Black Moon (k11) prologi+17 lukua || adventure, drama, romance, AU, Potterit OC

[Amaril]

alaotsikko: adventure, drama, romance, AU, Potterit OC:ksi

Nimi: Black Moon
Kirjoittaja: Amaril
Ikäraja: jotain k11
Tyylilaji: adventure, drama, romance, AU
Paritus: lue niin selviää
Vastuuvapaus: En omista mitään minkä voi tunnistaa Rowlingin tekeleiksi. Enkä saa tästä mitään rahallista hyötyä.
Varoitukset: kiroilua, väkivaltaa, kuolemia
Tiivistelmä: Orpokotiin viedään pieni tyttö nimeltään Selena Musta. Kukaan ei tiedä hänen menneisyydestä tai vanhemmistaan mitään. Selena saa kutsun Tylypahkaan ja totuudet putkahtelevat pikku hiljaa päivän valoon.
Kirjoittajan kommentit: Tämä on ensimmäinen moniosainen kirjoitus täällä ja toivoisin saavani edes pieniä kommentteja tai vain ilmoituksen että joku lukee tätä.  Olen kirjoittanut jo aika monta osaa valmiiksi ja voisin julkaista niitä täällä viikon tai kahden välein (ehkä jopa useamminkin). Osallistuin myös haasteeseen Potterit OC:ksi.

Black Moon

Prologi

”Martin, sammuta ne valot jo”, huusin pojan huoneen oven takana. Tästä oli tulossa rutiini. Martin yritti valvoa, minä kielsin sen, kohta hän marisisi vastaan.
”Ne ovat kiinni!” kuului oven takaa. Sieltä se tuli. Poika yritti olla minua fiksumpi, mutta hah! Kyllä tällainen jo keski-ikää lähestyvä nainenkin tietää tuollaiset klassiset temput, kuten vaatteiden kasaaminen oven eteen, ettei valo näkyisi oven toiselle puolelle – en minä turhaan ole ollut kahtakymmentä vuotta lastenkodin hoitajana. Tuhahdin ärtyneenä, kuten joka ilta ja huusin hänelle takaisin, kuten joka ikinen ilta. ”Älä valehtele! Näen valon oven alta. Sammuta ne tai tulen itse sammuttamaan.”
   
Ja aivan niin kuin joka ilta, minä voitin. Kuulin Martinin vaimeat askeleet ja hänen närkästyneen mutinansa, kun hän luovutti ja meni tökkäämään valokatkaisinta. Tuttu naksahdus ja valot sammuivat. Poika löntysteli takaisin sängylleen. Odotin hetken. Joskus, kun Martin ei ollut oikeasti väsynyt – mikä oli harvinaista – poika yritti laittaa valot melkein heti takaisin päälle. Tänään häntä kuitenkin väsytti ja hän lopetti ison pojan esittämisen ja simahti melkein heti sängylle retkahdettuaan. Kuuntelin hymyhuulillani pojan tasaista hengitystä.
 
Kävelin hiljaisesti seuraavalle ovelle. Ovi oli harmahtava kuten kaikki muutkin talon ovet, mutta siinä oli yksi eroavaisuus – siihen oli kaiverrettu noin peukalon kokoinen kahdeksikko. Huone oli Kevinin, pojan joka oli tullut lastenkotiin viisi vuotta sitten, kun hänen äitinsä joutui vankilaan. Pojan isästä ei ole tietoakaan. Pidin tuosta pojasta erityisen paljon. Hän oli rauhallisempi, kuin useat muut pojat lastenkodissa. Hän oli myös ihastuttavan kohtelias ja hän oli loistava piirtäjä. Kurkistin oven alta. Huoneessa oli pimeää, enkä nähnyt vaate myttyä. Painoin vielä varmistukseksi korvani ovea vasten. Kuulin vain hiljaista tuhinaa. Olin tyytyväinen, enää puolet huoneista tarkastamatta ja sitten voisin keittää kupposen kamomillateetä.
   
Lysähdin henkilökunnanhuoneen sohvalle varsin helpottuneena. Nukahtaisin varmasti kohta siihen paikkaan, jollen saisi pian jotain piristettä. Painoin kasvoni kämmeniini. Voi kuinka raskas päivä! Reneellä oli ollut nuhaa jo jonkin aikaa, ja tänään hän oli soittanut ja kertonut olevansa kuumeessa. Lapset olivat ottaneet ilon irti siitä, että kaitsijoita oli yksi vähemmän. Tim, joka oli muutenkin melkoinen rasavilli, päätti aloittaa ruokasodan. Ruokaa oli lennellyt ympäri ruokailuhuonetta ja lopulta siellä oli ollut järkyttävä sotku. Siinä oli sitten hommaa koko porukalle loppu päiväksi.
   
Oli erityisen rankkaa hoitaa kuuttatoista lasta apunaan vain muutama aikuinen, ja vielä kotona odottaa kolme mokomaa lisää. Ei, kyllä minä pidin lapsista, oikeastaan, minä rakastin lapsia. Varsinkin omiani. Minulla on kolme poikaa Edward, Dennis ja Larry. Varsinaisia hurmureita kaikki.

Nousin ylös ja menin keittämään teetä. Laitoin veden kiehumaan ja menin istumaan ruokapöydän ääreen. Istuin nuokkuen, pää käteni varassa. Olisin luultavasti nukahtanut, jollei kannu olisi viheltänyt. Kiirehdin nostamaan veden liedeltä ja kaadoin vettä mukiin jossa luki ”Äiti”. Olin saanut sen Larryltä vastikään. Hän oli koristellut sen tarhassa. Se oli aivan suloinen. Pienen pojan haparoiva käsiala ei voinut olla muutakaan. Muki sai aina minut hymyilemään. Kastoin teepussin kuumaan veteen ja annoin sen olla siellä hetken. Ah! Tee tuoksui niin ihanalta.

Menin takaisin sohvalle hörppien teetäni. Istahdin sohvalle ja otin lehden syliini ja aloin selailla sitä hajamielisesti. Kun sain teeni juotua, päätin ottaa pienet tirsat. Laitoin herätyskellon soimaan puolen tunnin päästä, etten vain nukahtaisi koko loppu yöksi. Minun pitäisi olla koko aika valppaana, jos jotakin sattuisi. Painoin pääni vanhalle tyynylle ja suljin raskaat silmäni. Ei kulunut minuuttiakaan, kun olin jo unten mailla. Taisin olla vähintään yhtä väsynyt, kuin Martin.
   
Heräsin säpsähtäen. Vilkaisin herätyskelloa. Se ei soinut. Olin nukkunut vain kaksikymmentä minuuttia. Nousin istumaan ja siistin hiuksiani. Miksi ihmeessä olin herännyt?
   
Kuului kovaa koputusta. Höristin korviani ja paikansin koputuksen lähteen. Se oli ulko-ovi. Mitä ihmettä joku teki tähän aikaa yöstä täällä? Nousin ylös ja kipitin nopeasti ovelle. Toivottavasti kukaan ei herää. Viimeiseksi haluaisin Paulan heräävän. Tyttö oli erityisen hankala nukuttaa. Kun hän heräsi, hän huusi kovempaa, kuin yksikään palosireeni ja kappas kummaa, koko konkkaronkka olisi hereillä. Onneksi hän oli ainut alle kolmivuotias täällä. En tiedä miten minä jaksaisin muuten.
   
Avasin oven auki nopeasti. Se naksahti ja narisi inhottavasti kun työnsin sen auki. Katsahdin ulos ja en ollut uskoa silmiäni. Nenäni edessä seisoi tavattoman omituinen mies. Olin varma, että silmäni olivat lautasten koko luokkaa.
   
Mies oli vanha, luultavasti isäni ikäinen tai vanhempi. Tai oikeastaan en ollut lainkaan varma hänen iästään. Joka tapauksessa hän oli varmaan jotain seitsemänkymmenen ja sadan väliltä. Miehellä oli tavattoman pitkä parta ja hiukset. Ne kiiltelivät hopeisina katulampun valossa. Ei, ei tuo ollut omituisinta hänessä. Ei laisinkaan. Nimittäin, hänellä oli päällä yönsininen kaapu, joka laahasi maata. Meinasin nauraa, mutta onneksi ehdin nielaista sen. Se olisi ollut kauhean epäkohteliasta. Miehellä oli sylissään pieni käärö. En nähnyt mitä siinä oli, mutta tiesin vallanmainiosti mitä se kätki sisälleen.
   
”Hyvää iltaa, herra. Mitä te tähän aikaan yöstä täällä teette?” kysyin. Kysyin sen, vaikka tiesin hyvin miksi hän oli täällä. Tein sen vain kohteliaisuuden takia.
”Hyvää iltaa vaan teillekin, hyvä rouva. Uskoisin, että te itsekin tiedätte täällä oloni syyn, mutta sanon sen kuitenkin ääneen. Olen tuonut tämän tyttö-paran tänne, kun kohtalo on erottanut hänet vanhemmistaan”, mies sanoi ystävällisesti miellyttävällä tyynellä äänellä. Samaan aikaan pikku nyytti inahti. Se oli pienen lapsen inahdus kun he näkivät jotain pelottavaa tai muuten vain karmaisevaa painajaista. Tiesin sen todella hyvin. Olinhan kasvattanut ja hoitanut pieniä lapsia elämäni aikana vaikka kuinka monta. Mies vilkaisi lasta ja tuuditteli pikkuista toivoen painajaisen loppuvan mahdollisimman pian. Minun teki kovasti mieli kurkistaa lapsen kasvoja. Laskin katseeni lapseen.

Tyttö oli tavattoman suloinen. Hän imeskeli pikkuruista peukaloaan. Se näytti niin hellyttävältä, että oli vaikea kuvitella tytön uneksivan mitään pelottavaa. Tytöllä oli hyvin kalpea iho ja hänen päästään kasvoi lyhyitä mustia haivenia. Lapsi sulatti heti sydämeni. Se oli hyvin harvinaista. Viimeksi oli tapahtunut niin kun sain viimeisen poikani Larryn. Kysyin ihastuksissani pikkuisen nimeä. Hänen täytyy olla Linda tai Balla. Nehän tarkoittivat kaunista.
   
”Hänen nimensä on Selena Valerie Musta. Hänen äitinsä kuoli muutama tunti sitten”, mies sanoi surullisesti, mutta edelleenkin hänen äänensä oli hyvin miellyttävä ja tyyni.
   
Höh. Ensimmäinen kerta kun lapsi olisi ansainnut jommankumman noista nimistä. No, olihan Selenakin kaunis nimi. Epätavallinen ja se sopiikin tuolle lumikkimaiselle lapsoselle. Musta taas sopi aivan täydellisesti. Miten ihmeessä noin vaaleaihoisella voi olla noin mustat hiukset?

Katsoin lasta surullisesti. Oli todella väärin menettää vanhempansa tuon ikäisenä. Pikkuinen ei ikinä tulisi tuntemaan heitä. Tunsin suurta myötätuntoa tuota lasta kohtaan.
   
”Oletko hänen isoisänsä?”
”Oi, en! Olen vain ystävällinen auttava käsi. Selenalla katsos ei ole ketään luotettavaa sukulaista joka olisi ottanut hänet huostaan”, mies kertoi miellyttävällä äänellä ja ojensi tytön minulle. ”Uskoisin, ettei tämä ole viimeinen kerta kun näen hänet, mutta seuraavaan kertaan on luultavimmin kymmenen vuotta. Pitäkää hänestä huolta. Hän on jo kärsinyt enemmän kuin tarpeeksi hänen ainokaisen elinvuotensa aikana. Pelkään kyllä pahoin, että kärsimys ei kuitenkaan ole ohi. Katsos, kohtalosta on niin tavattoman mukavaa pitää meitä pilkkanaan. Pergamentin palasessa lukee hänen syntymäpäivänsä. Hyvää yötä rouva Hart ja Selena Musta. Nähkäämme taas!” mies sanoi ja ojensi pergamenttipalasen minulle ja käveli yön pimeyteen.

Katsoin pöllämystyneenä miehen jälkeen. Miten hän tiesi minun nimeni? Hän puhui myös todella outoja. Miksi hän tulisi tapaamaan Selenaa kymmenen vuoden kuluttua? Vieläpä tuon kaiken jälkeen mies ojensi minulle pergamentinpalasen aivan kuin se olisi aivan arkipäiväistä! Pudisteli päätäni. Maailmaan mahtui paljon erilaisia ihmisiä.

Siirsin katseeni Selenaan. Hymyilin nukkuvalle pienokaiselle lempeästi. Miten minä pystyinkään ajattelemaan vähän aikaa sitten, että on hyvä ettei täällä ole vauvoja? Vauvathan ovat aivan ihania! Minun oli vaikea kuvitella, että noin onnellisennäköinen lapsi oli kokenut niin kovia, kummatkin vanhemmat kuolleet! Hirvittävää!
   
Suljin ulko-oven hiljaa, ettei tyttö heräisi. Se ei kuitenkaan auttanut, sillä lapsi avasi suuret mantelinmuotoiset silmänsä ja räpytteli tummia kaarevia ripsiään hetken niin kovin suloisesti. Sitten hän kohdisti katseensa suoraan minun silmiini. Katsoin noita kirkkaita tummansinisiä silmiä lumoutuneena. En ikinä antaisi kenenkään satuttaa tuota pientä lasta.

[Amaril]

Pulina, kiitos kovasti kommentistasi. Se piristi päivääni Mukavaa, että pidit.



A/N: En minä sitten malttanut olla laittamatta tänne lisää jatkoa



1.   kirje

Heitin kiven asfaltille piirretylle ruudukolle. Aloin hyppiä yhdellä jalalla ja kun tulin kiven kohdalle, kyykistyin ja nappasin kiven tottuneesti. Jatkoin hyppelyä ja hyppäsin viimeiseltä ruudulta pois hymyillen leveästi. Hah! En astunut yhdellekään viivalle!

Edessäni seisoi tyttö jolla oli maantienruskeat hiukset. Tytön nimi oli Morgan. Hänellä oli varsin harmistunut ilme. Morgan vihasi kaikista eniten häviämistä ja nyt hän hävisi minulle. Tiesin erittäin hyvin, että Morgan oli huono häviäjä. Tunsin oloni erityisen vahingoniloiseksi.
  
Morgan ei sanonut mitään ja siitä olin hyvin yllättynyt, sillä tavallisesti hän alkoi syytellä minua huijaajaksi tai väitti minun osuneen viivaan jossakin vaiheessa. Ojensin kiven hänelle hyvin leveästi hymyillen, tai oikeastaan virnuillen. Morgan nappasi kiven nopeasti ja käänsi selkänsä minulle. Voisin vaikka lyödä vetoa, että hänen ilmeensä on tällä hetkellä erittäin murhanhimoinen. Se sai virnistykseni vain levenemään.
  
Morgan heitti kiven hyvin hankalaan ruutuun. Ahaa, tätä hän siis suunnitteli. Hän yritti siis todistaa olevansa minua parempi ruutuhyppelijä. Morgan nosti oikean jalan koukkuun ja lähti hyppimään ruutuja. Tämä meni vieläkin hankalamammaksi. Täytyisi hyppiä vasurilla ja Morgan tiesi sen olevan heikkouteni.
  
Tunsin jonkin iskeytyvän takaraivooni. Käännähdin salamana ympäri ja etsin kivun aiheuttajaa. Näin maassa vanhan kuluneen tennispallon. Se oli siis osunut minun päähäni. Otin pallon maasta ja etsin sen heittäjää. Kukaan ei näyttänyt olevan kiinnostunut pallosta tai sitten he pelkäsivät minun kostoani. Katsos, minä maksan aina kaiken takaisin. Heittelin palloa kädeltä toisella. Päätin pitää pallon. Heittäjä saisi tulla hakemaan sitä itse ja silloin voisin heittää sen häntä otsaan. Täydellinen suunnitelma!
  
”Tadaa!”
  
Käännyin takaisin Morganin puoleen ja huomasin hänen hyppineen loppuun. Olin unohtanut Morganin kokonaan. Olin aivan varma, että Morgan oli hypännyt viivalle ja käyttänyt hyväkseen minun huomioni herpaantumista. Katsoin Morgania epäluuloisesti ja sanoin. ”Luuletko sinä muka, että minä uskon, ettet hypännyt yhdellekään viivalle?”
”Etkö sinä muka nähnyt kun hypin?” Morgan kysyi tyhmää teeskennellen. Kyllä hän huomasi sen, etten katsonut häntä.
”En, kun joku typerys heitti minua tennispallolla”, äyskähdin hänelle. ”Minä kuitenkin tiedän, että sinä osuit viivaan!”
”Osuinko? Voitko näyttää missä kohdassa minä osuin? Minä kun en huomannut”, Morgan sanoi niin inhottava tekoviaton-ilme kasvoillaan.
  
Purin hampaani yhteen. En tietenkään nähnyt missä kohin hän hyppäsi viivan päälle ja Morgan tiesi sen loistavasti. Vaikka minä en vihaakaan häviämistä kuten Morgan, en kuitenkaan pidä siitä – en varsinkaan kun Morgan leijuu voitollaan koko loppu päivän. Päätin siis tehdä sopimuksen. ”No, sovitaanko näin. Jos minä hypin täydellisesti samalla lailla kuin sinä äsken, niin minä voitan. Jos minä hyppään viivalle, niin sinä voitat?”
”Sopii minulle”, Morgan sanoi varmana voitostaan. Olinhan minä aika surkea vasurilla hyppijä.
  
Asetin kiven samaan kohtaan, missä se oli ollut Morganilla. Menin alkuun ja aloin hyppiä. Hyppäsin kiven yli menin päätyyn, käännyin ja hypin takaisin kivelle.
  
”Morgan! Katso kuinka paljon sain siltä Tomilta kun myin maito hampaani”, kuulin samassa orpokodissa olevan Lindan hihkuvan. Vilkaisin äänen suuntaan. Morgan oli kääntänyt katseensa Lindaan joka heilutteli viidenkymmenen penninkolikkoa hänen nenänsä edessä. Näin Morganin nenä nyrpistyvän ja hän alkoi ylpeillä, että hän oli saanut kahdeksankymmentä penniä yhdeltä lellityltä ipanalta joka asui ihan toisessa osassa Lontoota. Siellä, missä oli omakotitaloja joiden pihat olivat siistit ja kauniit. Siellä missä minä haluaisin asua, mutta se on aivan sula mahdottomuus, minulle orvolle tyttö-rukalle.
  
Kyykistyin kiveä kohti. Minun tasapainoni petti ja jouduin laskemaan koukistetun jalkani asfaltille. Vilkaisin Morgania. Tyttö höpötti vieläkin Lindan kanssa. Hymyilin ovelasti ja nostin oikean jalan takaisin ilmaan ja nappasin kiven. Morgan kääntyi takaisin minun puoleen ja hypin loput ruudut täydellisesti.
  
Morganin silmät laajenivat. Yllättynyt ilme muuttui hetkessä erittäin ärsyyntyneeksi. Virnistin hänelle ja sanoin ilkkuen. ”Minä voitin!”
  
Joo, joo. Minä tiesin kyllä, että huijaaminen on väärin. Kyllä minulle oli niin kerrottu, aivan liian monta kertaa. En minä huijaakaan minun ystäviäni ja Morgan ei ole minun ystäväni. Kaikki aina kuvittelivat, että olimme ystäviä, mutta ei. Me olimme vain kaksi tyttö jotka olivat samassa orpokodissa ja olimme vieläpä samanikäisiä. Me olimme kumpikin tasan yksitoista vuotta vanhoja. Me pidimme (ainakin joskus) toistemme kanssa leikkimisestä. Morgan oli välillä ihan mukava, vaikkakin joskus erittäin ärsyttävä. Hän vaati minua välillä mukaan joihinkin typeriin kotileikkeihin tai vastaaviin tyttöjen juttuihin. Kyllä minä olen tyttö, mutta pidin enemmän jalkapallosta ja puissa kiipeilystä, kuin nukeilla leikkimisestä tai kynsien lakkaamisesta.
  
Minulla oli kerran ollut todella hyvä ystävä. Siitä oli jo kaksi vuotta kun hänen täytyi muuttaa pois. Hänen nimensä oli Don. Minä en ikinä huijannut häntä tai edes valehdellut. Me pystyimme luottamaan toisiimme sata prosenttisesti. Me juoksentelimme ympäri Lontoon katuja yhdessä, välillä me kiipeilimme katoille, joskus menimme varastamaan omenia puista. Olimme koulussa täysin erottamattomia. Tai no emme aivan. Me olimme koulussa aina yhdessä paitsi liikuntatunneilla. Olisin kylläkin mennyt mieluummin poikien liikuntatunneille kuin tyttöjen, nimittäin Don oli kertonut, että he pelasivat jalkapalloa ja rugbya. Tyttöjen liikunnassa me vain voimisteltiin tai tanssittiin. Tyylsää.
  
Muuten koulussa oli ihan mukavaa. Teimme Donin kanssa paljon jekkuja ja opettajat olisivat varmaan kaikki menneet ennen aikaiselle eläkkeelle, jos kauhukaksikkoa ei olisi erotettu. Don ei paljonkaan välittänyt koulusta toisin kuin minä. Okei, monet aineet olivat yhtä typeriä kuin orpokodin nukkumaanmenoaika. Oli kuitenkin muutamia mukavia aineita kuin äidinkieli, historia, maantieto ja kuvaamataito. Olin melko hyvä niissä. Olin äidinkielessä luokan paras.
  
Olin aina pitänyt lukemisesta. Lukisin varmasti paljon enemmän kuin nyt jos minulla edes olisi kirjoja. Joskus olin lainannut kirjastosta kirjoja mutta se oli niin kaukana orpokodistani, etten aina jaksa mennä sinne asti.
  
Katsoin Morganin ilmettä sisäisesti nauraen. Tytön silmät olivat ennen näkemättömän suuret ja hänen suunsa oli auennut hivenen. Miten helposti hän näyttääkään, että hän ei itse hyppinyt ruudukkoa täydellisesti?
  
”Miten sinä teit tuon?” tyttö sanoi hyvin huvittavalla äänellä.
  
Purskahdin nauruun. Hekottelin siinä jonkin aikaa ja sain kuin ihmeen kaupalla sanottua muutaman sanasen. ”Sinä itsekin teit sen”, sanoin, vaikka kumpikin meistä tiesi sen olevan vale, ”mutta jos olet kokenut varhaisen dementian, niin täytyyhän minun sinulle se selittää. Hypitään vain yhdellä jalalla ja yritetään olla osumatta viivoihin.”
    
Morgan taisi itsekin huomata virheensä ja palautti nopeasti kasvonsa peruslukemille. Huomasin, että Morgania otti päähän suuresti minun voittoni. Minua alkoi taas naurattaa, mutta pidin sen sisälläni.
  
Morgan otti mitään sanomatta uuden kiven maasta ja heitti sen jonnekin summamutikassa. Hän oli minulle niin vihainen, että ei edes halunnut ottaa minun koskemaa kiveä. Morgan alkoi hyppiä ja itse pomputtelin ottamaani palloa ja seurasin samalla tarkkaan, ettei Morgan voisi huijata minua uudestaan. Oikeastaan hän ei huijannut. Minähän tiesin, että hän huijasi mutta hän ei tiennyt, että minä huijasin häntä. Pisteet siis kuuluivat minulle.
  
Kuulin erittäin tutun äänen. Se kuului rouva Hartille. Hän oli minun äidin korvikkeeni. Rouva Hart olikin ottanut minut vastaan kun minut tuotiin orpokotiin. Käännyin äänen suuntaan ja rouva Hart huusi taas. ”Selena! Tule, täällä on eräs henkilö jolla on vähän asiaa sinulle!”
  
Nielaisin kuuluvasti. Eikä! Nyt sitten se vanha leski oli kyllästynyt meidän kiusantekoon. Tiesin, että se päivä vielä koittaisi joku kerta. Ei kukaan jaksa, että hänen pihallaan käy lapsilauma varastamassa omenia. Ne omenat olivat muuten todella herkullisia. Joka tapauksessa, olin juuri tänään käynyt omena varkaisilla muutaman pojan kanssa. Leski oli nähnyt touhumme ikkunasta ja huutanut solvauksia peräämme kun juoksimme kikatellen pois. No, kaikki hyvä loppuu aikanaan, niinpä lähdin kävelemään vähän hermostunein askelin rouva Hartin luo joka odotti ovella. Nimittäin orpokodin johtaja ei ole mikään maailman ystävällisin ihminen.
  
Rouva Hart oli lyhyt ja hieman pullea nainen. Hän ei ole koskaan kertonut minulle kuinka vanha hän oli (olen kyllä kysynyt sitä vaikka kuinka monta kertaa), mutta arvelen hänen olevan jotain viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välimailla. Hän on joskus kertonut, että hän ollut jo yli puolet elämästään töissä tässä orpokodissa. En ymmärtänyt lainkaan kuinka hän jaksoi. Olin ollut täällä jo kymmenen vuotta ja aloin olla jo aika kyllästynyt tähän laitosmaisuuteen.
  
Tarkastelin rouva Hartin kasvoja. Hän ei näyttänyt lainkaan vihaiselta tai pettyneeltä, pikemminkin hyvin hämmentyneeltä ja uteliaalta, ehkä myös hieman pelokkaalta. Minulta pääsi pieni helpottunut huokaisu. En sittenkään saisi arestia!
  
Rouva Hart taisi huomata helpottumiseni ja siksi hän kysyi. ”Jaaha, sitä ollaan taas oltu tekemässä kolttosia”, ilmeeni taisi paljastaa palaavan säikähdyksen, sillä hän korjasi. ”Ei, ei kukan ole tullut valittamaan sinusta. Vieraalla on sinulle joku ehdotus.”
”Ehdotus? Kenellä on minulle ehdotus?” kysyin epäluuloisena. Minua ihmetyttää jo se, että jollakin on asiaa minulle, mutta ehdotus! Se oli jo outoa.
  
Sitten mieleeni nousi kuva Andreasta. Hän oli ollut tässä samaisessa orpokodissa noin neljä vuotta sitten. Hän oli ollut noin kaksi vuotta silloin kun hänet adoptoitiin. Entä jos joku on tullut adoptoimaan minut?
  
Ensin innostui suunnattomasti. Pääsisin pois täältä! Sitten minua alkoi jännittää. Millainenkohan se perhe on? Sitten tuli pelko. Entä jos siellä on kamalaa? Mitä jos he eivät pidäkään minusta?
  
Kävelin rouva Hartin perässä monien ajatusten pyöriessä päässäni. En huomannut lainkaan, että me olimme kävelleet henkilökunnanhuoneelle. Rouva Hart avasi oven ja silloin vasta heräsin mietteistäni. Minä en ole vielä valmis! kiljuin pääni sisällä.
  
”Professori Dublidore tuli puhumaan sinulle jostakin sisäoppilaitoksesta”, rouva Hart sanoi.
  
Sisäoppilaitoksesta? Eikö minua adoptoidakaan? Mielialani valahti hetkessä. Sitten tajusinkin mitä rouva Hart oli sanonut. Sisäoppilaitos! Pääsisin pois täältä! Missäköhän se sisäoppilaitos on? Millaista siellä oikein on? Onkohan siellä jotain uusia aineita, joita ei ole nykyisessä koulussani? Olin innoissani, sanoin kuvailemattoman innoissani.
  
Ilmeeni oli varmasti mielenkiintoiset noina muutamina sekunteina. En jaksanut välittää rouva Hartin kummastuneista katseista vaan astuin sisälle henkilökunnanhuoneeseen. Rouva mutisi jotain ja sulki oven ja lähti pois.
  
En ollut koskaan ollut siellä. Lapsilta oli kiellettyä mennä sinne. Tosin, jos minua olisi kiinnostanut mennä sinne, olisin totta kai mennyt, mutta kun ei ollut kiinnostanut. Huone oli aika nuhjuinen ja pieni. Huoneen keskellä oli pieni pyöreä pöytä jonka päällä oli jotain likaisi astioita. Huoneen nurkassa oli pikkuruinen keittiön tapainen tila. Huoneen reunalla oli kulunut sohva jonka päällä oli erilaisia tyynyjä ja sen edessä oli punainen nojatuoli. Lattialla oli ruma kirjava matto. Kyllä, olin edelleen sitä mieltä, että ei minua olisi kiinnostanut mennä siihen huoneeseen.
  
Vieras joka oli tullut tapamaan minua, oli paljon mielenkiintoisempi. Oikeastaan hän oli mielenkiintoisimmannäköinen ihminen jonka olin koskaan nähnyt. Vieras oli hyvin vanha mies. Hän oli melko hyvin säilynyt. Hänellä ei ollut kauheasti ryppyjä ja hän oli pitkä ja laiha. Katsoin ihmeissäni hänen valtavan pitkää partaa. Hänen hiuksensa olivat yhtä pitkät. Hän oli pukeutunut kaapuun, joka oli häntä nilkkoihin asti ja viittaan, joka hipoi ällöttävän kirjavaa mattoa, jonka päällä mies seisoi. Hänellä oli hyvin koukkumainen nenä. Se näytti samalta kuin yhden pummin nenä joka oli kertonut, että se oli murtunut kauan sitten kun hän oli kaatunut juovuksissaan rappusissa. Mies tutkaili minua vaaleansinisillä silmillään puolikuulasien läpi.
  
En ole varma missä vaiheessa minun suuni oli revähtänyt auki. Heti kun tajusin sen olevan kuin suuri o, niin suljin sen. Hampaani kalahtivat yhteen. Mies hymyili minulle ystävällisesti ja puhutteli minua kuin vanhaa ystävää. ”Hyvää päivää, Selena. Siitä kun me viimeksi tavattiin, on jo vierähtänyt monen monta vuotta, joten uskoisin, että et muista minua. Olen siis professori Dumbledore.”
  
Dumbledore astui yhden askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä minulle. Tartuin käteen arasti ja kättelin vanhusta. Se ei todellakaan ollut minun tapaistani, siis arkailla. Olen tavallisesti melko varma itsestäni, enkä arastele melkein koskaan, mutta Dumbledore oli jotenkin niin erilainen kuin muuta aikuiset. En osannut kuitenkaan sanoa miten hän oikein erosi muista.
  
Dumbledore istuutui nojatuoliin ja kehotti minuakin istumaan. Menin istumaan sohvalle ja katsoin odottavasti Dumbledorea. Mies oli hiljaa. Olen tunnettu minun malttamattomuudesta, niinpä minä en voinut pitää suutani kiinni vaan kysyin. ”Milloin me ollaan tavattu?”
  
Dumbledore hymyili edelleen ystävällisesti. Minusta tuntuu, että mies ei osaa muuta tehdäkään. Sitten hän sanoi. ”Minä toin sinut tähän lastenkotiin.”
  
Toi? Toiko tuo mies minut tänne? En voinut uskoa kuulemaani. Tiesikö hän minun vanhemmistani? Halusin kysyä häneltä heti kaikkea mahdollista mitä päähäni putkahti sen sekunnin aikana, mutta puhekykyni oli aika huonossa kunnossa sillä hetkellä. Niinpä minä vain sanoin erittäin älykkäästi. ”Toit?”
”Niin, mutta en tullut tänne tänään kertomaan siitä vaan kysymään kiinnostaako sinua tulla opiskelemaan Tylypahkaan, kouluun jonka rehtorina toimin.”
  
Muistin taas miksi Dumbledore oli tullut tänne. Päätin pitää suuni ainakin hetken kiinni vanhemmistani. Mistä sen tietää, että minua ei otetaisikaan kouluun koska olin aivan liian huonokäytöksinen? Dumbledorehan oli vieläpä koulun rehtori!
  
”Miksi te minulle tulitte tarjoamaan sitä paikkaa koulussa?” kysyin, sillä se oli ensimmäinen kysymys joka putkahti mieleeni vanhempiani käsittelevien kysymysten jälkeen.
”Tämä koulu tarjoaa sinulle kaikista parasta opetusta sinunlaisille joilla on erikoiskykyjä”, Dumbledore sanoi edelleen ystävällisesti.
”Erikoiskykyjä? Anteeksi, mutta te olette varmasti erehtyneet henkilöstä. Ei minulla ole erikoiskykyjä”, sanoin. Arvasin, että tämä oli aivan liian hyvää ollakseen totta.
”Olen varma, että te olette juuri se henkilö jolle minun kuuluukin paikkaa tarjota.”
”Mitä erikoiskykyjä minulla muka on?” kysyin epäuskoisena. Yritin kuitenkin pitää ääneni kohteliaana.
  
Dumbledore hymyili minulle tietävästi. Se ärsytti minua vähän, mutta sittenhän sanoi jotain joka sai minut todellakin unohtamaan hänen typerän hymynsä. ”Sinä olet noita, Selena.”
  
Minulla taisi olla vaikkua korvassa.
  
”Noita?” toistin. ”Anteeksi, en tainnut kuulla oikein.”
”Oi, et sinä kuullut väärin. Minä sanoin kyllä noita.” Dumbledore sanoi uudestaan ystävällisesti.
  
Minulla taisi olla todella paljon vaikkua korvassa.
  
Auoin suutani kuin kala kuivalla maalla ja sitten sanoin. ”Anteeksi, taisin kuulla taas väärin.”
  
Dumbledore naurahti hyväntuulisesti ja sanoi. ”Kyllä sinä kuulit täysin oikein. Sinä olet noita.”
  
Tuijotin Dumbledorea varmaan minuutin räpäyttämättä kertaakaan silmiäni. Sitten aloin soperrella kaikkea epäselvää. Dumbledore ei selvästikään saanut minun mongerruksesta selvää. Yritin rauhoittua ja hengitin syvään ja kysyin erittäin epäuskoisena. ”Minä? Noita? Oletteko aivan varma… professori”, muistin lisätä viimetipassa.
”Täysin varma. Etkö muka ole huomannut, että sinulle on tapahtunut kaikkea selittämätöntä?”
  
Olin heti kiistämässä sen, mutta muistin samassa viikko sitten tapahtuneen oudon jutun. Olin kiivennyt puuhun ja istuskelin varmaan seitsemän metriä maan yläpuolella. Sitten olin päättänyt alkaa roikkua pää alaspäin. Yhtäkkiä otteeni lipesi ja tipuin pää edellä maata kohti. Yhtäkkiä kiepsahdin niin, että olin taas oikein päin. Sitten oli kuin painovoima olisi tehnyt tepposen; minun vauhtini hidastui ja tömpsähdin maahan pehmeästi satuttamatta itseäni lainkaan.
  
Kun aloin miettiä asiaa tarkemmin aloin muistamaan useita outoja tapauksia. Joskus olin liikutellut esineitä ilman, että hipaisinkaan niitä. Noin vuosi sitten kun kiipesin koulun kirjastossa erästä kirjahyllyä ylöspäin. Olin melko lyhyt enkä yltänyt kirjaan ja siksi jouduin kiipeämään hyllyä ylöspäin. Sitten kirjahylly alkoi kallistua taaksepäin. Yhtäkkiä hylly pysähtyi ja kaikki kirjat näyttivät siltä kuin ne olisi liimattu paikoilleen – yksikään kirja ei ollut hievahtanutkaan, vaikka kaikkien fysiikanlakien mukaan niitten olisi täytynyt tipahtaa maahan. Sitten jotenkin kummallisesti kirjahylly keikahti takaisin paikoilleen.
  
Aloin jo hieman uskoa Dumbledorea. Se että olin noita, selittäisi kaikki nuo kummalliset jutut, mitä minulle oli käynyt. Kuitenkin minulla oli pieni epäilys siitä, että Dumbledore onkin jokin mielisairaalan hoitaja, joka vie minut heti pehmustettuun huoneeseen kun sanoisin uskovani häntä. Mutta mitä ne kaikki oudot tapaukset sitten olivat? Minun päässäni seikkaili erittäin ristiriitaisia ajatuksia, mutta lopulta päätin puhua totta. Jos joudun mielisairaalaan, se on vain minun omaksi parhaakseni, kai.
  
