Ruskapoika, heh, arvelinkin, että joku keksisi Reguluksen. Tämä vanhempien selviäminen olisi selvinnyt vasta myöhemmin jos olisin keksinyt hieman aikaisemmin sen, että olisin huijannut teitä laittamalla Selenan luulemaan Sirren olevan hänen isä. Olin kuitenkin ehtinyt kirjoittaa edellisen luvun enkä jaksanut alkaa kirjoittamaan sitä uudestaan.
Hyvä, että Remus miellytti. Mietin aluksi, että olinko kuvaillut häntä tarpeeksi, mutta taisi se onnistua. Ihanaa, että teksti miellyttää
Nyt on taas melko pitkä luku vuorossa. Toiveesi on siis toteutunut
Virheet korjattu. Aina niitä näköjään jää tekstiin
Kiitos kommentistasi!
Xyam, hyvä, että jatkoit lukemista luuloistasi huolimatta. On aina mukavaa saada uusia lukijoita
Cedricistä kirjoitetaan mielestäni liian vähän ja ajattelin tuoda häntä hieman tähän tarinaan. Noh, olihan kirjoissa niin, että kaikki olivat jästejä siinä räjähdyksessä. Päätin tässä kuitenkin ottaa pieniä kirjoittajan vapauksia tuossa kohdassa. Kiitos kommentistasi!
Vaarallinen Komentoija, onnistuin ainakin yllättämään jokun tällä iskällä
Mietin alussa olisiko Sirius Selenan isä, mutta ajattelin samalla tavalla kuin sinä ja päädyin Regulukseen. Se olisi ollut liian ennalta-arvattavaa eikä se olisi tullut niin yllätyksenä. Toivottavasti olet jo terve (varmasti olet, viime luvusta on jo aikaa). Minäkin olin juuri kipeänä, mutta kuumetta ei sentään ollut. Nyt olen taas terve ja jaksan taas kirjoitella tätä paremmin
Kiitos kommentistasi!
NeitiMusta, ihanaa kun tykkäät tästä. Itsekin pidän Selenasta. Yritin tehdäkin hänestä juuri persoonallisen ja hieman erilaisen rohkelikon. Ei sellaisen perus maailmanpelastaja-autan-kaikkia-rohkelikon. Minusta Draco ja muut luihuiset ovat kirjoissa niin kuin välillä ficeissäkin hieman liian yksiulotteisia ja "pahoja". Ovathan hekin ihan tavallisia ihmisiä eivätkä mitään pikku-Voldeja
Siksi olen tehnyt tähän hieman "kiltimmän" Dracon. Saa nähdä mitä se Draco Selenalle keksii...
Minulla on joku ongelma siinä, että välillä pistän välilyönnin juuri noihin yhdyssnojen väliin ihan automaattisesti. Käsin kirjoittaessa sitä ongelmaa ei ole. Pitää olla tarkempi noissa yhdyssanoissa. Olen vähän korjaillut tuota prologia, sen pitäisi olla nyt parempi.
Sinäkin arvasit Reguluksen
Huomasit myös, vaikkakin jälkikäteen, nuo vihjeet Katherinesta. Ei ollut ihan hatusta heitetyksi tuo Nottien suku. Kiitos pitkästä kommentistasi!
A/N: Vihdoin ja viimein sain tämän luvun valmiiksi. Tämäkin on 11 sivua pitkä. Näköjään nämä luvut ovat vähän alkaneet venyä
13. TylyahoTyönsin makuusalin oven hitaasti auki. Ovi narisi ikävästi ja lankkukin piti valittavaa ääntä astuessani sen päälle. Kummallista, että illalla pimeässä kaikki äänet kuuluvat niin kovina ja selkeinä, mutta päivällä niitä ei edes huomannut. En ollut koskaan edes huomannut makuusalin oven narisevan!
Tassuttelin huoneen läpi sängylleni. Huone oli tyhjä ja edelleen pimeä. En ollut halunnut laittaa valoja päälle jostakin syystä. Luultavasti siksi, että kukaan ei arvaisi minun olevan koko huoneessa. Olin hiippaillut heti oleskeluhuoneeseen päästyäni rappusille ja kavunnut tänne, makuusaliin. Kukaan minulle jotenkin tuttu ei huomannut minun tuloani makuusaliin, joten saisin olla rauhassa.
En ollut halunnut puhua kenellekään. Olin vieläkin hieman sekaisin kaikesta kuulemastani eikä minua kiinnostanut alkaa kerrata heti päivän tapahtumia innokkaille kuulioille. Miten minä pystyisin muka tarinoimaan mitään kun en ole vielä onnistunut ymmärtämään kaikkea itsekään? Halusin vain päästä käsittelemään kuulemaani omaan rauhaani. Voisin jopa mennä nukkumaan säädylliseen aikaan ja yllättää Hermionen heräämällä häntä aikaisemmin.
Menin makaamaan sängylleni poikittain mahalleen ja työnsin koululaukkuni syvälle sängyn alle parittoman sukan ja ryttyisen taikakausienhistorian läksyn viereen. Sinnekö se essee oli kadonnut? Olin kuvitellut unohtaneeni koko tehtävän. Binns oli siis sakottanut aivan turhaan Rohkelikkoa siitä. Nousin takaisin istualleen ja vedin verhot sänkyni ympärille. Sitten kaivoin taskustani taikasauvani ja kuiskasin ”Valois”, ja sauvan päähän syttyi valo.
Edessäni oli suuri paksu kirja jonka kannessa luki
Englannin puhdasveriset – velhosukututkimus. Sivelin kanttaa mietteliäänä. Matkalla rohkelikkotorniin olin saanut idean. Kirjassa kerrottiin varmasti jotakin äidistäni. Ymmärtääkseni Nott oli puhdasverinen velhosuku ja heistä oli varmasti kirjoitettu tähän kirjaan. Ennen kaikkea halusin nähdä kuvan äidistäni. Lukeminen ei kauheasti kiinnostanut nyt kun olin saanut selville melkeinpä kaiken haluamani. Mutristin mietteissäni suutani. Näyttiköhän hän yhtään minulta? Tai Theodorelta?
Avasin kirjan ja pikaisen sisällysluettelon tutkailun jälkeen löysin oikean sivun. En vilkaisutkaan tekstiä vaan iskin silmäni heti kuvaan. Se oli harmikseni pieni, mutta näin äitini kasvonpiirteet hyvin siitä. Hän hymyili vienosti, mutta kuitenkin itsevarmasti ja hän näytti hieman pöyhkeältä ja ylpeältä kuten melkeinpä jokainen tyyppi siinä kirjassa.
