hänen näköään. Ja kun hän nousi äkillisesti tuolistaan työpöydän äärestä, Minerva saattoi nähdä selkäkivun aiheuttaman sävähdyksen. Vaikka hän oli kuinka yrittänyt unohtaa kuluneet vuodet, ne muistuttivat olemassaolostaan ja ilmestyivät petollisina hänen hartioilleen.
Minerva huokaisi ja otti taikasauvansa työpöydän kulmalta. Hän painoi sen harmaiden hiusten peittämälle ohimolleen ja valutti muistojaan ajatuseulaan, joka lepäsi hänen edessään mahonkisella pöydällä. Albuksen kasvot ilmestyivät ajatuseulan pintaan nuorina ja hymyilevinä. Minerva vastasi kuvajaisen hymyyn surullisena ja tunsi suunnatonta halua hypätä taas muistoihinsa, elää niitä taas uudelleen. Kuinka monesti hän olikaan palannut muistoihinsa ja saanut taas seistä Albuksen rinnalla? Liian monta kertaa. Hän oli juuttunut muistoihinsa, eikä enää pystynyt keskittämään ajatuksiaan nykypäivään. Kilta oli hajallaan, tehoton toimimaan kuolonsyöjiä vastaan. Jokainen oli työskennellyt kovasti, mutta ilman Albusta Killalla ei tuntunut olevan enää johtajaa. Minerva oli nimetty Killan johtoon ja hän olikin hoitanut tehtävänsä tehokkaasti. Se ei kuitenkaan tuntunut riittävän. Hän ei osannut valaa ihmisten mieliin rohkeutta ja taistelutahtoa, vaikka osasikin kannustaa ihmisiä. Hän osasi johtaa ja pitää langat käsissään, mutta hän ei osannut kutoa niitä lankoja suurempaan kokonaisuuteen. Hän ei yksinkertaisesti ollut Albus.
Minerva huokaisi ja lisäsi taas yhden muiston ajatuseulaan. Hän katseli seulan pintaa hajamielisesti ja hämmästyi, kun pintaan ilmestyi kuva hänestä ja Albuksesta, vuosikymmeniä sitten. Minervan leukapielet kiristyivät, kun hän tuijotti kuvajaista. Hitaasti hän upotti kätensä ajatusseulaan ja tunsi, kuinka kirjaimellisesti putosi muistojensa sekaan. Hänen päässään kieppui, mutta lopulta hän päätyi takaisin rehtorin kansliaan, tosin kolmekymmentä vuotta kauemmaksi nykypäivästä.
Hän silitti hajamielisesti kaapunsa laskoksia katsellessaan Albuksen sinisiä tähtisilmiä. Ikävä tuntui kuitenkin kasvavan entistä suuremmaksi – hän oli niin lähellä rakastaan kykenemättä kuitenkaan koskettamaan tätä. Hän siirsi katseensa päättäväisenä itseensä ja katseli, kuinka kolmekymmentä vuotta nuorempi Minerva siirteli hermostuneena jalkojaan ja puristi käsiään nyrkkiin. Hän muisti oitis, mikä tämä muisto oli – keskustelu, jonka aikana hän oli melkein kertonut rakkaudestaan Albukselle. Melkein.
”Minerva, olet ollut epäluonteenomaisen synkkä viime aikoina”, Albus lausui huolestuneena ja tarkasteli alaisena kasvoja. Mies istui pöytänsä takana, eikä huomannut Minervan täriseviä käsiä.
”Älä höpsi, olen aivan kunnossa”, nainen vastasi tiukasti. ”Olen vain kärsinyt viime aikoina hieman univaikeuksista. Riesu on melskannut tavallistakin ahkerammin.” Todellisuudessa räyhähenki ei olisi uskaltanut aiheuttaa Minervalle minkäänlaista harmia ja Albus tiesi sen kyllä. Riesu osasi olla hankala, mutta opettajia se ei piinannut.
”Mikä on niin salaista, ettet voi kertoa siitä minulle?” Albus kysyi surullisesti. ”Tiedät, ettei sinun tarvitse valehdella minulle. Olen ystäväsi.”
Minerva sulki silmänsä kuullessaan nuo sanat jo toistamiseen. Juuri siitä oli ollut kyse, juuri siksi hän oli ollut niin surullinen silloin. Albus oli ollut hänen ystävänsä, ei koskaan sen enempää. Hän pudisti päätään ärtyneenä ja keskitti huomionsa taas keskusteluun.
”Tiedän sen”, Minerva vastasi hieman tukahtuneesti ja painoi päänsä. ”Mutta on asioita, joita ei voi kertoa edes luotetuimmalle ystävälleen. Asioita, joita… ei ole vain tarkoitettu kerrottaviksi.”
Albus nousi seisomaan ja kiersi pöytänsä takaa naisen luo. Hän sulki Minervan hellästi halaukseen ja silitti tämän selkää. ”Älä pidä kaikkea sisälläsi, Minerva. Murheet pitäisi jakaa.”