”On minulle tapahtunut kaikkea omituista”, myönsi ja odotin oven avautuvan ja sieltä tulevan kaksi valkotakkista miestä. Niitä ei kuitenkaan tullut. Aloin uskoa jo, että olin noita.
”Niin käy kaikille noita- ja velholapsille. Se on aivan normaalia, kun he eivät vielä osaa hallita voimiaan”, Dumbledore selitti tyynesti. Hyvä, oli siis olemassa muitakin kaltaisiani outouksia.
”Millainen koulu Tylypahka on? Opetetaanko siellä taikuutta?” kysyin uteliaana. Voi, en malttanut odottaa päästä taikomaan!
”Kyllä. Siellä opetetaan myös yrttitietoa, liemienkeittoa ja taikakausien historiaa. Kaikkea mikä on tarpeellista taikamaailmassa”, Dumbledore kertoi lyhyesti. Minua teki mieli kuulla lisää ja lisää tuosta ”taikamaailmasta”. Miksi kaikki aikuiset olivat aina sanoneet, että noitia ei ole olemassa? Rouva Hart ei ikinä usko, tätä kun minä kerron hänelle!
  
”Haluaisitko sinä tulla Tylypahkaan?” Dumbledore kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Tietenkin!” huudahdin innoissani heti hänen lopetettua lauseen. En edes harkinnut asiaa. Ei minun tarvinnut harkita. Tämä oli yksi niistä asioista joihin tiedän heti vastauksen sen kummempia miettimättä.
  
Dumbledore hymyili minun innolleni (tosin hän hymyilee kokoaika, joten en ollut varma hymyilikö hän vain muuten vaan) ja läpsäytti kädet yhteen iloisesti. Sitten hän työnsi kätensä taskuun ja veti sieltä kellertävän kirjekuoren ja ojensi sen minulle. Vilkaisin nopeasti Dumbledorea ja otin kuoren vastaan.
  
Kuoreen oli kirjoitettu smaragdinvihreällä musteella osoite: Neiti S. Musta, Huone 7, Harmaan Haikaran lastenkoti, Lontoo, Englanti
  
Vau! Ei yhtään tarkempaa osoitetta voi olla. Mistä helkutista ne olivat saaneet tietää, että minun huoneeni on numero seitsemän?
  
Käänsin kuoren varovaisesti kuin luullen sen hajoavan kovasta kohtelusta. Kirjekuori oli suljettu sinetillä. Siinä oli T-kirjain jonka ympärillä oli leijona, kotka, käärme ja mäyrä. Uskoisin, että tuo oli Tylypahkan vaakuna.
  
Avasin kuoren varovaisesti, etten vain rikkoisi sinettiä ainakaan kovin pahasti. Se oli niin hieno. Vedin kuoren sisältä pergamentin (pergamentin? Oikeasti, käyttävätkö he pergamenttia?). Avasin sen varovaisesti ja luin sen hitaasti.

TYLYPAHKAN NOITIEN JA VELHOJEN KOULU

Rehtori: Albus Dumbledore
(Merlinin ritarikunta, Ensimmäinen luokka, Suurtaikuri, Päänoita, Ylihörhö, Kansainvälinen Velholiitto)

Hyvä neiti Musta,
täten ilmoitamme, että Sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Ohessa saat luettelon kirjoista ja välineistä, jotka tarvitset.
   Lukukausi alkaa 1.syyskuuta. Odotamme pöllöäsi viimeistään 31.heinäkuuta.

Parhain terveisin

Minerva McCarmiwa
Vararehtori

”Pöllöä? Mitä hit-, siis ihmeen pöllöä?” kysyin ihmeissäni. Minun pitäisi pitää kieleni kurissa. Ei ole soveliasta kiroilla rehtorin kuullen.
”Ei sinun tarvitse lähettää pöllöä – katsos, me lähetämme kirjeet pöllöllä – koska voit sanoa minulle suoraan tuletko kouluumme ja sinä oletkin jo sanonut tulevasi”, Dumbledore sanoi iloisesti.
  
Minulla taitaa olla paljon opeteltavaa noitailusta.
  
Tutkin kirjeen sisältöä tarkemmin. Löysin sieltä pergamentin joka oli pelottavan pitkä. Olin melko varma mikä se oli. Kurkkasin sitä ja minun innostunut hymyni valahti. Katsoin murheissani Dumbledorea ja sanoin. ”Ei minulla ole rahaa ostaa näitä tavaroita”, näytin hänelle ostoslistaa jonka oli juuri löytänyt. ”Eikä minulla ole varaa maksaa mitään lukuvuosimaksujakaan”, lisäsin muistettua senkin yksityiskohdan. Tämä oli juuri tätä minun tuuriani!
”Meillä on Tylypahkassa rahasto niitä varten joilla ei ole varaa ostaa kaapuja ja kirjoja ja muuta sinun ei tarvitsekaan maksaa. Opiskelu on täysin ilmaista”, Dumbledore sanoi ja kaivoi taskustaan nahkaisen pussukan ja ojensi sen minulle. En ollut varma mikä se oli mutta heti avattuani huomasin sen olevan täynnä joitakin omituisia kolikkoja. Kiitin varmaan tuhannesti (ainakin melkein).
”Kiitos, professori, mutta mistä minä ostan nämä tavarat?”
”Viistokujalta”, Dumbledore sanoi. ”Voin auttaa sinua etsimään kaiken tarvittavan.”
    
Olin innoissani. Mahtavaa! Hän pystyisi varmasti kertomaan minulle paljon kaikkea tästä uudesta maailmasta josta en tiennyt vielä tunti sitten. ”Milloin me mennään Viistokujalle, professori?”
”Vaikka heti!”

[Amaril]

A/N: Jatkoa taas. Olisi myös mukava saada kommentteja *puppy eyes*


2.   Viistokuja


Puikkelehdin Dumbledoren perässä Lontoon kaduilla. Kävelimme pitkin monia minulle tuttuja katuja. En ollut koskaan törmännyt paikkaan nimeltä Viistokuja ja siksi olin hyvin hämmentynyt. Olin varma, että olin tutkinut tämän osan Lontoota huolellisesti ja en ikinä ollut törmännyt taikasauvakauppaan ja siitä olen täysin varma.
  
Näin monien ihmisten jäävän tuijottamaan Dumbledorea. Monilla oli jopa suu auki! (Joo, joo. Oli minullakin. Tiedetään!) En kyllä yhtään ihmetellyt. Pukeutuivatko kaikki velhot noin omituisesti? Dumbledore ei näyttänyt piittaavan ihmisten reaktiosta. Hän oli varmaan jo tottunut siihen. Minua alkoi naurattaa valtavasti kun yksi pikku poika tuli kertomaan Dumbledorelle omia joululahjatoivomuksiaan. Poika oli luullut Dumbledorea joulupukiksi! Hihittelin sille pitkään vielä senkin jälkeen ja sain osakseni kummastuneita katseita (Se oli jo jotain, sillä Dumbledoren ulkomuoto oli erittäin huomiota herättävä ja vei kaikki katset). Dumbledore taasen vain hymyili huvittuneena partansa takana.
  
Olin ottanut ostoslistan mukaan. Olin lukenut sen matkan aikana monta kertaa. Se oli valtavan pitkä ja ihmettelin miten kaikki nuo kaupat joissa noita tavaroita myytiin, pystyivät olemaan niin hyvin piilossa. Jos olisin joskus nähnyt kaupan jossa myydään loitsukirjoja olisin mennyt heti sisään!
  
Päätin alkaa lukemaan listaa taas, vaikka se ei ollut järjin fiksua (En minä jaksa kokoajan olla fiksu. Se on todella tylsää!), sillä olin kerran meinannut törmätä lyhtypylvääseen luettuani niin keskittyneesti pergamenttia. Onneksi Dumbledore vetäisi minut viime tipassa turvaan. Olisi ollut aivan hirveää jos olisin vaikka murtanut nenäni ja en olisi päässytkään Viistokujalle! Aloitin ostoslistanlukemisen kuudennen kerran. Vai oliko se jo seitsemäs? Ihan sama. Kuitenkin aloin lukea sitä.
  
Tällä kertaa lukiessani en törmännyt kuin kolmeen ihmiseen ja vain yksi niistä kaatui. Aloin jo oppia! Vaikka olin lukenut ostoslistan jotain lähemmäs kymmenen kertaa, se tuntuu vieläkin järkyttävän pitkältä. Jos minä oikeasti saisin nuo kaikki niin minulla olisi varmaan kaksi kertaa enemmän tavaroita mitä aikaisemmin. Dumbledore oli myös sanonut, että meidän pitää ostaa pergamenttia, sulkakyniä, mustetta ja vielä vaikka mitä muutakin. Minustahan oli tulossa rikas!

En tajunnut miksi velhot eivät käytä paperia ja lyijykyniä? Mustehan on todella sotkuista. Tämä oli kuitenkin taas niitä omituisia velhojuttuja joista minulla ei ollut hajuakaan. Tunsin itseni erittäin tyhmäksi. Yleensä minä tiesin enemmän asioita kuin muut ikäiseni, mutta tällä kertaa se taisi olla aivan päinvastoin Tylypahkassa.
  
En pitänyt siitä, että en voinut maksaa itse niitä tavaroita. Minulla ei ollut rahaa. Tai oli minulla vähän ihan tavallisia puntia jonkin verran. Olin voittanut joskus muutamissa vedoissa ja sen sellaisissa, mutta velhoilla näyttää olevan ihan omat rahat. Minusta tuntui väärältä antaa Dumbledoren maksaa koulu rahastosta. Se tuntui siltä kuin käyttäisin hyväksi tuota turhankin ystävällistä vanhaa miestä. Olin myös varma, että jotkut perheet olivat köyhiä mutta joutuvat kuitenkin maksamaan itse ostokset. Se tieto ei saanut omatuntoani ollenkaan paremmalle tuulelle.
  
Yhtäkkiä Dumbledore pysähtyi pienen, likaisennäköisen pubin eteen.
  
Miksi me mennemme pubiin? Onko Dumbledoren mielestä nyt muka hyvä aika ryypätä? Meidänhän pitäisi mennä Viistokujalle eikä minnekään helvetin pubiin! ihmettelin näreissäni.
  
”Tässä se on, Vuotava noidankattila.”
”Eikö me mennäkään Viistokujalle?” kysyin lievästi närkästyneenä. ”Vai ostetaanko me tuolta ne kaikki tavarat?”
”Voi, ei me niitä tuolta osteta. Me menemme sen läpi”, Dumbledore sanoi kuin se olisi itsestään selvää ja aukaisi oven minulle. ”Sinun jälkeesi.”
  
Läpi? Miten muka läpi? Miksei Dumbledore voi sanoa koskaan suoraan?
  
Astuin sisälle pimeään ja nuhjuiseen majatalopubiin. Joku sellainen se oli. Olin joskus käynyt siellä. Olin silloin todella ihmeissäni nähtyäni aika lailla Dumbledoren tavalla pukeutuneita ihmisiä. Muistin kuulleeni kaikkea omituista ja ne olivat jääneet mietityttämään minua pitkäksi aikaan. Minut ajettiin kuitenkin aika nopeasti pois, kun olin mennyt henkilökunnan alueelle ja kaatanut jonkun pullon alkoholia. Toivottavasti se saksanpähkinämies joka minut ajoi silloin pois (Hän näytti aivan saksanpähkinältä. Siis ihan oikeasti!) ei muista minua. Hän oli erittäin raivoissaan minulle. Se taisi olla todella kallista juomaa.
  
Vilkuilin ympärilleni. Pöydissä oli muutamia noitia ja velhoja juomassa jotain juomia. Ne olivat aika erilaisia kuin tavallisissa baareissa. (Oikeasti, baareihin on aivan liian helppo mennä minunkin kaltaisten pikku tyttöjen. Tarvitaan himpun verran oveluutta ja voila!) Ne olivat varmaan jotain velhojen kehittelemiä juomia. En nähnyt kenelläkään yhtäkään kaljatuoppia. Baaritiskin takana seisoi täysin kalju mies. Hän oli se saksanpähkinämies. Hän ei onneksi tunnistanut minua. Onhan siitä jo muutama vuosi kun tulin kiusanneeksi häntä.
  
Dumbledore tuli perässäni pubiin. Muutama velho ja noita lopettivat puhumisen ja hymyilivät ja tervehtivät. Dumbledore taisi olla aika kuuluisa tai ainakin suosittu näissä piireissä. Dumbledore käveli minun ohi baaritiskille saksanpähkinämiehen luo. Seurasin hieman arasti hänen perässään, piilotellen Dumbledoren selän takana. Huomasin muutaman henkilön katsovan minua uteliaina, mutta onneksi he pitivät suunsa kiinni.
  
”Päivää, Tom”, Dumbledore sanoi saksanpähkinämiehelle. Pyh. Tom on tylsä nimi. Saksanpähkinämies on paljon parempi!
”Mitä tänään saisi olla?” saksanpähkinämies/Tom kysyi ja oli jo kumartumassa ottamaan jotain tiskin alta.
”Ei nyt. Menen tänään suoraan läpi.”
  
Saksanpähkinämies vilkaisi minua. Yritin pitää ilmeeni neutraalina ja toivoin, että mies ei tunnistaisi minua. Hän ei sanonut mitään, eikä hänen ilmeensä muuttunut mitenkään vaan meni palvelemaan jotain pienikokoista noitaa. Huh.
  
Eräs mies nousi pöydästään ja käveli meitä päin. Katsoin häntä kiinnostuneena. Hän näytti aivan vanhalta leijonalta jolla oli silmälasit päässä. Meinasin nauraa hänelle päin naamaa, mutta sain sen peitettyä onneksi tekoyskällä. Oikeasti, mikä juttu näillä velhoilla on kun täytyy näyttää joltain muilta kuin ihmiseltä?
  
”Mukava tavata taas Dumbledore”, velho sanoi tuttavallisesti. Tekoyskäni oli siis mennyt läpi.
”Rymistyr, pitkästä aikaan. Valitettavasti en voi nyt jutella. Tylypahkan asioita.”
”Ymmärrän”, Rymistyriksi kutsuttu mies sanoi ja vilkaisi minua tutkivasti. ”Orpoko?”
  
Wuhuu. Ennen kuin ehdin avata suutakaan, minut tunnistetaan orvoksi. Mahtavaa!
  
”Valitettavasti”, Dumbledore sanoi surullisesti.
  
Rymistyr nyökkäsi apeana ja palasi takaisin pöytäänsä. Tuijotin häntä kiinnostuneena, mutta pian minun kuitenkin piti juosta Dumbledoren perään, joka käveli baarin takaovelle. Vanhushan oli nopea!
  
Kun Dumbledore avasi oven, luulin, että sen takana olisi tuo kuulu Viistokuja, mutta petyin pahasti. Siellä oli vain muurein rajattu pieni piha. Siellä oli myös yksi typerä roskakori ja pari rikkaruohoa. Aloin jo luulla, että me menisimme Viistokujalle roskakorin kautta sujahtaen, mutta Dumbledore vetikin taskustaan pitkän puisen sauvan, joka oli noin yhdentoista tuuman pituinen ja hyvin vanhannäköinen. Dumbledore koputti sillä muuria kolmesti.
  
Muuri alkoi väristä. Yhtäkkiä muurin keskelle tuli aukko ja se suureni ja suureni. Lopulta siinä oli reikä josta me kumpikin mahduimme vaivattomasti sisään mukulakivikadulle.
  
Olin aivan äimänkäkenä. Kääntelin päätäni kuin mikäkin tuuliviiri. Halusin nähdä jokaisen kaupan, jopa nekin jossa myytiin joitakin limaisia sieniä ja liskonsilmiä. Halusin kysyä Dumbledorelta jokaisen kaupan kohdalla varmaan tuhat kysymystä, mutta en viitsinyt. Olisimme olleet varmaan vielä seuraavanakin vuonna siellä jos olisin tehnyt niin.
  
”Ostetaan ensin taikasauva. Siihen voi mennä paljon rahaa ja jos me käytetään kaikki rahat sellaiseen josta voisi säästää, sinä joudut tyytymään johonkin käytettyyn taikasauvaan joka ei toimi sinulla kunnolla”, Dumbledore selitti, kun me kävelimme kohti kauppaa jonka yllä luki hilseilevin kultakirjaimin: Ollivanders – hienoimpia taikasauvoja vuodesta 382 eKr.
  
Hitto, ei kai se äijä ole noin vanha?
  
Kuului kilinää kun astuimme Dumbledoren kanssa sisälle. Kurkkasin oven yläpuolelle ja näin siellä pienen kellon. Kauppa oli hyvin pieni ja tyhjä. Menin peremmälle ja aloin tutkia erästä kapeaa laatikkoa jonka sisällä oli puinen sauva. Laatikoita oli pilvin pimein lattiasta kattoon.
  
Mitenköhän minulle valitaan oikea sauva? Eivätkö ne kaikki ole samanlaisia?
  
”Hyvää päivää”, toivotti pehmeä ääni jostain kaupan perältä. Siellä seisoi vanha mies jolla oli suuret vaaleat silmät. Ei hän kylläkään näyttänyt yli 2000 vuotta vanhalta, joten heitin ne luulot romukoppaan. Hän näytti muuten hieman pöllöltä. Taas kerran ei-ihmisen näköinen velho!
  
”Hyvää päivää herra Ollivander”, Dumbledore sanoi ystävällisesti hymyillen.
  
Herra Ollivander ei sanonut Dumbledorelle mitään vaan käänsi tarkkailevat pöllösilmänsä minuun. Hän näytti aivan siltä, että olisi nähnyt minut jossain. Olin kyllä varma, etten ollut ainakaan itse nähnyt häntä. Sitten hän kysyi pehmeällä äänellään. ”Mikäs sinun nimesi on?”
  
”Selena Musta”, kerroin. Herra Ollivanderin silmät pullistuivat hämmästyksestä. Silloin hän näytti vieläkin enemmän pöllöltä!
”Musta? En tiennytkään, että on vielä jäljellä sinun ikäisiä Mustia. Kuvittelin, että suvun viimeinen toivo oli se viheliäinen Sirius Musta, joka sitten lopulta hankki tiensä Azkabaniin ja siellä hän tulee istumaan koko loppu ikänsä”, herra Ollivander höpötti, mutta Dumbledoren rykäistessä hän lopetti jaarittelun.
  
Hei! Minä halusin tietää lisää suvustani. Olivatko minun vanhempani velho ja noita? Kuka se Sirius Musta on? Mikä hitto on Azkaban? Miksi Dumbledoren täytyi keskeyttää Ollivander? Keksin turhankin monta kysymystä.
  
”Kumpi on sauvakätesi?” herra Ollivander kysyi minulta. Minulla ei ollut hajuakaan mitä hän tarkoitti.
”No, minä olen oikeakätinen”, sanoin kun ei tiennyt mitä minun kuuluisi vastata. Herra Ollivander kaivoi taskustaan pitkän mittanauhan, jossa oli hopeisia viivoja.
”Ojenna kätesi”, herra Ollivander komensi.
  
Ojensin käteni sivuille ja nauha alkoi itsekseen mittailla minua. Olkapäästä sormenpäihin, sormieni pituudet, pituuteni ja vielä muistakin useita kohdista. Samalla herra Ollivander selitti kaikenlaista taikasauvojen ytimistä ja siitä, että sauva valitsee velhon ja vielä kaikesta muusta taikasauvoihin liittyvästä. Otin kaiken tiedon taikamaailmasta avosylin vastaan. Kuuntelin tarkkaavaisena kaiken ja painoin ne visusti mieleeni. Harmi vaan, etten tajunnut puolestakaan mitään. Onko siis ihan oikeasti olemassa feenikslintuja?
  
Sitten herra Ollivander käski mittanauhan lopettaa mittaamisen ja meni itse kaivelemaan hyllyjä ja mutisten jotain epämääräistä. Seurasin häntä katseellani ja ihmettelin suuresti miten hän pystyi muistamaan missä mikin taikasauva oli. Niitä hän on varmaan satoja!
  
”Kokeilepas tätä tyttöseni”, hän sanoi ja toi sauvan minulle. ”Se on tammea ja feenikslinnun sulkaa. Kymmenen tuumaa. Melko notkea. Huitaise sitä hieman”, herra Ollivander kehotti.
  
Huitaisin sauvaa varovaisesti. Pelkäsin, että räjäytän koko paikan ilmaan, mutta ei kuitenkaan tapahtunut yhtikäs mitään. En ehtinyt edes avata suutani kun Ollivander jo nappasi sauvan ja meni hakemaan uuden.
  
Okei, näin siis valitaan sauva. Ei voi olla totta. Tässähän menee ikuisuus kun testaan jokaista sauvaa!
  
Pian hän tuli takaisin uuden sauvan kanssa ja työnsi sen minun käteen. ”Yksisarvisen jouhta ja pyökkiä. 10 ja puoli tuumaa. Kimmoisa.”
  
Tällä kertaa en ehtinyt hädin tuskin huitaista sauvaa kun herra Ollivander otti sauvan pois ja ojensi uuden. Testasin useita sauvoja, mutta herra Ollivander ei näyttänyt tyytyväiseltä mihinkään. No, tosin melkein minkään sauvan kanssa ei tapahtunut mitään ja kerran sain tiputettua kaikki laatikot hyllyiltä jotenkin kummallisesti. Dumbledore onneksi sai ne lentämään takaisin paikoilleen vain sauvan heilautuksella.
  
Minäkin haluan sauvan joka toimii minulla! Tätä vauhtia en saa sitä koskaan!
  
Hätäilin kuitenkin aivan turhaan, sillä me löysimme oikean (vihdoin ja viimein). Sauva tuntui heti oikealta kun otin sen käteen. Se tunsin lämpöä sormieni päässä ja kun huitaisin sauvaa, ilman halkoi hopeinen valosuihku. Sauva oli marjakuusta ja siinä oli lohikäärmeensydänjuuri ydin. Se oli yhdeksän ja yksi neljännes tuumaa pitkä. En malttanut millään odottaa Tylypahkaan pääsyä! En ollut varma kuinka paljon sauva maksoi, sillä Dumbledore oli ottanut maksuasiat hoitaakseen. Näin kuitenkin, että hän antoi useita kultakolikkoja. Kulta on kallista ja siitä päätellen Dumbledore ei valehdellut sanoessaan sauvan maksavan paljon.
  
Sen jälkeen me menimme yhteen kaapukauppaan jossa oli vain käytettyjä kaapuja ja vaatteita. Saimme ostettua sieltä suippohatun, viitan, suojakäsineet ja osan koulupuvuista. Kaavut taas olivat kaikki joko liian lyhyitä tai liian leveitä. No, mitäs minä olen tällainen puikula. Me ostimme kaavut kaupasta Matami Malkinin kaapuja kaikkiin tilaisuuksiin. Siellä se noita mittaili minua niin kuin Ollivanderkin, mutta paljon useammasta eri kohdasta. Oikeasti, ne kaavut olivat mittatilaustyötä! En olisi ikinä uskonut pukeutuvani saati ostavani mitään joka olisi varta vasten tehty vain minulle.
  
Sitten me menimme kauppaan nimeltä Anni Ankean kirjatori (Kuka näitä nimiäkin keksii?). Saimme ostettua sieltä kaikki koulukirjat. Tuhat taikayrttiä ja –sientä oli aika karseassa kunnossa eikä minua kauheasti kiinnostanut koskea siihen. Minusta tuntui, että takakannen reikä oli syöpynyt siihen. Oli pakko ihmetellä kuka sitäkin on käsitellyt. Onneksi se oli kuitenkin todella halpa. Siinä missä tuo yrtti/sieni-kirja oli hajalla, niin Historian taikakaudet oli ehjä. Minusta tuntuu, että sitä ei oltu avattukaan, sillä kun avasin sen siitä kuului hauska naks-ääni.
  
Kiertelimme useissa kaupoissa etsien kaikkea mahdollisimman halvalla. Ostimme myös matka-arkun, koska minulla ei ollut sellaista. Olisi ollut varsinainen näky kun minä olisin yrittänyt raahata niitä kaikkia kamoja sylissäni. Kävimme myös siinä kaupassa jossa myytiin niitä sieniä ja liskonsilmiä. Dumbledore sanoi, että liemissä tarvittiin niitä kaikkia omituisia asioita joita me ostettiin sieltä. Ne liskonsilmät ovat muuten hauskan tuntuisia – limaisia ja pehmeitä. Niitä oli varsin hauska tökkiä.
  
Sain tietää Dumbledorelta kaikenlaista uutta taikamaailmasta. Aina välillä kun oli aikaa jutella, hän kertoi minulle taikaeläimistä, velhojentavoista, huispauksesta – sitä olisi muuten kiva kokeilla –, Tylypahkasta ja kaikesta muusta ihmeellisestä. Velhoilla on todella omituisia sanoja. He kutsuvat ei-taikovia ihmisiä jästeiksi. Jästeiksi! Vuoden vitsi! Kinusin Dumbledorelta tietoa Tylypahkasta, varmaan sata kertaa. Hän kertoi, että siellä on neljä tupaa. En tajunnut yhtään miksi sellaisiakin piti olla. Outoa, jos minulta kysytään. En itse pidä pätkän vertaa ihmisten lajittelusta. Niillä tuvilla oli myös nimet ja ne ovat aivan hervottomia! Kukahan antoi nimen Puuskupuh? Minulle tuli heti mieleen Nalle Puh.
  
Kun olimme ostaneet kaiken tarpeellisen, me kävimme syömässä Vuotavassa Noidankattilassa. Yritin pitää mahdollisimman matalaa profiilia, en todellakaan halunnut saksanpähkinämiehen karjuvan minulle taas. En varsinkaan uuden kouluni rehtorin edessä. Se ei kuitenkaan auttanut. Siis mattalan profiilin pitäminen. Tosin se johtui vain Dumbledoresta. Miksi hänen täytyi olla niin kuuluisa tai jotain?
  
Monet tulivat juttelemaan hänelle. Muutama kysyi minulta jotain. Yleensä he vaikenivat heti kun olin sanonut nimeni. Olivatkohan minun vanhempani kuuluisiakin? Tosin minusta tuntui, että vain huonolla tavalla. Yksikin noita kalpeni melkein yhtä vaaleaksi kuin minä. Ja minä olen kalmankalpea. Muutama taas katsoi minua kuin olisin jotain saastaista ja mätää.
  
Vuotavassa Noidankattilassa oli todella herkullista ruokaa. En ollut ennen käynyt ravintolassa syömässä. Se oli hauskaa valita listasta ruoka mitä haluan syödä ja sitten se tuotiin minulle. Tilasin jotain munuaista. Se kuulosti niin huvittavalta, että minun oli pakko ottaa sitä. Se oikein huusi minua valitsemaan sen! Tarjoilija oli vielä niin kovin kohtelias minulle. Se on aika harvinaista minun asumalla alueella. Kaikki kiroilevat siellä kuin merimiehet.
  
Kello oli varmaan jotain seitsemän ja kahdeksan välillä kun me Dumbledoren kanssa astuimme ulos Vuotavasta Noidankattilasta. Kävelimme vastakkaiseen suuntaan missä orpokotini oli. Huomautin siitä Dumbledorelle, mutta hän ei vastannut minulle.
  
Dumbledore kääntyi eräälle tyhjälle kadulle. Hän vilkuili ympärilleen ja vetäisi taikasauvansa taskustaan ja kohotti sen eteensä. Silmänräpäyksessä meidän eteemme ilmestyi kovan pamahduksen saattelemana violetti kolmikerroksinen bussi. Mistä helvetistä se siihen tupsahti?
  
”Tämä on poimittaislinja. Se tulee kun nostat sauvan eteesi sauvakädelläsi. Ajattelin, että tulet tällä King’s Crossin-asemalle. Siellä on juna, jolla pääset Tylypahkaan. Matka maksaa hieman ja voin antaa sen verran koulun rahastosta sinulle”, Dumbledore kertoi juuri ennen kuin violettiin virkapukuun sonnustautunut harmaahiuksinen, melkein kalju mies laskeutui bussista. Miksiköhän niin vanhat ihmiset käyvät vielä töissä? Tuokaan mies ei melkeinpä jaksanut laskeutua bussista alas!
”Tervetuloa poimittaislinjalle, turvattomien… Äh kyllä te tiedätte. Nouskaa bussiin. Ei tässä ole koko iltaa aikaa”, virkapukuinen mies äyskähti meille. Minun teki mieli kiljua sille, että en todellakaan tiedä, mutta jätin sen tekemättä. Se ei olisi antanut minusta kovin tervejärkistä kuvaa.
  
Dumbledore heilautti sauvaansa ja matka-arkkuni joka oli lastattu ostoksillani, leijui bussin ovesta sisään. Tuijotin sitä silmät selälläni. Palauduin takaisin maanpinnalle kun muistin sen olevan aivan arkipäiväistä velhoille. Seurasin Dumbledorea kun hän nousi ylös bussiin. Hän maksoi virkapukuiselle vanhukselle.
  
Mies oli muuten aika lipevä tyyppi – ensin äyski meille bussin ulkopuolella ja sitten heti kun hän tunnisti Dumbledoren, hän muuttui niin kunnioittavaksi ja kohteliaaksi että. Ärsyttävää tuollainen kaksinaamaisuus.
  
Itse pysyin Dumbledoren selän takana matka-arkkuni päällä. Luin kirjaa Taikaliemet- ja juomat. Se vanhus jäi höpöttämään Dumbledorelle kaikkea typerää, joten ajattelin vähän käyttää aikaa hyväksi. Kirja vaikutti todella mielenkiintoiselta. Kirja ei kuitenkaan ollut missään parhaassa kunnossa. Jotain nestettä oli kaatunut muutamalle sivulle ja sen kulmat olivat hieman rikkoutuneet ja vääntyneet. En tiennytkään, että vuohen vatsassa on jotain besoaaria. Se pelastaa myrkyiltä sen kirjan mukaan. Onneksi se ukkeli päästi Dumbledoren vihdoinkin menemään ja Dumbledore leijutti matka-arkkuni paikan vireen jonka virkapuku-ukkeli oli meille näyttänyt.
  
Istuuduimme paikoillemme ja melkein heti bussi nytkähti liikkeelle – meinasin pudota penkiltä sen voimasta. Bussi puikkelehti jästiautojen väleissä (juku, omaksuin todella nopeasti velhojen sanaston). Muutaman kerran näin lamppupylvään siirtyvän bussin tieltä – taas näitä velhojuttuja. Bussikuski ei vaikuttanut kovinkaan luotettavalta. Hän ei edes pysynyt autotiellä! Minulle tuli yhdessä vaiheessa pahaolo epätasaisen ajon takia. Onneksi vatsani oli karaistunut leikkipuistojen karusellien ja muitten pyörimisvekottimien ansiosta ja päivällinen pysyi sisälläni.
  
Halusin tentata taas Dumbledorea kysymyksillä. Olin aika ärsyttävän utelias. Minun ei kuitenkaan tarvinnut kysyä mitään, koska Dumbledore alkoi itse kertoa velhojen rahoista. Hän antoi minulle kaljuuna nimisen kultakolikon. Sillä minä pystyisin maksamaan matkan King’s Crossille, kun aika koittaa ja loput saisin käyttää Tylypahkan pikajunassa tai säästää. Ihan kummin vaan haluaisin.
  
Onneksi oksettava kyyti loppui vihdoin, kun bussi pysähtyi orpokotini kohdalle. Dumbledore leijutti taas matka-arkkuni ulos. Hyppäsin sen perässä ulos. En ehtinyt edes kääntymään ja sanoa hyvästejä (osaan minä kyllä olla kohteliaskin tarpeen vaatiessa), kun bussi oli jo kadonnut. Olisin varmasti luullut kuvitelleeni kaiken, jollei kädessäni olisi ollut liemikirjaa ja jalkojeni juuressa uutta (minulle uutta) matka-arkkua. Seisoin siinä kuin mikäkin vähä-älyinen ihmetellen jotain, jota en itsekään tiennyt. Hyvin menee Selena! Sinusta oli tulossa aivokuollut zombi!
  
Onneksi tajusin vihdoin kuinka typerältä näytin ja lähdin raahaamaan matka-arkkua kohti orpokotia. Hitto, tämä arkku painaa varmaan tonnin!

[Amaril]

3. Malfoyt

Oikeasti minusta on tulossa joku hiton lukutoukkahikke! Minä olen menettämässä oman persoonani näitten typerien koulukirjojen takia. Kuinka typerältä tuo kuulostikaan? Minä, Selena Valerie Musta olen jäänyt koukkuun koulukirjoihin! Minä olen sekoamassa! Apua! Auttakaa joku! kiljuin oman pääni sisällä. Olin todellakin menettänyt viimeiset järjen hippuni.
  
Heitin Taikojen perusteet-kirjan lattialle ja hautasin kasvoni tyynyyn. Olin lukenut jo kaikki typerät koulukirjat ja sillä hetkellä oli jo toinen kierros meneillään. En ole tainnut muuta tehdäkään Dumbledoren käynnin jälkeen. Olin jo opetellut muutamia loitsuja, mutta en ollut vielä kokeillut niitä, koska Dumbledore oli sanonut, että alle 17-vuotialla oli kiellettyä taikoa muualla kuin koulussa. Jos taikoo koulun ulkopuolella niin saa potkut Tylypahkasta. Loistavaa joutua erotetuksi ennen kuin on edes astunut varpaallakaan koko kouluun.
  
Minusta on tulossa hikke, ei, minä olen jo hikke. Tälle täytyy todellakin tehdä jotakin. En halua muuttua joksikin kaikkitietäväksi no-lifeksi, hermoilin naama edelleen tyynyä vasten.
  
Olisin varmasti rynnännyt ulos sillä sekunnilla, jos kello ei olisi ollut niin paljon. Oli kiellettyä olla ulkona enää niin myöhään. Se oli juuri sitä minun tuuriani. Juuri kun olin päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja astua ihmisten pariin, niin oli kiellettyä mennä ulos!
  
Vääntäydyin istumaan sänkyni laidalle. Tarkastelin huonettani tyhjäilme kasvoillani. Huone oli yhtä sotkuinen kuin aina. En ole ollut koskaan mikään siisti ihminen. Rouva Hart saa aina kohtauksen kun hän astuu huoneeseeni ja pakottaa minut siivoamaan. Onneksi hän ei ole kännyt pitkään aikaan tarkastamassa huoneeni kuntoa.
  
Nousin ylös sängyltäni ja otin kaapistani Dumbledorelta saadusta kirjekuoresta junalipun. Minulle oli tullut tavaksi ihastella sitä. Ei siinä lipussa ollut mitään ihmeellistä. Ei mitään liikkuvia kirjaimia tai mitään. Se oli aivan tavallinen junalippu. Tuijotin sitä vain siksi, että tiesin sen olevan lippu uuteen elämään – kirjaimellisesti.
  
Sujautin lipun takaisin kirjekuoreen ja menin istumaan tuolille joka oli ikkunan vieressä. Tuijotin hämärään iltaan. Joku juoppo örvelsi kadulla ja meinasi kaatua kulkukissaan. Se oli ihan tavallista näillä kulmilla. Käänsin katseeni taivaalle. Taivasta peittivät sankat pilvet ja olin varma, että kohta alkaisi sataa.
  
Huokaisin. Minua harmitti suunnattomasti, että en kysynyt Viistokujalla Dumbledorelta vanhemmistani. Mikä minuunkin oli mennyt? Sehän oli ensimmäiset kysymys jonka minun piti esittää! Se kaikki taikuus sai aivoni sekoamaan. Ei siihen ollut muuta selitystä. Nimittäin olen koko ikäni janonnut tietoa heistä ja sitten kun minulla oli täydellinen tilaisuus kysyä niin puff! Unohdin kokonaan kysyä! Toivoin kovasti, että onnistuisin kysymään heistä Dumbledorelta Tylypahkassa. Sillä keralla minun aivoni eivät saisi pettää minua!