Katherine muistutti enemmän Theodorea kuin minua. Se harmitti minua jonkin verran, mutta mitä minä muka olin odottanut? Näytän niin valtavasti isältäni, joten miten minä muka voisin silloin olla samannäköinen kuin äitini? Yhteistä äitini kanssa minulla oli oikeastaan vain silmät. Hänellä oli myös isot mantelinmuotoiset tummansiniset silmät. Hänellä oli tosin vaaleammat ripset, mutta se johtui enemmän hiusten- ja kulmakarvojenväristä, jotka hänellä oli keskiruskeat kuten Theodorellakin. Iho oli hänellä selvästi tummempi kuin minulla, mutta ei siihen paljon vaaditakaan. Äitini hiukset olivat jonkinlaisella nutturalla, mutta hänen hiuksensa näyttivät kovin sileiltä ja suorilta joten kihara-geenini on varmasti perua isältäni. Katherinella oli leveä otsa ja hänen kasvonsa kapenivat alaspäin mentäessä. Lyhyemmin sanottuna hänellä oli sydämenmuotoiset kasvot, se oli suurin ero hänellä ja Theodorella jonka kasvot olivat aika soikiot (siis pituus suunnassa). Yhteistä heillä oli kuitenkin lievästi kyömy nenä. Kuvasta oli vaikea päätellä oliko äitini pitkä vai lyhyt, sillä se oli poikkaistu rintakehän kohdalta. Kaiken kaikkiaan äitini näytti kauniilta ja eleganssilta. Pystyi hyvin kuvittelemaan hänet Reguluksen viereen seisomaan kuin paraskin hienostovaimo. Yhtäkkiä kuva hymyili minulle säteilevästi, aivan kuin se olisi tiennyt kuka minä olin. En tosin tiedä onko se mahdollista tai edes oliko se aivan normaalia. Ehkäpä pitäisikin perehtyä hiukkasen paremmin valokuvien ja taulujen maailmaan.
Katseltuani äitiäni tarpeekseni, siirryin lukemaan tekstiä. Siinä ei paljonkaan kerrottu mitään uutta tai mitä en olisi voinut arvata. Äitini koko nimi oli Katherine Viola Nott ja hänellä oli yksi isoveli joka oli varmasti Theodoren isä. Äitini lajiteltiin koulussa Luihuiseen, kuten arvata saattoi. Hänen myöhemmästä elämästä oli kirjoitettu yhtä paljon kuin isänikin. Vain arvailuja kihlautumisesta, mutta kuolinpäivä oli kuitenkin tiedossa. Sama päivä milloin Sirius oli päättänyt räjäyttää muutaman ihmisen taivaantuuliin. Minusta tekstissä ei sanottu mitään.
Pyörittelin hiuskiehkuraa hajamielisesti. Katsoin taas kuvaa äidistäni ja hymyilin sille apeasti. Oloni oli hiukan haikea. Minusta olisi ollut niin kiva tuntea äitini edes jotenkin. Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa hänestä. Ainoastaan se joka tulee ankeuttajan ahdistellessa minua läsnäolollaan. Isää taas en pystykään muistamaan. En ole koskaan tavannutkaan häntä. Aika surullista. Herra päätti potkaista tyhjää hieman liian aikaisin.
Paiskasin kirjan kiinni kun aloin saada tarpeekseni kaikkien niiden kuvien katseista. Kaikki oli vielä niin hyvin kun kuvat pysyivät paikoillaan, mutta nämä taikakuvat tahtoivat aina seurailla jokaista liikettäni. Tiputin kirjan lattialle. Vasta jälkikäteen muistin, ettei kirja oikeastaan ollut minun tai edes koulun omaisuutta, vaan Dracon jolle olin velkaa. Olisi parempi pitää kirja kunnossa jollen halua jotain julmaa kostoa. Kurkistin verhojen alta kirjaa ja onnekseni se oli selvinnyt hengissä. Päätin varmuuden vuoksi pistää sen yöpöydälleni, etten vain talloisi sitä vahingossa.
Jäin makoilemaan sängylle edelleen täysissä pukeissa. Ajatukseni harhailivat vanhemmissani ja sukulaisissani. Minua alkoi yhtäkkiä ahdistaa se kaikki ajattelu ja halusin vain tyhjentää pääni, niinpä menin suihkuun ennätys aikaan. Valitettavasti se kaikki vesi toi mieleeni meren ja sitä kautta Pohjanmeren jonka keskellä Azkaban on ja tietenkin sain heti päähäni Sirius Mustan. Mahtavaa, miksi en pysty edes hallitsemaan omia ajatuksiani? Päätin keskittyä pelkästään pieneen säröön kylpyhuoneen seinässä ja sain suihkuttelun päätökseen ilman uutta ahdistuksenpuuskaa.
***
Istuskelin pirteänä oleskeluhuoneessa. Olin vallannut nojatuolin takan edestä (se oli kuitenkin niin päin, että pystyin kyyläämään muita oppilaita), vaikkakin se oli aika turhaa, sillä liekki oli melkein sammunut enkä tuntenut sen lämpöä. Heiluttelin jakojani ja hyräilin epämääräisesti jotakin omaa sävelmääni. Seurasin muiden oppilaiden touhuja ja välillä vilkuilin ikkunasta värikästä syysmaisemaa. Oikeastaan nämä aamut ovatkin aika kivoja. En ole ikinä tajunnut sitä, sillä yleensä nukun tai nuokun niitten ohi.
Selvennykseksi niille jotka eivät olleet paikalla kun heräsin seitsemältä nukuttuani täydet kymmenen tuntia, että minä olin ensimmäistä kertaa koko sinä aikana kun olin ollut Tylypahkassa, oli herännyt ennen muita tyttöjä makuusalissani ja jopa pirteänä. Olin ehtinyt pestä hampaani ja kasvoni, harjata hiukseni, kun Hermione heräsi. Hän näytti niin huvittavalta kun hän näki minut kaivelemassa matka-arkkuani kun etsin puhtaita sukkia. Näin hänen nipistävän itseään kuin hän olisi kuvitellut vielä nukkuvansa. Se oli oikeastaan aika masentavaa. Ikävää kun eivät edes omat ystävätkään usko minun kehittyvän paremmaksi heräämisessä. Sen jälkeen Hermione katsoi säikähdyksissään kelloa, mutta kun hän tajusikin, että kello oli vasta viisitoista yli seitsemän, hän rauhoittui. Sitten hän kysyi minulta varsin hämmentyneenä ja epäuskoisena, mitä minä tein. Minä tietenkin vastasin, että puen vaikka arvasin, että hän tarkoitti ennemminkin niin aikaista heräämistä. Sen jälkeen hän kysyi muutaman muunkin kysymyksen ja lopulta hän sai selville kaikkien niiden näsäviisauksien seasta kaiken mitä halusikin tietää. Pian sen jälkeen olin jo valmis ja olin tullut tälle mukavalle nojatulille istumaan ja ihmettelemään kuinka erikoinen vuorokaudenaika aamu oli.