Minervan kasvoilla oli lohduton ilme, jota Albus ei voinut nähdä. ”Niin pitäisi. Ja minä haluaisinkin, mutta en vain osaa.”
Minerva pyyhki uhkaavasti kyyneltyneitä silmiään ja tuijotti itseään Albuksen syleilyssä. Jos hän olisi vain osannut kertoa, jos hän olisi ollut rohkeampi. Albus ei olisi ehkä vastannut hänen rakkauteensa, mutta ainakin mies olisi tiennyt siitä. Ehkä Albus olisi silloin ymmärtänyt hänen murhettaan ja tuskaa, jonka tämän läheisyys aiheutti.
”Voit kertoa minulle mitä tahansa, Minerva”, Albus kuiskasi. Hänen käsivartensa olivat edelleen naisen ympärillä.
”En tätä”, Minerva vastasi ja irrottautui syleilystä määrätietoisesti. ”Olen pahoillani, mutta jos kertoisin sinulle, kaikki muuttuisi. Enkä minä halua sitä. Usko minua, Albus. Näin on parempi.”
Albus ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta ei sanonut mitään.
Minerva huokaisi ja taikoi itsensä takaisin nykypäivään. Ajatuseulan pinta läikehti hieman, kun hän ilmestyi takaisin työpöydän taakse. Oli helpottavaa nähdä kanslia taas oikeanlaisena, sillä vanhassa kansliassa tuntui olevan liikaa Albusta. Hän ei ollut muuttanut mitään työhuoneessa rehtoriksi nimityksensä jälkeen, mutta siltikään siellä ei ollut samanlaista taianomaisuutta kuin ennen. Hyllyt pursusivat edelleen esineitä, joiden käyttötarkoitusta Minerva ei tiennyt ja hän epäili, ettei Albuskaan ollut ymmärtänyt niitä. Mies oli halunnut pitää monimutkaisen ja voimallisen näköisiä asioita esillä, sillä oppilaat suhtautuivat niihin pelokkaan kunnioittavasti. Minerva oli tuhahdellut tälle, mutta Albus oli vain hymyillyt. Albus oli aina hymyillyt.
Minerva huokaisi toistamiseen. Hänen ajatuksensa tuntuivat kiertävän päättymätöntä kehää, josta ei ollut ulospääsyä. Hänen ajatusmaailmassaan kaikki liittyi Albukseen. Mies tuntui vainoavan häntä joka paikassa; väkijoukossa kulkeva harmaapartainen vanhus sai hänen sydämensä sykkimään kiivaammin ja mielen täyttymään toiveesta, joka kuitenkin pian tukahdutettiin. Joskus hän kuuli tutun äänen kutsuvan häntä nimeltä, mutta koskaan hän ei nähnyt ketään, sillä ketään ei ollut. Hän tiesi Albuksen olevan poissa, lopullisesti saavuttamattomissa. Ja hän oli varma, että Albus oli yhtä onneton kuin hänkin. Miehen elämäntyö oli jäänyt kesken, Voldemort oli yhä elossa. Albus ei ollut halunnut kukistua ennen Voldemortia, mutta silti niin oli käynyt.
Koputus työhuoneen ovelle sai hänet havahtumaan ajatuksistaan. Uupuneen näköinen Remus Lupin astui sisään ja tervehti häntä hiljaa. ”Näytät nääntyneeltä”, mies tokaisi kiertelemättä ja istahti nojatuoliin pöydän ääreen.
”Emme taida kumpikaan elää kauneutemme kulta-aikaa”, Minerva vastasi surullisesti hymyillen. Remus vastasi hänen hymyynsä samalla tavalla ja sipaisi harmaantuneet hiussuortuvansa korvansa taakse puolihuolimattomalla liikkeellä. Hän raportoi viimeisimmät tiedot kuolonsyöjien liikkeistä ja seuraavat puoli tuntia he pohtivat yhdessä seuraavaa siirtoa.
Kerrottuaan Killan uutiset Remus yleensä nousi ja toivotti Minervalle hyvää illanjatkoa, mutta tällä kertaa mies jäi istumaan tuoliin ja tarkkaili häntä kasvot kallellaan. Hetken ajan Remuksen kasvoilla oli häivä siitä uteliaasta nuorukaisesta, joka oli istunut rehtorin kansliassa yhdessä ystäviensä kanssa, heidän jäätyä kiinni jostakin älyttömästä konnankoukusta. Pian häivähdys oli kuitenkin poissa ja Minerva näki edessään taas aikuisen miehen, väsyneen ja huolestuneen Remuksen, joka oli jättänyt kouluaikansa kauan sitten taakseen.
”Sinä kaipaat häntä yhä?” Remus kysyi yllättäen. Minerva hätkähti hieman kysymystä, mutta ei antanut yllätyksensä näkyä sen enempää.