***

Heittelin vaatteita matka-arkkuuni. Sen sisällä vallitsi täysi kaaos. En ollut vaivautunut asettelemaan tavaroita siististi, vaan ne olivat sikin sokin vailla mitään järjestystä. Seuraavana päivänä lähtisin vihdoin ja viimein Tylypahkaan, enkä ollut vielä edes pakannut! Yritin pikapikaa sulloa koko (ainakin melkein) omaisuuteni tuohon arkkuun.
  
Kuulin jonkun koputtavan ovea. En jaksanut tehdä muuta kuin murahtaa. Epäilin kuitenkin, ettei koputtaja kuullut sitä mutta kuitenkin ovi aukesi ja sisälle astui kukapa muukaan kuin Morgan. Hän katsoi minun touhujani hetken. En vilkaisukaan häntä vaan pakkasin hypernopeasti tavaroita. Sitten yhtäkkiä Morgan töksäytti ”Tule ulos.”
  
En lopettanut tavaroideni viskomista. En edes katsonut häntä. Kysyin vain. ”Miksi? Etkö näe, että minun täytyy pakata.”
”Oikeasti tule! Me pelataan baseballia ja me emme ikinä voita poikia ilman sinua!” Morgan vikisi.
  
Baseballia? Se osui vyön alle. Minä en ollut vielä koskaan luopunut mahdollisuudesta pelata sitä. Okei, peli oli välillä aika typerä, mutta pelasin sitä vain siksi, koska olin älyttömän hyvä lyöjä. Muuten peli oli tylsää. Lyön palloa todella hyvin; kovaa ja tarkkaan. Tilanne oli siis hyvin hankala. Minun täytyi pakata, mutta baseball…
  
”Kyllä sinä voit pakata pelin jälkeenkin”, Morgan vakuutteli minua.
  
Niin, voisin pakata loppuun pelin jälkeen. Ei se peli kestä pitkään. Vain yksi peli... vakuuttelin itseäni hieman lisää.
  
”Me emme saa hävitä pojille!”
  
Ei todellakaan voida! Minun on pakko, pakko auttaa voittaman tämä peli, minä päätin ja lopetin kaappini kaivamisen ja loikkasin matka-arkkuni yli. Morganilla oli voittajan hymy.
  
”Voitetaan ne!” kiljahdin ja nostin käteni ylävitoseen. Morgan läpsäytti kätensä sitä vasten. Ryntäsimme ulos niin kuin olemme monta kertaa tehneet aikaisemminkin. Tajusin vasta silloin kuinka kova ikävä minulle tulisi. Tulisin kaipaamaan sitä kaikkea: lähiseudun lasten kanssa leikkimistä ja pelaamista, baseballia ja Morganiakin ehkä vähän.
  
Päätin pelata baseballia kokovuoden edestä. Muutenhan olisin saanut kauheita vieroitus oikeita… No, siinä meni lupaukset vain yhdestä baseballpelistä.

***

Mene kiinni saamarin arkku! tuskailin aamuna, jona minä olin lähdössä Tylypahkaan.
  
En millään saanut matka-arkkua kiinni. Vaikka kuinka pompin sen päällä se ei suostunut yhteistyöhön. Minun olisi sittenkin pitänyt ehkä pakata vähän järjestelmällisemmin. Enää en kuitenkaan aikonut perääntyä. Päätin sulkea sen typerän arkun vaikka se olisi viimeinen tekoni!
  
”Et sinä saa sitä kiinni ilman, että järjestelet tavaroitasi vähän”, rouva Hart sanoi minulle aivan kuin yrittäen latistaa minun uskoani. Hän seurasi huvittuneena touhujani oven pielestä.
  
Ja en kuule järjestä! Se on yhtä kuin luovuttaminen ja minä en koskaan luovuta! puhisin mielessäni. En luovuta…
  
”Kyllä se menee kiinni”, intin ja katsoin rouva Hartia arvioivasti. ”Tule, istu tämän päälle. Silloin se varmasti menee kiinni.”
”Väitätkö minua painavaksi?” rouva Hart kysyi loukkaantuneena. Huomasin kuitenkin hänen silmä kulmassaan pienen veikeyden.
”Olet sinä ainakin minua painavampi”, sanoin vaivautumatta korjaamaan hoitajattaren sanoja. Kyllä hän on painava vaikka en sitä suoraan sanokaan. ”Tule nyt. Minulla alkaa olla kiire.”
  
Rouva Hart luovutti ja istuutui matka-akkuni päälle. Sain suljettua salvat oikein hyvin. Oli ollut oikeassa. Sain sen kiinni! Hymyilin rouva Hartille voitonriemuisesti. ”Se meni kiinni! Hah haa!”
  
Rouva Hart tuhahti naurahtaen ja nousi matka-arkkuni päältä. Vedin matka-arkun pois huoneestani ja juoksin sitä vetäen pitkin käytävää. Rouva Hart joutui kiristämään askeliaan, että hän ehtisi hyvästelemään minut ennen kuin lähtisin viilettämään jollekin tyhjälle kadulle.
  
Hän kaappasi minut lämpimään syleilyyn ja sanoi itkukurkussa. ”Minulle tulee sinua kauhea ikävä, Selena. Pysy poissa hankaluuksista.”
Olin vähän huono sellaisissa tilanteissa. Onnistuin kuitenkin mumisemaan. ”Totta kai minä pysyn! Ainahan minä.”
  
Me kumpikin tiedettiin, että se ei ollut totta.
  
Lähdin raahaamaan matka-arkkua pitkin katua. Jouduin raahaamaan matka-arkkua jonkin matkaa kunnes löysin aution kadun. Toimin niin kuin Dumbledore oli käskenyt; nostin sauvan noin nenäni korkeudelle ilmaan ja odotin.
  
PAM!
  
Silmieni edessä oli taas kerran tuo jo minulle tutuksi käynyt violetti kolmikerroksinen bussi. Ovi aukesi ja sieltä tuli se sama mies joka oli ollut lipuntarkastajana viimekerrallakin. Eikö olisi jo aika mennä eläkkeelle, hyvä herra?
  
”Kas kas, sinä oletkin se sama tytönhupakko, joka tuli tänne Albus Dumbledoren kanssa. Minun nimeni on Eldon Bush”, vanhus sanoi ja tarkasteli minua arvioivasti. Purin hampaani tiukasti yhteen ärtymyksestä. En pitänyt lainkaan tavasta jolla hän katsoi minua. Hän katsoi minua kuin olisin ollut joku typerä ravihevonen, miettien kannattiko lyödä vetoa puolestani.
  
Eldon Bush laskeutui vaivalloisesti alas poimittaislinjanbussista. Katsoin epäillen kun hän yritti auttaa minua nostamaan matka-arkkuani ylös bussiin. Onneksi minulla ei ollut paljon tavaraa, muuten emme olisi saaneet sitä nostettua ylös. Onnistuimme kuitenkin epäilyksistäni huolimatta nostamaan sen sisälle bussiin.
  
Bussi oli täydempi kuin edellisellä kerralla. Moni matkustaja oli luultavasti koululaisia ja heidän vanhempiaan, jotka olivat myös menossa King’s Crossille. Huomasin siellä muitakin minun ikäisiä ensimmäistä luokkaa aloittavia. Eräs tyttö näytti siltä, että hän pyörtyisi kohta.
  
”Mikä on sinun nimesi. Dumbledore ei tainnut sanoa sitä”, Eldon Bush kysyi ja pyyhki hikipisaroita otsaltaan. Ei pappa ole tainnut kuntoilla pitkiin aikoihin.
”Selena Musta”, sanoin ja tarkastelin mielenkiinnolla hänen reaktiotaan.
”Musta!”, Eldon Bush huudahti yllättyneenä niin, että eräs poika läheisestä penkistä katsoi minua kiinnostuneena. Mahtavaa, nyt koko bussi tietää minun nimeni.
”Missä sinun vanhempasi ovat?” Eldon Bush kysyi kiinnostuneena ja se sama poika tuijotti minua edelleen herkeämättä. Eldon Bush toimi nyt samalla lailla kuin viime kerrallakin; ensin töykeä ja heti saatuaan tietää nimen, hän muuttui kohteliaaksi. Minua kiinnosti entistä enemmän kuulla mitä ihmeellistä Mustissa oli. Ainakin tuo papparainen kunnioitti heitä.
”He ovat kuolleet”, sanoin ilmeettömästi. Vaikka en tuntenutkaan heitä, tuntuu aina pahalta puhua heistä.
”Olen pahoillani”, Eldon Bush sanoi, muttei selvästikään tarkoittanut sitä. ”Muuten oletko menossa King’s Crossille?”
  
Nyökkäsin. Minnepä muuallekaan?
  
”No se tekee kolme sirppiä ja viisi sulmua”, Eldon Bush sanoi muistettuaan taas velvollisuutensa. Muutama velho tuijotti häntä jo aika vihaisesti.
  
Annoin hänelle kaljuunani. Sain häneltä muutamia kolikoita takaisin ja tungin ne taskuuni. Lähdin etsimään istumapaikkaa. Bussi oli todellakin melko täynnä. En huomannut ainuttakaan vapaata paikkaa ennen kuin tulin sen pojan kohdalle, joka oli katsellut tai oikeastaan tuijottanut minua.
  
”Moi, olen Draco Malfoy. Voit istua tuohon”, sanoi tuijottajapoika. Katsoin häntä hetken ja istahdin häntä vastapäätä olevalle penkille.
  
Dracolla oli kapeat kalpeat kasvot. Ne olivat jopa minun kasvoja kalpeammat! No, joo, ihan vain pikkiriikkisen vaaleammat, mutta vaaleammat kuitenkin. Hänen silmänsä olivat harmaat, aivan kuin hopeaa. Ne sopivat hyvin pojan platinanvaaleisiin hiuksiin.
  
Dracon vieressä oli aikalailla samannäköinen mies. Hän oli luultavasti Dracon isä. Hän oli melkeinpä vanhempi kopio Dracosta, mutta hänen hiuksensa olivat pitkät ja hänen ilmeensä oli ärsyttävän kopea. Miehen edessä eli minun vieressäni istui nainen. Hänkin oli kalpea, mutta kuitenkin hieman tummempi kuin minä. Hänen hiuksensa olivat vaaleat ja nekin olivat tummemmat kuin Dracolla ja miehellä naista vastapäätä. Minusta nainen oli kaunis, tai olisi ollut kaunis jos hän ei olisi näyttänyt siltä, että haistaisi koko ajan jotain mätää, jota myytiin Viistokujalla.
  
He näyttivät kaikki hyvin arvokkailta ja rikkailta ja siksipä päätin käyttää kaiken kohteliaisuuteni ja esittelin itseni erittäin epäselenamaisesti. ”Minun nimeni on Selena Musta.”
  
Tarkkailin kolmikon reaktioita. Dracon ilme ei muuttunut mitenkään, hänhän oli kuullut nimeni Eldon Bushin kailotettua sen niin kovaa. Mies, luultavasti Dracon isä vilkaisi minua nopeasti ja käänsi katseensa naiseen vieressäni. Vilkaisin itsekin tuota naista ja huomasin hänenkin kääntäneen katseensa minuun. Hänen ilmeensä oli muuttunut. Ei ollut enää tietoakaan haisevasta mädästä. Minulle hiipi ajatus, että nainen oli pitänyt minua jotenkin vähäpätöisempänä ihmisenä ja siksi hänen ilmeensä oli ollut niin inhottava.
  
”Minä olen Narcissa Malfoy. Minun tyttönimeni oli Musta. En tiennyt, että Mustien puolella on lapsia. Voisitko kertoa ketkä sinun vanhempasi ovat? Olisi mukava tutustua heihin paremmin”, nainen sanoi tutkaillen minua uteliaasti.
  
Musta? Onko hän Musta? Voiko minulla tosiaankin olla näin hyvä tuuri? Tosin keskustelu oli kääntynyt taas kerran vanhempiini. Wuhuu.
  
”En minä tiedä heidän nimiään. Ei minulle ole kerrottu muuta kuin, että he ovat kuolleet”, sanoin surumielinen hymyntapainen ilme kasvoillani. Toivoin todella, että Narcissalla oli jotain tietoa perheestäni, edes jotain pientä. Nainen ei kuitenkaan jatkanut ja jouduin nielaisemaan pettyneen huokaisuni.
  
Ymmärsin nyt miksi Draco oli tarkkaillut minua niin kiinnostuneena äsken. Huomasin hänen nytkin katsovan minua. Hän katsoi minua arvioiden niin kuin Eldonkin muttei
onneksi niin ärsyttävästi. Sitten hänen ilmeensä muuttui kai hyväksyväksi. Minut oltiin siis hyväksytty. Oli kannattanut laittaa koulupuku jo valmiiksi päälle (tosin olin jättänyt kaavun vielä matka-arkkuun, sillä se olisi ollut jästeistä varsin outoa). Olisin tuskin päässyt läpi vanhoilla farkuillani.
  
Draco avasi suunsa, mutta joutui sulkemaan sen kun hänen isänsä keskeytti hänet. ”Olen pahoillani menetyksestäsi”, mies sanoi ja hänen ilmeensä oli aivan erilainen kuin Dracolla. Hän ei ollut vielä varma olinko minä hyväksi hänen ilmalleen. Tosin, ei minua kiinnostanutkaan mitä mieltä hän oli. ”Olen Lucius Malfoy, Dracon isä. Olisi mukavaa tavata sinun kasvatusvanhempasi. Olethan sukua vaimolleni ja pojalleni.”
  
Oho. Tämä oli uutta. Kukaan ei ole vielä kertaakaan olettanut suoraan minun olevan kasvatusperheessä. Yleensä sitä vain kysytään ja sitten ihmetellään miten minua ei ole adoptoitu. Ehkä velhoilla on tapana pistää orvot lapset johonkin kasvattiperheeseen eikä orpokotiin. En tiedä.
  
”Ei minulla ole minkäänlaisia vanhempia. Asun orpokodissa”, kerroin.
  
Jos sitä tarkemmin miettii, niin on aika outoa että minun sukulaiseni eivät tienneet minusta. Eikö sitä yleensä pyydetä ensin sukulaisia ottamaan orvonlapsen hoitoonsa, eikä pistetä suoraan orpokotiin? Tosin Malfoyt saattavat olla todella kaukaista sukua minulle.
  
Vaikka minut oli viety orpokotiin hyvin nuorena, minua ei oltu adoptoitu. Se johtui luultavasti siitä, että orpokoti sijaitsi melko köyhällä alueella ja melkein kaikki lapset olivat orpokodissa, koska heidän vanhemmat olivat kykenemättömiä hoitamaan heitä alkoholi- ja huumeongelmien takia. Osan vanhemmat olivat jopa vankilassa. Heh, asuin vankien lasten kanssa, kivaa.
  
”Omituista, ettemme saaneet mitään tietoa orvosta sukulaistytöstä. Olisimme voineet adoptoida sinut”, Narcissa sanoi ihmetellen ja hymyili minulle rohkaisevasti.  Olin ollut oikeassa kun olin arvannut hänen olevan kaunis.
  
Samassa tajusin, mitä Narcissa oli sanonut. Viha roihahti ilmiliekkeihin. Se ei kuitenkaan näkynyt ulospäin. Olin tottunut peittämään tunteeni hyvin (mitä siitäkin olisi tullut jos kiusaajat olisivat huomanneet loukanneensa minua?).
  
Minulla olisi voinut olla perhe, helvetti vieköön! MINUN EI OLISI TARVINNUT KYKKIÄ ORPOKODISSA NÄITÄ KAIKKIA VUOSIA, SAATANA! Minulla olisi ollut perhe ja vieläpä veli, josta olen aina haaveillut! Minua ei olisi kiusattu koulussa orpoudestani (jos nyt velholapset käyvät mitään koulua ennen Tylypahkaa). En kulkisi käytetyissä ja paikatuissa ryysyissä sillä Malfoyt näyttävät aika rikkailta. Minua olisi ehkä jopa rakastettu. Miksi Dumbledoren piti viedä minut sinne orpokotiin?
  
”Minkä ikäinen sinä olet?” Draco kysyi minulta. Heräsin taas todellisuuteen ja katsoin Darcoa.  Hänen katseensa oli tällä kertaa todella ystävällinen. Vau, olisin voinut saada ainakin mukavan veljen. Hiton, Dumbledore! Don oli ollut ainut lapsi joka oli katsonut pitkään aikaan minua noin ystävällisesti.
”Yksitoista”, sanoin lyhyesti.
”Minäkin! Tiedätkö yhtään mihin tupaan sinä menet?” Draco kysyi innostuneena.
  
Häh? Eikö se saada tietää vasta koululla? Ei kai Dumbledore ole jättänyt jotain oleellista sanomatta?
  
”En, mutta eikö sen saa tietää vasta Tylypahkassa sen testin jälkeen?” kysyin.
”No joo, mutta olen itse ainakin varma, että menen Luihuiseen.”
  
Luihuinen, mitä Dumbledore sanoikaan niistä. Miteti, Selena, mieti. Ai niin!
”Luihuisen ominaispiirteitä on oveluus, kunnianhimoisuus ja puhdasverisyys. He ovat myös melko ylpeitä.  Aika usein luihuiset ovat riitelemässä varsinkin rohkelikkojen kanssa mutta älä arvioi heitä sen perusteella. Syy on melkeinpä poikkeuksetta kummassakin osapuolessa.”
  
Minullakin olisi mahdollisuus mennä tuohon tupaan. Tosin, en ole varma tuosta puhdasverisyys-jutusta. Minähän saatan olla vaikka jästisyntyinen (en ole kuitenkaan ihan varma pääsevätkö jästisyntyiset edes opiskelemaan Tylypahkaan)!
  
”Mikäköhän se testi on?” kysyin Dracolta. Draco oli osoittanut tietävänsä aika paljon näistä velhojutuista. Pakkohan sitä oli käyttää hyväkseen.  
”Ei se ole muuta kuin, että päähäsi laitetaan joku iso vanha hattu ja se määrää sinut mihin tupaan menet”, Draco sanoi, kuin se olisi itsestään selvää. Tai ehkä se oli velhoperheen lapsille.
  
Tajusin, että minä en todellakaan tiennyt yhtään mitään! Minun täytyi kysyä kaikkea itsestään selviä asioita muilta. Olisin varmasti kaikkein huonoin koulussa. Kaikki muut tulivat velhoperheistä ja heidät oli kasvattanut velhot. Minä taas tulin jostain huonomaineisella alueella olevasta jästiorpokodista enkä tiennyt edes kaikkea jästeistä! Helvetin helvetti!
  
Minun ilmeeni taisi olla aika epätoivoinen, sillä Draco katsoi minua oudoksuen. Hän kallisti päätään pienesti ja kysyi. ”Mitä nyt?”
  
En ollut varma oliko järkevää mainostaa minun tietämättömyyttäni. Draco vaikutti kuitenkin ihan hyvältä tyypiltä ja päätin vastata hänelle rehellisesti. ”Olen varmasti kaikista surkein Tylypahkassa. Kaikki muut tulevat velhoperheistä. Minulle on kerrottu aivan liian vähän tästä kaikesta, ymmärräthän?” minä tuskailin ja hautasin kasvoni käsiini.
Draco tuhahti. ”Ei kaikki tule velhoperheistä. Tulisinkin”, nostin kasvoni kämmenistäni ja vilkaisin Dracoa pieni toivon pilkahdus silmissäni. En ehkä nolaisi itseäni niin pahasti kuin luulin. ”Jotkut jästitkin pääsevät Tylypahkaan”, huomasin heti, että Darco ei pitänyt jästeistä. En tiennyt mistä sekin johtuu. Ääh, taas yksi kohta lisää Minä en tiedä – listaan.
  
Olisin varmasti kiljahtanut riemusta jollen olisi ollut täpötäydessä bussissa ja jos vieressäni ei olisi istunut hyvin tiukan näköinen nainen. Olin suunnattoman helpottunut. Tylypahkaan tulee muitakin minun tapaisia örvelöitä!
  
”Hyvä, en olekaan ainut joka on aivan toivoton”, sanoin helpottuneena hymyillen.
Draco naurahti. ”En usko, että olet aivan toivoton. Olethan ainakin osaksi noita. Saatat olla puhdasverinenkin, koska olet Musta. Melkein kaikki Mustat ovat puhdasverisiä.”
  
Minua lämmitti kuulla jonkun ajattelevan, että minulla on jotain toivoa. Pidin tuosta pojasta vaikken tuntenutkaan häntä kovin hyvin. Hän ei ollut vielä kertaakaan sanonut mitään tyhmiä juttuja vanhemmattomuudestani. Pisteet siitä hänelle.
  
Pisteitä voisi antaa myös siitä, että hän antoi minulle ensimmäisen tiedonmurusen minun suvustani. Onneksi Dumbledore kertoi mitä puhdasverinen tarkoittaa. Minä siis saatan olla ihan kokonaan noita. Minulla saattaa ollakin kykyjä taikomiseen. Hymyilin pienesti.
  
Bussi pysähtyi kuin seinään. Nytkähdin hieman eteenpäin ja polveni kalahtivat ikävästi Dracon omiin. Siitä jäi varmasti mukavat mustelmat. Kuulin Eldon Bushin rääkyvän, että olimme King’s Crossilla.
  
Kaappasin matka-arkkuni ja rymistelin se perässäni alas poimittaislinjasta. Malfoyt tulivat perässäni. Bussista tuli muutama muukin perhe ja minun lailla yksin oleva ehkä kuusitoista vuotta vanha jurottava poika. Hänen vanhempansa olivat luultavasti liian kiireisiä (pöh) saattamaan häntä. Kuului korvia huumaava pamahdus ja poimittaislinja oli kadonnut, kuten sen oli aina tapana tehdä.

[Amaril]

 Oblivian, kiitos kommentistasi. Se on kylläkin Selena, ei Selene   Yritin tehdäkin Selenasta persoonallisemman ja vähemmän mary suemaisen tytön. Hyvä, että onnistuin siinä ainakin jotenkin Korjasin muuten tuon kohdan. Minulla menee aina välillä virheitä ohi silmieni.

Pulina, kiitos kommnetistasi. Toivottavasi onnistun pitämään Selenan vanhempienenkilöllisyyden mahdollisimman pitkään arvoituksena. Ettei vain yllätys menisi sivu suun.

A/N: Tässä tuleekin kauhean pitkä osa. Melkein kymmenen sivuinen worldissa. Toivottavasti edes joku jaksaa lukea tämän osan loppuun asti

4. Laituri yhdeksän ja kolme neljännestä

Vedin matka-arkkuani muiden Tylypahkanoppilaiden ja heidän perheidensä perässä. Kaikilla oli enemmän matkatavaraa kuin minulla. Sillä jurottaja pojalla oli kiiltävä ja hienonnäköinen luuta jota muutama jästi tuijotti huvittuneena. Joillakin, kuten Dracolla oli pöllö. Ne huhuilivat kovaäänisesti ja saivat minun korvani kiljumaan kauhusta. Yhdellä tytöllä oli vakoinen kissa. Se oli aika suloinen, paljon suloisempi kuin sen yhden kissamummon kissat. Ne kaikki olivat melkein kaljuja ja hirmuisia ruipeloita. En olisi koskenut niihin pitkällä tikullakaan.
  
Kaivoin taskustani junalipun. Vaikka olin tuijottanut sitä vaikka kuinka monta kertaa, halusin silti tarkastaa laiturin numeron. Muistaisin sen vaikka unissanikin. Katsahdin taas pientä yhdeksikköä ja sen vieressä olevaa murtolukua, kolme neljännesosaa. Vilkaisin kelloa. Se oli varttia vaille yksitoista. Juna lähtisi viidentoista minuutin kuluttua. Vilkuilin ympärilleni etsien omituista pöllö/luuta-porukkaa, mutta he kaikki olivat kadonneet jonnekin. Ei auttanut kuin mennä itse etsimään oikea laituri.
  
Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän… Lueskelin laitureiden kylttejä. Ahaa, tässä sen pitäisi olla.
  
Tuijotin ihmeissäni laiturin yläpuolella olevia isoja numeroita jotka muodostivat luvun kymmenen.
  
Häh? Missä se joku yhdeksän kolme neljännestä on? tuijotin vuoron perään yhdeksikköä ja kymppiä. Mitä hittoa tämä on?
  
Kuulin taas inhottavaa huhuilua. Sillä hetkellä se tuntui tosin maailman kauneimmalta ääneltä. Käänsi katseeni nopeasti velhoperheeseen jolla oli ärhäkkä pöllö joka kiljui ja rääkyi kuin joku säikky sika. Pelastus! Kiitos kauheasti, kauhea rääkyvä pöllönkuvatus!
  
Lähdin vetämään matka-arkkuani innoissani kohti velhojoukkiota. Katsoin sivusilmällä kun yksi noin 14-vuotias poika lähti työntämään kärryään jonka päällä oli hänen matka-arkkunsa, luutansa ja kiljuva pöllö. Hän alkoi juosta täysiä ja aloin ihmetellä minne pojalla oli tuollainen hoppu. Jessus, hänhän menettäisi tuota vauhtia kärrynsä hallinnan! Tuijotin kuin hullua tuota poikaa. Hän juoksi täysiä päin puomia. Olin varma, että kohta kuuluisi kauhea kalahdus kun poika törmäisi päin rataista puomia ja tappaisi pöllönsä siinä rytäkässä (ei minulle tosin tulisi ikävä tuota kiljuntaa). Suljin silmäni ja olin varma, että kohta kuuluisi kalahdus ja itkua tai kiroamista. Odotin ja odotin, mutta en kuullut mitään. Avasin hämmentyneen silmäni ja tuijotin puomia jota päin poika oli juuri juossut. Poikaa ei näkynyt missään.
  
Pysähdyin kuin seinään. Päässäni pyöri vain yksi ajatus: Mitä hittoa äsken tapahtui?
  
Tuijotin suu auki puomia. Kohta sitä päin juoksi toinen oppilas, tällä kertaa joku tyttö. Nyt pidin silmäni visusti auki. Halusin tietää mitä äsken tapahtui. Juuri kun luulin tytön törmäävän puomiin, tyttö katosi.
  
Seurasin suu avonaisena ja silmät pullistuen kuopistaan kun ihminen toisensa jälkeen katosi tuon puomin kohdalla. Minun aivoni taisivat olla aika sekaisin koska tajusin ennen näkemättömän hitaasti mitä tapahtui. Tuota kauttahan sinne oikealle laiturille päästään! Mikä idiootti minäkin olen?
  
Menin velhoperheiden sekaan ja päätin odottaa omaa vuoroani. Pian oli minun vuoroni pujahtaa laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä. Vedin syvään henkeä ja otin paremman otteen matka-arkkuni vetokahvasta. Tässä sitä mennään! Lähdin kävelemään reippaasti kohti puomia. Vilkaisin ympärilleni, ettei kukaan jästi ollut näkemässä ja juoksin nopeasti päin puomia.
  
Olin varma, että munasin jotenkin. Ehkä olisi pitänyt juosta kovempaa puomia päin tai olisi pitänyt pitää silmät auki. Avasin silmäni hitaasti. Olin varmaan pysähtynyt juuri ennen puimia, sillä minuun ei sattunut mihinkään. Näin vain epäselviä hahmoja ripsieni lomasta. Uskaltauduin lopulta avaamaan silmäni kokonaan auki. Jos olisi mahdollista pudottaa silmänsä niin olisin juuri tehnyt niin.
  
Näin edessäni kirkkaanpunaisen höyryveturin. Sen piipusta tuprusi savua joka haisi inhottavalle. Laiturilla oli paljon ihmisiä, lapsia ja aikuisia. Monilla oli selvästi meneillään hyvästely. Minun on kai turha mainita, että siellä oli kauhea meteli. Ihmiset kiljuivat, pöllö ulisivat, kissat rääkyivät ja sammakot kurnuttivat. Korvani halusivat tehdä itsemurhan.
  
Nostin katseeni ihmisten pään yläpuolelle. Siinä oli iso kyltti jossa luki: Pikajuna Tylypahkaan, kello 11. Jee! Löysin sen vihdoinkin!
  
Lähdin harhailemaan ihmisten välissä. Vanhemmat halailivat lapsiaan, lapset etsivät ystäviään. Oli siis ymmärrettävää, että laiturilla oli aikamoinen kaaos. Halusin mitä pikimmiten päästä sisälle junaan jossa olisi toivottavasti rauhallisempaa. Harmi vaan, että melkein kaikki junan vaunut näyttivät olevan täynnä. Jouduin sukeltelemaan ihmisten seassa aika pitkään. Näin tutun vaaleahiuksisen pojan eräässä vaunussa. Hän oli avannut ikkunan ja jutteli vanhemmilleen rennosti nojaten ikkunaan. Olin vähällä mennä samaan vaunuun, mutta huomasin sen olevan täynnä kovaäänisiä lapsia, niinpä lähdin etsimään jostain hieman rauhallisempaa paikkaa.
  
Junan peräpuolella oli paljon vähemmän porukkaa. Siellä oli oikeastaan vain yksi perhe. Heillä kaikilla oli leiskuvan punaiset hiukset. Päätin mennä heidän vieressä olevaan vaunuun ja jouduin menemään aivan heidän vierestä. Pieni punatukkainen tyttö väisti minua ja vilkaisi minua varovaisesti. Yritin saada nostettua matka-arkkuani ylös vaunuun, mutta se onnistui surkeasti. Minua alkoi nolottaa kun tiesin, että takanani oli punapäidenlauma. Osaisinpa jo taikoa!
  
”Onko täällä neito hädässä?” kysyi yksi punapäistä. Käännyin katsomaan poikaa. Poika oli ehkä 13 vuotta ja hänen naamansa oli täynnä pisamia.
”Oikeassa hengenhädässä”, sanoin ja virnistin hänelle.
  
Poika virnisti minulle takaisin ja huusi jollekin punapäidenjoukossa. ”Fred, viitsisitkö tulla auttamaan taas?”
  
Joukkiosta erkani täsmälleen samannäköinen poika kuin edellinenkin. Miten nuo kaksi pystyttiin edes erottamaan? Pojat auttoivat minua nostamaan arkkuni vaunuun. Se onnistuikin melko helposti lisä käsien tullessa kuvioihin.
  
”Kiitti”, sanoin molemmille pojille hymyillen.
”Ääh, mitäpäs tuosta”, toinen pojista sanoi. En ollut varma oliko hän Fred vai ei. Nuo kaksi olivat saamarin samannäköisiä! ”Minä muuten olen Fred Weasley ja hän on minun kaksoisveljeni George.”
  
Siinä tulikin vastaus. Täytyi muistaa, että Fredillä oli vihreä paita ja Georgella sininen. Helppoa, niin pitkään kunnes he vaihtaisivat vaatteensa.
  
”Minä olen Selena Musta”, sanoin iloisesti hymyillen.
  
Poikien hymy valahti heti kun he kuulivat sanan ”Musta”. Okei, minun oli aivan pakko saada tietää mitä erikoista siinä nimessä oli. Kaksoset mulkoilivat minua pahasti. Mitä minä nyt muka olin tehnyt?
  
”Jaaha, kuolonsyöjän muksuja tässä sitten autetaan”, George sanoi nyrpeänä, tai oikeastaan en ole aivan varma oliko se sittenkin Fred, joka tapauksessa se vihreäpaitainen.
”Mikä ihmeen kuolonsyöjä?” kysyin otsa rypyssä. Kuolonsyöjä? Tuo on vieläkin typerämpi nimi kuin jästi! Hah haa!
”Älä esitä tietämätöntä”, Fred tai George sanoi ärsyyntyneenä.
”En esitäkään! En minä oikeasti tiedä.”
  
Minulla alkoi kärsivällisyys mennä. Vinkiksi vaan, että minua ei kannata ärsyttää.
  
”No, tiedät-kai-kenen kannattajaa kutsutaan kuolonsyöjiksi”, sinipaitainen heltyi selittämään.
”Tiedät-kai-kenen?” mitä hittoa nuokin selittää?
”Äh, tuo oli tyhmä vitsi. Totta kai sinä tiedät kuka on tiedät-kai-kuka!” toinen huudahti närkästyneenä. ”Mennään Fred.”
  
Jaaha, minut sitten jätettään tähän kuin nalli kalliolle, ajattelin ärtyneenä kun kaksoset hyppäsivät hapanilme kasvoillaan alas junasta ja menivät takaisin perheensä luo. Miksi he olivat noin ilkeitä minulle vaikka en tehnyt mitään? Kukaan ei ollut vielä reagoinut noin kerrottuani nimeni. Oikeasti, miten heillä oli pokkaa alkaa tiuskimaan minulle vaikka he eivät tunteneet minua? Nämä velhot olivat aivan käsittämättömiä! Vedin matka-akkuani pitkin junan käytävää aika vihaisena. Aloin jo harmitella, etten sittenkään mennyt Dracon vaunuosastoon. Draco oli sentään ystävällinen, toisin kuin eräät!
  
Kurkistin lähimpään vanuosastoon. Siellä oli vain yksi poika. Hän oli aika pienikokoinen, mutta kuitenkin hieman minua isompi. Hänellä oli sekaisin oleva mustatukka ja pyöreät silmälasit. Ne näyttivät pysyvän kasassa vain useiden teippien ansiosta. Poika käänsi katseensa minuun ja huomasin, että hänellä oli kirkkaat vihreät silmät. Olin aina ennen kuvitellut, että niin vihreitä silmiä ei voinut olla kenelläkään. Tajusin yhtäkkiä, että minun kannattaisi sanoa jotakin.
  
”Voinko tulla tänne istumaan?” kysyin kiireesti. Poika vain nyökkäsi. Pistin matka-arkkuni vaivalloisesti telineeseen ja menin istumaan pojan eteen.
  
Mietin kannattiko minun ollenkaan sanoa omaa nimeäni. Mitä jos poika reagoisi samalla lailla kuin ne Weasleyn kaksoset? Olisi kuitenkin outoa jos me istuttaisiin samassa vaunuosastossa emmekä tietäisi toistemme nimiä. Siksi päätin ottaa riskin.
  
”Minä olen Selena Musta”, esittäydyin nopeasti. Tarkkailin taas reaktioita. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan poika esitteli tyynesti itsensä. ”Harry Potter.”
  
Minusta tuntui, että poika odotti myös jotain reaktiota, sillä hetken päästä hän huokaisi, kai helpotuksesta. Niinpä minä olin taas kyselemässä.

”Mitä nyt?” utelin.
”Olet vain ensimmäinen joka ei alkanut heti tuijottaa arpeni”, Harry sanoi.
”Arpea? Mitä arpea?” kysyin ihmeissäni. Hitto, taas tällainen velhojuttu, joka minun olisi pitänyt tietää. Mahtavaa, saisin heti idiootin leiman.
”Oletko sinä jästiperheestä?” Harry kysyi jotenkin helpottuneena. Hän oli luultavasti jästi.
”En oikeastaan, mutta minut on kasvattanut jästit. Asun nimittäin orpokodissa. Sain tietää olevani noita aivan vähän aikaa sitten. Siksi en tiedä näistä jutuista paljonkaan”, kerroin hänelle. Alkoi jo pikku hiljaa ärsyttää tämän saman asian selittäminen.
”Ai. Minullekin tämä kaikki on ihan uutta. Asun tätini luona, koska vanhempani ovat kuolleet. Tätini perheessä kaikki ovat jästejä ja siksi minäkin sain tietää vasta vähän aikaa sitten olevani velho”, Harry selitti.
  