Minä siis istuskelin varsin kärsivällisesti ja odottelin Hermionen, Harryn ja Ronin saapumista. Heitä ei kuitenkaan näkynyt ja aloin aikani kuluksi tarkkailla alas tulevia oppilaita. Huomasin melkeinpä jokaisen heistä olevan väsynyt ainakin jossakin määrin. Muutama ekaluokkalainen näytti aika hyvin nukkuneelta (varmaan koska he olivat menneet nukkumaan samoihin aikoihin minun kanssani). Näin silmäkulmastani punaisen hiuspehkon ja käännähdin nopeasti katsomaan sen omistajaa. Punapää oli kuitenkin Weasleyista se josta pidin vähiten, Percy ”Johtajapoika” Weasley. Hän vilkaisi minua epäillen sarvisankaisten silmälasiensa takaa, kuin kuvittelevan minun räjäyttävän sontapommin keskellä oleskeluhuonetta. Sori vaan, Perce, se on enemmän pikkuveljiesi heiniä.
Pian Percyn kömmittyä ulos kuvakudoksen kautta, Hermione laskeutui rappuset alas ja etsi katseellaan minua. Huidoin kättäni ja hän äkkäsi minut nopeasti. Hän kiiruhti luokseni ja lysähti viereiselle nojatuolille.
”Huomenta, Hermione”, sanoin virnuillen ystäväni haukotellessa makeasti.
”Huo-omenta”, Hermione haukotteli. Kun hän sai suunsa takaisin hallintaansa, hän hymyili huvittuneena ja sanoi. ”Kummallista. Yleensä se olet sinä joka haukottelee.”
Virnistin hyväntuulisesti. ”Maailmankirjat ovat sekaisin. Minä heräsin epäinhimillisen aikaisin. Mitäköhän seuraavaksi tapahtuu?”
”Älä pelottele”, Hermione mutisi ja näytti siltä kuin olisi tarkoittanut mitä sanoi.
Sitten me lopetimme sanan vaihtomme. Minä aloin heilutella jakojani ja hyräillä yhä pirteämmin. Hermione taas räpytteli silmiään tavallista hitaammin ja näytti siltä miltä minun olisi pitänyt näyttää sillä hetkellä. Hyräilin lisää ja katselin kiellettyä metsää. Hermione haukotteli. Minä heiluttelin jalkojani. Hermionen pää keikahti nojatuolin selkänojalle ja hän tuijotti kattoa jotenkin ärtyneenä. Juuri kun olin vaihtamassa hyräiltävää kappaletta, Hermione mutisi tuskastuneena. ”Voisitko lopettaa tuon.”
Katsahdin Hermionea kummastuneena. ”Minkä?”
”Tuon mölinän!” Hermione kuulosti väsyneemmältä kuin miltä hän näytti. Aloin ymmärtää millaista Hermionella oli joka aamu minun kanssani.
”Sanotko sinä minun kaunista hyräilyäni mölinäksi?” sanoin esittäen loukkaantunutta. Olin liian hilpeällä tuulella ärsyyntyäkseni moisesta.
”Kaunista? Älä liioittele.” Okei, tuo ei kuulostanut yhtään Hermionen tapaiselta, enemmänkin minun vuorosanaltani. Ehkäpä hän on saanut minulta liikaa huonoja vaikutteita.
”Mikä sinulla on? Et kuulosta oikein omalta itseltäsi”, kysyin rypistäen otsaani.
Hermione räpytteli silmiään hieman nopeammin kuin äsken ja huokaisi. ”Äh, minä olen vain väsynyt. Minulla on niin paljon aineita…”
Se on kyllä täysin totta. Hermione oli valinnut kaikki mahdolliset aineet joita oli mahdollisuus ottaa. Useat tunnit ovat samaan aikaan ja silti hän jotenkin kummallisesti onnistuu käymään niillä kaikilla. Välillä häntä ei kuitenkaan näkynyt esimerkiksi muinaisten riimujen tunnilla, mutta kuitenkin hän osasi selostaa mitä kaikkea tunnilla oli tehty ja hänellä oli täydelliset muistiinpanot. Siis oikeasti, olenko minä jotenkin vajaa vai salaako Hermione jotakin?
En ehtinyt muuta kuin nyökätä vastaukseksi Hermionen sanoihin, kun Ron ja Harry löntystelivät luoksemme. Ron näytti unissakävelijältä, niin väsynyt hän oli, mutta Harry oli kai saanut nukuttuaan tarpeeksi. Hän ei kuitenkaan ollut ylienerginen kuten minä. Oikeastaan oli aika hyvä, etten yleensä saa nukutuksi tarpeeksi. Aiheuttaisin vain päänsärkyä pirteydelläni.
Kapusimme muotokuvan kautta ulos oleskeluhuoneesta. Minä sanoin hyvät huomenet Lihavalle leidille, joka katsoi minua kummastuneena. Höpöttelin kaikkea turhaa koko matkan ajan suureen saliin. Minusta tuntui, ettei kukaan kauheasti kuunnellut heidän poissa olevista ilmeistä päätellen enkä en saanut kertaakaan vastausta kysymyksiini.
Suuri sali oli yllättävän tyhjä. No, olihan se vasta auennutkin. Yleensä kaikki tulevat paljon myöhemmin syömään. Löysimme sopivat paikat vaivatta pöydän alkupäästä. Vaikenin hetkeksi kun aloin valitsemaan sopivaa aamiaista. Päädyin lopulta pekoniin ja paistettuihin kanamuniin, sillä minulla oli tavallista kovempi nälkä. Minun ei kuitenkaan tarvinnut aloittaa tarpeetonta höpinääni, kun Ron alkoi heräillä saatuaan kurpitsamehua. Ei siis sillä tavallisella tavalla suuhun vaan hän kaatoi mehua hieman ohi pikaristaan eikä huomannut sitä ennen kuin se oli jo hänen sylissään. Hermione puhdisti hänen housunsa nopeasti pienellä loitsulla, jonka hän oli oppinut varmasti jostakin kirjastosta lainaamasta kirjasta.
Ron haukkasi pekonipaahtoleipäänsä ja mutisi ruokasuussaan. ”Miten sinä olet noin pirteä, Selena?”
”Menin nukkumaan tarpeeksi aikaisin”, sanoin iloisesti ja niin pirteänä, että Ron katsoi minua hieman pahasti. Sanoinhan minä, kaikki ovat tyytyväisempiä kun minä olen väsynyt.
”Jaa, minä ihmettelinkin missä sinä oikein olit eilen illalla”, Ron sanoi ja nielaisi suunsa tyhjäksi. ”Oikeastaan, en nähnyt sinua sen jälkeen kun minä ja Harry poistuttiin kirjastosta.”