”Emmekö me kaikki?” hän kysyi hiljaa ja painoi päänsä. Hän ei nähnyt hymyä, joka leikki Remuksen kasvoilla.
”Me kaikki kaipaamme häntä eri tavalla. Muut kaipaavat lempeää johtajaa, vankkumatonta älyä tai lohduttavaa olkapäätä.” Remus oli hetken hiljaa, ennen kuin jatkoi. ”Minä itse kaipaan ystävääni. Miestä, joka tuki ja puolusti minua, eikä kertaakaan menettänyt uskoaan minuun. Kaipaan sitä hyvyyttä, joka sai meidät valitsemaan puolemme ja liittymään häneen.”
Minerva kohotti katseensa ja kohtasi liian paljon nähneet kullanruskeat silmät. ”Mitä minä sitten kaipaan?” hän kysyi hieman tärisevällä äänellä.
Remus ei räpäyttänyt silmiään. ”Rakkautta.” Hän hymyili pehmeästi, kun Minervan ilme muuttui hämmentyneeksi ja haavoittuvaksi. ”Sinä rakastit häntä epäitsekkäämmin kuin kukaan meistä. Sinä kaipaat häntä hänen itsensä takia. Kerroitko hänelle koskaan?”
”En”, Minerva vastasi melkein kuulumattomalla äänellä. Remus huokaisi hiljaa, mutta ei sanonut mitään. Minerva vilkaisi Remusta ja huomasi miehen silmissä lasittuneen katseen.
”Luuletko, että hän on onnellinen?” hän kysyi hiljaa ja huomasi palelevansa. Hän kietoi kaapua tiukemmin ympärilleen. Remus kuuli vaatimuksen hänen äänessään; sano, että hän on kunnossa, sano hänen olevan jossakin paremmassa paikassa. Ja tietenkin hän sanoi niin, vaikka kumpikaan heistä ei uskonut siihen.
”Hän olisi halunnut nähdä Voldemortin kukistuvan”, Minerva sanoi hiljaa. ”Hän olisi halunnut nähdä, kuinka taikamaailma alkaa taas parantua.” Hänen ääneensä hiipi katkera sävy. ”Ainakaan hän ei joudu näkemään alennustilaa, johon olemme vajonneet. Ja jos Voldemort voittaa – ”
”Niin ei käy”, Remus keskeytti tiukasti. ”Emme saa antaa periksi nyt. Albus kuoli siirtääkseen meidät askeleen lähemmäs Voldemortin tuhoa. Luovutammeko nyt ja unohdamme hänen uhrauksensa?”
”Emme”, Minerva vastasi teräksen hiipiessä takaisin hänen ääneensä. Hän tiesi velvollisuutensa. Hänen pitäisi johtaa Kilta kuolonsyöjiä vastaan ja saattaa loppuun Albuksen aloittama työ. Kun se olisi tehty, hän voisi rauhassa ajautua muistoihinsa ja jäädä elämään niihin. Mutta nyt hänen piti auttaa luomaan tulevaisuus.
”Hän olisi ylpeä meistä”, Minerva kuiskasi. Remus nyökkäsi. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, kun he molemmat ajattelivat miestä, joka sai heidät yhä vain jatkamaan loputtomalta tuntuvaa taisteluaan. Albus ehkä eli heidän tekojensa kautta, mutta se ei riittänyt kummallekaan. He olivat itsekkäitä, inhimillisiä ja ennen kaikkea, he olivat tunteneet Albuksen. Heille ei riittänyt muisto, ei vaikka se olisi ollut kuinka kaunis.
Minerva suoristi selkänsä ja käski Remuksen koota Killan koolle.
**
Sanoitukset:
Sadetanssi - Loisto
Minä tunnen sinut kadunkulmassa
missä kaikkien katseiden varjot kohtaavat
enkä saa sua katoamaan saa, kun käännän katseeni pois
minä tunnen sinut aamunkoitteessa
jossa kaikkien muiden silmät surivat
mutta sinun maailmasi kaunein se elää uutta loistoa
uutta loistoaan, loistoaan,
uutta loistoaan se elää
uutta loistoaan, loistoaan,
uutta loistoaan se elää
minä löydän sinut yön pimeydessä
jossa kaikki muu on valolta hukassa
sinä elät ihollani niin kuin linnun siiven kevyt kosketus
minä löydän sinut kaiken keskeltä
jossa mikään kaunis ei koskaan loppunut
ja sinun maailmasi suurin se elää uutta loistoa
uutta loistoaan, loistoaan,
uutta loistoaan se elää
uutta loistoaan, loistoaan,
uutta loistoaan se elää
uutta loistoaan se elää minä löydän sinut kaiken keskeltä
jossa mikään kaunis ei koskaan loppunut
ja sinun maailmasi suurin se elää uutta loistoa
uutta loistoaan, loistoaan,
uutta loistoaan se elää
uutta loistoaan, loistoaan