Oih! Harryhan on todella samanlainen kuin minä! Hän on orpo, eikä hänkään tiedä näistä velhojutuista paljonkaan. En ainakaan munaa yksin! Meistä voisi tulla ystäviä. Hän ainakin oikeasti voi ymmärtää minua, innostuin itsekseni.
  
Kuului kova korvia huumaava vihellys ja juna lähti liikkeelle. Kurkistin ikkunasta ulos, mutta en nähnyt paljon mitään suuren savumäärän takia. Kuulin kuitenkin ihmisten viimeisiä hyvästejä ja näin juuri ja juuri sen punatukkaisen tytön joka oli luultavasti myöskin Weasley juoksemassa junan vieressä.
  
Wow, tämä oli ensimmäinen kerta kun olin junassa ja olin menossa Tylypahkaan! Kasvoilleni levisi typerän onnellinen hymy.
  
Vaunuosaston ovi liukui auki. Pienestä raosta työntyi sisälle punapäinen poika. Hän oli selvästi Weasleyn kaksosten veli. Hän oli kuitenkin nuorempi, ehkä saman ikäinen kuin minä. Hän oli muittenkin Weasleyden tavalla pisamanaamainen. Hän oli aika pitkä ikäisekseen ja hänellä oli pitkä nenä. Sen päässä oli tahra. Eipä poika ainakaan tuijottele turhan paljon peiliä.
  
”Istuuko tässä ketään?” poika kysyi ja osoitti tyhjää paikkaa. ”Muualla on täyttä.”
  
Harry pudisti päätään ja poika meni istumaan osoittamalleen paikalle. En ehtinyt avata edes suutani kun ovi liukui taas auki. Kuka nyt sieltä taas tulee?
  
”Hei, Ron.”
  
Ron? Ai, Ron on varmaan tuo punapää, pohdin mutten ehtinyt miettiä sitä enempää, koska näin ketkä olivat avanneet oven. Fred ja George seisoivat oven suussa ja huomasivat minut. He eivät näyttäneet kovin ilahtuneilta. Oikeastaan he olivat todella närkästyneitä.
  
”Sinä!” sanoi toinen, se vihreäpaitainen. Oliko se nyt George? Sovitaan, että vihreäpaitainen on George. ”Miksi sinä istut tuon kanssa samassa osastossa, Ron?”
  
Olipa kauniisti sanottu.
  
”Kerro minullekin mikä minussa on niin saastaista, että pitää oikein mennä toiseen huoneeseen”, kysyin vihaisesti ja kurtistin kulmiani.
”Pitääkö se sanoa sinulle uudestaan?” Fred kysyi ja mulkoili minua vihaisesti. Mulkoilin takaisin vähintään yhtä inhottavasti. ”Olet kuolonsyöjän penska!”
”Ai, sinäkö tiedät minua paremmin keitä vanhempani ovat? En satu itse tietämään heitä tuon taivaallista. Voisitko ystävällisesti kertoa keitä he ovat jos kerran tiedät niin hyvin? Minua kiinnostaisi saada tietää”, sanoin jäätävästi.
  
Kaksoset menivät hämilleen. He eivät sanoneet mitään. Fred kuitenkin aukoi suutaan typerästi. Ha haa! Sainpa heidät ainakin hiljaisiksi!
  
”Et tiedä keitä sinun vanhempasi ovat?” George sössötti.
”Niinhän minä juuri sanoin”, sanoin kylmällä äänellä.
”Niin, Selena asuu orpokodissa”, Harry sanoi. Olin kiitollinen, että edes joku oli minun puolella.
  
Kaksoset näyttivät huomanneen Harryn vasta nyt. Ja he tuijottivat suu auki Harrya. Aloin jo epäillä Harryn olevan jotenkin tunnettu velhomaailmassa.
  
Kaksoset huudahtivat yhteen ääneen jotain, mutta en saanut siitä selvää. He vilkaisivat nopeasti toisiaan ja George sanoi ensin. ”Orpokodissa? Jästien keskellä? Musta?!” hän näytti hyvin yllättyneeltä tuijottaessa minua.
  
En osannut vastata siihen mitään. Tosin en olisi ehtinytkään, sillä Fredillä oli kova hoppu sanoa oma asiansa. ”Oletko sinä Harry Potter?”
  
Olin todellakin pudonnut kärryiltä. Tietääkö kaikki Harryn? Miksi? Voi, hitto! Minun olisi pitänyt ottaa enemmän selvää taikamaailmasta.
  
”Öh, olen”, Harry sanoi vaivautuneena. Pystyn hyvin samaistumaan siihen. Tosin minua tuijotetaan aika paljon vihamielisemmin, mutta Harrya katsotaan enemmänkin kunnioittavasti.
  
Kaksoset seisoivat tuijottaen vuoroin minua vuoroin Harrya. He eivät osanneet sanoa enää mitään. No, ainakin sain annettua heille jotain ajateltavaa. Eivät kaikki Mustat ole kelvottomia kuolonsyöjiä (mikä nimi! Hah hah haa!). Käännyin katsomaan ikkunasta ulos. Näin minulle tutun Lontoon vilahtelevan ohitseni. Suljin korvani Weasleyden keskustelulta. Fred ja George sanoivat jotakin Ronille, jos se nyt oli edes hänen nimensä. Jossakin vaiheessa kaksoset jättivät vaunuosastomme ja minä, Harry ja Ron jäätiin kolmistaan.
  
Ron kertoi Harrylle nimensä. Olin arvannut oikein. Hän oli Ron Weasley. En vieläkään kääntänyt katsettani pois maisemista. Vaunuosastoon lankesi hetken hiljaisuus. Tajusin, että en ollut vielä esittäytynyt Ronille.
  
”Öm, Ron. Minun nimeni on Selena Musta. Et ehkä tiennyt”, sössötin. Ron nyökkäsi pienesti. Hän ei vaikuttanut pitävän minua huonompana ihmisenä nimeni vuoksi. Hän katsoi minua jotenkin arvioiden. Aivan kuin miettien sanoisiko hän jotain minulle vai ei. Hän päätti kuitenkin avata suunsa. ”Miksi sinä asut orpokodissa?”    
”Vanhempani ovat kuolleet”, vastasin sormilleni.
  
Jos olisin nostanut päätäni ja katsonut olisin nähnyt kaksi osanottavaa silmäparia. Olisivatko ne olleet ystävällisemmät kuin Dracon? Sitä emme koskaan saa tietää varmasti.
  
”Olen pahoillani”, Ron sanoi hiljaa. Nostin katseeni arasti (Oikeasti, milloin minä olen alkanut arkailemaan?). Oli tuo Ronkin aika suloinen. Missä ihmeessä kaikki tuollaiset pojat ovat olleet kaikki nämä yksitoista vuotta?
”En oikeastaan muista heitä. He kuolivat kun olin vuoden vanha”, vastasin vähätellen. En halunnut näyttää siltä, että kaipasin sääliä, vaikka oikeasti halusinkin. Tiedetään, minä olen ristiriitainen.
  
Aloin tuijottamaan Harrya. Miksi kaikki tietävät kuka hän on? En ollut varma viitsisinkö kysyä sitä. Antaisin itsestäni aika typerän kuvan. Tosin, Harry ja Ron vaikuttivat mukavilta. Heiltä kannattaisi varmaan kysyä asiasta. Jotkut muut luultavasti alkaisivat vain nauraa tietämättömyydelleni.
  
En kuitenkaan ehtinyt kysyä mitään, koska Harry ehti ensin. ”Mitä?” hän kysyi huomattuaan tuijotukseni.
  
”Miksi kaikki tuntevat sinut?” päätin kysyä
  
Ron katsoi minua hämmästyneenä. ”Etkö sinä tiedä kuka Harry on?”
  
Pudistin päätäni. Hitto, tämä taitaa olla todella tunnettu juttu.
  
”Harry tuhosi tiedät-kai-kenet”, Ron kertoi lyhyesti.
  
Taas tuo tiedät-kai-kuka. No, en todellakaan tiedä kuka! Miksei kukaan sano häntä hänen oikealla nimellä?
  
”Kenet Harry tuhosi?”
Ron näytti nyt siltä, että minulle olisi kasvanut juuri äsken suuret kaninkorvat. ”Etkö sinä tiedä –” hän mutisi hämmentyneenä.
”Hän on lordi Voldemort”, Harry kertoi ja Ron säpsähti ja katsoi kauhuissaan Harrya. Voi jessus, ei voi olla noin kamalaa sanoa yksi typerä nimi! Minulla ei ollut siltikään hajuakaan kuka tuo äsken mainittu lordi oli.
”Kuka?”
  
Ron oli nyt vieläkin yllättyneempi. Hän näytti nyt aivan siltä, että minulle olisi äsken kasvanut pupunkorvien lisäksi hanhen nokka. Ron näytti liian hämmästyneeltä puhumaan, joten Harry selitti minulle.
  
Harrykin oli saanut tietää Voldemortista vähän aikaa sitten (tällä kertaa Ron tuijotti Harrya ihmeissään). Olin aina luullut, että tuollaisia mielipuolisen pahoja ihmisiä on vain saduissa. Tosin olin aina kuvitellut, että noitia on vain saduissa, mutta nyt minä itse olenkin noita. Ehkä minä olin hypännytkin johonkin satuun mukaan. En kyllä ihmettelisi sitä yhtään.
  
”Tuhositko sinä Voldemortin? Miten sinä teit sen?” kiljahdin silmät pyöreinä kuin pallo. Ron säpsähti ja muistin, mitä Harry oli sanonut tämän nimen lausumisesta. Sitä ei pitäisi sanoa. Se oli aivan kuin tabu. Jos en halua saada turhaa huomiota tietämättömyydelleni niin oli minunkin alettava käyttää tuota typerää tiedät-kai-kuka–hommaa.
”Joo, Harry tuhosi hänet. Ensin tiedät-kai-kuka tappoi Harryn vanhemmat”, Ron kertoi ja minä vilkaisin Harrya surullisesti, ”ja hän yritti tappaa Harrynkin, mutta hänen kirouksensa kimposikin takaisin häneen itseensä ja kuoli. Kirous osui tuohon kohtaan missä tuo arpi Harryn otsassa on.”
  
Katsoin Harrya ihaillen. Poika oli tappanut maailman vaarallisimman velhon yksi-vuotiaana. Nyt Harry kuitenkin istui tuossa vaatimattomana ja hieman vaivaantuneena ihailua ylitsepursuavasta katseestani. Mitä minä olin yksi-vuotiaana tehnyt? Parkunut kuin hullu, ainakin jos rouva Hartin puheita oli uskominen. Nyt minä ainakin tiesin miksi minun olisi pitänyt tietää Harry.
  
Aloimme Harryn kanssa kiusata Ronia kysymyksillä. Kysyimme kaikkea mahdollista velhoista ja kaikesta heihin liittyvästä. Sain tietää paljon uusia asioita, esimerkiksi velhot ja noidat voivat opetella ilmiintymään, eli vähän niin kuin teleporttaamaan. Olisi aika siistiä olla ensin Lonoossa ja yhtäkkiä vaikka Skotlannissa.
  
Ronia kiinnosti kauheasti jästit. Hän ihmetteli puhelimia varmaan viisi minuuttia ja sähkö oli hänelle aivan uusi juttu. Velhoperheissä ei kuulemma käytetä sähkö, kaikki toimii taialla tai jollain muulla systeemillä.
  
Keskustelumme keskeytyi kun käytävältä kuului kauheaa ryminää. Ovi liukui auki ja oven suussa seisoi tekohymyä hymyilevä noita joka kysyi. ”Saako olla jotain kärrystä?  
  
Minä ja Harry ryntäsimme heti käytävälle. Ron jäi istumaan korvat punaisina paikalleen ja mutisi jotain eväsleivistä. Kärryssä oli kauheasti kaikenlaisia omituisia karkkeja. En tiennyt mikä oli hyvää mikä pahaa niinpä otin varmuuden vuoksi melko jästimäisiä tuotteita, suklaasammakoita ja kurpitsaleivoksia. Minulle jäi vähän rahaa jäljelle ja pistin ne taskuuni. Sille tulisi varmasti joskus vielä käyttöä. Harry osti jokaista lajia. Hänellä oli iso rahapussi täynnä rahaa. Hänen ei ainakaan tarvinnut elää köyhyydessä.
  
Palasimme takaisin vaunuosastoon. Harry kippasi kaikki herkut tyhjälle istuimelle. Ron oli kaivanut matka-arkustaan muhkuraisen paketin meidän ollessa Harryn kanssa ostamassa makeisia. Ron avasi paketin ja sieltä paljastui neljä voileipää. Poika kurkisti niiden väliin ja nyrpisti nenäänsä. ”Aina se unohtaa, etten pidä suolalihasta.”
”Hei, vaihda yksi kurpitsaleivokseen”, Harry ehdotti ja heilutti leivosta Ronin nenän edessä.
”Et sinä tätä tahdo. Nämä ovat rutikuivia”, Ron hankasi vastaan.
”Ota kuitenkin leivos”, Harry sanoi jääräpäisesti ja tunki leivoksen Ronin kouraan. Hän heitti minulle lakritsisauvan ja minä kiitin. Söimme Harryn ja minun ostoksia tyytyväisinä ja höpötimme kaikesta mahdollisesta. Ron rohkaisi minua ja Harrya, kun me kumpikin pelkäsimme olevamme luokan huonoimpia. Ron sanoi jästiperheistä tulleidenkin oppivan nopeasti. Hassua, että sain Dracolta aivan päinvastaisen kuvan. Tosin Draco ei näyttänyt pitävän jästeistä pahemmin, joten päätin uskoa Ronia.
  
Harry avasi suklaasammakkojen kääreen. Hän tunki sammakon suuhunsa ja veti kääreestä kortin. Hän katsahti korttia ja hihkaisi. ”Tässä siis on Dumledore!”
  
Harry tarkasteli korttia hetken ja kun hän oli panemassa sitä pois, pyysin lupaa katsoa sitä. Kuvan Dumbledore oli juuri sellainen millainen tiesin hänen olevan; ystävällinen, alati hymyilevä vanha mies jolla oli hopeinen pitkä parta ja tukka. Juuri kun olin kääntämässä korttia, näin kuvan Dumbledoren nostavan silmälasejaan ylemmäs nenän varrelleen. Tuijotin kuvaa suu raollaan ja Dumbledore iski minulle silmää.
  
”Liikkuvatko velhojen kuvat?” kysyin hämmentyneenä Ronilta.
”Tietenkin! Eivät ne koko aika jaksa paikoillaan olla”, Ron selitti kuin kaikki kuvat olisivat liikkuvia.
”Ai, jästien kuvat ovat kokoaika paikoillaan”, mutisin hänelle. Ron alkoi ihmetellä sitä kuin puhelinta eli pitkään ja hartaasti. Sillä aikaa päätin lukea kortin toisen puolen.

Albus Dumbledore, Tylypahkan nykyinen rehtori.
Moni pitää Dumbledorea nykyajan parhaana velhona ja hän on erityisen kuuluisa pimeyden velhon, Grindelwaldin, kukistamisesta vuonna 1945, lohikäärmeen veren kahdentoista käyttötarkoituksen keksimisestä ja työstään alkemian parissa kumppaninsa Nicolas Flamelin kanssa. Rehtori Dumbledore pitää kamarimusiikista ja keilailusta.

Hihittelin itsekseni kuvitellessani Dumbledoren keilaamassa. Harry ja Ron katsahtivat minua ihmeissään mutta jatkoin hihittelyä siitä huolimatta. Keilaavatkohan velhot paljonkin?
  
Siitä alkoikin seuraava keskustelu. Minun täytyi selittää Ronille mitä keilaus oli. Söimme samalla karkkeja. Bertie Bottin joka maun rakeet olivat kaikista hauskimpia. Niistä ei voinut tietää mitä makua ne olivat. Maistelin niitä ja arvailin mitä ne mahtoivat olla. Se kuitenkin päättyi kun otin ruskean johon Ron ei uskaltanut edes koskea. Luulin sen olevan suklaata (jota se ei tietenkään ollut), mutta se olikin mutaa.
  
Vaunuosaston oveen koputettiin ja oven takana oli pyöreä naamainen poika. Hän näytti itkuiselta. Poika kertoi hävittäneensä rupikonnansa ja kysyi olivatko he nähneet sitä. Kukaan ei ollut nähnyt sitä ja poika lähti pois apeana. Miksi joku edes haluaa rupikonnan lemmikiksi?
  
”Minä en käsitä miksi häntä noin harmittaa” Ron sanoi. ”Jos minä olisin tuonut konnan, kadottaisin sen niin pian kuin suinkin. Toisaalta minähän toin Kutkan, niin mitähän minä olen puhumaan.”
  
Kutka oli Ronin rotta, jonka hän oli saanut veljeltään. Se oli varmaan maailman tylsin eläin. Se nukkui kokoaika ja kun se oli hereillä, niin se jyrsi Ronin leivosta. Harryn Hedwig-pöllö oli paljon kivempi. Se oli aika mukava pöllöksi, sillä se ei huhuillut melkein yhtään.
  
”Se voisi vaikka kuolla eikä siinä huomaisi mitään eroa”, Ron sanoi inhoten. ”Yritin eilen muuttaa sen keltaiseksi, jotta se olisi kiinnostavampi, mutta taika ei toiminut. Minä näytän sen teille, katso…”
  
Hän etsi matka-arkustaan varsin kärsineen näköisen taikasauvan, joka lohkeili sieltä täältä ja jonka päästä pilkotti jotain valkoista. Ron oli kertonut, että se oli hänen veljensä vanha. Onneksi minä sain uuden. Ronin sauva tuskin edes toimii kunnolla.
  
”Yksisarvisen jouhi sojottaa melkein ulos. Joka tapauksessa – ”
  
Ron oli juuri kohottamassa sauvaansa, kun vaunu osaston ovi liukui taas auki. Konnaton poika tuli takaisin, mutta nyt hänen mukanaan oli tyttö. Tyttö oli pukeutunut jo Tylypahkan kaapuun.
  
Ai, niin sekin pitäisi laittaa päälle. Katsahdin harmissani matka-arkkua. En varmaan saisi sitä kiinni, sen jälkeen kun avaisin sen uudestaan. Olisi sittenkin pitänyt järjestää tavarat paremmin.
  
”Oletteko te nähneet rupikonnaa? Nevilleltä katosi”, tyttö sanoi. Hänellä oli komentelevainen ääni, tuuhea ruskea tukka joka oli hyvin kihara ja aika isot etuhampaat. Huomautukseksi vaan, että en ole koskaan pitänyt komentelevista ihmisistä.
”Ei me olla nähty”, sanoin, mutta tyttö ei kuunnellutkaan minua, vaan katsoi sauvaa Ronin kädessä. Jaa, nytkö ei enää sammakko kiinnosta?
”Oi, teettekö te taikoja? Minä tahdon nähdä.”
  
Tyttö istuutui ja Ron näytti häkeltyneeltä.
  
”Öh – hyvä on.”
  
Ron karaisi kurkkuaan.
”Aurinko, leinikki sitruunakeksi,
muutu jo, tyhmä rotta, keltaiseksi.”

Hän heilautti sauvaansa, mutta mitään ei tapahtunut. Kutka pysyi harmaana ja sikeässä unessa.
  
”Oletko varma, että loitsu on oikea?” tyttö sanoi. ”Kovin hyvä se ei ainakaan ole. Minä kokeilin muutamaa yksinkertaista loitsua harjoituksen vuoksi ja ne kyllä toimivat. Kukaan minun suvussani ei ole ollenkaan taipuvainen taikuuksiin, oli hurja yllätys kun sain kirjeen, mutta oli kamalan iloinen tietysti, tai siis, että onhan se sentään paras mahdollinen noituuskoulu, niin olen kuullut – minä olen tietysti opetellut kaikki kurssikirjat jo ulkoa, ja toivon vain että se riittää – minä olen sivumennen sanoen Hermione Granger, keitä te olette?”
  
Hän sanoi kaiken hyvin nopeasti.
  
Oikeasti? Opetellut kaikki kurssikirja ulkoa? Hulluko hän oli? Minä en ollut kuin lukenut ne läpi. Toivottavasti ulkoa opettelua ei vaadittu. Vilkaisin Ronia ja Harrya ja huomasin heidänkin olevan yhtä häkeltyneitä kuin minä. Tuskin hekään olivat opetelleet kirjoja ulkoa.
  
”Minä olen Ron Weasley”, Ron mutisi.
”Minä taas Selena Musta.”
”Harry Potter.”
”Oletko tosiaan?” Hermione sanoi. Sitten hän alkoi höpöttää kuinka monessa kirjasta hän oli lukenut Harrystä. Harry hämmästyi, että hänestä oli kirjoitettu niin moneen kirjaan. Hermione taas päivitteli, miksei Harry ole ottanut selvää asiasta. Minut teki mieli sanoa hänelle, että ehkä, siksi koska kaikki eivät ole samanlaisia hikipinkoja kuin sinä, mutta en viitsinyt, koska en halunnut haastaa riitaa.
”Tietääkö teistä kumpikaan mihin tupaan te kuulutte? Minä olen kysellyt ihmisiltä ja toivon, että pääsen Rohkelikkoon, se kuulostaa ylivoimaisesti parhaalta, kuulemma Dumbledorekin oli siinä itsekin, mutta ei kai Korpinkynsikään niin kamala olisi… Oli miten oli meidän täytyy mennä etsimään Nevillen konnaa. Teidän kannattaa, kuulkaa, vaihtaa vaatteet, kohta ollaan varmasti jo perillä”, Hermione höpötti kuin papupata. Onneksi hän lähti pois Nevillen kanssa.
  
”Joudunpa mihin tupaan tahansa, toivottavasti hän ei tule samaan” Ron jupisi ärtyneenä.
”Samat sanat”, mutisin myöntäillen hänen sanojaan.
  
Aloimme jutella tuvista ja Ron kertoi missä hänen vanhemmat veljensä – jotka olivat valmistuneet Tylypahkasta – työskentelivät. Sitten Ron kertoi, että Irvetassa oli yritetty murtautua erääseen hyvin vartioituun holviin. Sieltä ei oltu varastettu mitään ja rosvo ei ollut jäänyt kiinni. Sen jälkeen aloimme keskustella huispauksesta.
  
Kesken luudanvarren kuvailun vaunuosaston ovi liukui auki. Siellä oli Draco ja kaksi jykevää poikaa. He näyttivät tyhmiltä gorilloilta ja minua ihmetytti miksi Draco oli alkanut kaveeraamaan heidän kanssa.
  
”Ai hei Draco”, tervehdin iloisesti.
”Hei, Selena”, Draco sanoi hivenen yllättyneenä, mutta käänsi kuitenkin kiinnostuneen katseen Harryyn. ”Onko se totta? Koko juna supattaa, että Harry Potter on tässä vaunuosastossa. Sinähän se siis olet.”
”Olen”, Harry sanoi ykskantaan.
”Ai niin, tässä on Crabbe ja tässä Goyle”, sanoi huolettomasti osoittaen häijyn näköisiä poikia. ”Ja minun nimeni on Malfoy, Draco Malfoy.”
  
Ronia ilmeisesti huvitti Dracon nimi ja hän peitti tirskahduksen yskäisyllä. Draco katsoi häntä.
  
”Sinusta minun nimeni on hassu, vai? Itselläsi näkyy nimi naamasta. Isä kertoi, että kaikilla Weasleyillä on punainen tukka, pisamanaama ja enemmän lapsia kuin olisi varaa.”
  
Aika julmasti sanottu. Draco oli paljon ystävällisempi poimittaislijassa. Mikäköhän hänelle oli nyt tullut?
  
Draco kääntyi takaisin Harryyn päin.
  
”Saat pian huomata, että toiset velhosuvut ovat roimasti parempia kuin toiset, Potter. Et varmaan tahdo kaveerata vääränlaisten kanssa. Minä voin auttaa sinua valikoimaan.”
  
Hän ojensi käden kätelläkseen Harrya, mutta Harry ei tarttunut siihen. Ymmärsin hyvin miksi Harry toimi niin. En minäkään hyväksy ystävieni mollaamista.
  
”Enköhän minä osaa erottaa vääränlaiset oikeista, kiitos vain”, hän sanoi tyynesti.
  
Draco ei varsinaisesti punastunut, mutta hänen kalpeille poskille ilmestyi vaaleanpunaiset laikut. Hän ei tainnut odottaa tuollaista vastausta. Vaikuttaa siltä, että Draco on aina saanut kaiken minkä hän haluaa. Hyvä vaan, että hän kokee välillä pettymyksiäkin.
  
”Minä pitäisin varani, jos olisin sinä, Potter”, hän sanoi verkalleen. ”Jollet ole hiukkasen kohteliaampi, sinun käy samoin kuin vanhempiesi. Hekään eivät ymmärtäneet omaa parastaan. Jos lorveksit tuollaisten rupusakin kuin Weasleyiden ja Hagridin kanssa, sinusta tulee heidän kaltaisensa.”
  
Sekä Harry ja Ron nousivat seisomaan. Ronin naama oli yhtä punainen kuin hänen hiuksensa. Itse pysyin penkillä ja toivoin kovasti, ettei tästä syntyisi tappelua. Draco olikin sittenkin aika ilkeä.
  
”Sano se uudestaan”, Ron sanoi raivoa tihkuvalla äänellä.
”Ai, sinä rupeat tappelemaan, vai?” Draco ilkkui.
  
Minua itseäkin alkoi ärsyttää tuo kaveri. Nousin pystyyn ja tuijotin tuimasti häntä ja hänen korstomaisia kavereitaan. ”Lopettakaa nyt tuo typerä kinastelu!”
”Aletaan, jollette lähde nyt”, Harry sanoi ja kuin en olisi sanonut mitään. Se oli oikeastaan hyvin rohkeasti sanottu, sillä Grabbe ja Goyle olivat todella isoja. Mulkaisin Harrya pahasti. Miksi pojilla oli niin kova riidanhalu? Myönnetään, olen minäkin välillä melkoinen riitapukari, mutta se ei liity nyt tähän.
”Kukaan ei ala tappelemaan”, sanoin katsoen Harrya, mutta tarkoitin sanat kaikille viidelle. ”Teidän kolmen kannattaisi lähteä”, sanoin varmalla äänellä ja käänsin katseeni Dracoon.
  
Yllätykseksi Draco ei väittänyt vastaan. Hän vain katsahti minuun lyhyesti ja nyökkäsi. Sitten hän kääntyi ja lähti ulos vaunu osastosta Grabbe ja Coyle vanavedessään.
  
Oho.
  
”Se totteli sinua”, Ron mutisi yllättyneenä tuijottaen edelleen äsken kiinni liukunutta ovea. Sitten hän kääntyi katsomaa minua ja kysyi epäilevä ilme kasvoillaan. ”Tunnetteko te jotenkin toisenne?”
Raavin vaivautuneen päätäni ja lysähdin istuimelle. ”Me tavattiin poimittaislinjassa kun olimme matkalla King’s Crossille.”
  
Ron tarkkaili minua vieläkin epäilevänä. Miksi Draco tottelisi minua vain yhden tapaamisen jälkeen? Siihen en itsekään tiennyt vastausta. En kuitenkaan aikonut kysyä sitä Dracolta. Tuskin hän edes vastaisi. Ottiko hän muka meidän sukulaisuutemme niin tosissaan?
  
Ron ei kuitenkaan esittänyt toista kysymystä vaan meni istumaan takaisin paikalleen Harryn viereen. Harry näytti happamalta. Hän ei tainnut pitää Dracosta.
  
”Minäkin olen tavannut Malfoyn aiemmin. Tapasimme Viistokujalla Matami Malkinilla. Vaikutti aika ärsyttävältä tyypiltä. Nyt tulikin todiste, että sellainen hän onkin”, Harry kertoi.
  
Miksi minä olin ainut, jolla on vähänkin parempi kuva Dracosta?
  
”Minä olen kuullut hänen suvustaan”, Ron sanoi synkkänä. Sitten hän kertoi, että Malfoyt olivat ennen Voldemortin kannattajia ja heti tämän kadottua he palasivat takaisin ja he väittivät, että heidät oli noiduttu, mutta Ron sanoi, että hänen isänsä ei uskonut sitä.
  
Minäkin olin samaa mieltä. Lucius vaikutti todellakin sellaiselta kuolonsyöjä hepulta. Olihan minunkin suvussani niitä kuoleman syöjiä ja Mafoyt tai ainakin Draco oli minulle sukua. Ilmeeni synkkeni monta astetta muistaessani sen. Minun sukuni oli todellakin täynnä kuolonsyöjiä.
  
”Mikä sinulle tuli?” Harry kysyi minulta. Hitsi, minun pitäisi opetella pitämään ilmeeni kurissa.
”No, Draco on minulle sukua. Hänen äitinsä on myös Musta”, sanoin vaivaantuneena ja tuijotin ikkunasta ulos. En todellakaan halunnut nähdä heidän ilmeitään. Aivan sama millaisia ne olivatkaan.
”Kuinka läheistä?” kuulin Ronin sanovan ilmeettömällä äänellä.
”Vain luoja tietää”, sanoin imitoiden Rouva Hartia. ”En tiedä edes keitä vanhempani ovat”, sanoin hiljaisella tyynellä äänellä. En vieläkään uskaltanut katsoa ystäviäni (tai en minä tiedä ollaanko me edes ystäviä) silmiin.
  
Kukaan ei sanonut sanaakaan pitkään aikaan. Minä tuijotin ikkunasta ulos ja olin vaipumassa horrokseen, kun Harry päätti rikkoa inhan vaitonaisuuden. ”Meidän kannattaisi laittaa koulupuvut päälle.”
  
Menin ensin ulos, että Harry ja Ron pystyisivät pukemaan. Käytävällä oli paljon juoksevia lapsia jotka leikkivät hippaa. Oikeasti, eivätkö he keksi mitään omaperäisempää kuin hippa? En ollut leikkinyt sitä useisiin vuosiin koska se oli niin tylsää. Minua alkoi ärsyttää edes takaisin juoksentelevat ipanat. Kerran meinasin kaatua, kun yksi typerys juoksi täysiä minua päin. Olisi ollut kiva kirota hänet siihen paikkaan.
  
Onneksi Harry ja Ron saivat vaatteet vaihdettua melko nopeasti. Menin yksin vaunuosastoon ja avasin matka-arkkuni. Jouduin tonkimaan sitä jonkin aikaa, mutta löysin kaapuni hieman ryppyisenä punnussarjani alta. Pyysin pojat sisälle vetäistyäni kaavun päälleni. Sain arkun takaisin kiinni kun Ron ja Harry menivät istumaan arkun päälle. Ron huomautti niin kuin rouva Hartkin oli tehnyt, että minun olisi kannattanut laittaa tavarat takaisin hieman järjestelmällisemmin. En minä tietenkään totellut. Olen aika jääräpää kun sille päälle satun.
  
Pian sen jälkeen kun saimme matka-arkkuni kiinni, kuului kuulutus. ”Saavumme Tylypahkaan viiden minuutin kuluttua. Olkaa hyvät ja jättäkää matkatavaranne junaan, ne kuljetetaan kouluun erikseen.”
  
Olemme ihan kohta Tylypahkassa! jännitin ja aloin heti vääntelehtiä penkillä. En malttanut pysyä paikoillani niinpä nousin pystyyn ja vaihtelin kokoaika painoa toiselta jalalta toiselle. Harry ja Ron istuivat paikoillaan kuin mitkäkin patsaat. He olivat hieman kalvenneet kasvoista. Olin itsekin varmaan kalvennut. Olin siis luultavasti melkoinen haamu.
  
Juna pysähtyi nytkähtäen ja ihmisiä alkoi valua käytävälle. Menimme ihmismassan seassa pienelle laiturille. Kaikki olivat jo vaihtaneet päälleen kaapunsa ja näytti hauskalta kun niin suuri määrä samalla lailla pukeutuneita lapsia oli samassa paikassa. Olimme kuin joku mustameri.
  
Oli jo melko pimeää. Tylypahka oli pohjoisemmassa kuin Lontoo ja sen huomasi helposti. Täällä oli paljon kylmempää kuin Lontoossa. Aloin väristä vaikka olin puristuksissa ihmisten välissä. En tiennyt minne minun täytyi mennä. Vilkuilin ympärilleni etsien jotain vihjettä. Näin vähän matkan päässä korkealla pääni yläpuolella heiluvan lampun. Sitä piti ylhäällä valtavan kokoinen mies. Hän huusi. ” Ekaluokkalaiset! Ekaluokkalaiset tänne!”
  
Menin Harryn ja Ronin kanssa jättiläisen luo. Harry näytti tuntevan tuon miehen, sillä mies sanoi hänelle jotain. En itse kuunnellut heidän sanan vaihtoa vaan tutkailin ympärilleni. Pettymykseni en nähnyt Tylypahkaa, tai ainakaan kuvittelemaani Tylypahkaa. Ehkä Tylypahka oli oikeasti joku pieni murju. Tosin minne nämä kaikki oppilaat sellaisessa mahtuisi?
  
Jätti lähti näyttämään meille tietä. Huomasin ekaluokkalaisten lähtevän erisuuntaan kuin muut oppilaat. Jätti ohjasti meitä läpi metsikön. Liukastelimme jyrkällä ja kapealla polulla. Sammakkopoika Neville kaatui yhdessä vaiheessa. Oli varmasti satanut vähänaikaa sitten sillä ruohikko oli liukasta ja lätäkköjä oli siellä täällä. Astuin harmikseni vahingossa yhteen lätäkköön. Vesi meni heti ohuiden kangaskenkieni läpi. Oksien läpi ei tullut yhtään valoa ja siksi metsikössä oli hyvin pimeää. Jos pelkäisin pimeää, olisin varmasti ollut aivan hermoheikkona sillä siellä ei ollut muuta valoa kuin jätin lyhdystä säteilevä heikko liekki.
  
”Näätte ekavilauksen Tylypahkasta ihan kohta”, jätti huikkasi olkansa taakse, ”heti tämän kurvin jälkeen.”
  
Käännyn nopeasti ja vilkuilin heti jätin osoittamaan suuntaan. Tylypahka ei todellakaan ollut mikään pieni murju. Se oli suuri uljas linna. Siinä oli korkeita torneja joiden asettelussa ei nähtävästi oltu käytetty minkään laista logiikkaa. Linna oli omalla pelottavalla tavallaan erittäin kaunis. Monet kiljahtivat ihailusta, minäkin taisin olla yksi niistä.
  
Kapea polku kaartui suuren mustan järjen rantaan. Rannalla oli useita pieniä veneitä. Niillä oli tarkoitus mennä vastarannalle jolla oli vuori jonka huipulla Tylypahka oli. Oppilaat menivät neljän hengen ryhmissä veneisiin. Minä menin Harryn, Ronin ja Nevillen kanssa samaan. Veneet lähtivät itsekseen lipumaan kohti linnaa. Pelkäsin alussa, että meidän täytyisi soutaa. En itse ollut koskaan soutanut. Olisin varmaan pudonnut veteen sitä yrittäessäni. Onneksi oli olemassa taikuutta.
  
Ei kestänyt pitkään kun olimme perillä. Nousin ylös paatista ja aloin ihailla Tylypahkaa. Ei siitä voinut sanoa muuta kuin vau. Jätti johdatti meidät suurelle tammiovelle ja koputti siihen kolmesti lapion kokoisella kädellään.

A/N: Vihdoinkin päästiin Tylypahkaan! Voisitte myös laittaa kommenttia jos jaksoitte lukea tämän tänne asti. Sanokaa, jos osa oli liian pitkäveteinen niin voin parantaa tekstiäni.

[Amaril]

Pulina, korjasin nuo virheet. Välillä menee ohi tuollaiset virheet vaikka kuinka tarkasti yrittää tarkistaa :/ Kiitos kauheasti kommentistasi!