En osannut sanoa mitään joten tungin suuhuni pekonia ja kohautin olkiani. Ron oli saanut minun muistamaan eiliset tutkimustyöt ja niiden tulokset. Pitäisi kai kertoa niistä heille. Minua kuitenkin jännitti heidän reaktionsa, ehkä hieman jopa pelotti. Onneksi isäni on Regulus, eikä Sirius. Silloin kertominen olisi varmasti kaksin verroin hankalampaa. Olisi varmasti kaikista helpointa vain möläyttää asia julki, mutta suuni ei oikein suostunut tottelemaan ja sitä paitsi suuni oli täynnä pekonia eikä kukaan saisi selvää mongerruksestani.
”Mitä sinä oikein teit eilen illalla? Et kai sinä ollut mukana siinä Norriskan ansassa?” Hermione kysyi minulta ankara ilme kasvoillaan. Mikä ansa? Miksi kukaan ei ole kertonut minulle siitä?
”Missä ansassa? En ole kuullutkaan siitä”, sanoin uteliaana. Kuulosti ihan kaksosten puuhilta. Voi, olisi ollut varmasti hirveän hauskaa olla mukana.
”Et ole kuullut? Luulin, että koko koulu tietää siitä”, Hermione sanoi yllättyneenä. ”Fred ja George olivat vaihtaneet Norriskan ruoat joihinkin heidän keksimiin karkkeihin ja Norriskan kieli oli paisunut valtavan kokoiseksi, eikä se meinannut mahtua koko suuhun. Voro oli suuttunut siitä ihan hirveästi ja oli valmiina ripustamaan kaksoset peukaloista kattoon, mutta McGarmiwa tuli pelastamaan heidät kahden viikon jälki-istunnolla.”
Äh, tuon minä olisin halunnut nähdä! Kaksoset olivat näköjään saaneet korjattua heidän kilokielimellinsä ja olivat päättäneet testata sitä Norriskaan. Minua alkoi naurattaa kuvitelmani siitä ärsyttävästä kissasta kieli paisumassa valtavaksi. Hermione katsoi minua toruvasti, mutta Harry ja Ron alkoivat naureskella kanssani, eikä Hermione pystynyt enää pitkään pitämään kasvojaan peruslukemilla vaan virnisti leveästi.
”No, mitä sinä sitten teit jos et ollut Fredin ja Georgen kanssa?” Harry kysyi kun olimme nauraneet tarpeeksemme. Hitto, minä olin kuvitellut, että he olisivat unohtaneet alkuperäisen puheen aiheemme.
”Olin kirjastossa ja selvitin vanhempieni henkilöllisyyttä”, kerroin neutraalilla äänellä. Toivoin, että se riittäisi heille.
”No, saitko mitään selville”, Hermione kysyi jollakin tavalla välinpitämättömästi. Olin niin usein ollut kirjastossa yrittäen löytää jotakin vihjeitä vanhempieni henkilöllisyydestä ja epäonnistuen siinä, että tyttö oli lopettanut uskomisen siihen, että saisin koskaan tietää keitä vanhempani ovat. Se jotenkin sai minuun liikettä, enkä enää osannut pelätä heidän reaktioitaan. Halusin vain todistaa, että teen minäkin välillä ihmeitä – kuten herään ennen Hermionea.
”Joo, sainhan minä”, sanoin välinpitämättömästi ja leikkasin pekonipalaa pienemmäksi.
”Saitko? Mitä sinä sait selville?” Hermione näytti yllättyneeltä, mutta vieläkin sen verran epäilevältä, että halusin yllättää hänet oikein kunnolla.
”No, esimerkiksi keitä vanhempani ovat”, kerroin heille huolettomasti ja sujautin suuhuni lisää pekonia.
Hermionen ilme oli nyt puhtaasti yllättynyt ja Harry ja Ron katsoivat minua hämmästyneinä. Ronin suu oli revähtänyt pienesti auki. Onneksi hän oli ehtinyt nielaista ennen paljastustani, sillä minua ei kauheasti kiinnostanut nähdä hänen aamiaistaan hampailla jauhettuna ja kuolassa lilluttuna. Lähellä istuva Nevillekin kääntyi katsomaan minua odottavasti. Hyvin usea tiesi minun vajaista tiedoistani vanhemmistani ja olen joskus kuullut joidenkin leikittelevän eri vaihtoehdoilla. Neville oli kuitenkin sen verran luotettava ja hyvä tyyppi, että pystyisin omituisessa puuskassani täräyttämään ilmoille tutkimustulokseni hänen kuunnellessaan.
Kaikki neljä tuijottajaani olivat hiljaa ja aivan paikoillaan. Se oli jotenkin hauskaa ja minun sisäinen pieni draamakuningattareni (jonka olemassaoloa en myönnä enää koskaan tämän jälkeen) nautti siitä hämmennyksestä jonka sain heihin aikaan. Jatkoin syömistä tyynesti, mutta nauroin sisäisesti koko tilanteelle. Odotin jonkun pääsevän yli yllätyksestä ja sanovan jotakin.
”No?” Harry töksäytti. He kaikki tuijottivat minua silmät tapittaen. Yritin olla mahdollisimman luonnollinen ja rento, vaikka neljä uteliasta silmäparia olikin melko ahdistavia.
Mahtavaa, kaikki mitä he halusivat sanoa sen jälkeen kun olen selvittänyt elinikäisen mysteerini, on
no! Millaisia ystäviä minulla oikein on? Mutristin suutani harmissani ja silmäilin heistä jokaista vuorotellen. Kukaan ei sanonut mitään. Aloin käydä malttamattomaksi enkä meinannut jaksaa odottaa vanhempieni möläyttämistä. No, kun on minun kärsivällisyydestä kyse, niin voittekin arvata mitä seuraavaksi tapahtui.
”Professori Lupin kertoi minulle eilen illalla, että minun äitini on Katherine Nott! Voitteko kuvitella? Se Nott samalta vuosikurssilta Luihuisessa on minun serkkuni!” selitin innoissani matalalla äänellä, sillä en kauheasti toivonut, että minusta tulisi koko koulun tuorein juorunaihe.
”Nott? Oletko ihan varma? Mistä Professori Lupin muka tietää sen”, Hermione kysyi epäillen. Kukaan muu ei yllätykseltä onnistunut puhumaan, mutta Hermionehan on tunnettu vikkelästä ajatuksen juoksustaan, joten ei ollut ihmekään että hän oli heti horjuttamassa uskoani.
”Lupin tunsi äitini. Hän oli tavannut äitini ja minut synnyttyäni.”