[Ruskapoika]

Olen tämän tainnut joskus aikasemmin aukaista, mutta on jäänyt sitten luettua kun aikaa ei ole ollut Nyt kuitenkin on sekin erhe korjattua ja prologi+neljä ensimmäistä luku luettu! Juoni on mielenkiintoinen. Palan halusta jo tietää ketkä ovat oikein tuon Selenan vanhemmat! Kun Siriuskin lojuu Azkabanissa

Selena vaikuttaa mukavalta hahmolta todellakin! Tuollainen omalla tavalla ujo, mutta samalla juro Pystyn samaistumaan tyttöön todella helposti. Varsinkin kun tyttö on vielä Musta! Mustan suku on itselle se sydäntä lämmittävin suku Potterversumissa ja tulee todellakin luettu todella paljon heistä, siksi on ihan hirveää kun Selenan vanhempia ei ole kerrottu! Ja siihenkin menee tietysti ihan hirveästi aikaa! No jännitys parantaa aina vaan odotus fiiliksiä.

Siellä täällä näin joitain pieniä kirjoitusvirheitä. Tälläisiä, että oli tullut vahingossa kaksi konsonanttia ja piste tai isoalkukirjain puuttui, mutta eivät ne lukemista haitanneet Mutta sen verran voisin sanoa tuosta ulkoasusta, että kappaleiden jälkeen voisi olla väli. Minusta ainakin lukeminen helpottuisi, kun se ei olisi kirjoitettu tuolla tavalla putkeen.
Tällä tavalla kappalejaotettuna olisi helpompi lukea:
Vedin matka-arkkuani muiden Tylypahkanoppilaiden ja heidän perheidensä perässä. Kaikilla oli enemmän matkatavaraa kuin minulla. Sillä jurottaja pojalla oli kiiltävä ja hienonnäköinen luuta jota muutama jästi tuijotti huvittuneena. Joillakin, kuten Dracolla oli pöllö. Ne huhuilivat kovaäänisesti ja saivat minun korvani kiljumaan kauhusta. Yhdellä tytöllä oli vakoinen kissa. Se oli aika suloinen, paljon suloisempi kuin sen yhden kissamummon kissat. Ne kaikki olivat melkein kaljuja ja hirmuisia ruipeloita. En olisi koskenut niihin pitkällä tikullakaan.

   Kaivoin taskustani junalipun. Vaikka olin tuijottanut sitä vaikka kuinka monta kertaa, halusin silti tarkastaa laiturin numeron. Muistaisin sen vaikka unissanikin. Katsahdin taas pientä yhdeksikköä ja sen vieressä olevaa murtolukua, kolme neljännesosaa. Vilkaisin kelloa. Se oli varttia vaille yksitoista. Juna lähtisi viidentoista minuutin kuluttua. Vilkuilin ympärilleni etsien omituista pöllö/luuta-porukkaa, mutta he kaikki olivat kadonneet jonnekin. Ei auttanut kuin mennä itse etsimään oikea laituri.

   Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän… Lueskelin laitureiden kylttejä. Ahaa, tässä sen pitäisi olla.
   Tuijotin ihmeissäni laiturin yläpuolella olevia isoja numeroita jotka muodostivat luvun kymmenen.

Mitään muuta kritiikkiä minulla ei olekaan Kuvailua on tarpeeksi ja Pidän kauheasti kirjoitus tyylistäsi.
Jatkoa vaan kinuan

~Ruskapoika

[Amaril]

Ruskapoika, hyvä että päätit sittenkin lukea tätä Itseäni myös kiinostaa kovasti tuo Mustiensuku. Enhän minä muuten olisi tätä tarinaakaan aloittanut  Laitoin tähän osaan kappaleen jälkeen välin (voisin laittaa noihin aikasempiinkin osiin kunhan jaksan). Kiitos kovasti kommentistasi!

A/N: Minulle on tainnut tulla tälläinen rutiini julkaista osa joka maananataina. Ei se taida ketään haitata. Minulla kuitenkin alkaa loppua nuo valmiiksi kirjoitetut osat joten jossakin vaiheessa saatta aikataulu vähän venyä. Pitemmittä puheitta päästän teidät lukemaan uutta osaa.

5.   Lajitteluhattu

Ovi lennähti auki. Oven takana seisoi mustahiuksinen noita. Hänellä oli yllään smaragdinvihreä kaapu. Hänen ilmeensä oli yhtä tiukka kuin hänen nutturansakin. Olin heti varma siitä, että sitä naista ei parane suututtaa.

”Ekaluokkalaiset”, jätti sanoi, ”professori McGarmiwa.”

Nimi sopii hänelle kuin nenä päähän. Garmiwa, Karmiva…

”Kiitos, Hagrid. Minä jatkan tästä eteenpäin”, nainen sanoi ja lähti johdattamaan meitä jonnekin minulle tuntemattomaan kohteeseen.

Professori McGarmiwa oli vienyt meidät johonkin pieneen kamariin. Huoneessa oli hyvin ahdasta, ja jouduin seisomaan melkein Ronin sylissä. En tiennyt yhtään miksi olimme siinä huoneessa.

”Tervetuloa Tylypahkaan”, professori McGarmiwa sanoi. ”Lukuvuoden alkajaispidot käynnistyvät tuota pikaa, mutta te voitte asettua omille paikoillenne suuressa salissa vasta kun teidät on lajiteltu tupiin. Lajittelu on erittäin merkityksellinen seremonia, koska koko sen ajan minkä te opiskelette täällä Tylypahkassa, teidän tupanne tulee olemaan ikään kuin perheenne. Te käytte tunneilla oman tupanne kanssa, nukutte oman tupanne makuusaleissa ja vietätte vapaa-aikaanne oman tupanne oleskeluhuoneessa. Neljä tupaa ovat nimeltään Rohkelikko, Puuskupuh, Korpinkynsi ja Luihuinen. Jokaisella tuvalla on oma ylevä historiansa ja jokainen on kasvattanut merkittäviä noitia ja velhoja. Niin kauan kun te olette Tylypahkassa, te ansaitsette menestyksekkäillä toimillanne pisteitä tuvallenne, kun taas rikkoessanne sääntöjä tupanne menettää pisteitä. Vuoden päättyessä se tupa, jolla on eniten pisteitä, palkitaan pokaalilla, mikä on suuri kunnia. Toivon, että jokainen teistä tuottaa mainetta sille tuvalle, josta tulee omanne. Lajitteluseremonia alkaa muutaman minuutin kuluttua muun koulun edessä. Ehdottaisin, että te kaikki siistiydytte odotellessanne niin hyvin kuin pystytte.”

Yritin suoristaa ryppyistä kaapuani parhaani mukaan. Suin hermostuksissani kurittomia kiharia hiuksiani parempaan asentoon. Ihan sama. Ei kukaan minua katso. Niinpä lopetin yritykseni tehdä itsestäni hieman edustavamman näköisen. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin Harryn yrittävän siistiä tukkaan, mutta sitä pehkoa ei taltuteta ilman suurta määrää vahaa. Hermione huomautti happamalle Ronille tämän nenänpäässä olevasta tahrasta, jota Ron yritti nyt puhdistaa parhaansa mukaan.

McGarmiwa sanoi jotain, mutta en kuunnellut. Sitten professori jätti meidät siihen aivan liian pieneen huoneeseen. Odottelu olisi ollut muuten tylsää jos seinän läpi ei olisi liukunut muutama haamu. Jotkut kiljahtivat säikähdyksestä. Itse minä vain tuijotin niitä ihaillen. Millaistakohan olisi olla haamu?

Onneksi McGarmiwa tuli hakemaan meidät juuri ennen kuin meinasin lähteä itsekseni vaeltelemaan ympäriinsä Tylypahkaa (mitä minä malttamattomalle luonteelleni mahdan). Hän komensi meidät jonoon. Menin Ronin taakse seisomaan. Taakseni tuli joku tyttö jolla oli tummanruskeat hiukset ja ne olivat korkealla ponihännällä. McGarmiwa marssitti meidät jonossa eteisaulan poikki suureen saliin.

Kuulin taas ihastuneita huokauksia, mutta en jaksanut välittää niistä. En edes vilkaissut salia vaan tuijotin tarkkaavaisesti McGarmiwaa joka nosti nelijalkaisen jakkaran meidän eteen. Sitten hän laski sen päälle hyvin likaisen ja rispaantuneen velhohatun. Ei kauheasti innostanut laittaa sitä päähän.

Yhtäkkiä hattuun repeytyi suun tapainen aukko ja se alkoi laulaa:
Moni hattu päältä kaunis,
mut sille en pane painoa,
vaan itseni oitis syön, joku muu
jos paremmin käyttää aivoa.
Pyh sanon mustille knalleillenne
ja korkeille silintereillenne,
sillä Tylypahkan lajitteluhattu oon
ja näytän taivaan merkit niille.
Ei salata mitään minulta
voi sisäänsä sun polla,
siis sovita mua, niin kerron
missä sun kuuluu olla.
Ehkä kuulut Rohkelikkoon, jos
sydämes urhoollinen on,
on sinulla ritarin uskallus
ja olet kumman peloton.
Ehkä luontosi rehti Puuskupuh,
sinuun aina voi luottaa,
ei malttisi petä ja aherrus sulle
vain silkkaa iloa tuottaa.
Kenties viisas Korpinkynsi
on koti sun alttiin mielen.
Siellä älykkäät ja terävät oppii
yhdessä taikuuden kielen.
Tai voihan olla että Luihuisesta
sä löydät ystävät aidot.
Ovelat velhot ei keinoja kaihda,
ovat tarpeen kaikki taidot.
Siis sovita minua! Älä pelkää!
Äläkä hermoile, nipo!
Olet turvassa käsissäni (oli niin tai ei):
mä olen miettivä pipo!

Taputin kaikkien muiden oppilaiden mukana. Hattu kumarsi jokaiseen pöytään päin (jokaisella tuvalla on yksi pitkä pöytä) ja asettui tuolille liikkumattomaksi. Draco oli puhunut totta. Huokaisin helpotuksesta. Ei siis tarvitsisi alkaa loitsia tai mitään. Vilkaisin Dracoa joka seisoi minusta seitsemän tai kahdeksan ihmisen päässä. Hän näytti melko rauhalliselta. Hän taisi olla aika varma tuvastaan. Olisinpa minäkin.

”Kun luen nimenne, te panette hatun päähänne ja istutte pallille lajiteltavaksi”, professori McGarmiwa sanoi. Hän alkoi lukea pergamentti kääröä ja vuoron perään lapsia meni lajiteltaviksi. Takanani seisova tyttö meni melkein heti. Hän oli Susan Bones. Joka kerta kun hattu kajautti tuvan mihin lapsi meni, sen tuvan oppilaat alkoivat osoittaa suosiota.

Harmikseni ja varsinkin Ronin harmiksi, Hermione Granger lajiteltiin Rohkelikkoon. En kyllä ymmärtänyt tuota ”miettivää pipoa”. Hermionehan on täydellinen Korpinkynsi näsäviisauksineen ja hikkeyksineen. Neville-sammakkopoika meni myös pitkän odottelun jälkeen Rohkelikkoon.

”Draco Malfoy.”
  
Draco marssi rehvakkaasti jakkaralle. Hän ei ehtinyt laittaa hattua kunnolla edes päähänsä kun se kiljaisi. ”LUIHUINEN!”

Jotenkin minä arvasin aivan oikein.

Draco meni Crabben ja Goylen luo ja näytti tyytyväiseltä tupaansa ja varsinkin itseensä.
  
Malfoy, Musta. Eih, kohta on minun vuoroni, hermoilin ja nielaisin hermostuneena. Kuulin McGarmiwan kutsuvan Alice Moonin lajiteltavaksi. En kuullut edes minne tyttö pistettiin. Olin aivan liian hermostunut. Seuraava asia jonka kuulin oli oma nimeni. ”Selena Musta.”
  
Kävelin tärisevin askelin jakkaralle. Kuulin useiden luihuisten supisevan.
  
”Varmasti hän tulee tänne.”
”Varma luihuinen.”
”Kaikki Mustat tulevat Luihuiseen.”

Loistavaa. Joudun samaan tupaan jossa Voldemortkin varttui, ajattelin masentuneena.

Nostin hatun jakkaralta ja sujautin sen päähäni. Istahdin jakkaralle ja aloin kuunnella hatun muminaa. ”Hankala tapaus pakko myöntää. Ei kuitenkaan Puuskupuhiin. Siitä olen varma. Rohkeutta ja älyä löytyy. Eikä välitä kauheasti säännöistä. Lahjoja löytyy paljonkin. Kunnianhimoinen ja ylpeä. Luihuiseen sopiva yksilö pakko myöntää, vieläpä puhdasverinenkin. Ei, ei sittenkään, aivan liian suuri halu toimia oikein ja hän on pohjimmiltaan aika hyväsydäminen. Hmm… Rohkelikko vai Korpinkynsi… Tiedonhaluinen… Ei sittenkään Korpinkynteen. Hän on liian tyhmänrohkea”, hattu mutisi.

”ROHKELIKKO!” se karjaisi lopulta.
  
Muutama luihuinen erehtyi taputtamaan, mutta sitten he tajusivat, ettei minua lajiteltukaan heidän tupaansa. Rohkelikot olivat aivan ällistyneitä ja hetken salissa vallitsi hiljaisuus. Se teki minut vaivautuneeksi. Otin hatun pois päästäni ja nousin ylös horjuen. Kun olin laskenut hatun takaisin jakkaralle, rohkelikot näyttivät tajunneen mitä oli tapahtunut sillä he alkoivat taputtaa. Eivät kuitenkaan niin innoissaan kuin muiden kohdalla. En kuitenkaan jaksanut välittää. Mustille ei taida olla parempaakaan tarjolla jollei mene Luihuiseen.
  
Kipitin huojentuneena rohkelikkojen pöytää kohti. Vilkaisin nopeasti sivusilmällä luihuisten pöytään ja näin Darcon tyrmistyneen ilmeen. Se sai mielialani laskemaan hiukan. Oliko se nyt noin ihmeellistä? Käänsin vikkelästi katseeni takaisin rohkelikkohin. Menin istumaan lähimmälle vapaalle paikalle ja huomasin, että vieressäni oli Hermione jonka edessä oli joku Weasleyn veljeksistä. Luultavasti Percy.

Juuri tätä minun tuuriani. Istahtaa hikipinkojen saastuttamalle alueelle, ajattelin harmistuneena. Tosin olin minäkin huolestuttavan lähellä samaa tuomiota. Mitä se hattu olikaan sanonut… ”Älykäs. Tiedonhaluinen. Korpinkynsi.” Kylmät väreet hiipivät selkääni pitkin. Se oli ollut tosi lähellä.
  
En jaksanut omia ristiriitaisia ajatuksiani ja niinpä päätin napsauttaa aivoni pois päältä ja käännyin katselemaan tylsistyneenä loppujen ekaluokkalaisten lajittelua.
  
Toivottavasti Harry ja Ronkin päätyivät Rohkelikkoon, oli ensimmäinen ajatus kun uskalsin taas ajatella. En todellakaan halunnut olla yksin Hermionen kanssa samassa tuvassa. Voisin vaikka muuttua samanlaiseksi hikeksi kuin hän! Se olisi kamalampaa kuin Luihuiseen joutuminen (tai ainakin melkein).
  
Minun kai ei tarvitse mainita sitä, etten kuunnellut taaskaan paljon mitään. Odotin vain innoissani tai kauhuissani uusien kavereitteni lajittelua. Olin siis aika yllättynyt kun kuulin McGarmiwan kajauttavan ilmoille kaksi sanaa, jotka saivat aikaan saliin vahvimman reaktion koko iltana.
  
”Harry Potter.”
  
Ensin kaikki hiljenivät. Sali oli vieläkin hiljaisempi kuin silloin milloin minut oli lajiteltu Rohkelikkoon. Nyt sali oli hiiren hiljaa. Hetkenkuluttua kun ihmiset alkoivat tajuta mitä he olivat kuulleet, alkoi mahdoton supina ja höpötys. Melkein jokaisen oppilaan äänestä kuulsi pieni utelias sävy. Itse pidin suuni supussa ja seurasin herkeämättä kun tuo pieni mustahiuksinen poika käveli jännittyneenä ja hieman kalvenneena kohti lajitteluhattua. Väläytin hänelle rohkaisevan hymyn kun hänen katseensa havaitsi minut. Hän hymyili heikosti takaisin. Harry nappasi haparoiden rispaantuneen hattuvanhuksen ja veti sen päähänsä. Harry näytti huvittavalta hattu päässään. Se oli niin iso, että se peitti hänen silmänsä ja Harryn silmälasit liukuivat hänen nenänpäähänsä.
  
En varmaan räpäyttänyt kertaakaan silmiäni odottaessani hatun tuomiota. Olin varmaan kaikista hermostunein kaikista oppilaista. Okei, saattoi Ronkin hermoilla, mutta hän ei vielä tiennyt omaa tupaansa joten hänen ei pitäisi olla niin huolestunut!
  
Ole Rohkelikko. Ole Rohkelikko. Ole Rohkelikko, hoin mielessäni kokoaika tuota yhtä typerää lausetta. Yhä uudelleen ja uudelleen. Aivan kuin siitä olisi ollut muka apua! En kuitenkaan voinut itselleni mitään ja jouduin tyytymään omaan typerään pakkomielteeseeni.
  
”ROHKELIKKO!” kuului kiekaisu hatun repeytymän näköisestä suusta.
  
Huokaisin helpotuksesta. Kukaan ei kuitenkaan kuullut sitä, sillä jok’ikinen rohkelikko hakkasi käsiään toisiaan vasten, kiljui, huusi, vislasi, karjui, leveili, lauloi tai mitä ikinä he olivat hurmiossaan päättäneet tehdä. Itse hyppäsin pystyyn ja läpsyttelin käsiäni ja hihkuin innoissani. Kuulin Fredin ja Georgen huutavan suu iloisessa virneessä. ”Me saatiin Potter! Me saatiin Potter!” Percy meni kättelemään Harrya mahtipontisesti ja hymyili tälle ylpeänä. Virnistin Harryn hämmentyneelle ilmeelle. Hän huomasi minut ja pujahti Percyn ohi ja kipitti nopeasti minun luo ja lysähti voipuneena viereeni. Harryn edessä istui röyhelöpaitainen haamu joka päätti säikäyttää Harryn pahemman kerran taputtamalla häntä käsivarteen.
  
Olin sanoinkuvaamattoman helpottunut. Minun ei tarvitsisi olla yksin Hermione-hiken ja Neville-sammakkopojan kanssa samassa tuvassa! Harry pelasti minut hikkeilyltä ja sammakkoilulta (Olenko koskaan kertonut, että minulla on erittäin omituisia sanoja joista kenelläkään ei ole hajuakaan?).
  
Jäljellä oli vain kolme oppilasta. Katselin kun Lisa Turpin lajiteltiin Korpinkynteen. Tyttö näytti olevan helpottunut ja melkein juoksi istumaan korpinkynsien pöydän keskivaiheille. Sitten kuulin taas McGarmiwan äänen. ”Ronald Weasley.”
  
Ronald? Onko Ronin oikea nimi Ronald? Hih hii! Okei, ei se nyt niin huvittava nimi ole, mutta silti! Jos Ron joskus alkaa käydä hermoille voisin hieman kiusata häntä tuolla ihastuttavalla nimellä. Ronald… hihii.
  
Ron näytti erittäin huonovointiselta. Hänen kasvonsa vihersivät ja se ei sopinut lainkaan hänen punaisiin hiuksiin. Toivoin kovasti ettei Ron oksentaisi. Se olisi ollut tosi noloa. Eikä Ron sitten saisi rauhaa minulta koko iltana. Muistuttelisin hänelle niin, ettei hänellä olisi edes mahdollisuutta unohtaa. Oikeastaan, tarkemmin ajatellen Ron voisi oksentaa. Se alkoi kuulostaa jo aika hauskalta ajatukselta.
  
Ron hoiperteli pallille ja otti hatun varovasti siltä ja sujautti päähänsä. Hän ehti juuri ja juuri istahtaa pallille kun hattu jo huusi. ”ROHKELIKKO!”
  
Hyppäsin taas tuolilta ja aloin taputtaa innoissani. Muitten rohkelikkojen – lukuun ottamatta Harrya – reaktiot eivät olleet niin näyttäviä. En kuitenkaan välittänyt. Kaksi ystävääni oli tullut samaan tupaan eikä olisi enää pelkoa hikipingoksi muuttumisesta. Pitkästä aikaan tunsin itseni hyvin onnelliseksi.
  
Ron meni istumaan Harryn viereen ja huoahti helpottuneena. Percy kehui Ronia tapansa mukaan erittäin ärsyttävän ylpeällä ja mahtipontisella äänellä. Luoja, voiko ärsyttävämpää tyyppiä ollakaan? Jännää kun Percy on aivan erilainen kuin Ron ja varsinkin Fred ja George. Percy ja kaksoset ovat kuin päivä ja yö! Jos he eivät olisi kaikki punahiuksisia pisamanaamoja en uskoisi heidän olevan mitään sukua keskenään.
  
Hymyilin Harrylle ja Ronille leveästi ja varmasti näytin typerän onnelliselta. En enää vaivautunut kääntymään katsoakseni viimeisen oppilaan lajittelua. Kuulin McGarmiwan kutsuvan poikaa Blaise Zabiniksi. Velhoilla on muuten todella huvittavia nimiä. Kuka antaa lapselleen nimeksi Blaise? Ei ainakaan kukaan normaali ihminen. En kuullut mihin tupaan poika lajiteltiin, mutta kuulin luihuisten suosion osoitukset joten päättelin siitä Zabinin päätyneen kyseiseen tupaan.
  
McGarmiwa rullasi pergamenttikäärön kasaan ja nosti lattialta jakkaran ja lajitteluhatun. Sitten hän katosi samasta ovesta ulos mistä olin tullut sisälle kaikkien muittenkin ensimmäistä vuotta aloittavien kanssa.
  
Albus Dumbledore nousi ylös tuoliltaan joka sijaitsi salin etuosassa korokkeella kaikkien opettajien keskellä. Hän näytti samalta kuin Viistokujalla, hänellä oli päällään vain eri kaapu. Hän hymyili säteilevästi. Olisi varmasti hämmentävää nähdä tuon miehen kasvoilla jokin muu ilme kuin tuo ainainen hymy. Rehtori levitti kätensä tervetuloeleenä ja katsoi jokaista pöytää vuoron perää.

”Tervetuloa!” hän sanoi. ”Tervetuloa aloittamaan uusi lukuvuosi Tylypahkassa. Ennen kuin rupeamme juhlimaan haluaisin sanoa muutaman sanan. Ja ne ovat: Taukki! Vollotus! Kummallisuus! Nipistys! Kiitos!”
  
Sitten hän istuutui takaisin paikalleen ja kaikki taputtivat ja hurrasivat. Taputin kaikkien mukana, mutta paljon hajamielisemmin kuin muut. Mitä hittoa hän oli noilla sanoillaan tarkoittanut? Minulla oli tainnut mennä jotakin ohi tai sitten minä olin vain jälkeen jäänyt. Tai sitten Dumbledoren ajatuksen juoksu on sen verran omituista, ettei minun kaltainen voisi sitä ymmärtää.
  
Lopetin kuin seinään rehtorin lausahdusten analysoinnin kun huomasin kultaisille vadeille ilmestyneet ruoat. En ollut koskaan nähnyt mitään niin herkullista. Ruoat tuoksuivat sata kertaa paremmilta kuin ne orpokodissa tarjottavat mössöt. Oli paahtopaistia, uunikanaa, lampaan- ja porsaankyljyksiä, makkaroita, pekonia ja pihviä, keitettyjä perunoita, paistettuja perunoita, ranskalaisia perunoita, perunamuusia, herneitä, porkkanoita, kastiketta, ketsuppia ja kumma kyllä myös minttukarkkeja. Ne taisivat olla joku Dumbledoren keksintö. Vaikuttivat aivan siltä. Vilkaisin opettajien pöytään ja huomasin heti Dumbledoren joka nappasi muutaman minttukaramellin ja piti ne poskeensa. Minussa taitaa olla selvännäkijän vikaa.
  
Ladoin lautasen täyteen kaikkea. Siinä oli melkoinen vuori ruokaa, mutta se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna Ronin Mount Everestiin. Poika söi vieläpä kaiken, siis ihan kaiken. Minneköhän tuo kaikki ruoka oikein menee? Onnistuin ahtaamaan kaiken sisääni koska en ollut syönyt sinä päivänä lainkaan lämmitä ruokaa. Tosin ruoan herkullisuudellakin saattoi olla osansa asiassa.  
  
Tutustuin samalla syödessäni muihinkin rohkelikkoihin. Hermione oli juuri sellainen minkälaiseksi hän oli soittautunut junassa; hikipinko, kaikkitietävä sääntöfriikki. Okei tuo oli ilkeästi sanottu, mutta minä en ole koskaan ollut mikään pikku enkeli. Saatan olla välillä ystävällinen ja hymyilen herttaisesti, mutta kuitenkin ajattelen itsekseni kuin törppö tuo henkilö on.

Neville-sammakkopoika asui isoäitinsä luona. Meinasin kysyä häneltä syytä siihen, mutta päätin pitää suuni tukossa, sillä syy saattoi olla henkilökohtainen (en minäkään halunnut, että minulta kysytään miksi asun orpokodissa). Olen minäkin joskus huomaavainen, siis joskus. Tutustuin myös Seamus Finniganiin joka oli jästisyntyinen ja Dean Thomasiin joka piti kovasti huispauksesta. Kaikista erikoisin oli kuitenkin aave, joka oli taputtanut Harrya käsivarteen kun hänet lajiteltiin Rohkelikkoon. Hän oli Rohkelikon tupakummitus. Hänellä oli mahdottoman pitkä nimi jota ei kukaan muu kuin hän itse pysty muistamaan. Kaikki kutsuivat häntä melkein päättömäksi Nickiksi. Häneltä oli yritetty katkaista kaula mutta sen katkaisija olikin päättänyt jättää katkaisun puoli tiehen. Minun kävi sääliksi häntä. Hänen kuolemansa oli varmasti ollut tuskallinen.
  
Minulla oli varsin mukavan täysi olo kun loput ruoista haihtui pois. Lautaset säihkyivät kauniisti puhtauttaan tuhansien kynttilöiden valossa, mutta en ehtinyt ihailla sitä kovin pitkään, koska ne täyttyivät silmänräpäyksessä aivan ihanilla jälkiruoilla. En ollut varmasti koskaan nähnyt niin paljon herkullisia piiraita, kakkuja, jäätelöitä, leivoksia, hyytelöitä, vanukkaita ja marjoja… Niitä oli vieläpä kaikkea mahdollista makua!
  
En osannut päättää mitä söisin, niinpä päätin latoa taas lautaselle sitä sun tätä. Vaikka olin jo aika täynnä en mahtanut jälkiruokien ihanalle kutsulle mitään. Olin keskustellut vilkkaasti kaikkien kanssa, mutta heti kun keskustelu kääntyi perheisiin, vaikenin omituisesti. En puhua pukahtanut koko aikana, eikä Harrykaan sanonut mitään. Onneksi kukaan ei kysynyt mitään minulta, sillä se olisi ollut varmasti kaikista loistavin tapa masentaa jokainen kuuntelija.
  
Kuuntelin kuitenkin kaikkien kertomuksia perheistään kiinnostuneena. Jonkun joka on elänyt koko elämänsä perheen kanssa, on varmasti omituista kuulla, että olin aika pihalla asioista jotka liittyvät perhe-elämään. Se oli kuitenkin totta. Yritin kuitenkin oppia parhaani mukaan jotta jos joku päivä minulla olisi perhe, niin en olisi aivan niin kujalla kuin olin nyt.
  
”Aih!” Harry ähkäisi ja läimäisi kätensä otsalleen, itse asiassa juuri hänen arpensa kohdalle.  
”Mikä on, Harry?” kysyin huolestuneena ja vilkuilin hänen arpeaan.
”E-ei mikään”, Harry mutisi ja laski kätensä otsaltaan.
  
Hah! Luuleeko hän tosiaan että minä menisin tuohon? Tuijotin häntä epäluuloisena pitkän tovin ja senkin jälkeen kun lopetin tuijottamisen, vilkuilin häntä vähän väliä. Sattuukohan tuollaisiin kirousarpiin useinkin? Tuntuu kuitenkin vähän hassulta, että niinkin vanha arpi voisi tulla yhtäkkiä kipeäksi. Tai sitten sitä arpea ei sattunutkaan vaan minä kuvittelin kaiken. Se ei olisi kylläkään aivan ensimmäinen kerta.
  
”Kuka tuo opettaja on, joka juttelee professori Oraven kanssa, Percy?” Harry kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Ai, sinä tunnet jo Oraven, vai? Ei ihme, että hän näyttää noin hermostuneelta, hänen vieressään on professori Kalkaros. Kalkaros opettaa taikajuomia, vaikkei tahtoisi – kaikki tietää, että hän havittelee Oraven työtä. Tietää tosi paljon pimeyden voimista, Kalkaros siis”, Percy selitti ja kääntyi takaisin keskustelemaan Hermionen kanssa valinnaisaineista.
  
Olin taas ihan pihalla. Olen tunnetusti erittäin utelias ja tiedonhaluinen persoona joten en mahtanut itselleni mitään kysyessäni Harryltä. ”Kuka heistä on Kalkaros. Entä Orave?”  
”Tuo jolla on rasvaiset mustat hiukset, koukkunokka ja kelmeä iho on Kalkaros ja taas tuo jolla on turbaani päässä on Orave”, Harry kertoi.

Vilkaisin heti Oravea kun kuulin sanan ”turbaani”. Tirskahdin huomatessani aika nuoren pelokkaan näköisen miehen. Onko velhoilla joku pakkomielle pukeutua niin naurettavasti? Siirsin katseeni Kalkarokseen. Hän oli juuri sellainen millaiseksi Harry oli hänet kuvaillut. Mies huomasi tutkivan katseeni ja katsoi minua koukkunenänsä vartta pitkin. Hän katsoi minua niin kuin jotakin tahraa aivan uusissa kengissä. En kääntänyt katsettani pois vaan tuijotin häntä uhmakkaasti takaisin. Mies käänsi katseensa pois minusta kun McGarmiwa puhutteli häntä. Minä voitin tuijotuskilpailun (onpa minullakin järkevät huvit…)!
  
Ahmin jäätelöä räjähdys pisteessä olevaan vatsaani. Melkein kaikki muut olivat jo syöneet, mutta en tietenkään välittänyt siitä, eikä näyttänyt Ronkaan joka otti ties kuinka monennen omenapiirakan palasen lautaselleen.
  
Sohaisin tyhjää lautasta lusikallani. Tuijotin silmät pyöreinä nyt putipuhdasta lautasta jolla oli sekunti sitten ollut vielä nokare jäätelöä. Ronin piirakkakin oli kadonnut ja hän näytti yhtä äimistyneeltä miltä minusta tuntui. Vilkuilin ympärilleni nähdäkseni muitakin saman kohtalon kokeneita. Taisin näyttää hyvin kysyvältä sillä Percy alkoi selittää kaikkea turhanpäiväistä kotitontuista ja keittiöstä, en jaksanut kuunnella edes ensimmäistä tavua. Onneksi Percy vaikeni Dumbledoren noustua jälleen seisomaan. Käänsin katseeni kiinnostuneena rehtoriin. Koko sali toimi samoin eikä kukaan inahtanutkaan. Miehellä oli loistava auktoriteetti. Vanhan kouluni opettajat olisivat olleet varmasti älyttömän kateellisia.
   ”Öhöm – sanoisin vielä muutaman sanan nyt kun olemme saaneet syödäksemme ja juodaksemme. Minulla on teille muutama ilmoitusasia näin lukukauden alkajaisiksi.”
   Minun kiinnostukseni laski kuin lehmän häntä. Hän pälätti jotain kielletyistä tavaroista ja kaikesta muusta kielletystä. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos en kuuntelisi nyt, voisin syyttää tietämättömyyttä kun toimin vastoin sääntöjä. Silloin en ainakaan valehtelisi. Tosin kaikki opettajat eivät mene siihen, mutta toivossa on hyvä elää. Korvani poimivat sanan ”huispaus”, mutta heti kun muistin sen olevan kiellettyä ekaluokkalaisilta, löin korvani lukkoon.
  
Sitten lauloimme koulunlaulun. En tiennyt sanoja, mutta onneksi Dumbledore loihti ne ilmaan kultaisella koukeroisella kaunokirjoituksella. Saimme itse valita laulun sävelmän ja minä itse valitsin Jaakko kullan. Ainakin siinä on helppo melodia enkä onnistuisi sekoilemaan sen kanssa. Silti minusta tuntui, että Hermione irvisteli laulusuoritukselleni. Minulla ei ole mikään paras lauluääni.
  
Vihdoinkin Dumbledore päästi meidät menemään. Minulla ei ollut hajuakaan minne minun täytyisi lähteä, mutta onneksi Percy joka oli kuulemma Rohkelikon valvojaoppilas (hän oli maininnut sen ruokailun aikana varmaan viidesti) ohjasi ekaluokkalaiset tupaan.
  
Kävelimme ties kuinka monien käytävien halki ja menimme useiden kuvakudosten läpi. Menimme ylös ja alas eri rappusia pitkin. Eikä siinä vielä kaikki. En seurannut lainkaan minne Percy meitä johdatti. Toisin sanoen, minulla ei ollut harmainta aavistustakaan missä me olimme. Miten minä koskaan oppisin kulkemaan näin sokkeloisessa linnassa?

Olin lisäksi älyttömän väsynyt. Tavallisesti orpokodissa jouduin valvomaan toivottoman pitkään, että saisin unta. Päivä oli ollut tosin pitkä ja raskas ja oli syönyt itseni enemmän kuin ähkyyn. Olin syystäkin niin kuolemanväsynyt.  

Me törmäsimme koulun räyhähenkeen, Riesuun. Hän oli erittäin huvittavannäköinen ukkeli ja hän leijui ilmassa. Hän leijutti kävelykeppejä ilmassa ja hakkasi niillä Percya ja tietenkin minä nauroin (kyllä minä yritin olla nauramatta, mutta se oli silkka mahdottomuus). Koko loppumatkan Percy tuijotti minua murhaavasti silmälasiensa takaa.
  
”Perillä ollaan”, Percy hihkaisi, kun me olimme erään muotokuvan luona joka esitti hyvin lihavaa naista vaaleanpunaisessa silkkileningissä. Nainen tarkkaili meitä hetken ja sitten hän sanoi. ”Tunnussana.”
”Menköhön hirmustus”, Percy sanoi selkeästi artikuloiden ja muotokuva aukesi. Sen takan oli aukko jota kautta meidän täytyi kömpiä jotta pääsisimme tupamme oleskeluhuoneeseen.
  
Vilkaisin nopeasti oleskeluhuonetta. Se oli varsin mukavannäköinen ja siellä oli mahdottoman kutsuvan näköiset upottavat nojatuolit. Tahdoin kovasti mennä nukkumaan yhdelle niistä. Vaikkapa sille joka oli takan edessä.
  
Onneksi joku tyttö jonka Percy sanoi olevan myös valvojaoppilas, ohjasi meidät pitkin kierreportaita ylös makuusaliin. Minun kanssa samassa makuusalissa oli Hermione (jippii), Lavender Brown ja Parvati Patil. Huoneessa oli neljä pylvässänkyä, joissa jokaisessa oli syvänpunaiset sametti verhot. Matka-arkut oli tuotu junasta ja minä menin etsimään omaani. Se löytyi nopeasti erään sängyn vierestä. Valitsin sen omaksi sängykseni, mutta valitettavasti Hermionen sänky oli aivan minun sängyn vieressä. Täytyy siis toivoa, että tyttö ei olisi niin ärsyttävä kuin mitä minä hänen ymmärsin olevan.
  
Kaivoin matka-arkustani yöpukuni. Sujautin sen päälleni ja hautauduin sänkyyni. Sänky oli mukavan lämmin ja suljin silmäni. Aloin kerrata päivän tapahtumia mielessäni.
  
Olin saanut paljoin lisätietoja vanhemmistani. He olivat puhdasverisiä. Aivan kuten Draco oli arvelukin. Valitettavasti se oli ainut hieman positiivinen asia jonka olin heistä kuullut. En ollut enää varma halusinko ollenkaan tietää keitä minun vanhempani olivat. Minua ei todellakaan kiinnostanut tietää, että olivatko vanhempani murhaajia vaiko vain Voldemortin kannattajia. Minulle kumpikin oli aivan yhtä pahoja. Päätin kuitenkin olla ajattelematta heitä. He eivät olleet sen arvoisia. Lupasin itselleni olla ottamatta selvää heistä ainakaan vähään aikaan. Olisin onnellisempi ilman sitä tietoa.

No, onnistuinkin siinä suhteellisen pitkään. Minun olisi kuitenkin pitänyt muistaa, että totuutta on mahdotonta juosta karkuun loputtomiin.

[Oblivian]

Nyt on niin kiire etten kerkeä hirveästi kommentoida mutta tämmöinen kämmi sieltä löytyi:

Ron meni itumaan Harryn viereen ja huoahti helpottuneena

Tarvitseeko edes sanoa? Nauroin kylläkin aika kivasti...

Kokonaisuudessaan kiva luku, naurahdin tuolle kodalle jossa Selena (Tällä kertaa oikein kirjoitettu ja luettu:D ) naureskeli Ronin nimelle. Minulla on aika vahva epäilys Selenan vanhemmista. Jatkoa! (kärsimätön ihminen....)

[Ruskapoika]

Oli minulla jo aikaisemminkin ollut aie lukea tämä, mutta aina kun olin aloittamassa piti lähteä jonnekin ja sitten myöhemmin en muistanut Tuo lajittelu oli kirjoitettu hauskasti ja tirskuin täällä vähän väliä(väsynyt, mikä väsynyt). Tuijotuskilpailu Severuksen kanssa! Miekin haluun OwO

Minulla on aika vahva epäilys Selenen vanhemmista.

Höh! Olisipa minullakin... Itsellä taas lyövät aivon tuon arvoituksen kanssa täysin tyhjää onhan yks vaihtoehto Sirius tietysti, mutta silti...

Minä kiitän ja kumarran uudesta luvusta ja pyydän taas jatkoa ja voisin ajatella paluuta ruotsin kirjojen pariin...

~Ruskapoika

[Amaril]

Oblivian, nauroin itsekin tuolle itumis-kohdalle. Kaikkea sitä kirjoittaakin epähuomiossaan... Toivotaan, että et kuitenkaan ihan nappiin heitä arvaa. Silloinhan minun yllätykseni ei oikein onnituisi. Kiitos kommentista!

Ruskapoika, en kyllä yhtään tiedä mistä repäisin tuon tuijotuskilpailu-kohdan... Kiva, että onnitun naurattamaan ihmisiä! Pikku vihjeitä Selenan vanhemmista alkaa tulla tästä osasta lähtien. Kiitos kommentistasi!

A/N: Olen saanut kirjoitusintoni takaisin ja sain kirjoitettua aika hyvin viikonloppuna. Ilmestymistahti ei ole siis ainakaan vähään aikaan muuttumassa. Jokatapausessa: osaan.


6.   Vankikarkuri

Noin kaksi vuotta myöhemmin

Miksi ihmeessä pitää olla kesäloma? Tuo yksi ja sama kysymys pyörteili päässäni yhtenä heinäkuun päivänä. Aurinko paistoi iloisesti, mutta minä makasin vain sängylläni ja tuijotin kattoon. Silloin kun en vielä tiennyt mitään toisesta maailmasta – velhomaailmasta – johon olin sekaantunut pari vuotta sitten, olisin ollut sillä hetkellä ulkona pelaamassa jalkapalloa tai kiipeilemässä puiston puissa. En tiedä mikä minussa muuttui, mutta enää en tee mitään sellaista. En tarkoita sitä, että en haluaisi, päinvastoin! Olisi mukavaa potkia palloa ystävien kanssa… Siinäpä se! Ystävät! Minulla ei ole enää ystäviä jästimaailmassa.
  
Kun tulin ensimmäisen vuoden jälkeen Tylypahkasta takaisin orpokotiin, kaikki oli muuttunut. Olin ihan jäljessä kaikissa jutuissa ja Morgan oli saanut uusia kavereita. Ei siinä mitään, tulen aika hyvin toimeen kaikkien kanssa ja olisin voinut tutustua heihin. Se ei ollut ongelma. Ongelma oli Morgan. Hän oli muuttunut. Ja tämä uusi Morgan ei ollut minun makuuni.
  
En ollut tunnistaa häntä kun näin hänet ensimmäisen kerran muodonmuutoksen jälkeen. Hänen ennen maantienruskeat hiukset oli vaalennettu ja hän oli töhrinyt kasvonsa liian paksulla meikkikerroksella. Mistä lie nekin hankittu, luultavasti hän oli varastanut ne jostakin tavaratalosta. Morgan puhui pelottavan samankaltaisesti kuin Pansy Parkinson (Parkinson on yksi törppö luihuinen. Emmekä tule lainkaan toimeen keskenämme.) ja kikatti kauheasti kun joku poika tuli lähettyville.
  
Oli minulla ollut muitakin kavereita. Vuosi oli kuitenkin ollut liian pitkä aika. He olivat jo ehtineet unohtaa minut tai alkaneet touhuta jotain muuta joka ei minua kiinnostanut. Esimerkiksi he ovat alkaneet pelata pleikalla jotain seikkailupelejä joissa täytyy pelastaa maailma. Uskokaa huviksenne, ettei sellainen ole oikeasti niin hauskaa mitä voisi kuvitella. No, onhan se jännittävää ja kaikkea, mutta silti… Olin menettää kahdella sellaisella reissulla ystäväni. Onneksi olimme onnistuneet niissä sen verran hyvin, että niissä oli kuollut vain pahiksia. Meillä oli käynyt joka kerta kauhea säkä!

Ei se kuitenkaan haitannut minua silloin. Edellisenä kesänä lähdin muutaman viikko loman alkamisen jälkeen Susanin Bonesin luo. Loppu kesästä menin Weasleylle jonne tuli myös Harry ja Hermione, joten en ehtinyt mädäntyä orpokodissa kovinkaan pitkään.

Nyt varmaan herää kysymyksiä kuka se Susan on. On siis pienen esittelyn paikka. Susan Bones on yksi puuskupuh. Hän on älykäs ja luotettava ystävä. Hänen ansiostaan minusta tuli hieman tyttömäisempi. Ei paljoa, vähän vaan. En ollut muuttunut poikatytöstä täystytöksi ja enpä usko koskaan niin tapahtuvankaan. Minulla on aina ollut enemmän poikia ystävinä kuin tyttöjä ja niin on edelleenkin.

Ennen hiukseni olivat ylettyneet vain muutama sentti olkapäitten alapuolelle. Nykyään ne ovat pari tuumaa pidemmät. Juttelimme myös tyttömäisemmistä asioista kuin jalkapallo (Hän ei tiedä edes mitä se on! Voitko kuvitella?) tai huispaus. Susan ei kuitenkaan ollut liian tyttömäinen, muuten en olisi tuhlannut aikaani häneen. Hänen ansiostaan lopetin myös valehtelun. En aivan kokonaan mutta ainakin väheni huomattavasti. Susan oli nimittäin erittäin tarkka. Hänestä tulee varmasti joku psykologi jos sellaisia edes on taikamaailmassa. Hän siis huomasi melkein poikkeuksetta kun valehtelin. Siitä seurasi tapahtumin sarja ja en enää valehdellut (niin kamalasti). Se on tosin välillä ärsyttävääkin. Hän on mahdottoman utelias ja utelee kunnes kerron hänelle tai loitsin hänelle kaninkorvat.
  
Tämä kesä oli kuitenkin erilainen. Weasleyt olivat menneet Egyptiin Billin, Ronin veljen, luo voitettuaan jossakin kilpailussa. Susan oli mennyt jonnekin Walesiin sukulaisten luo. Hermione taas oli lähtenyt Ranskaan kesäksi perheensä kanssa ja Harrylle en voinut edes kuvitella meneväni. Dursleyt eivät päästäisi minua edes heidän pihalleen. Olenhan sentään noita.  
  
Olimme kuitenkin lähetelleet kirjeitä aika tiheään tahtiin. Joku jästikin olisi varmasti huomannut sen jos osasi yhdistää useat pöllöt orpokodin läheisyydessä kirjeisiin. Kaikilla – paitsi minulla ja Harrylla – vaikutti olevan oikein hauska kesäloma. Weasleyt tutkivat joitakin pyramideja ja siitä Hermione oli aika kateellinen. Minusta tuntui kuitenkin siltä, että Ron olisi ollut mieluummin Hermionen tilalla uimassa Ranskan rannoilla. Susan taas vietti aikaansa serkkujensa kanssa jossakin heidän sukukartanossa. Vain Harryllä oli samanlainen kesä kuin minulla; vuoron perään loikoilua omassa huoneessaan ja sitten vaeltelua lähi seudulla. Erittäin hupaisaa.
  
Harryn kanssa kirjoittelu oli aika vaivalloista, sillä minulla ei ollut pöllöä. Harrylla tietysti oli hänen ihastuttava vähän huhuileva Hedwiginsä, mutta Dursleyt eivät antaneet hänen lähetellä kirjeitä sillä. Kun me halusimme lähettää toisillemme kirjeen, meidän täytyi lähettää se ensin Ronille tai Hermionelle heidän pöllöjensä mukana ja he lähettivät sen eteenpäin. Kirjeen vaihto oli aika hidasta enkä halunnut vaivata Ronia ja Hermionella liian useilla kirjeillä.

Olisin tietenkin voinut mennä Viistokujalle Postitoimistoon ja maksaa pienen summan jotta saisin käyttää pöllöä. Ongelmana oli siinä kuitenkin se, että minulla ei ollut rahaa.

Nousin ylös sängyltä, sillä aloin jo kyllästyä vanhojen aikojen muisteluun. Menin kaapilleni ja otin sieltä syntymäpäiväkortin jonka oli ostanut punnalla läheisestä tavaratalosta. Menin kirjoitus pöydälleni ja rustasin sen taakse syntymäpäivä toivotukset Harrylle. Sitten aloitin pitkän kirjeen ja toivoin, että Harry jaksaisi lukea sen. Laiton kortin ja kirjeen kirjekuoreen ja kiinnitin siihen postimerkin ja kirjoitin osoitteen. Tämä kirje menisi jästityylillä perille.
  
Sujautin kirjekuoren taskuuni ja päätin viedä sen postilaatikkoon. Löntystelin huoneestani ulos rappusille ja tömistelin ne alas äänekkäästi. Pujahdin ulko-ovesta ulos kadulle. Lähdin kävelemään tietä pitkin enkä taaskaan jaksanut miettiä missä olisi lähin postilaatikko vaan ajattelin kävellä ja toivoa, että törmäisin johonkin postilaatikkoon. Toiveeni toteutui ja minä kirjaimellisesti törmäsin postilaatikkoon. Pitäisi välillä keskittyä kävelemiseen eikä jekkujen suunnittelemiseen.

Sain siis kirjeen postitettua, mutta sen jälkeen olin taas vailla tekemistä. Tylsistyneenä aloin laahustella katuja pitkin ja suunnittelin taas mielessäni kieroja kepposia jotka aioin toteuttaa seuraavana vuonna Tylypahkassa Fredin ja Georgen kanssa.
  
Saattaa olla hieman outoa se, että olen puheitteni mukaan hyvissä väleissä Weasleyn kaksosten kanssa vaikka he loukkasivat minua verisesti ensimmäisenä vuonna Tylypahkan pikajunassa. Kaksoset kuitenkin katuivat tekoaan ja tulivat pyytämään anteeksi. Ron oli juuri silloin ollut siinä vieressä ja oli ollut ihme, että hänen silmän eivät pudonneet. Ei tainnut olla Fredin ja Georgen tapaista pyydellä anteeksi. Joka tapauksessa me alettiin pilalailla ja kehittelimme kaikkea Voron pään menoksi. Istuin aika useasti jälki-istunnossa ties minä kepposen takia mutta en kertaakaan katunut niiden tekemistä. Se oli nimittäin eri kivaa, kuten Viisikossa sanottaan.
  
Vaeltelin ympäriinsä vailla päämäärää. Se oli minun tapaistani. En kuitenkaan ikinä eksynyt. Olin niin usein kävellyt Lontoossa minne mieli teki, että osasin jo kulkea siellä vaivattomasti. En tänäänkään katsonut lainkaan minne jalkani minua kuljetti joten olin aika yllättynyt kun huomasin kadun toisella puolen tutun kyltin jossa luki isoin kirjaimin Vuotava noidankattila.
  
Jäin epäröimään keskelle tietä. En ollut käynyt Vuotavan noidankattilan lähelläkään muutamaan viikkoon, sillä Pansy Parkinson, arkkiviholliseni, oli perheineen majoittunut sinne vähäksi aikaa. Parkinsonit olivat päättäneet muuttaa uuteen ja hienompaan kartanoon. Niin ainakin kuulin kun hän kailotti siitä suureen ääneen Daphne Greengrassille Vuotavassa noidankattilassa. Kaikkosin heti paikalta kuullessani hänen kimeän äänensä. En todellakaan halunnut nähdä hänen mopsimaista naamaansa edes vilaukselta koko kesälomalla. Sillä silloin loma olisi totaalisesti pilalla. Päätin kuitenkin ottaa riskin ja menin Viistokujalle ja toivoin Parkinsonin muuttaneen uuteen typerään kartanoonsa. Ei niitten huonekalujen siirtämisessä niin pitkään voinut kestää.

Avasin oven ja luikahdin sisälle pubiin. Saksanpähkinämies hinkkasi liinalla lasia ja nyökkäsi nähdessään minut. Nyökkäsin takaisin ja vilkuilin pöytiä jos siellä näkyisi joku tuttu. Ei siellä tietenkään ollut ketään jolle olisin voinut suoda huomioni ja siksi lähdin takaoven kautta Viistokujalle.
  
Viistokujalla oli sopivan verran ihmisiä. Tylypahkan kirjeitä ei oltu vielä lähetetty joten tylypahkalaiset eivät olleet vielä ostoksilla. Näin kuitenkin yhden perheen tulevan ulos Ollivandersilta. Pojalle oli ostettu taikasauva jota hän ihasteli innoissaan. Muistelin sitä kun itse kävin Dumbledoren kanssa ostamassa koulutarvikkeita. Se sai hymyn nousemaan huulilleni.
  
Tutkin kauppojen näyteikkunoita ja kävin joissakin kaupoissa sisälläkin asti. En ollut ottanut yhtään rahaa mukaan, etten vain vahingossakaan ostaisi mitään. Olin saanut rahaa ennen kesäloman alkua McGarmiwalta. Muistin sanasta sanaan mitä hän oli sen käytöstä sanonut. ”Tässä on rahaa ensi lukukauden kirjoihin ja muihin koulutarvikkeisiin”, professori McGarmiwa oli sanonut ja hän oli painottanut sanaa koulu. ”Siinä on myös vähän, huomautan vähän rahaa ylimääräistä. Toivon, ettet käytä rahaasi turhuuksiin, sillä ensi vuonna saatat olla iloinen jos sinulla on pikkuisen ylimääräistä.”
  
Olin harvinaista kyllä päättänyt totella häntä ja olinkin tähän asti onnistunut siinä oikein mallikkaasti. Minulla ei ollut harmainta aavistustakaan mitä McGarmiwa oli tarkoittanut sillä, että olisin iloinen jos minulla olisi hieman ylimääräistä rahaa seuraavana vuonna. Tosin jaksanut miettiäkään sitä pahemmin.
    
Löysin aivan liian monta ihanaa esinettä ja yhden kirjan jonka olisin halunnut ostaa. Oli erittäin ärsyttävää olla niin köyhä. Eikö minun vanhempani muka antaneet minulle yhtään perintöä? Olin saanut sellaisen kuvan, että Mustat olivat rikkaita. Ei se ainakaan rahan puutteesta voinut johtua.

Kun astuin ulos Hienoja huispausvarusteita-nimisestä kaupasta minä potkaisin jotakin kilisevää. Katsoin maahan ja näin auringonvalossa kauniisti kiiltelevän kultaisen kaljuunan. Nostin sen maasta ja katsoin ympärilleni. Kukaan ei näyttänyt siltä, että olisi juuri hukannut kaljuunan. Niinpä minä pistin rahan taskuuni ja päätin mennä vähän shoppailemaan.
  
Ajattelin käydä ostamassa Kirman ja Japinan pilailuvelhopuodista jonkun pilailu vehkeen, vaikkapa röyhtäyspulveria. Olin juuri astumassa kaupasta sisään kun kuulin lehtipojan kailotuksen. ”Sirius Musta karkasi Azkabanista! Lue lisää Päivän Profeetasta!”
  
Sirius Musta? Jähmetyin kuin minuun olisi loitsittu kokovartalolukko. Aivoni löivät tyhjää. Musta? Missä olinkaan kuullut tuon nimen aikaisemmin? Pinnistin muistiani ja kuulin mielessäni jälleen Ollivandersin sanat jotka hän oli sanonut kaksi vuotta sitten. ”Musta? En tiennytkään, että on vielä jäljellä sinun ikäisiä Mustia. Kuvittelin, että suvun viimeinen toivo oli se viheliäinen Sirius Musta, joka sitten lopulta hankki tiensä Azkabaniin ja siellä hän tulee istumaan koko loppu ikänsä.”
  
Hänen se täytyy olla. Karannut Azkabanista? Mikä hiton Azkaban? Tunsin oloni taas kerran tyhmäksi. Päätin ostaakin lehden röyhtäyspulverin siasta. Menin lehtipojan luo ja ostin lehden. Vaikka olin päättänyt olla selvittämättä vanhempieni henkilöllisyyttä en siltikään voinut vastustaa kiusausta tietää heistä enemmän. Olen liian utelias, pakko myöntää.
  
Lehden etusivulla oli iso kuva miehestä jolla oli vahamaiset kasvot jotka muistuttivat hyvin paljon pääkalloa. En jäänyt sen pidempää tukimaan kuvaa vaan istuuduin penkille ja aloin lukea artikkelia.

SIRIUS MUSTA KARANNUT AZKABANISTA!
Sirius Musta, kaikkien aikojen pahamaineisin Azkabanin linnoituksen vanki karkasi Azkabanista eilen illalla. Hän on ensimmäinen koskaan sieltä karannut. Vielä ei tiedetä kuinka Musta on päässyt pakenemaan vankilasta. Hänellä ei ollut lainkaan taikasauvaa ja siksi aurorit ovat ymmällään. On kuitenkin arvailtu, että hän käytti jotain hänen-joka-jääköön-nimeämättä opettamia pimeitä taikuuksia.
     ”Me teemme kaikkemme vangitaksemme Mustan uudestaan”, Taikaministeri Cornelius Toffee kertoi meille tänä aamuna.
     Taikaministeri on kertonut jästien pääministerille Mustan paosta. Hän sanoi, että Mustalla on ase (metallista taikasauvaa muistuttava esine, jolla jästit tappavat toisiaan). Taikamaailma pelkää samanlaista verilöylyä kuin kaksitoista vuotta sitten, jolloin Musta murhasi kolmetoista ihmistä yhdellä kirouksella. Lisää voitte lukea sivuilta 2-5.

En halunnut lukea enempää. Olin varmasti kalvennut huomattavasti. Tosin en ollut varma oliko se edes mahdollista kun olin jo niin kalpea ennestään. Käteni tärisivät kun laskin lehden syliini. Ei, ei se ole totta, yritin jankuttaa itselleni, mutta se ei auttanut väriä palaamaan kasvoilleni. En todellakaan halunnut, että se murhaaja oli isäni.

Tuskin hän edes on. Mustia on varmasti paljon muitakin, joitakin jotka eivät olleet tappaneet kolmeatoista ihmistä kerralla… Sitä paitsi rouva Hart oli sanonut minulle, että vanhempani ovat kuolleet, sen tajuttuani aloin rauhoittua. Väri palasi pikku hiljaa kasvoilleni ja käteni rauhoittuivat.
  
Päätin lukea Päivän Profeetan takaa sarjakuvia jotta unohtaisin äsken luetun tekstin (en uskonut itsekkään sen onnistuvan). Minun suosikki sarjakuva oli Velho ja pomppiva pata. Hihittelin itsekseni lukiessani sitä. En jaksanut välittää kuinka typerältä näytin naureskellessani itsekseni. Halusin vain unohtaa Sirius Mustan ja vanhempani.

”Hei.”

Säpsähdin ja nostin katseeni nopeasti lehdestä. Kuka julkeaa tulla keskeyttämään minun sarjakuvatuokioni? Näin edessäni tutun kalpean pojan joka hymyili minulle pienesti. Hän oli Draco Malfoy. Yllätyin kovasti hänen melkeinpä ystävällistä käytöstä. Ehkä se oli joku ansa. Luultavasti hän heittää minua päin röyhtäyspulveria enkä pysty lopettaa röyhtäilyä koko päivänä.
 
”Öh, hei”, sanoin epäilevästi. Tarkkailin hänen käsiään ihan varmuudenvuoksi. Minua ei todellakaan huvittanut aloittaa röyhtäilymaratonia.
”Voinko istua tuohon?” Draco kysyi ja osoitti vieressäni olevaa vapaata paikkaa.
  
Okei, nyt tämä meni oudoksi. Draco Malfoy oli kohtelias minulle. Näinä kahtena vuotena Tylypahkassa hän oli kiusannut melkein jokaista oppilasta. Minuakin ja luultavasti vain koska olin rohkelikko, sillä ennen lajittelua hän oli ollut ihan mukava minulle. Ei hän niin mahdottomasti kiusannut minua. Ei, koska hänellä oli niin kauhea kiire kiusata Harrya. Kysymys kuuluu: Miksi Draco on tuollainen?
  
”Öh, kyllä kai”, sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen. Olin aivan liian järkyttynyt Dracon ystävällisyydestä että olin menettänyt hetkellisesti puhe kykyni. Draco istuutui viereeni ja katseli ohi kulkevia ihmisiä kuin olisi ollut aivan normaalia istuutua minun viereeni tällaisena kauniina pilvisenä kesäpäivänä.  

Ihmettelin edelleen aivot hyrräten Dracon omituista käytöstä. Ehkäpä tuo vieressäni oleva ”Draco” oli hänen hyväkaksonen jota oli piiloteltu kaikki nämä vuodet ja nyt se oli karannut vankityrmästään ja tuli puhumaan mukavia kaikille ihmisille joita paha-Draco oli loukannut. Okei, tuo oli aika kaukaa haettua. Eikä ainoastaan aika vaan tosi kaukaa haettua.
  
”Mitä sinä täällä teet?” Draco kysyi niin kuin olisimme aina olleet joitakin ystäviä.
”Orpokotini on tässä aika lähellä. Ei ollut parempaakaan tekemistä kuin tulla tänne”, sanoin, sillä olin päättänyt kerrankin olla kohtelias. Muuten olisin sanotut ”Mitä se sinua liikuttaa?” tai vastaavaa.
”Entä sinä. Miksi sinä tulit tänne?”
”Tulin ostamaan uusia koulukaapuja. Äiti on Irvetassa hakemassa rahaa”, Draco selitti huolettomasti.
  
Välillemme lankesi hiljaisuus. En oikein osannut sanoa mitään. Olin ehkä hieman vaivautunut ja kaipasin tekemistä käsilleni jotka yrittivät löytää mahdollisimman luonnollisen asennon sylissäni. Ajattelin lehden taittelu olisi hyvää puuhaa. Taiteltuani sen käänsin sen niin, että näin taas Sirius Mustan pääkallomaiset kasvot. Irvistin ja käänsin lehden takaisin toisinpäin. Luulin, ettei Draco huomannut sitä, mutta olin valitettavasti väärässä.
  
”Luuletko, että hän on isäsi?” hän kysyi nyt aivan eri äänellä kuin äsken. Nyt hän kuulosti vakavalta. Kysymys oli todella pelottava. Ei se olisi ollut pelottava vaikkapa Harryn suusta, mutta Dracon suusta se kuulosti samalta kuin hän olisi sanonut ”En enää ikinä kiusaa pienimpiäni.”. Muutenkin kysymys oli viimeinen johon halusin sillä hetkellä vastata.
”Ei hänen pitäisi olla. Minulle on kerrottu, että isäni on kuollut”, sanoin, mutta äänessäni oli häivä epävarmuutta. En halunnut puhua vanhemmistani niinpä vaihdoin puheenaihetta. ”Mitenköhän Musta onnistui karkaamaan sieltä Azkabanista? Tässä lehdessä luki, että hän oli ensimmäinen sieltä karannut”, höpötin tekoiloisella äänellä. En tiedä huomasiko Dracokin sen, mutta hän ei ainakaan sanonut mitään siitä.
”En tiedä. Siellähän on niitä ankeuttajia ja se on keskellä Pohjanmerta. Sieltä karkaamisen pitäisi olla mahdotonta!”
”Mitä ankeuttajat ovat?” kysyin ihmeissäni. Näköjään on vielä paljon asioita joista minä en tiennyt yhtään mitään.
”Ne on sellaisia olentoja, jotka imevät onnellisuutta ympäriltään. Jos on pitkään sellaisen lähettyvillä, menettää järkensä. Musta on ollut Azkabanissa ankeuttajien lähellä kaksitoista vuotta ja hänen pitäisi olla kykenemätön karkaamaan koko vankilasta, vaikka kaikki ovet olisivat auki ja se olisi keskellä Lontoota”, Draco selitti. Olisin luullut hänen olevan ärsyyntynyt kun kyselin itsestään selvyyksiä. Se hyväkaksonen-teoria alkoi kuulostaa aika mahdolliselta.
”Onpa outoa”, sanoin ja vaivuin ajatuksiini. Sirius Musta alkoi kuulostaa todella pelottavalta tyypiltä. Häneen en haluaisi törmätä pimeällä kujalla.
”Selena, kuule –” Draco aloitti, mutta hänen äitinsä keskeytti hänet. Narcissa Malfoy käveli meidän luo ja tervehti minua nopeasti ja vei Dracon mukanaan Matami Malkinille. Jäin katsomaan heidän keräänsä hölmistyneenä.

Jotain oli tapahtunut. Ei Draco voi olla noin ystävällinen. Tai sitten hän oli vain saanut auringonpistoksen. Hyvin mahdollista. Mutta mitä hän oli sanomassa?
  
Aloin olla jo aika nälissään. Kaivoin taskustani rahat jotka olin saanut takaisin ostettuani lehden. Katselin ympärilleni ja silmiini pisti Qaino Vahvahqon jäätelöbaari. Päätin mennä syömään jäätelöannoksen. En ollut saanut pitkään aikaan jäätelöä, eikä kesä olisi mitään ilman ihanaa suussa sulavaa mansikkajäätelötuuttia!

***

Alkoi olla jo myöhä. En ollut ottanut kelloa mukaan enkä tiennyt kuinka paljon kello oli. Olin jäänyt vielä joksikin aikaan jäätelöannoksenkin jälkeen Viistokujalle, oikeastaan aika pitkäksi aikaan. Minun olisi pitänyt olla puoli kahdeksalta orpokodissa mutta olin aivan varma, että kello oli jo kahdeksan. Kävelin ripeästi erästä kujaa pitkin. Olin päättänyt oikaista sitä kujaa pitkin mutta nyt minua jo kadutti se. Kuja oli hyvin pelottava siihen aikaan illasta.
  
Olin kerran tavannut Morganin ystävineen tällä samaisella kujalla. He olivat polttaneet tupakkaa irvistellen sen maulle. Morgan oli pistänyt minut vannomaan, etten kertoisi hänen pimeistä puuhistaan orpokodin henkilökunnalle. Tuhahdin muistellessani sitä. En minä koskaan ole kannellut Morganista ennenkään. Miksi minä olisin tehnyt poikkeuksen? Ne oli Morganin keuhkot ja hän sai tehdä niille mitä ikinä lystäsi.
  
Manasin mielessäni sitä, että orpokotini täytyi olla niin huonolla alueella. Ei ollut mikään ihme miksi monien lasten vanhemmat olivat vankilassa tai jotain huumeriippuvaisia, sillä alueella oli juuri heidän kaltaista väkeä. Siksi minun ei olisi pitänyt olla ulkona enää siihen aikaan.
  
Eräs roskakori oli kaadettu ja maassa oli kaikenlaista roinaa. Pummi olisi ollut kiitollinen yksistä rähjäisistä lenkkitossuista, jotka olivat muutaman viikon vanhan sanomalehden päällä. Nyrpistelin nenääni lemussa enkä siksi huomannut pientä harmaata rotta jonka hännän päälle erehdyksissä astuin. Eläin rääkäisi säikähtäneenä ja itsekin taisin kiljahtaa. Nostin jalkani nopeasti rotan hännältä ja katsoin kun se ryntäsi kiireesti roskien sekaan.
  
Kuja haaraantui kahteen osaan ja olin juuri kääntymässä toiselle niistä kun näin edessäni suuren mustan karhumaisen koiran. Säikähdin koiraa ja pysähdyin kuin salamaniskusta. Tuijotin koiraa silmät suurina. Koira seisoi hievahtamatta ja tuijotti silmääkään räpäyttämättä minua. Sain koottua itseni ja lähdin kävelemään koiran ohi.
  
Pudistin päätäni harmistuneena. Miksi olin säikähtänyt sitä typerää koiraa niin, vaikka juuri edellisenä vuonna Tylypahkassa oli ollut vapaana jättimäinen basiliski joka pystyy tappamaan yhdellä katseella? Ei kai minusta ole tulossa jotakin pelkuria?

Päätin ryhdistäytyä ja lähdin varmoin askelin kävelemään kohti orpokotia. Jos olisin kääntynyt katsomaan taakseni olisin nähnyt tuon jättimäisen koiran tarkkailevan edelleen minua mustilla silmillään jotka olisivat näyttäneet murheellisilta jopa koiran silmiksi.

[Ruskapoika]

Oih! Jatkoa!
Hyvä kuitenkin, että repäisit sen tuijotuskilpailun tuonne edelliseen lukuun, vaikka et tiedä mistä se sinne on tullut. Se nimittäin  oli aivan ihana kohta. Tämä uusi luku oli kanssa aika hymyä nostattava. Varsinkin kun vertasit sitä, että Ron olisi varmasti mielummin Hermionen tilalla Ranskassa kuin pölyisiä pyramiideja tutkimassa. Hmm, käy tuo Sirius nyt tuosta mietittymään. Kuinka paljon hän tulee tuosta näihin suhdesotkuihin kietoutumaan, tai kuinka läheistä sukua hän on yleinsäkin Selenalle :0 Samoin tuo Draco! Mikäs ystävällisyys puuska sille on nyt yhtäkkiä oikein iskeny :'D
Yksi virhe pisti silmään:

En tänäänkään katsonut lainkaan minne jalkani minua kuljetti joten olin aika yllättynyt kun huomasin kadun toisella puolen tutun kyltin jossa lukin isoin kirjaimin Vuotava noidankattila.

...jossa luki isoin... Ei mittään tuon vakavampaa

Jatkoa vaan sitten kaipailen<3 (tiedän, olen kärsimätön ihminen)

~Ruskapoika

[Parisade]

Hei, tämähän on aivan ihana!
Yleisesti ottaenkin tykkään OC:istä aika paljon ja Selena on ihan huippu.
Vähän liikaa ehkä menee kirjan mukaan, kun jotkut kohtaukset ovat ihan samanlaisia kuin kirjoissakin, mutta onneksi on sitten noita Selena-kohtauksia vastapainoksi.
Toivon pikaista jatkoa!

[Amaril]

Ruskapoika, mukavaa, että pidit. Siriusta tulee lisää tässä osassa Korjasin tuon virheen. Kiitos kommentistasi!

Eara, pidän itsekin Selenasta kovasti. Yritän vähentää tuota kirjan mukaisuutta, mutta en voi ihan kokonaan. Olenhan Potterit OC:ksi-haasteessa mukana. Kiitos kommentistasi!

A/N: Osan ilmestyminen on vähän viivästynyt, mutta tämä on ainakin pitkä. Huikeat kymmenen sivua worldissa! Ensi osa saattaa tulla vähän myöhemmin, koska minulla on ensi viikolla jokaiselle päivälle koe.

7.   Loma loppuu

Olin harvinaisen hyvällä tuulella. Tosin minulla ei ollut harmainta aavistustakaan miksi. Okei, oli minulla pienen pieni, mutta se ei riittänyt syyksi niin tavattomaan hilpeyteen. Olihan tänään toki kaunis aurinkoinen lauantaiaamu ja kaikki näytti tavallista kauniimmalta. Minun teki mieli laulaa jotain popkipaletta jonka olin kuullut vähän aikaa sitten radiosta. En kuitenkaan viitsinyt ja siksi tyydyinkin vain hyräilemään ja hyppelehtimään. Taskussani oleva rahapussi kilisi ainakin melkein yhtä iloisesti kuin minä. Muutama ohikävelijä katsoi minua huvittuneena, mutta en jaksanut välittää. Olin liian iloinen pilatakseni sitä typerien epäiloisten ihmisten tähden. Olihan minullakin oikeus ohimenevään iloisuuspurkaukseen!

Olin saanut juuri edellisenä päivänä kirjeen Tylypahkasta. Siinä oli tullut luonnollisesti mukana ostoslista ja olin juuri nyt matkalla ostamaan koulutarvikkeita. Olin myös saanut selville, mitä McGarmiwa oli tarkoittanut rahan säästöllä. Nimittäin kolmasluokkalaisilla oli lupa mennä Tylyahoon muutamina lauantaipäivinä!

Astuin sisälle Vuotavaan noidankattilaan ja tervehdin saksanpähkinämiestä iloisesti, melkeinpä laulaen. Saksanpähkinämiehen mieliala oli näköjään yhtä masentunut kuin minun iloinen, sillä hän murahti tavallistakin äkäisemmin. Muutama velho ja noita oli aamiaisella tai juomassa tuliviskiä hieman liian aikaisin. Tällä kertaa en katsonut kovinkaan tarkkaan asiakkaita vaan kiirehdin suoraan Viistokujalle.

Ensiksi kävin Anni Ankean kirjatorissa. Kauppa oli hyvä silloin jos ei ollut varaa ostaa kalliita käyttämättömiä kirjoja. Löysin kaupasta kaikki muut tarvittavat kirjat paitsi kirjaa Hirviökirja hirviöistä. Minun täytyi harmikseni mennä ostamaan se kauheaan kiskurihintaan Säilästä ja Imupaperista.

Astuin sisälle kauppaan. En ollut vielä koskaan käynyt koko kaupassa. Olin aina nähnyt sinne menemisen tarpeettomana sen kovien hintojen tähden.

Kauppa oli täynnä suuria kirjahyllyjä jotka pursuivat kirjoja – siistejä ja koskemattomia kirjoja. Katselin ympärilleni silmät suurina. En ollut ikinä nähnyt niin paljon niin… hyvässä kunnossa olevia kirjoja. Minulla oli kovin vähän mitään käyttämätöntä joten olin syystäkin lievässä shokissa. Niitten kirjojen kulmat eivät edes olleet taipuneet!