”Entä isäsi? Kertoiko Lupin sinulle hänestä mitään?” Harry kysyi toivuttuaan yllätyksestä. Hänen vihreät silmänsä tarkkailivat minua uteliaasti.
”Ei hän tiennyt mitään hänestä, mutta minä olin saanut yhdestä kirjasta selville – ”, jätin kätevästi mainitsematta Dracon ja hänen lainaamansa kirjan. Minulla oli vahvoja aavistuksia mitä mieltä Harry ja Ron olisivat siitä yksityiskohdasta, eikä Hermionekaan taitaisi pysyä ihan puolueettomana siinä tilanteessa ”että on vain kaksi henkilöä joilla on mahdollisuus olla isäni. Toinen heistä kuitenkin on kummisetäni Lupinin mukaan joten tiedän siis kuka isänikin on.”
”No, kakista ulos”, Ron hoputti uteliaisuuden kiiluessa hänen silmissään. Hän näytti erittäin malttamattomalta.
Tämmöistä reaktiota olin toivonutkin! Ihanaa kun on vielä olemassa ihania uteliaita ystäviä, jotka saavat minun uudestaan innostuneeksi eilisestä onnenpotkustani. Kiitin jotakuta ylempää tahoa joka oli luonut noinkin mahtavan olennon kuin Ronald Weasley!
Hymyilin tyytyväisenä Ronille ja ilmoitin niin juhlallisesti, että olisi kuvitellut kuulevansa rumpujen odottelevaa pärinää. ”Isäni on Regulus Musta ja hänen veljensä Sirius Musta on kummisetäni.”
”Onko Sirius Musta sinun kummisetäsi!” Ron huudahti yllättyneenä, äsken uteliaat silmät laajenneina ja pyöreinä kuin golfpallo.
Suhisin hänelle sormi suuni edessä olemaan hiljempaa. Vilkuilin ympärilleni, mutta onnekseni vain joku yksinäinen ekaluokkalainen katsoi minua hämmennyksen ja lievän säikähdyksen vallassa. Yritin esittää Ronin vitsailleen ja sanoin tarpeeksi kovalla äänellä, että ensiluokkalainen kuuli minun sanani Ronille kun kielsin häntä järkyttämästä nuorempiaan. Esitykseni taisi mennä täydestä, sillä poika unohti minut melko vikkelästi ja alkoi huitoa kättään ystävänsä suuntaan joka oli juuri tullut saliin.
”Niin, niin. Ei sinun tarvitse kuuluttaa sitä koko Tylypahkalle”, sihisin vihaisesti ja niin hiljaa, että Nevillellä oli hankaluuksia kuulla sanani. Oikeasti sillä Ronin luojalla on jotakin minua ja kiitoksiani vastaan kun heti pisti oman teoksensa terrorisoimaan minua.
”Ai, sori”, Ron mutisi nolostuneena. Hän ei kuitenkaan jäänyt ihmettelemään pitkiksi ajoiksi vaan kuiskasi uuden kysymyksen. ”Luuletko että se sinun serkkusi – siis se Nott – tietää jotakin sinusta?”
Olin heti valmis sanomaan muutaman epäilevän sanasen, mutta heti kun muistin Theodoren kummallisen käytöksen kirjastossa, aloinkin epäillä pojan tietäneen jotakin. Hän oli ollut niin kummallinen ja hän oli puhunut minusta kuin… minut pitäisi pitää aisoissa. En tiedä oikein mitä se tarkoitti, kai hän pelkäsi minun saattavan hänen sukunsa maineen vaakalaudalle.
”Voi olla”, sanoin hitaasti, mietiskellen edelleen. ”Kuulin kerran hänen sanovan jotain sen suuntaista Malfoylle”, kerroin ehkä hieman harkitsemattomasti. Tajusin virheeni liian myöhään niinpä minä ponkaisin ylös tuoliltani jättäen palasen paistettua kananmunaa lautaselle ja tokaisin liian pian edellisen lauseeni perään. ”Muistinkin, että minulla jäi riimujen läksyt tekemättä eilen illalla. Pitääkin mennä tekemään niitä. Nähdään tunnilla!”
Nappasin laukkuni ja kiirehdin ulos suuresta salista jättäen hämmentyneen nelikon pöytään seuraamaan kiireellistä poistumistani. Olen melko varma, että kuulin Hermionen sanovan hämmentyneenä. ”Mutta eihän tänään ole edes muinaisia riimuja.”
***
Viimeiset arkipäivät menivät kummallisen nopeasti. Keskityin niin kovasti pohtimaan vanhempiani etten pystynyt keskittymään oikein mihinkään. Olin onnistunut kertomaan Susanille heti samana päivänä vanhemmistani kuin Harrylle, Ronille ja Hermionellekin. Susan oli ollut yllättävän innoissaan ja hän oli alkanut tarkkailla Theodorea tavallista tarkkaavaisemmin. Lopulta hän oli sanonut, että meillä oli samanlaiset silmät ja Theodore näytti hyvin paljon minulta kun tällä oli kasvoillaan minä-keksin-jotakin-kieroa-ja-ovelaa – ilme, niin kuin Susan asiansa ilmaisi. Kerroin Fredille, Georgelle ja Ginnylle päivää myöhemmin oleskeluhuoneessa. Heidän reaktionsa olivat melko samanlaiset kuin Ronillakin. Tosin, Fredin ensimmäinen kommentti paljastukseni jälkeen oli. ”Räjäytettäisiinkö sontapommi?”
Nyt oli kuitenkin lauantai, 31. päivä lokakuuta, ensimmäinen Tylyahopäivä ja halloween. Vaikka sen päivän olisi pitänyt olla ratkiriemukas retkineen ja kurpitsajuhlineen, mutta niin ei ollutkaan asianlaita.
Olin juuri pukeutunut ja puhkuin intoa päivänohjelmasta hyppelehtiessäni rappuset alas oleskeluhuoneeseen. Mutta heti kun tapasin Harryn, Ronin ja Hermionen, iloisuuteni katosi saman tien. Harry näytti hirvittävän masentuneelta vaikka hän yrittikin peitellä sitä kirpeällä hymyllä ja tekopirteällä tervehdyksellä. Minulla kesti hetki ennen kuin tajusin alakuloisuuden syyn, mutta keksittyäni sen Harryn olotila oli hyvin ymmärrettävä. Nimittäin kuten varmaan muistatte, Harryllä ei ollut lupalappua Tylyahoon. Hän oli erehdyksissään pyytänyt lupaa McGarmiwalta ja nyt opettajat tietävät luvanpuuttumisesta, eikä hän pääsisi Tylyahoon muuta kautta kuin jotakin salakäytävää pitkin. Harmi vaan, että viime talvena se yksi salakäytävä Tylyahoon romahti lumenpainosta ja umpeentui. On toki muitakin käytäviä, mutta Voro tietää niistä kaikki muut mitkä minä tiedän. Fred ja George varmasti tietävät useamman mutta he eivät ole kertoneet niistä minulle. Joten Harryllä ei ole mahdollisuutta tulla kanssamme Tylyahoon. Surullista. Ilman Harrya en jaksanut olla Hermionen ja Ronin kanssa silloin kun he riitelivät ja lähi aikoina he ovat tehneet sitä aivan liian usein. Nytkin Ron valitti Koukkujalasta ja Hermione puolusteli kissaansa.