Olin aivan liian keskittynyt tuijottamiseen joten en meinannut huomata kirjakaupanmyyjää joka oli tullut jonkun hyllyn takaa. Katsahdin häneen ja yllätyksekseni hän näytti siltä kuin olisin ollut joku vampyyri tai ihmissusi. Taioin kasvoilleni lempeän hymyn, kuvitellen hänen säikähtäneen minun ilmettäni.

”E-et kai sinä tullut ostamaan sitä pahuksen hirviökirjaa?” kauppias kysyi kauhuissaan.
”Joo, jos sinä tarkoitat Hirviökirjaa hirviöistä”, vastasin hänelle hieman oudoksuen, yrittäen pitää ilmeeni edelleen ystävällisenä. Olin aina ymmärtänyt, että kauppiaat ovat iloisia kun he saavat asiakkaita.
”Eih!” kauppias voihkaisi epätoivoisena. ”Minua on purtu jo ainakin viidesti jo tänä aamuna. Tätä menoa minulla ei ole ensi syksynä lainkaan sormia!”

Purtu? Nyt minulta taisi mennä jotakin ohi, ihmettelin seuratessani kauppiasta kun tämä veti käteensä suuret ja paksut hanskat ja otti hyllyn alta kolhiintuneen kävelykepin. Hän käveli kohti näyteikkunoita joilla oli useita häkkejä jotka olivat täynnä toisiaan purevia ja repiviä otuksia.

Seurasin kauppiasta kiinnostuneena. Mies jupisi itsekseen jotain joka kuulosti hyvin paljon tältä: ”En enää... ikinä… osta… kirjakauppiaan painajainen!”

Mitä ikinä hän sillä tarkoittikaan, en jaksanut miettiä sitä kovinkaan ahkerasti, sillä mielenkiintoni varasti aika tehokkaasti ne väkivaltaiset otukset. Otukset olivat itse asiassa kirjoja. Katsoin niitä suu ammollaan. Samalla kauppias yritti saada niitä rauhoittumaan, mutta aivan turhaan. Tökkiminen vain ärsytti niitä. Hän yritti myös metsästää yhtä kirjaa minulle. Kolme puraisua myöhemmin sain syliini pienesti nykivän karvaisen kirjan jonka suuna toimivat kannet olivat sidottu kiinni narunpätkällä. Minua mietitytti kovasti miten kirjaa ylipäätänsä pystyi lukemaan, jollei halunnut sormien lyhennystä. Olisi ollut kiva hieman perehtyä taikaeläimiin ennen koulun alkamista.

Loppupäivä meni edelleen shoppailun merkeissä. Ostin uudet koulukaavut edellisten tultua liian pieniksi. Siinä kesti aika pitkään, sillä olin aika laiha ja monet olivat kuin mitäkin joukkuetelttoja ylläni.

Kello alkoi jo lähennellä päivällisaikaa. Minua ei kuitenkaan huvittanut palata orpokotiin, vaikka tiesinkin rouva Hartin suuttuvan, jollen kävisi orpokodilla syömässä. Laskeskelin rahojani ja päätin käydä syömässä Qaino Vahvahquon jäätelöbaarissa jonkun pienen jäätelöannoksen. Olin nimittäin addiktoitunut jäätelöön kesän aikana.

Laimentunut hilpeyteni pakotti minut viheltelemään kun tallustelin kohti jäätelöbaaria. Tutkailin vapaita paikkoja yhä vihellellen. Ukko Nooa loppui lyhyeen kun huomasin mustan pörröisen hiuspehkon yhden auringonvarjon alla. Se näytti kovasti erään ystäväni päältä. Hiippailin pörröpään taakse. Poika ei huomannut minua vaan kirjoitti edelleen varsin keskittyneesti pergamentille. Vilkaisin hänen päänsä yli mitä hän kirjoitti. Kirjaimet olivat tutulla tavalla poikamaiset ja a:t olivat hyvin pyöreitä. Siitä tunnisti Harryn käsialan helpoiten.
 
”Hiustennostatusliemeen laitetaan neljä rotanhäntää, ei kolmea, Harry”, sanoin huomatessani virheen hänen tuherruksestaan.

Harry hätkähti säikähtäneenä ja nosti päänsä yllättävän nopeasti ylös. Harmikseni pääni oli edelleen hänen omansa yläpuolella joten niille sattui pieni yhteentörmäys. Harryn päälaki osui kipeästi minun leukaani. Siitä seurasi kiivasta pään ja leuan hieroskelua.

”Ei sinun olisi tarvinnut noin paljon innostua, että meinaat hypätä tuoliltasi. Pysy vain paikoillasi niin pikku leuka-parat eivät satuttaisi itseään”, mutisin Harrylle hapanilme kasvoillani.
”Terve vain sinullekin”, Harry sanoi vinosti hymyillen. Hän hieroi päätään edelleen siihen malliin, että siihen oli tulossa varmasti kuhmu.

Istuuduin hänen viereensä kysymättä edes lupaa. Se ei kuitenkaan näyttänyt häntä häiritsevän. Harry korjasi rotanhäntien määrän pergamenttiinsa samalla kun itse tuijotin häntä. Harry ei ollut muuttunut lainkaan viime näkemästä. Hänellä oli edelleen toivottoman sekamelskaiset hiukset ja iloiset vihreät silmät. Tosin hänen silmälasinsa näyttivät kokeneen ikävän tapaturman lisääntyneistä teipinpalasista päätellen. Hän nosti päänsä pergamentista ja siirsi sen sivuun.

”Sait siis jo pöllöni”, poika sanoi.
”Pöllön? Minkä pöllön?” kysyin ymmälläni.
”Ai, sinä et siis saanut vielä Hedwigiä. Lähetin sinulle ilmoituksen siitä, että asun nyt Vuotavassa noidankattilassa.”
”Asutko? Miksi ihmeessä sinä siellä asut? Eikö sinun pitäisi olla siellä Pikku Whinnigissä?”
”Minä kirjoitin siihen kirjeeseen syyn…” Harry mutisi tylsistyneenä. Harry oli varmasti kirjoittanut sinä päivänä useamman kuin yhden kirjeen jossa hän selitti jotain vielä minulle tuntematonta asiaa.
  
Uteliaisuuteni otti minussa vallan ja päätin saada tietää sen pikku tarinan. Väänsin kasvoilleni kaikkein murjottavimman ilmeen johon sisältyi törröttävä alahuuli. Sitten lysähdin tuolille ja ristin käteni syliini puuskaan. Etuhiukseni valahtivat kasvoilleni. Harry yritti ensin olla huomioimatta murjottamistani mutta ei se pitkään auttanut. Olenhan minä murjotuksen maailman mestari! Hän huokaisi syvään ja luovutti. Harry kertoi minulle pitkän tarinan johon liittyi lentävä täti, suuri koira ja taikaministeri. Nauroin pitkään hänen Marge-tätinsä paisumiselle. Harrykin taisi virnistää siinä kohdassa aika leveästi.
  
Sain syödä Harryn jäätelöannoksen loppuun. Hän oli syönyt sinä päivänä jo kolme annosta. Qaino Vahvahquon oli tarjonnut ne kaikki hänelle ilmaiseksi. Olisi hauskaa olla yhtä kuuluisa kuin Harry. Saisin silloin niin paljon ilmaista jäätelöä!
 

***

”Vau! Tuo on varmasti kaikkein hienoin luuta minkä olen koskaan nähnyt”, sanoin kunnioituksen ja ihailun sekaisella äänellä. ”Se on varmasti älyttömän nopea.”
”Itse asiassa se kiihtyy kymmenessä sekunnissa nollasta sataanviiteenkymmeneen mailiin tunnissa”, Harry sanoi tärkeänä. Hän kuulosti niin kovasti Hermionelta, että minun oli pakko tarkistaa hänen olevan Harry eikä mikään miespuolinen Hermione.
”Tekisin melkeinpä mitä tahansa jotta saisin tuollaisen”, mutisin haaveillen.

Pidin kovasti lentämisestä ja varsinkin huispauksesta. Harmi vain, etten ollut kovin hyvä lentäjä. Olin harjoitellut edellisenä kesänä Weasleylla todella ahkerasti. Olin hieman kehittynyt, mutta silti olin vieläkin aika surkea. Olisin heti yrittänyt liittyä Rohkelikon huispausjoukkueeseen jos minulla olisi ollut tarvittava määrä taitoa. Harmikseni minulla ei ollut.

Käännyin huokaisten pois luudan luota. En saisi ikinä sitä luutaa. Se maksoi luultavasti enemmän kuin kaikki kulta jonka olin koko elämäni aikana nähnyt. Harryllä saattoi olla tarpeeksi kaljuunoita Tulisalamaan, mutta siinä olisi mennyt aivan liikaa rahaa. Sitä paitsi Harryllä oli loistava luuta jolla hän ei ollut hävinnyt yhtäkään huispausmatsia. Miksi turhaan ostaa uusi?

Poistuimme ulos Hienoja huispausvarusteita –nimisestä kaupasta. Meillä alkoi olla jo hieman nälkä ja päätimme mennä syömään jotakin Vuotavaan noidankattilaan. Harry halusi kovasti tarjota minulle päivällisen mutta kieltäydyin. No, siitä alkoi kinastelu jossa minä hoin kokoaika toinen toistaan tiukempia kieltäytymisiä. Minulla oli todella vähän rahaa jäljellä ja tiesin itsekin, ettei sillä saanut kuin muutaman kermakalja tuopin ja matkan King’s Crossille poimittaislinjalla. En siltikään voinut antaa Harryn ostaa minulle jotain. Minusta tuntuisi silloin siltä että käyttäisin Harryä hyväkseni.

”Ei se ole hyväksikäyttämistä! Minä haluan ostaa sinulle jotain”, Harry yritti jankuttaa minulle. ”Pidä sitä vaikka itsekkyytenä, että en halua jäädä yksin tänne syömään siksi aikaan kun sinä menet takaisin orpokotiin. Ihan minä muuna kuin tuona minä sinä pidät sitä nyt!”
”Mutta Vuotavassa noidankattilassa on niin kal–”

Joku tai oikeastaan jotkut keskeyttivät minun vastalauseeni huutamalla meidän takanamme. ”Harry, Selena!”

Lakkasimme oitis riitelemisen ja käännyimme katsomaan huutajia. Huutajat olivat Qaino Vahvahgon jäätelöbaarin ulkoterassilla. Näin kaksi tuttua kasvoa jotka olivat kuitenkin muuttuneet sitten viime näkemän. Terassilla istui Ron jonka naama oli entistäkin pisamaisempi ja Hermione jonka ihonväri muistutti enemmän papua kuin sitä hänen entistä persikansävyistä ihoa. Olisin varmasti tullut kateelliseksi Hermionen rusketukselle jollaista minä itse en pystynyt saamaan, koska omistin niin vaalean ja herkästi palavan ihon jollen olisi ollut niin innoissani nähdessäni nuo kaksi ystävääni. Ryntäsimme Harryn kanssa heidän luo ja aloimme kysellä toisiltamme kuulumisia. Kerroimme jokainen nopeasti kaiken mitä oli tapahtunut viime kirjeen jälkeen.

Ron ja Hermione kertoivat heidän yöpyvän seuraavan yön Vuotavassa noidankattilassa (seuraavana päivänä alkaisi taas Tylypahka). Se sai Harryn suupielet nousemaan entisestään mutta minä taas tunsin olon äskeistä apeammaksi. Menisin itse tietenkin nukkumaan orpokotiin.

***

Astuimme sisälle Vuotavaan noidankattilaan. Olimme juuri tulleet ostoksilta, sillä Hermione oli saanut vanhemmiltaan rahaa syntymäpäivälahjaansa. Lahja kehräsi hiljalleen Hermionen sylissä. Lahja oli pulska kellanpunertava kissa. Se oli tosi pörröinen ja sen naama oli samalla lailla littana kuin Parkinsonilla (Arvaatte kai etten kauheasti pitänyt siitä kissasta. Miniparkinson… pöh). Ron piti kissasta minuakin vähemmän. Nimittäin Koukkujalka – siis se kissa – oli yrittänyt nauttia pikku Kutka-paran välipalaksi. Nyt Kutka piileskeli kauhuissaan Ronin taskussa ja Ron yritti pelotella Koukkujalkaa mulkoilemalla tätä mahdollisimman pahasti.

”Harry ja Selena! Mikä mukava yllätys!” kuului herra Weasleyn iloinen ääni yhdestä pubin pöydästä. Hänellä oli kädessään Päivän Profeetta jota hän oli kaiketi juuri äsken lukenut. ”Mitä teille kuuluu?”

Menimme istumaan herra Weasleyn pöytään. Ron mulkoili edelleen Koukkujalkaa, mutta tämä vain maiskutteli suutaan unisesti. Herra Weasley taitteli käsissään olevan lehden ja asetti sen eteensä pöydälle. En tiedä oliko se vain vahinko, mutta hän oli taitellut lehden juuri loistavasti niin, että siinä ei näkynyt muuta kuin suuri kuva Sirius Mustasta joka karjui ja riuhtoi kahleitaan. Irvistin pienesti katsoessani sitä. Ilmeeni oli ollut kasvoillani vain muutaman sekunnin, mutta silti Hermione katsoi minua hivenen huolestuneena. Yritin vältellä hänen katsettaan pahaani mukaan. En jaksanut juuri nyt selitellä mitään.

”Kiitos hyvää”, Harry sanoi. Muistin sitten vasta mitä herra Weasley oli sanonut ja lisäsin kiireesti Harryn perään. ”Juu, oikein hyvää.”

Epäonnekseni Harrykin oli havainnut Sirius Mustan pääkallomaiset kasvot lehden etusivulta. Hän nyökkäsi päätään lehteen päin ja kysyi. ”Eikö häntä ole vieläkään saatu kiinni?”

”Ei”, herra Weasley sanoi hyvin vakavailme kasvoillaan. ”Kaikki meidän ministeriön…”
 
Ja minä lopetin kuuntelemisen. En siksi, että en jaksanut kuunnella häntä vaan siksi koska Sirius Mustan kasvot tuijottivat minua niin uhkaavannäköisinä. Vaivuin omiin mietteisiini. Vaikka olin väittänyt, etten uskonut Sirius Mustan olevan isäni, minua silti askarrutti sen mahdollisuus. Olihan minulle sanottu, että vanhempani olivat kuolleet, mutta olin siltikin epävarma. Varsinkin sen jälkeen kun olin nähnyt Sirius Mustan kuvan nuorena.

Muutama päivää sitten Päivän Profeetassa oli juuri ollut pieni esittely Sirius Mustan elämästä. Harry oli ostanut sen lehden ja… No, minä en voinut vastustaa kiusausta ja minun oli ollut pakko lukea se artikkeli. Tiedän että lupasin itselleni, etten yrittäisi ottaa selvää vanhemmistani, mutta en minä voinut houkutukselle mitään! Tietoa heistä oli vain kädenmitan päässä… No kuitenkin, siinä lehdessä oli ollut kuva Harryn vanhempien häistä. Kuvassa oli ollut myös Sirius Musta. Mies joka oli ollut James Potterin paras ystävä mutta kuitenkin tämä oli puukottanut tätä selkään. Voi kuinka hauska heppu!

Kuvassa Sirius Musta oli hymyillyt säteilevästi Jamesille ja Lilylle. Hän oli ollut komea ja hyväntuulinen mies. Ei, se niinkään häirinnyt minua vaan se kuinka yhdennäköinen hän oli minun kanssani. Hänellä oli samanlaiset kapeahkot kasvot kuin minulla. Nenä, leuka, suu, otsa, hiukset, kaikki! Ne olivat meillä samannäköiset kuten sisaruksilla. Hänen hymynsäkin muistutti myös hieman omaani. Ainoa asia joka oli meissä huomattavan erilaiset, olivat silmät. Minulla oli siniset ja isot, vähän samannäköiset kuin Lily Potterillakin oli ollut. Sirius Mustalla taas oli harmaat ja paljon kapeammat kuin minulla. Ette voi väittää, että olin syyttä huolissani.

”Oletko kunnossa, Selena?”

Hätkähdin näyttävästi ja erehdyin katsomaan suoraan Hermionen huolestuneisiin ruskeisiin silmiin. Nielaisin ja takeltelin hieman sanoissani vastatessani tekopirteästi. ”Kaikki on ihan loistavasti!”

Se ei kuitenkaan mennyt läpi. Itse asiassa se meni niin surkeasti, että se sai muutkin katsomaan minua hämmentyneenä. Hermione tutkaili minua ja näytti aivan samanlaiselta kuin rouva Weasley kun hänen lapsillaan oli jokin hullusti. Hän olisi varmasti jatkanut kyselyään kunnes hän olisi saanut puristettua minusta vastauksen, jollei loput Weasleyn perheestä olisi tullut pelastamaan minua hurjan ylihuolehtivan Hermionen kynsistä.

Weasleyt tulivat meidän luoksemme kantaen suurta määrää koulukirjoja. Ginny vilkuili Harryä hieman hämmentyneenä. Olihan Harry pelastanut hänet edellisenä vuonna salaisuuksien kammiosta. Hermione oli myös sanonut jotain sellaista, että Ginny olisi ihastunut Harryyn, mutta itse en ollut huomannut mitään sen suuntaista.

Percy marssi Ginnyn ohi Harryn luo. Hän kätteli Harry kuin mikäkin pormestari ja sanoi juhlallisesti. ”Harry. Ilahduttavaa nähdä sinua.”

Tyrskähdin varsin kovaäänisesti, mutta Percy ei näyttänyt huomaavan (tai oikeastaan huomioivan). Onneksi sain loput naurukohtauksesta tukahdutettua. Hajosin kuitenkin totaalisesti kun Fred ja George ryntäsivät matkimaan Percya. He kättelivät vuoron perään Harryä ja onnistuivat imitoimaan hämmästyttävän hyvin Percyn mahtipontista ääntä. Rouva Weasley näytti hyvin tuimalta käskiessään kaksosia olemaan ihmisiksi. Hänen tuima ilmeensä kuitenkin muuttui heti ystävällisen äitimäiseksi kun hän kääntyi minun ja Harryn puoleen. ”Hei kultaseni. Olette kai kuulleet meidän perheen jännittävät uutiset?” rouva Weasley otti Percyn harteista kiinni ja raahasi hänet meidän eteemme kuin jonkin näyttelykoiran. Hän osoitti Percyn rinnassa välkkyvää merkkiä ja sanoi ylpeänä rintaansa röyhistäen. ”Jo toinen johtajapoika perheessä!”
”Ja viimeinen”, Fred mutisi hiljaisesti, mutta rouva Weasleyn korvat löysivät sanat kuin poika olisi huutanut ne mikrofoniin.
”Sitä en epäile”, rouva Weasley sanoi ja kääntyi poikansa puoleen. ”Olen muuten pannut merkille, ettei teistä kahdesta ole tehty valvojaoppilaita”, hän sanoi lievästi ankaralla äänellä.

Hullu vain olisi tehnyt Fredistä tai Georgesta valvojaoppilaan. Hehän olivat opettajien kauhu ja Voron painajainen. Heillä oli varmasti kaikista läskein jälki-istuntokansio mikä oli Tylypahkassa pitkään aikaan nähty. Koulussa vallitsisi kaaos jos olisi käynyt niin suuri erehdys.

”Kuka nyt valvojaoppilaaksi tahtoo?” George sanoi sen näköisenä, että olisi ollut mieluummin ollut tuhannessa jälki-istunnossa kuin olisi valvojaoppilas. ”Se hän vie elämästä kaiken hauskuuden.”

Ginny tirskui ja minäkin virnistin. Rouva Weasley näytti niin huvittavalta! Hän valitti jotain Georgelle ja Percy sanoi jotain äitinsä perään ja painui huoneeseensa vaihtamaan vaatteita. George tuli meidän luo ja huokaisi syvään. ”Me yritettiin sulkea hänet pyramidiin”, hän mutisi tarkoittaen Percyä, ”Mutta äiti hoksasi sen.”

***

”Varokaa!” kiljahdin juostessani kuin säikähtänyt peura King’s Crossin asemalla. Olin lähtenyt orpokodista liian myöhään. Minulla oli kauhea kiire. Puikkelehdin ihmisten välistä ja kuulin useita huutoja ja kirosanoja takaani, mutta en pysähtynyt pahoittelemaan vaan huikkasin päätänikään kääntämättä heille. ”Anteeksi!”

Juoksin yhdeksännen laiturin ohi ja vilkaisin kelloa sydän kurkussa. Se oli jo minuuttia vaille yksitoista. Se sai hengästyksestä vauhkona pumputtavan sydämeni tykyttämään vieläkin kiivaammin. Lähdin juosten kohti puomia jota kautta pääsisin laiturille jolta Tylypahkan pikajuna lähtisi aivan liian pian. Harmikseni yksi pikkutyttö tuijotti minua silmät tapittaen. Hän silitti pientä leikkipupuaan ja imeskeli tikkaria. En voinut odottaa tytön huomion herpautumista vaan työnnyin kiireesti puomin läpi.

Pikkutytön suu loksahti auki niin että tikkari oli vaarassa tippua hänen jalkojensa juureen. Leikkipupulla ei kuitenkaan ollut niin hyvä tuuri sillä se tippui asfaltille pää edellä. Tyttöä ei pupun turmio kiinnostanut vaan se alkoi hokea äidilleen. ”Tyttö katosi! Tyttö katosi! Kuulitko äiti? Se tyttö katosi!”

En kuullut äidin vastausta ja uskoin kuitenkin tämän luulevan vain että hänen tyttärensä oli nähnyt harhoja. Minulla oli paljon tärkeämmät asiat mielessä kuin yhden pikkutytön höpötykset. Olin nimittäin pian myöhästymässä Tylypahkan pikajunasta!

En meinannut nähdä paljon mitään sakean savupilven takia. Kuulin kuitenkin kovan vihellyksen jonka tiesin olevan lähdön merkkiääni. Kirosin mielessäni ja juoksin kohti junaa. Olin kaatua yhteen pikkulapseen joka oli juossut junan vierellä niin kuin Ginnykin oli tehnyt ensimmäisenä kouluvuotenani.

Juoksin junan vierellä ja yritin epätoivoisena tarttua ovenkahvaan. Sain siitä kiinni, mutta kahva kirposi otteestani. Tunsin hädänaallon iskeytyvän minuun. En voinut uskoa sitä. En voinut uskoa myöhästyneeni junasta!

Hidastin vauhtiani. Junan vauhti oli aivan liian kova, jotta pystyisin avaamaan oven. Meinasin jo lopettaa juoksun kokonaan, mutta ääni takanani sai minut toisiin aatoksiin. ”Tule äkkiä!”

Vilkaisin äänen suuntaan. Joku viidesluokkalainen oli avannut oven ja hän oli ojentanut kätensä minua kohti. Minä tartuin siihen hetkeäkään vitkastelematta. Poika sai vedettyä minut hädin tuskin sisälle sisälle. Sitten me yhdessä tuumin vedimme matka-arkkuni vaunuun.

Tärisin kauttaaltaan istahtaessani matka-arkkuni päälle. Huokaisin helpottuneena ja katsoin minua auttanutta poikaa silmät kiitollisuuden valtaamina. Sanoin heikolla äänellä. ”Kiitti ihan hirveästi. Ilman sinua seisoisin varmasti vieläkin tuolla laiturilla.”

Poika hymyili minulle ja sanoi vähätellen. ”Mitäpä tuosta. En voinut olla auttamatta hädässä olevaa neitoa.”

Minulle tuli heti mieleen ensimmäinen kerta kun olin astunut laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä. Silloin Fred ja George olivat auttaneet minua matka-arkkuni nostamisessa. Silloin minulle oli sanottu melkeinpä samalla lailla ja minua oltiin myös kutsuttu ”hädässä olevaksi neidoksi”. En kauheasti pitänyt siitä ilmauksesta. En kuitenkaan viitsinyt alkaa rähjäämään siitä turhaan tuolle ystävälliselle pojalle joka oli pelastanut minut kauhealta sählingiltä. Hän saattaisi ymmärtää minut aivan väärin.

Nousin ylös ja tartuin matka-arkkuni vetokahvaan. Kiitin vielä kerran poikaa ja lähdin etsimään ystäviäni. Jouduin avaamaan ties kuinka monta ovea ja pahoittelemaan ainakin yhtä monta kertaa. En löytänyt mistään kolmea ystävääni, luihuisia löysinkin aivan liikaa. Yksi osasto oli täynnä minun kanssani samalla vuodella opiskelevia luihuisia ja tietenkin siellä oli myös mopsien kuningatar, Pansy Parkinson.

Parkinson virnisti minulle ilkeästi ja lopetti heti Dracon ahdistelun. Poika näytti helpottuneelta kun Parkinson vetäytyi kauemmaksi hänestä. Parkinsonilla ei tainnut olla yhtään silmää ihmisten ahdistukselle. En voinut olla säälimättä Dracon surkeaa tuuria joutua Parkinsonin ihailun kohteeksi.

Parkinsonin ilkeä katse iskeytyi heti hiuksiini. Arvasin niiden olevan jotenkin hassusti. Ne olivat varmasti menneet sekaisin siitä kaikesta juoksemisesta. Daphne Greengrass tirskui huomattuaan itsekin niiden kunnon. Mulkaisin häntä vihaisesti. Parkinson ei välittänyt ystävästään vaan aloitti heti ivailun. ”Neiti Tuulitukkahan se siinä. Minne sinä olet ystäväsi Harry Pottapään kadottanut?”
”En tiennytkään että sinulla on noin surkea muisti, Parkinson. Vai onko vika sittenkin korvien välisää? Hänen sukunimensä on Potter. Pot-ter! Tajusitko? Ymmärrän kyllä ettei sinun älykkyytesi riitä niinkin vaikean sukunimen muistamiseen.”

Käännyin lähteäkseni mutta keksinkin hieman lisää härnättävää enkä malttanut olla piruilematta Parkinsonille vielä hieman lisää. ”Tiesitkö muuten, että sinun hiuksesi näyttävät paljon enemmän potalta kuin Harryn? Polkkatukka on mennyt muodista jo ennen kuin ehdit edes syntyä, Pottapää.”

En ollut kyllä varma tuosta muoti-jutusta mutta ainakin olin kuullut Morganin sanovan jotain sen suuntaista yhdelle hänen kaverilleen joka oli kysynyt sopisiko tälle polkkatukka. Kerrankin Morganin opeista oli jotakin hyötyä!

”Kuule, Musta. Sinä luulet –” ja minä paiskasin liukuoven kiinni, etten kuullut enää Parkinsonin kimittävää ääntä. Pystyin hyvin kuvittelemaan hänen punehtuneen naaman ja kuinka tämä alkaisi purkaa kiukkuaan valittamalla Crabben ja Goylen ruokailutavoista (joissa on muuten sivu mennen paljon parannettavan varaa).

Hykertelin edelleen äskeiselle välikohtaukselle kun avasin viimeisen vaunuosaston oven. Harryn, Ronin ja Hermionen täytyi olla siinä. En ollut löytänyt heitä mistään muualta. Vaunuosastossa oli neljä ihmistä, Harry, Hermione, Ron ja joku mies jonka vaatteet olivat aika kuluneennäköiset. Hän näytti hyvin väsyneeltä nukkuessaan penkillä. Hänen ruskeat hiuksensa olivat alkaneet harmaantua, mutta muuten hän näytti melko nuorelta.

Hermione oli ensimmäinen joka huomasi minut (luultavasti sen takia koska hän oli ainut joka istui kasvot minuun päin ja oli hereillä). Hän hihkaisi iloisena. ”Hei Selena! Missä sinä olet oikein ollut?”
”Heipä hei vaan teillekin”, sanoin kaikille kolmelle. ”Öm, meinasin myöhästyä junasta. Ei mitään sen kummempaa!” selittelin samalla kun yritin saada matka-arkkuani tavarahylylle.
”Myöhästyä?” Hermion toisti. ”Tuo kuulostaa juuri sinun tapaiseltasi, Selena. Sinä et varmaan koskaan olisi ajoissa tunneillakaan, jollen minä herättäisi sinua joka aamu.”

Kohautin olkiani. En osannut sanoa oikein mitään, sillä tiesin Hermionen olevan täysin oikeassa. Ehkä kannattaisi hankkia herätyskello?

”Kuka hän on?” kysyin hetken kuluttua kun olin istuutunut vapaalle paikalle Hermionen viereen.
”Professori R. J. Lupin”, Ron sanoi tärkeilevästi. Hän näytti kovasti Percyltä sanoessaan sen. Ensimmäistä kertaa pystyin yhdistämään hänet Percyyn muun kuin ulkonäön samankaltaisuuden0 perusteella.
”Mistä sinä sen tiedät?” kysyin hämmentyneenä. Tuollaisten tietoiskujen kuuleminen Ronin suusta oli erittäin harvinaista. Se oli enemmän Hermionen tyylistä.
”Minä tiedän paljon kaiken laista!”
”Hermione luki sen tuosta laukusta”, Harry sanoi latistaen Ronin muka-niin-älykkään–ilmeen. Hän mulkaisi Harrya kuin tämä olisi ollut suurikin ilonpilaaja.

Hermione vaati minulta tarkempaa selitystä niin myöhäisestä tulostani heidän luo. Kerroin hänelle tarkasti kaiken. Ron kehui minun hyviä sutkautuksia Parkinsonille ja Hermione katsoi poikaa toruvasti.
”Kerrotaanko se juttu myös Selenalle?” Hermione kysyi Harryltä hetken päästä.
”Kerrotaan, kerrotaan!” sanoin heti Hermionen jälkeen.
Harry nyökkäsi myöntyneenä ja alkoi puhua. ”Eilen illalla, Ron oli unohtanut Kutkan rottavirkisteen pubin puolelle ja minä menin hakemaan sitä. Ronin vanhemmat olivat vielä siellä ja minä kuulin Ronin vanhempien riitelyn. He puhuivat siitä, että Sirius Musta aikoo tulla Tylypahkaan kai tappamaan minut. Äsken, juuri ennen kuin juna lähti, Ronin isä tuli kieltämään minua jahtaamasta Mustaa.”

Silmäni laajenivat ja menin aivan sekaisin kaikista niistä tunteista jotka olivat ottaneet minusta vallan äsken kuulemani tähden. Tunsin kauhua ja pelkoa Harryn puolesta ja sekamelskan häpeää, alemmuudentunnetta, vihaa ja itseinhoa sillä tiesin olevani jotakin kautta sukua sille hirviölle. Yritin pitää poissa mielestäni pienen (tai oikeastaan aika ison) epäilykseni. Yritin olla ajattelematta mitään, mutta en onnistunut. Kuulin pääni sisällä pienen pelokkaanäänen joka sanoi. ”Hän saattaa olla isäni.”

Olin onnistunut pitämään kasvoni kurissa vielä ennen sitä jokseenkin onnistuneesti, mutta kuultuani sen lyhyen nelisanaisen lauseen, minut vallannut tunnekuohu riistäytyi hallinnastani. Kasvoiltani valahti se pienikin väri jonka olin niille syntyessäni saanut, oksennus meinasi nousta suuhuni asti, kasvoni vääntyivät omituiseen irveeseen ja ennen kaikkea, silmäni paljastivat kaikki tunteeni jotka olin onnistunut jotenkin peittämään vajaa sekunti sitten.

Pakenin ystävieni katseita Koukkujalan kellertäviin silmiin. Kissan silmät olivat jotenkin lohdulliset ja onnistuin hieman rauhoittumaan.

Voi kunpa Sirius Musta ei olisi isäni…

”Selena”, Hermione sanoi lempeästi. En kuitenkaan suostunut katsomaan häneen päin. Olin jo liian kiintynyt Koukkujalan rauhoittavaan katseeseen.
”Ei sinun tarvitse pelätä puolestani. Olen turvassa Tylypahkassa”, Harry sanoi. Hän ei tainnut tajuta miksi olin niin kauhuissani. Toivoin, että kukaan muukaan ei tajuaisi. Se oli kuitenkin aivan turhaa. Voi, miksi Hermionen aivot eivät edes joskus voisi olla nukuksissa? Edes yhden ainoan kerran!
”Et kai vain pelkää hänen olevan isäsi?”

Nostin kiireesti katseeni Hermionen ja pakotin kasvoilleni kaikista tekaistuimman kaikki-on-aivan-loistavasti–ilmeen ja sanoin ehkäpä liiankin korkealla äänellä. ”En, en tietenkään pelkää! Minun isäni on kuollut ja kuopattu. Sirius Musta on vielä hengissä ainakin minun tietojeni mukaan.”

Alkoi kuulua outoa vihellystä. Ääni oli vaimea mutta sen kuuli oikein hyvin hiljaisessa vaunuosastossa. Katsoin ihmeissäni ympärilleni. Ääni oli varastanut ystävienikin huomion. Olin hyvin kiitollinen sille siitä.

”Mikä tuo ääni on?” Ron kysyi höristäen korviaan. Hänen katseensa keihästi Harryn matka-arkun. ”Se kuuluu sinun tavaroistasi, Harry.”

Harry kurottautui matka-arkkuaan kohti ja kaivoi sitä jonkin aikaa. Hän löysi kuin löysikin äänenlähteen. Se oli pieni hyrrä joka pyöri ärhäkästi Harryn kämmenellä. En ollut koskaan nähnyt sellaista esinettä. Olin pelkkänä kysymysmerkkinä. Esine muistutti hieman hyrrää, mutta vain etäisesti. Se oli tehty lasista ja siksi se oli oikein sievännäköinen.

”Onko tuo ilmiskooppi?” Hermione kysyi uteliaana ja nappasi hyrrän Harrylta pystyäkseen tarkkailla sitä paremmin.
”Mikä on ilmiskooppi?” kysyin hämmentyneenä.
”Se on pimeän paljastin. Se alkaa pyöriä ja viheltää kun sen lähellä on joku epäluotettava”, Hermione selitti tarkasti, kuten hänellä oli aina tapana tehdä.

Irvistin nolostuneena. Tajusin miksi se oli alkanut pyöriä. Minä olin valehdellut. Hermione ei ollut vielä tajunnut sitä, sillä hän oli niin keskittynyt ilmiskoopin ihailuun. Harry tai Ron ei ollut vaaraksi. He eivät varmastikaan tajuaisi.

”Miksiköhän se alkoi pyöriä?” Harry mutisi mietteissään.

Vilkaisin nopeasti Hermionea. Tytön silmissä loisti innostuneisuus eikä hän ollut varmastikaan edes kuullut mitä Harry oli sanonut.

”Hetkinen! Selena sanoi jotain ja sitten se alkoi pyöriä ja viheltämään”, Ron sanoi heureka–ilme kasvoillaan. Hän kääntyi katsomaan minua ja osoitti minua etusormellaan. ”Sinä valehtelit!”

Eikä! Miksi Ronin täytyi nyt käyttää aivojaan?

”Sinä siis pelkäät, että Musta on isäsi!” Harry sanoi samanlainen ilme kasvoillaan kuin Ronilla.
”Öh.”

Hermione taisi herätä horteestaan sillä nyt hän tuijotti minua huolestunein silmin. Oloni oli varsin epämukava ja yritin hakea lohtu Koukkujalasta, mutta kissa oli päättänyt ottaa iltapäivätorkut.

”Voi Selena…” Hermione sanoi äänellä jonka sääli prosentti oli täydet sata. ”Olisit voinut kertoa meille.”
”Ai, että minua pelottaa?” kysyin toinen kulma ylhäällä. ”Sinä tiedät millainen minä olen. En puhu sellaisista asioista mielelläni. En edes teille.”
”Se helpottaa sinun oloasi.”
”En halua rasittaa teitäkin minun luuloillani.”
”Ei sinun tarvitse kärsiä yksin! Me ollaan sinun ystäviäsi, Selena! Me tuemme sinua kun sinulla on vaikeaa. Sinäkin tekisit saman meillekin!”
Huokaisin syvään luovuttaneena ja sanoin. ”Mitä minun pitäisi sanoa?”
”Kerro mikä sinua painaa”, Hermione neuvoi kärsivällisesti.
”No…” pidin pienen tauon. ”Minä pelkään, että Sirius Mustan on isäni”, myönsin vastahakoisesti.

Ilmiskooppi pysyi paikallaan.

”Vaikka hänellä on sama sukunimi, ei se tarkoita että te olisitte kovin läheistä sukua”, Ron avasi suunsa jälleen pitkän ajan jälkeen. ”Mustien suku on tosi suuri. Tuskin Sirius Musta on isäsi.”
”Niin minäkin ajattelin aluksi”, sanoin hiljaa, ”mutta sitten Päivän Profeetassa oli kuva hänestä. Hän näytti aivan minulta.”

Vaunuosasto hiljeni. Ei kuulunut muuta kuin professori Lupinin hiljainen tuhina. En tiedä miltä heidän ilmeensä näyttivät, sillä tuijotin keskittyneesti kuluneita kenkieni kärkiä. Hiljaisuus tuntui kestävän toivottoman kauan. En kuitenkaan halunnut nähdä heidän ilmeitään vaikka ne olisivat olleet millaiset tahansa.

”Selena”, Harry sanoi. ”Ei minua haittaa vaikka isäsi olisi itse Voldemort”, tässä kohdassa Hermione ja Ron säpsähtivät kauhistuneina. Luulisi heidän jo tottuneen Harryn suorasukaisuuteen Voldemortin nimen kohdalla. ”Ei ole väliä mitä sinun vanhempasi ovat tai mitä he ovat tehneet. Vain sillä on väliä mikä sinä olet ja mitä sinä teet.”

Harry sanoi kaiken tuon niin varmana ja rehellisesti, suoraan sydämestä. En voinut epäillä hänen valehdelleen. Tunsin kaiken ahdistuksen katoavan. Uskalsin irrottaa katseeni kengistäni ja nostin päätäni hitaasti ylöspäin. Pysäytin pääni liikkeen heti löydettyäni tutut ystävälliset vihreät silmät, Harryn silmät. Hän katsoi minua vilpittömästi suoraan silmiin. Huuleni kaartuivat helpottuneeseen ja kiitolliseen hymyyn.

”Kiitos, Harry.”

Sanoin sen suoraan sydämestäni. Aivan kuten Harrykin oli tehnyt.

[Ruskapoika]

Jee, jatkoo!
Ihana luku jälleen! Pakko kyllä itsekin myöntää, että Selena on aivan mahti hahmo :3 Tommonen ihanan eläväinen, johon pystyy hyvin eläytymään mukaan. Oih, Remppa! Toivottavasti ankeuttajat tulee ens luvussa, niitä ei vaan voi jättää pois :'DD
Tälläsen yhren ainoan virheen huomasin:

Varsinkin sen jälkeen kun olin nähnyt Sirius Mustan kuvan nuorana.

Nuorena

Jatkoa, heti kuin vain kerkiät =)

~Ruskapoika

[Amaril]

Ruskapoika, itsekin olen kovin kiintynyt Selenaan. On hauskaa kirjoittaa hänestä juuri hänen eläväisyyden ja persoonallisuutensa takia. Ankeuttajia luvassa ensi luvussa Ensi osassa tulee taas vähän lisää tietoa Selenan vanhemmista ja  voi varmasti hyvin arvata miten Seuraava osa on melkein valmis, että saan sen varmasti laitettua tänne toivottavasti ensi viikolla. Saa nähdä kuinka paljon aikaa minulla on kokeiden lukemisen jälkeen. Kiitos kuitenkin kommentistasi 

[Amaril]

A/N: Sainkin pistettyä tämän ihan ajallaan.

8.   Ankeuttaja

”Sinulla ei ole lupaa mennä Tylyahoon!” Ron huudahti kauhuissaan.

Vilkaisin heti professori Lupinia. Mies oli kuitenkin niin väsynyt, ettei Ronin kiljahdukset saaneet häntä niin vain hereille. Hän vain mumisi jotain hyvin epäselvää. Se kuulosti hieman siltä kuin hän olisi sanonut ”täysikuu”, mutta en ole siitä kuitenkaan aivan täysin varma. Miksi hän olisi edes sanonut niin?
  
”Dursleyt eivät allekirjoittaneet lupalappua”, Harry sanoi apeana. ”Ei sen jälkeen mitä tapahtui Marge-tädille.”
”Kyllä me jotain keksitään. Fred ja George tietävät paljon erilaisia salakäytäviä. Kyllä joku niistä vie Tylyahoon”, yritin rohkaista Harrya parhaani mukaan.
”Selena!” Hermione kivahti järkyttyneenä. ”Harry ei saa livahtaa minnekään kun Musta on vapaalla jalalla – ”
”Mutta jos me ollaan Harryn kanssa”, Ron sanoi valoisasti, ”Musta ei uskalla – ”
”Älä puhu roskaa, Ron” Hermione äyskähti. ”Ei Musta pelkää neljää lasta. Hän murhasi ison joukon ihmisiä yhdellä kirouksella. Hän hoitelee meidät nopeammin kuin ehdit sanoa ’Tylypahka’.”

Mukavaa kun hän onnistui taas muistuttamaan minua mahdollisesta murhaaja isästäni, ajattelin masentuneena. En kuitenkaan ehtinyt olla pitkään allapäin, sillä juna pysähtyi nytkähtäen. Katsoin kummastuneena ulos ikkunasta.

”Outoa. Ei meidän vielä pitäisi olla perillä. En ole ainakaan kuullut, että vanha juna olisi korvattu uudella huippu nopealla jolla pääsee muutamassa tunnissa Lontoosta Pohjois-Skotlantiin”, mutisin hiljaa puoliksi itsekseni.
”Mahtavaa! Minulla on oikea suden nälkä. Mennään ennen kuin käytävillä on ruuhkaa”, Ron höpötti. Hän ei ollut varmastikaan kuullut mitä minä olin juuri sanonut.
”Kello ei ole vielä edes neljä”, Hermione sanoi katsoessaan rannekelloaan. ”On sattunut jotakin outoa. Ehkä juna meni rikki.”

Harry nousi ja kurkisti käytävään. Moni muukin oli mennyt kurkkimaan vaunuosastonovelle ihmeissään. Yhtäkkiä valot sammuivat. Junan valtasi sankka pimeys. Tuli aivan hiljaista.

Ron ja Harry palasivat paikoilleen istumaan (ainakin niin minä päättelin Hermionen äkäisestä parahduksesta ja useista muista epämääräisistä äänistä). Ovi liukui auki ja sieltä tuli joku joka kaatui Harryn jalkoihin. Hän oli Neville. Pian Nevillen jälkeen tuli Ginny joka meinasi istua Harryn syliin. No, siitä kaikesta lähti kauhea mekkala joten ei ollut ihmekään, että professori Lupin heräsi.

”Hiljaa!” hän kehotti karhealla äänellä. Professori loihti kädelleen liekkejä jotka valaisivat vaunuosaston jotenkuten. Hän näytti edelleen väsyneeltä vaikka oli juuri nukkunut yli neljä tuntia.  Hän muistutti valpasta ja tarkkaavaista sutta kun hän vilkuili junavaunua hailakan sinisillä silmillään.
”Pysykää paikoillanne”, hän sanoi ja nousi ylös.

Professori Lupin ei ehtinyt mennä edes ovelle kun se jo liukui auki. Oven suussa seisoi mustaan kaapuun sonnustautunut hahmo. Huppu peitti sen kasvot, enkä nähnyt oliko tulija ihminen vai ei. Olin kuitenkin varma, että se ei ainakaan ollut ihminen. Tunsin sen jotenkin selkäytimessä asti. Aavistukseni muuttui pian tiedoksi kun näin sen käden. Se oli pelottava harmahtava, niljainen ja rupinen käsi jollaisia oli zombeilla zombi-leffoissa. Oksettava olo palasi kertaheitolla.

Olento veti syvään henkeä. Kuului rohisevaa ääntä ja tunsin jonkin imeytyvän pois minusta. En ollut varma mikä, mutta se oli jotakin tärkeää ja arvokasta. Jotain jonka olisi pitänyt pysyä minussa vaikka mitä olisi tehty.

Tietämättömyys ei kestänyt kauan.

Kylmyys valtasi koko tilan. Se ei pysähtynyt iholleni vaan jatkoi matkaansa sisälleni kuin olisin ollut vain ilmaa. Se etsi jotain ja se löysi etsimänsä, nimittäin sydämeni. Kylmyys hukutti minut. En enää aistinut mitään muuta. En nähnyt mitään muuta kuin mustaa. Korvissa kohisi niin kuin silloin kun pistää näkinkengän korvaansa vasten. Tunsin oloni masentuneeksi. Tuntui siltä, ettei elämässäni ikinä voisi olla mitään hyvää. Kaikki onnelliset muistot pyyhkiytyivät pois ja jäljelle jäi vain se kauhein jota en ollut edes muistanutkaan. Minua alkoi pyörryttää ja mätkähdin suoraan lattialle.

Aluksi en aistinut muuta kuin valkean läpipääsemättömän sumun. Toivoin sen loppuvan ja halusin kuulla edes pienen narahduksen tai nähdä sumean varjon. Heti kun aloin kuulla, toivoin aivan päin vastaista. Se… se oli hirveää.  

Kuului valtavan kova räjähdys ja sitten alkoi kiljunta, pelokas, kauhistunut kiljunta. Kovien sekalaisten äänten keskeltä kuului selkeästi, mutta kuitenkin vaimeasti miehen syyttävät raivokkaat ja samalla mahdottoman murheelliset sanat. ”Sinä tapoit hänet, Matohäntä! Minä lupasin suojella häntä! Lupasin! Kuinka, kuinka sinä saatoit? Tytöllä ei ole enää äitiäkään.”

Äänet vaimenivat ja sumu tiivistyi ympärilläni. Se pyörteili myös sisälläni. Tuntui siltä kuin sumu ei pystyisi enää koskaan haihtumaan pois minusta. Juuri kun sumu oli pahimmillaan, se alkoi hälvetä. Aloin kuulla tuttuja ääniä. Ne eivät olleet samanlaisia kuin juuri äsken kuulemani kohtaus. Äänet olivat todellisia. Ne kuuluivat sumun toiselta puolelta, eivät keskeltä. Äänet voimistuivat ja voimistuivat. Kun sumu oli melkein hälvennyt, kuulin taas normaalisti. ”Selena, Selena herää!”

Joku julmettu kehtasi läpsiä minua kasvoille.

”Harrykään ei herää. Mitä heille tapahtuu?”

Avasin hitaasti silmäni. Aluksi näin vain sumeita hahmoja ja vaunuosaston valot häikäisivät silmiäni niin kovasti, että minun täytyi siristää. Näköni palautui pikkuhiljaa normaaliksi ja tunnistin läpsijän Hermioneksi.

”Selena heräsi! Oletko kunnossa, Selena?” tyttö hihkui helpottuneena.
”O-olen, jos et läpsisi minua”, sanoin kauhukseni tärisevällä ja heikolla äänellä. Se vei puhdin sanoistani.

Harrykin heräsi pian minun jälkeen. Meidät autettiin takaisin istuimillemme. Huomasin junan liikkuvan taas ja kaapu-ukkeli oli kadonnut. Siitä en ollut lainkaan pahoillani. Saisi mennäkin mahdollisimman kauas, tuollainen inhottava pökerryttäjä.

Oloni oli mitä surkein. Enää minua ei oksettanut, mutta olisin ottanut sen takaisin jos olisin voinut vaihtaa sen senhetkiseen olooni. Tärisin kauttaaltaan ja tunsin oloni kauhean heikoksi. En meinannut jaksaa nostaa edes kättäni ylös! Kun katsoin itseäni ikkunan heijastuksesta, huomasin olevan kalpeampi kuin koskaan ennen. Kasvoillani helmeili vieläpä kylmiä hikipisaroita. Näytin aivan kauhealta. Tosin oloni oli vieläkin kamalampi.

”Mitä tapahtui? Mikä se – se otus oli? Kuka kirkui?” Harry kysyi. Hänen äänensä oli ainakin yhtä heikko kuin minun.
”Kukaan ei kirkunut”, Ron sanoi hermostuneena.
”Mutta minä kuulin kirkunaa…”
”Minäkin kuulin”, sanoin ja sain osakseen pelokkaita katseita. Taisimme olla Harryn kanssa ainoat tärähtäneet.

Mutta… Mitä ne äänet sitten olivat?

Kuului kova naks ja professori Lupin ojensi minulle ison palan suklaata hänen suklaalevystään.

”Tässä. Syö se. Se auttaa”, hän sanoi ja antoi Harryllekin samanlaisen. Lupin vaikutti aika vähäsanaiselta tyypiltä.

Minulle kelpaa suklaa milloin vaan! Haukkasin ison palan suklaata. Minusta tuntui, etten ollut syönyt pelkkää suklaata, sillä tunsi lämmön hyökyvän sisälleni. Se valtasi minut pikkuhiljaa varpaidenpäistä korvanipukoihin asti. Tunsin oloni paljon paremmaksi. Mutustin suklaata tyytyväisenä ja muistin jopa kiittää professoria suklaasta.

”Mikä se oli?” kysyin jo hiukan vahvemmalla äänellä.
”Ankeuttaja”, Lupin totesi ja jakoi loput suklaasta muille. ”Azkabanin ankeuttaja.”

Ahaa. Tuollaisia ankeuttajat siis ovat. Dracon kuvailu oli mennyt aika nappiin, mietiskelin.

Professori Lupin lähti pois vaunuosastosta puhumaan kuljettajalle. Me jäimme keskenään vaunuosastoon. Kukaan muu kuin minä ei ollut haukannut palaakaan suklaasta. Pelkäsivätkö he, että Tylypahkan uusi opettaja yrittää myrkyttää heidät? Okei, edelliset pimeyden voimilta suojautumisenopettajat eivät ole olleet kovin… mukavia? Toinen yritti herättää Voldemortin henkiin. Jälkimmäinen taas yritti pilata minun, Ronin ja Harryn Ginnyn pelastus operaation ja yritti loihtia meihin unhoituta loitsun.  He eivät olleet kovin kilttejä setiä.

”Minä en käsitä… Mitä tapahtui?” Harry kysyi sulava suklaa kädessään.
”No – se otus – ankeuttaja – seisoi vain ja katsoi ympärilleen ja sitten te –. Minä luulin, että saitte jonkun kohtauksen. Se oli tosi pelottavaa. Te kumpikin hytkyitte samaan aikaan. Ja –” Ron värisi pelonsekainen ilme kasvoillaan
”Professori Lupin astui sinun ylitsesi, Harry, ja otti taikasauvansa esiin ja sanoi. ’Kukaan ei piilottele Sirius Mustaa viittansa alla. Häivy.’”, Hermione sanoi ja imitoi aika surkeasti Lupinin karheaa ääntä. ”Ankeuttaja ei totellut ja Lupin teki jonkin loitsun ja hänen sauvastaan lensi jotain hopeista ankeuttajaa päin. Sitten ankeuttaja kääntyi ja lipui pois…”  
  
Ron ja Neville alkoivat keskustella jotain lisää ankeuttajista. Olin uupunut enkä jaksanut kuunnella heitä. Tarkkailin vain muita vaunussa olioita. Halusin löytää muistakin jotain pahanolon merkkejä. En voinut uskoa, että minä ja Harry pökerryttiin. Olin aina kuvitellut olevani vahva. Luulin, etten pökertyisi aivan pienistä. Entäpä sitten Harry? Minä tiedän hänen olevan vahva ihminen. Hän ei pökertele vähästä. Tiesin ankeuttajissa olevan jotakin salaperäistä. Mitä ihmettä ne äänet olivat olleet?

Jatkoin edelleen muiden tarkastelua. Hermione ja Ron näyttivät olevan kunnossa. He olivat kumpikin hieman kalvenneet ja näyttivät hieman väsyneiltä. Neville oli pahemmassa kunnossa. Hänkin oli kalpea ja väsynyt, mutta hän näytti myös hikiseltä. Ginny näytti kaikista pahimmalta jos minua ja Harrya ei lasketa. Hän vapisi nurkassa kädet kierrettynä jalkojensa ympärille. Hän näytti todella kurjalta ja tiesin hänen voivan pahoin. Hän nyyhkäisi pienesti, mutta se oli tarpeeksi kova ääni Hermionelle joka meni lohduttamaan Ginnyä. Asiasta toiseen, oletteko huomanneet kuinka paljon Hermione ja rouva Weasley muistuttavat toisiaan?

Lupin tuli takaisin. Hän jäi seisomaan oven suuhun ja hymyili vinosti. ”Minä en kuule ole myrkyttänyt sitä suklaata…”
”Niin minä vähän arvelinkin”, sanoin ja vedin kylmissäni kaapua tiukemmin ympärilleni.

Professori Lupin vilkaisi minua. Ensin hänen ilmeensä oli aivan normaali, mutta heti kun hänen katseensa kohdistui minuun, hänen silmissään välähti jokin, luultavasti hämmästys. Melkein heti sen jälkeen hän näytti siltä kuin olisi tuijottanut kuolonsyöjää. Sitten hänen ilmeensä laimeni kuin hän olisi muistanut jotakin. Hänen toinen suupieli kohosi hieman ylöspäin ja hän sanoi. ”Oletan sinun olevan Selena Musta. Menikö aivan väärin?”
Kulmani kohosivat hämmästyksestä. ”Meni ihan nappiin. Mistä arvasit?”
”Olen kuullut sinusta.”
”Minusta?” varmistin yllättyneenä. ”Mitä minusta oikein puhutaan?”
Professori Lupin oli hetken hiljaa. ”Sinä olet ollut aikalailla mukana niissä sinun ja ystäviesi –” Lupin sanoi tarkoittaen varmasti Harrya, Hermionea ja Ronia, ”touhuissa. Varsinkin se viimevuotinen salaisuuksien kammio-juttu oli aika esillä”, Lupin sanoi.

Nyökkäsin lyhyesti. Oli hassua kuulla, että joku tiesi minusta vaikken ollut tavannut koko tyyppiä koskaan ennen. Harrylle se kaikki oli jo tuttua. Hänestä on juttua Päivän Profeetassa melkein joka viikko. Mutta minä lehdessä? Se ei mene jakeluun paksun kallooni.

Pian juna saapui Tylyahonasemalle. Aivan kuten joka kerta junan saapuessa määränpäähänsä, oppilaat ryntäsivät ulos yrittäen olla ensimmäinen. Se oli kylläkin tällä kertaa aika hassua, sillä ulkona satoi kuin saavista kaataisi. Kuulin muutamien tyttöjen kiljahduksia kun heidän hiuksensa kastuivat. Yksi kiljujista kuulosti ihan Parkinsonilta.

Vilkutimme Hagridille väkijoukon seasta. Olisin kernaasti halunnut jutella hänelle vaikka jokainen sekunti vesisateessa oli kauheaa piinaa. Ilma oli nimittäin inhottavan kylmä ja vesi ei ollut sitä lämpimämpää. Voitte vain arvata kuinka kylmä minulla oli. Sisällä junassakin minulla oli ollut jo kylmä. Nyt litimärkänä muutaman asteen lämpötilassa olin aivan jäässä.

Olimme ajautuneet väkijoukon mukana metsätielle jonka päässä oli joukko mustia vaunuja. Jokaisen vaunun edessä oli karmiva luurankomainen hevonen. Sen pää muistutti kovasti lohikäärmeenpäätä jonka olin nähnyt yhdessä kirjassa. Se oli vaunun tavoin musta ja sillä oli suuret siivet jotka eläin oli laskostanut kyljilleen. Muistan kun näin ensimmäisen kerran ne luurankohevoset. Olin tuijottanut suu avonaisena niitä ja kysynyt Hermionelta mitä ne olivat. Hän luuli aluksi minun pilailevan (Se olisi ollut vuosisadan surkein vitsi. Kyllä Hermione tietää, ettei minulla ole ihan niin surkea huumorintaju.) ja sanoi, ”Älä jaksa, Selena. En ole nyt vitsailu tuulella. Tiedät minun olevan huolissani Harrystä ja Ronista.” Minä jatkoin jankutusta etten pilaillut. Sain hänet jotenkin uskomaan puheitani, sillä hän katsoi minua koko loppupäivän kuin jotakin mielisairaalasta karannutta.

Tällä kertaa päätin olla reagoimatta elukoihin ja kiipesin pikaisesti vaunuun ja istuuduin Ronin viereen. Vaunu lähti liikkeelle. Tie oli kauhean muhkurainen ja siksi minä pompahtelin ilmaan vähän väliä. Kun ajoimme koulun porttien luo, kuvottava tunne yritti taas palata. Harrykin näytti huonovointiselta painaessaan päänsä vaunun seinään. Onneksi pääsimme ankeuttajien ohi melko nopeasti. Olisin hävennyt silmäni päästä jos olisin taas pökertynyt.

Vaunu pysähtyi Tylypahkan edessä. Hyppäsin alas vaunusta ja tunsin hymyn nousevan kasvoilleni. Olin taas Tylypahkassa! Katselin ympärilleni vatsa kuplien onnesta. Oikeasti, miten minä pystyin olla niin iloinen kouluun tulemisesta?

Olimme juuri lähdössä kohti Tylypahkan suuria tammiovia, kun kuulin inhottavaa ja erittäin tutunkuuloista kikatusta. Onneni haihtui siinä silmänräpäytyksessä ja tilalle tuli tulinen viha. En jaksanut lainkaan Parkinsonia juuri silloin.

”Minua on mietityttänyt nyt vähän aikaa yksi asia, Musta”, Parkinson sanoi kikattavien kanojensa ympäröimänä.
”Mietityttänyt?” sanoin yllättyneenä, ”Olen ylpeä sinusta, Parkinson. Sinä olet ajatellut! En uskonut tämän päivän koskaan koittavan.”

Tytöt Parkinsonin ympärillä lopettivat kikatuksen ja alkoivat mulkoilla minua muka vihaisesti. Olisin varmasti alkanut nauraa heidän typerille ilmeilleen jos minulla ei olisi ollut tärkeää sanallista tappelua meneillään.

”Minua ihmetyttää miksi sinä olet Rohkelikossa”, Parkinson jatkoi kuin häntä ei olisi koskaan keskeytettykään vaikkakaan ei yhtä omahyväisesti. ”Miten sinä muka voit olla rohkea jos kerran pyörryt, kun näet niin hirmuisen pelottavan ankeuttajan?” Parkinson lässytti lopun lauseesta ja luihuisjengi nauroi.

Kuinka nopeasti juorut täällä oikein kulkee? mietin ärtyneenä. Yritin tappaa Parkinsonia katseeni voimalla samalla kun mietin aivot savuten jotain tarpeeksi piikikästä ja nerokasta sanottavaa. En kuitenkaan päässyt sitä vaihetta pidemmälle, sillä Draco tuli korstoineen Parkinsonin tyttöjengin viereen.

”Älä unohda Potteria, Pansy. Hänkin pyörtyi”, Draco sanoi ja hymyili ivallisesti Harrylle.

Siinä oli se normaali Draco. Olin puoliksi helpottunut. En ollut vieläkään keksinyt mikä Dracoa oli vaivannut, mutta se vaiva oli näköjään ohi (jos oletetaan, ettei Dracolla ole hyvää kaksosta). Minua oli vähän kammottanut se ystävällinen Draco. Kuitenkin, toinen puoli minusta oli jotenkin pettynyt tai harmistunut. En ollut varma mikä se tunne oli, mutta jotakin sen suuntaista se ainakin oli. Draco oli ollut niin ystävällinen kesällä että olin jo olettanut hänen lopettaneen toisten kiusaamisen. Oletus oli kuitenkin näköjään osoittautunut vääräksi.

”Minä aivan unohdin! Hyvä, että muistutit, Draco”, Parkinson sanoi Dracolle ja räpsytteli ripsiään yrittäen olla viehkeä tai jotain.
”No, ei ole ensimmäinen kerta”, mutisin hiljaa. Draco taisi kuulla sen, koska hän vilkaisi minua nopeasti. Parkinson tuskin kuuli mitään keimailultaan. Minua alkoi ärsyttää se alituinen silmien räpytys, että minun oli pakko kommentoida sitä. ”Onko sinulla roska silmässä, Parkinson?” kysyin teeskennellen ystävällistä. ”Se kannattaisi ottaa pois sormella tai vedellä, sillä tuo näyttää todella typerältä.”

Parkinson punastui ja lopetti heti räpyttelyn niin kuin olin suunnitellutkin. Draco yritti peittää naurunsa, Crabbe ja Goyle eivät näyttäneet tajuavan mitä äsken oli tapahtunut ja Parkinsonin luihuisjengi yritti näyttää mahdollisimman vihaiselta. Osa heistä kuitenkin yritti vain niellä kikatuksensa kuten Draco.

”Sinuna en sanoisi mitään, Musta”, Parkinson sanoi nyt täysin vihaisena. Se on tytön heikkous. Hän suuttuu hyvin helposti. ”Pyörtyilet itse pikku ankeuttajan edessä. Sinun pitäisi kertoa äidillesi. Hän varmasti lähettäisi sinulle ison halin ja paljon pusuja”, hän jatkoi lässyttäen. ”Ai niin! Sinulla ei olekaan äitiä.”

Luihuiset nauroivat taas. Minua ei oikeastaan lainkaan vihastuttanut se äiti-heitto, sillä sitä oli käytetty iät ja ajat. Monista se on jotenkin tosi hauskaa. Minua taas on alkanut jo kyllästyttää se. Sen teho oli jo kulunut ajat sitten.

”No, minä en ainakaan räpyttele ripsiä kuin jokin mielipuoli kuvitellen sen olevan jotenkin kaunista”, sanoin kylmästi.
Parkinsonin kasvot punehtuivat lisää, mutta tällä kertaa suuttumuksesta. Hän olisi varmasti kiljunut minulle ties mitä loukkauksia (se ei ole kovin harvinaista. Olen nimittäin ammattilainen Parkinsonin ärsyttämisessä) jollei professori Lupin olisi tullut pelastamaan häntä itsensä nolaamiselta.

”Onko täällä jokin ongelma?” hän kysyi lempeällä äänellä. Hän katsoi meitä kaikkia rauhallisesti ja aivan eritavalla kuin McGarmiwa. Hänellä olisi ollut varmasti kulmat niin kurtussa, että ne olisivat osuneet toisiinsa.
”Ei, ei mitään ongelmaa – öh – professori” Darco sanoi ja katsoi ivallisesti Lupinin vaatteita. Minun teki huutaa tälle, ettei kaikki ole yhtä upporikkaita kuin hän, mutta jätin sen väliin.

Daphne Greengrass talutti vauhkon Parkinsonin pois edestämme. Muutkin luihuiset liukenivat pois pian sen jälkeen. Lupin ei sanonut mitään meille vaan lähti itsekin luihuisten perässä sisälle.

Kun olimme sisällä aulassa, olin jo melkein unohtanut mitä äsken oli tapahtunut. Olin taas oma iloinen itseni ja juttelin hiljalleen Harryn kanssa. Olimme juuri tulleet suuren salin ovelle ja minä hymyilin lumotulle katolle jota peitti harmaat sadepilvet. En edes ollut muistanut kuinka kova ikävä minulla oli ollut sitä kattoa.

”Potter! Musta! Granger! Tulkaapa tänne!”

Käännyin hämmentyneenä. Professori McGarmiwa seisoi kauempana odottaen meitä. Minulle tuli heti mieleen, että ehkä McGarmiwa aikoi saarnata minulle siitä äskeisestä kinasta Parkinsonin kanssa, mutta miksi hän huusi myös Harrya ja Hermionea? Käänsin selkäni suurelle salille ja sen lumotulle katolle ja lähdin McGarmiwan perään Harryn ja Hermionen kanssa.

***

Työnsin Harryn kanssa suuren salin oven auki. Lajittelu oli jo loppunut, sillä professori Lipetit kantoi jakkaraa ja lajitteluhattua pois. Minua se ei oikeastaan haitannut. Oli aika tylsää seurata uusien oppilaiden lajittelua kun ei edes tuntenut ketään koko porukassa. Harryä taas se näytti haittaavan. Hän ei ollut nähnyt lajittelua sitten oma lajittelunsa (ei kannata mennä kouluun lentävällä autolla jos haluaa nähdä lajittelun – tai edes seuraavan opiskeluvuoden).

Yritimme mennä mahdollisimman hiljaa ja nopeasti paikoillemme jotka Ron oli varannut meille harmiksemme melkein salin toisesta päästä. Vaikka kuinka yritimme olla huomaamattomia silti moni utelias silmäpari tuijotti meidän kulkuamme paikoillemme rohkelikkojen pöytään. Näin Parkinsonin kuiskivan jotain kavereittensa kanssa. He kaikki vilkuilivat minua siihen malliin, ettei ollut epäilystäkään kenestä he puhuivat. Toivoin kovasti, ettei tieto pyörtymisestäni ollut levinnyt kovin pitkälle. Toivo oli tässä kohdassa aivan turhaa, sillä Parkinson on aivan liian hyvä juoruilemaan ja levittelemään huhuja. Joskus minua ihmetyttää miten hän saa ne niin nopeasti kaikkien tietoon.

”Mitä asiaa hänellä oli?” Ron kysyi heti kun istuuduimme paikoillemme.
”McGarmiwa oli huolestunut minun ja Selenan pyörtymisestä. Hän olisi halunnut pitää meidät sairaalasiivessä seuraavan yön, mutta onnistuimme saamaan hänet muuttamaan mielensä”, Harry selosti nopeasti Ronille.
”Entä sinä, Hemione? Miksi sinunkin piti mennä mukaan?” Ron kysyi.
”Niin, minuakin kiinnostaisi tietää”, sanoin uteliaana.

Hermione ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, sillä Dumbledore nousi ylös ja kaikki muutkin jotka olivat supisseet jotakin, vaikenivat. Minun on välillä hankala keskittyä tylsiin asioihin ja ajatukseni alkavat harhailla sellaisissa tilanteissa varsin helposti. Kyllä minä tiesin suurin piirtein mitä rehtori meille höpötti (jotain ankeuttajista ja siitä ettei niitä voi huijata edes näkymättömyysviitalla – harmi, sitten Harry ei ainakaan sillä lailla pääse Tylyahoon), mutta enemmän minua kiinnosti haarukalla ja veitsellä leikkiminen. Sitten kun Dumbledoren ääni muuttui vakavasta hilpeämmäksi, päätin taas yrittää kuunnella edes vähän.

”Sitten hauskempiin asioihin. Saan ilokseni esitellä kaksi uutta riveihimme liittynyttä opettajaa. Ensinnäkin professori Lupin, joka ystävällisesti myöntyi täyttämään pimeyden voimilta suojautumisen opettajan viran”, Dumbledore kertoi.

Lupinin ulkomuoto taisi olla monien mielestä liian nuhjuinen, sillä taputukset olivat aika kehnot. Vain he jotka olivat tavanneet hänet aikaisemmin, innostuivat taputtamaan riehakkaammin. Minä jopa vislasin yrittäessäni saada saliin vähän elämää, mutta ei se näyttänyt paljonkaan auttavan – muutama minulle tuttu alkoi ehkä taputtaa kovemmin. En ole kuitenkaan aivan varma.

”Ja sitten toiseen uuteen nimitykseen. Surukseni minun on kerrottava teille, että taikaolentojen hoitoa opettanut professori Patapalo vetäytyi tehtävästään viime lukuvuoden lopuksi voidakseen viettää enemmän aikaa jäljelle jääneiden raajojensa kanssa. Olemme kuitenkin saaneet hänen tilalleen itse Rubeus Hagridin joka on suostunut opettajaksi riistanhoidollisten tehtäviensä ohessa.”

Meinasin tippua tuoliltani kun kuulin ilmoituksen. Nousin heti pystyyn kun sain korjattua tasapainoani tarpeeksi ja hurrasin muiden mukana. Hagrid sai reilusti paremmat suosionosoitukset kuin Lupin oli saanut. Lupin ei näyttänyt välittävän vaan taputti muiden mukana hymyillen iloisesti.

Ruoka oli herkullista kuten aina ja aina kun ruoka on herkullista, syön itseni ihan ähkyyn. Hermione ei suostunut kertomaan mitään siitä mistä hän oli keskustellut McGarmiwan kanssa, vaikka yritin kuinka udella. Lopulta sain hänet liiankin vihaiseksi ja siihen loppui minun ja Hermionen sen iltaiset keskustelut.

Pitojen jälkeen kävimme onnittelemassa Hagridia jonka silmät kiiltelivät onnenkyynelistä. Hänen puheestaan ei saanut kovin hyvin selvää, mutta tuskinpa hän sanoikaan edes mitään kovin tärkeää. Sen jälkeen menimme rohkelikkotorniin ja sieltä suoraan omiin makuusaleihimme nukkumaan.

[Ginerva]

Uusi lukija ilmoittautuu. Siis voin sanoo jo nyt että minä rakastan tätä ficiä jo nyt. Tää on aivan ihana. Mutta kuka on Selenan isä. Vähänkö jos Sirius on Selenan kummisetä. Sit Harry ja Selena on ois jotenkin sukulaisii. Mut niin en oo sitä mieltä että Sirius olis Selenan isä.

Kuului valtavan kova räjähdys ja sitten alkoi kiljunta, pelokas, kauhistunut kiljunta. Kovien sekalaisten äänten keskeltä kuului selkeästi, mutta kuitenkin vaimeasti miehen syyttävät raivokkaat ja samalla mahdottoman murheelliset sanat. ”Sinä tapoit hänet, Matohäntä! Minä lupasin suojella häntä! Lupasin! Kuinka, kuinka sinä saatoit? Tytöllä ei ole enää äitiäkään.”

Siis oliks toi Sirius kuka lupas suojella sitä?
Ja kuka on Selenan äiti?
Onko se Musta vai on sen isä Musta?
Mut eiköhän se selvii jatkossa. Joten toivon jatkoa pian. Siis tosi pian
Ginerva

[Ruskapoika]

Miksi tää ei ole ilmottanu, että tähän on tullu jatkoa?!!
Pyh ja pöh, mie oon oottanu kieli pitkällään, että tähän tulee jatkoa ja sitten tähän on tullu jo monta päivää sitten ja mie huomaan, vasta nytten! Ei ole reilua tämä eläminen, ei sitten missään nimessä.

Pidän aivan hirveästi edelleen tuosta kirjoitustyylistäsi ja Remus<3 Remus mukaan *rallattelee* Joo, moi, mie oon ihan  terve =D Hmm... Nyt jäi oikeesti kalvamaan mieltä, ketkä oikein ovat Selenan vanhemmat! Sirius on luvannut pitää tytöstä huolta, mutta kun tällä ei ole enää vanhempia. Nyt on joku ajatuksen poikanen takaraivossa - äidistä kylläkin vain -, mutta en viihti sanoa sitä nyt ääneen Paljastan sitten kun selviää, että ketkä he ovat, että arvasinko oikein.

Joku julmettu kehtasi läpsiä minua kasvoille.

Älä kysy miksi, mutta repesin :'DD Totaallisesti repesin... onneksi kukaan ei ollut kotona vielä

Virheen poikasen pongasin:

Asiasta toiseen, oletteko huomanneet kuinka paljon Hermione ja rouva Weasle muistuttavat toisiaan?

rouva Weasley Sieltä puuttuu pieni koukeroinen Y.

Jatkoa kiitos pyydän

~Ruskapoika

[Vaarallinen Komentoija]

Hiphei! Selena on mielenkiintoinen hahmo! Tahdon tietää hänestä ja Siriuksesta lisääääääääääää! Hyvä ficci, muuten