Onneksi olin niin mahtava ennustamaan Ronin ja Hermionen tappeluita (tosin se ei ole kovin hankalaa, sillä he kinastelivat päivittäin) ja olin sopinut olevani Susanin ja Hannahin kanssa Tylyahossa. Pakko sanoa, että odotin henkeä pidätellen sitä kun pääsisin siitä masentavasta seurasta pois.
Aamiainen oli inhottavin pitkiin aikoihin. Ron ja Hermione jatkoivat sanaharkkaansa tavalliseen tapaansa ja Harry tökki munakastaan kulmat kurtussa. Hän näytti aivan seitsemänvuotiaalta joka ei halunnut syödä parsakaaliaan. Onneksi Hermione osasi fiksuna ihmisenä lopettaa riitansa kun hän huomasi minun hampaiden kiristelyn ja Harryn ärtyneisyyden.
”Me tuodaan sinulle kasoittain karkkeja Hunajaherttuasta, Harry”, Hermione sanoi ja oli selkeästi hyvin pahoillaan Harryn puolesta. Ron myötäili tytön sanoja myöskin pahoillaan.
”Minä voisin jäädä tänne, jollen olisi jo luvannut Susanille meneväni hänen kanssaan”, sanoin hetkellisen rohkelikkomaisen ritarillisuuden yllättämänä. Hymyilin Harrylle yrittäen piristää häntä.
”Älä minusta huolehdi. Mene vain Susanin kanssa. Minä pärjään kyllä”, Harry sanoi ja yritti hymyillä reippaasti. Olin kyllä huomaavinani pojan piristyneen sanoistamme hieman.
Syötyäni hyvästelin ystäväni ja lähdin etsimään Susania puuskupuhien pöydästä. En meinannut löytää tyttöä millään, mutta Cedricin löysin turhankin helposti. Siihen kyllä vaikutti kikatteleva tyttöjoukko joka tuli saattamaan kiinalaisennäköistä tyttöä pojan luo. Vaikutti siltä, että Cedric oli menossa tämän kanssa treffeille. Cedric huomasi minut ja minä virnistin tälle ilkikurisesti. Poika näytti lähinnä huvittuneelta heilauttaessaan kättään minulle. Tervehdin häntä samalla tavalla ja jatkoin Susanin etsiskelyä pöydästä. Löysin hänet muutaman tuolin päästä Cedricistä.
Susan näytti hyvin ilahtuneelta huomatessaan minut. Hän nousi pystyyn heti minut huomattuaan ja hihkaisi. ”Hei, Selena. Lähdetäänkö jo? Minä ja Hannah olemme jo syöneet.”
”Mennään vaan”, sanoin ja hymyilin. Susanilla oli aina minuun positiivinen vaikutus.
Lähdimme kohti aulaa joka oli täynnä oppilaita jotka jonottivat ulospääsyä. Menimme jonon hännille ja katsoimme tylsistyneinä kun Voro tutkaili jokaisen lupalappua epäluuloisena ja etsi hitaasti nimen listaltaan. Välillä hän vilkuili ympärilleen etsien luvattomasti ohimeneviä oppilaita, aivan turhaan. Jono kulki siis mahdottoman hitaasti ja aloin jo epäillä, että pääsisimme edes koko sinä päivänä Tylyahoon.
Voron mulkoilu loppui minun osaltani kun kuulin ilkeän ja laiskanäänen takaani joka ilkkui. ”Jäätkö kouluun, Potter?” käännyin katsomaan Dracoa ja tämän henkivartijoita. ”Etkö uskalla kulkea ankeuttajien ohi?”
Siristin silmiäni ja katsoin poikaa pahasti. Hän oli osoittanut sanansa Harrylle joka oli jo muutenkin niin huonolla tuulella lupalapun puuttumisen tähden, että tälle ilkkuminen oli vain veren kaivamista nenästään. Harry kuitenkin oli yllätyksekseni kuin ei olisi kuullut mitään ja lähti kapuamaan rappusia ylös. Ron sanoi jotakin Dracolle puolustaakseen ystäväänsä. Hän ja Draco vaihtoivat muutaman kipakan sanan ja McGarmiwan tullessa paikalle, he lopettivat kinansa ja tyytyivät toistensa mulkoiluun.
Ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen pääsimme vihdoinkin jonon päähän ja saimme lisää epäluuloisia katseita Vorolta. Allekirjoituksemme menivät läpi vaikka hän ihmetteli hetken aikaa rouva Hartin sukunimeä. Sain hänen kuitenkin uskomaan hänen olevan orpokotini hoitajatar ja että minun äitini on kuollut. Takana olijat katsoivat sillä hetkellä minua ja Voroa erittäin murhaavasti.
Lähdimme talsimaan kohti Tylyahoa. Ilma oli viileä ja taivaalla oli muutama pumpulimainen pilvi. Tuuli suhisi puiden lehtiä vasten ja sekoitti hiukseni. Tungin käteni taskuihini ja kuuntelin muiden puhetta. Hannah sanoi jotain jostakin hänen ja Susanin tupatoverista. Keskustelu tyrehtyi kuitenkin nopeasti ja kävelimme hetken ilman sananvaihtoa.
En tiennyt reittiä kylään enkä uskonut Susanin tai Hannahinkaan tietävän sen paremmin. Siksi me turvauduimme vanhempiin oppilaisiin ja aloimme seurata heitä hieman etäämmältä kun he tarpoivat varmoin askelin tietä pitkin kohti Tylyahoa. Puhuimme hetken seuraavan viikon huispauspelistä, mutta Susania ja Hannahia laji ei kiinnostanut tarpeeksi pidempään keskusteluun. Aihe vaihtui kouluun, mutta en itse osallistunut siihen kovin aktiivisesti vaan tutkailin ympärillä kasvavia puita ja heinikkoja. Kaikkialla oli niin värikästä, mutta kuitenkin niin kuollutta. Kasvit kuolivat ja pudottelivat lehtiään jos ne eivät olleet jo tehneet sitä. Metsät olivat hiljaisia lintujen lennellessä jo kohti aurinkoisia maita. Otsani rypistyi kun tajusin mietteeni. Milloin minä muka olin alkanut pohtia luonnonulkomuotoa ja lintujen muuttoa etelään? Pudistin päätäni selvitelläkseni ajatuksiani ja keskityin taas keskusteluun.
Tylyaho alkoi jo näkyä kun kävelimme mäkeä alas. Kylä näytti hyvin kodikkaalta pikkumökkeineen ja pystyin aistimaan taikuuden ilmasta. Oli kummallista nähdä velhoja ja noitia pukeutuneena kaapuihinsa ja viittoihinsa muualla kuin Viistokujalla. Yleensä he pukeutuivat kummallisiin asuyhdistelmiin yrittäessään esittää jästiä. Joka puolella oli erilaisia loihdittuja esineitä, jollaisia ei voisi olla missään muualla kuin Tylyahossa, Britannian ainoassa jästittömässä kylässä (ette ikinä arvaa keneltä tuonkin tietoiskun kuulin). Katselin kiinnostuneena ympärilleni kun aloimme päästä kaupunginrajojen sisäpuolelle. Pääkadulle päästyämme tutkailimme innostuneina näyteikkunoita ja ihastelimme nerokkaita keksintöjä ja uusimpia luutia. No, jos totta puhutaan, vain minä ihailin luutia – Susan ja Hannah olivat silloin näyteikkunaostoksilla
Velhovaatehtimo Hepeneen edessä.
”No, minne mennään ensimmäiseksi?” kysyin kun olin saanut tarpeekseni luutien töllistelystä ja olin mennyt Susanin ja Hannahin luo vaatekaupan eteen.
”Mmm”, Susan mutisi ja käänsi katseensa vastahakoisesti kauniisti leikatusta juhlakaavusta. ”No, mennään vaikka Hunajaherttuaan.”
Lähdin kävelemään kadun toisella puolella olevaa karkkikauppaa päin, kun Susan vilkaisi viimeisen kerran kaapua ja kiiruhti Hannahin perässä ehdottamaansa kauppaan.
***
Kuului kellojen kilinää kun työnsin
Kolmen luudanvarren ulko-oven auki.
Kolme luudanvartta oli yksi hyvin suosittu pubi Tylyahossa. Se oli joka Tylyaho-päivä täynnä tylypahkalaisia joten pubissa oli valtava meteli lasten nauraessa ja höpöttäessä yhteen ääneen. Minusta paikka oli turhan yliarvostettu, sillä siellä oli oikeastaan aika ahdistavaa yksityisyyden puuttumisen tähden. Siellä tuskin pystyisi keskustelemaan mistään hiukan arkaluontoisemmasta aiheesta ilman ylimääräisiä kuuntelevia korvapareja. Paikka oli muutenkin niin täynnä, että ei sieltä meinannut löytää vapaata pöytää. Onneksi yksi kuudesluokkalaisten porukka lähti pois ja me onnistuimme valtaamaan heillä olleen pöydän itsellemme.
Hannah lähti hakemaan hänelle ja Susanille kermakaljoja. Olin itse päättänyt olla ostamatta juomaa, sillä olin ostanut Drooblen parasta purkkapallopurkkaa
Hunajaherttuasta. Hannah ja Susan olivat halunneet tarjota minulle kermakaljan, mutta olin kieltäytynyt kohteliaisuudesta. Katselin hieman ympärilleni. Pubi oli täynnä tuttuja kasvoja. Parvati ja Lavender istuivat läheisellä pöydällä ja keskustelivat suut vaahdoten jostakin komeasta huispaajasta ja Fred ja George olivat Lee Jordanin kanssa kauempana juomassa kermakaljaa ja luultavasti juonimassa kostoa Vorolle.
”Selena, oletko sinä vielä jutellut Theodore Nottin kanssa?” Susan kysyi saaden minut hätkähtämään. Hän katsoi minua sinisillä silmillään kysyvästi.
Eikö Susanilla ole yhtään tilannetajua? Kuka tahansa saattoi kuulla tuon! Katsoin häntä varoittavasti. Hannahkin saattoi tulla millä hetkellä tahansa takaisin. Enkä oikein halunnut vielä hänenkään tietävän asiasta. Ei sillä ettenkö luottaisi häneen. En vain haluaisi hirvittävän monen ihmisen yrittävän puhua kanssani vanhemmistani.
”En ole. Ei ole ollut hyvää tilaisuutta. Enkä ole edes varma haluanko puhua hänen kanssaan”, vastasin hiljaisella äänellä.
”Nyt olisi tilaisuus”, Susan sanoi ja osoitti peukalollaan selkänsä taakse. Katsoin hänen osoittamaan suuntaan ja näin Theodore Nottin istuvan yksin nurkkapöydässä lukemassa jotakin paksua kirjaa ja hörppimässä teetä.
Pudistin päätäni ja kuiskasin ärtyneellä äänellä. ”Ai nyt vai? Kaikkien edessä? Sehän olisi sama kuin minä nousisin pöydälle seisomaan ja huutaisin Regulus Mustan ja Katherine Nottin olevan vanhempiani. Ei tule kuuloonkaan! En tunne koko poikaa. Mistä tietäisin hänen osaavan tukkia suunsa asioistani? Muutenkin, jos minä menen nyt puhumaan hänelle, se herättäisi valtavasti huomiota. Minä en ole koskaan jutellut hänelle ja miksi nyt olisin yhtäkkiä tehnyt poikkeuksen?” höpötin nopeasti yrittäen pitää ääneni hiljaisena.
”Mitä väliä sillä on jos kaikki saavat tietää vanhemmistasi? Et sinä voi sitä salata loputtomiin”, Susan osui välttelemäni asian ytimeen. Miksi hänen täytyi
aina löytää se asia josta en halua yhtään keskustella?
Murahdin hiljaa ja kurtistin kulmiani. Yritin keksiä jotakin nerokasta sanottavaa. Päädyin kuitenkin sanomaa erittäin lapsellisesti ja typerästi. ”En vain halua. En ainakaan vielä. En ole vielä valmis.”
Susan olisi varmasti huomauttanut minulle jostakin yksityiskohdasta joka saisi sanomani kuulostamaan vieläkin tyhmemmältä, jollei Hannah olisi tullut leveästi hymyillen kermakaljojen kanssa pöytään. Hän laski pöydälle kolme tuoppia kermakaljaa työntäen meidän jokaisen nenän eteen yhden. Mulkaisin Hannahia, mutta tyttö vain alkoi hymyillä vieläkin iloisemmin.
”Minä sanoin, että älä tilaa minulle kermakaljaa”, sanoin äkeänä ja työnsin kermakaljaa muutaman tuuman kauemmaksi.
”Olisi ikävää jos me vain joisimme eikä sinulla olisi mitään”, Hannah sanoi edelleen iloisena.
”Ei minulla ole rahaa”, väitin vastaan. Olin ottanut vain vähän rahaa mukaan ja olin käyttänyt siitä jo melkein kaiken siihen purkkaan.
”Sillä ei ole väliä. Minä tarjoan”, Hannah sanoi ja työnsi kermakaljaa lähemmäs minua hymyillen yhä ystävällisesti.
Puristin huuleni tiukasti yhteen ja mulkoilin Hannahia vähän väliä. En vieläkään koskenut kermakaljaani. Susan pyöräytti silmiään, muttei sanonut mitään. Hannah hörppäsi omaa juomaansa odotellessaan minun tarttuvan tuoppiin. Kun en ollut tehnyt liikettäkään juomaa kohti, hän mutristi huuliaan pettyneenä ja pyysi. ”Joisit sen nyt vaan.”
Olin juuri kieltäytymässä jyrkästi, kun erehdyin katsomaan Hannahia. Tyttö katsoi minua isoilla ruskeilla silmillään niin anelevasti. Hänen huulensa olivat kaartuneet lievästi maata kohti ja olin huomaavinani niiden väpättävän melkein huomaamattomasti. Hän näytti niin haavoittuvaiselta, ettei edes minulla ollut sydäntä kieltäytyä. Rypistin otsaani epäröiden ja huokaisin luovuttaneena. Tartuin tuoppiin ja naputtelin sormiani hetken lasia vasten. En pitänyt luovuttamisesta. En sitten lainkaan, mutta nyt ei ollut aika liialliseen ylpeyteen. Nostin lasin huulilleni ja hörppäsin kermakaljaa. Juoma oli kylmää, mutta nielaistua sen, se lämmitti ihanasti. Juoma maistui hieman toffeelta ja se oli todella herkullista. Hannah hymyili tyytyväisenä eikä se edes häirinnyt minua. Olin vain tyytyväinen saadessani kermakaljaa.
Juotuamme tuoppimme tyhjiksi, päätimme lähteä takaisin Tylypahkaan. Kello oli jo puoli kaksi ja olimme olleet jo melkein neljä tuntia poissa koululta. Lähdimme kävelemään pääkatua pitkin, mutta keksimmekin oikaista käyttämällä toista tietä. Kadun vierellä oli enimmäkseen asuntoja, kaupat olivat jääneet taaksemme.
Katu oli autio. Se oli aika kummallista, koska pääkatu oli ollut täynnä ostoksilla olevia ihmisiä. Susan ja Hannah vaikuttivat hieman säikyiltä, sillä tie muistutti epäilyttävästi Iskunkiertokujaa jolla ei ollut kovinkaan hyvä maine. Meillä ei kuitenkaan ollut mitään pelättävää, sillä katu pysyi edelleen tyhjänä. Se olinkin syy miksi huomasin vieressäni olevalta kujalta liikettä. Näin jonkin mustat viilettävän kovaa vauhtia roskatynnyrin vieritse. Minulla kesti hetken tajuta mikä siitä oli juuri juossut. Pysähdyin yhtäkkiä ja käännyin vikkelästi katomaan kujaa jolla olin koiran nähnyt. Susan ja Hannah eivät heti huomanneet puuttumistani ja siksi he lopettivat kävelemisen noin kymmenen jalkaa myöhemmin. He katsoivat minua kummastuneena.
”Mitä nyt, Selena?” Susan kysyi ja seurasi katsettani etsiäkseen tuijotukseni kohteen.
”Minä taisin nähdä yhden tutun tuolla”, sanoin hajamielisesti. Kinastelin itseni kanssa menisinkö eläimen perään, vaiko en. Päätin kuitenkin totella yhtäkkistä päähänpistoani ja sanoin yhtäkkiä innostuneena. ”Menen hänen peräänsä. Te voitte mennä jo Tylypahkaan. Osaan palata sinne itsekin.”
”Meidän ei kannattaisi erota tällaisessa paikassa. Täällä ei ole kovinkaan turvallista –”, Susan yritti protestoida vastaan, mutta minä olin jo lähtenyt juoksemaan koiran perään. Hän ja Hannah jäivät hämmentyneinä tuijottamaan perääni kun loittonin nopeasti heistä.
Kuja ei onneksi haarautunut kertaakaan ennen kuin aloin kuulla taas ääniä. Ne kuuluivat oikealta ja käännyin niiden osoittamaan suuntaan. Juoksin seuraavaan risteykseen. Yritin kuulostella, mutta äänet olivat loppuneet. Hetken ihmettelyn jälkeen aloin kuulla kahinaa ja kolahtelua. Kuulin jonkun jupisevan jotakin epäselvää. Ne kuuluivat vasemmalta puolelta. Äänet eivät selvästi olleet koiran aiheuttamia, vaan ihmisen. Epäröin hetken ennen kuin lähdin seuraamaan ääniä. Toivoin sen jonkun huomanneen koiran juosseen ohitseen.
Näin erään miehen kaivelevan roskatynnyriä. Hänellä oli hyvin pitkät takkuiset mustat hiukset ja yllään rähjäinen kaapu. Miehen vierellä oli sanomalehti jonka päälle tämä oli kasannut löytämiään ruoanjätteitä. En nähnyt miehen kasvoja kunnolla, sillä tämän hiukset valuivat juuri sopivasti niiden editse.
Työnsin käden taskuuni varmuuden vuoksi ja tartuin taikasauvaani. Kysyin ystävällisesti. ”Anteeksi, herra, mutta oletteko nähneet mustaa koiraa juoksevan tästä ohi?”
Mies hätkähti ja tarttui roskiksen reunoihin. Hän kallisti kasvojaan niin, että hiukset peittivät tämän kasvot aivan kokonaan. Sitten hän sanoi kireällä äänellä. ”Ei, ei tästä ole mennyt mitään koiria.”
Katsoin miestä hetken aikaa. Tämä näytti hyvin laihalta ja riutuneelta. Minun kävi sääliksi häntä. Sanomalehdelläkään ei ollut kuin vähän kuivaa leipää ja epäilyttävännäköistä lihaa. Hamusin taskustani sulmujani. Otin ne esiin ja laskeskelin niitä. 11 sulmua, ei se ollut paljon, mutta uskoin sen olevan avuksi. Tuo mies tarvitsi niitä kipeämmin kuin minä. Talvikin oli tulossa ja miehen kaapu oli täynnä reikiä.
Ojensin käteni miestä kohti ja sanoin. ”Tässä. 11 sulmua, ottakaa ne”, kilistelin rahoja ja katsoin miestä odottavasti.
Miehen nyrkit puristivat roskatynnyriä tiukemmin. Hän sanoi käheällä äänellä. ”Ei, pidä ne vain. En minä niillä tekisi mitään.”
Rypistin otsaani. En minä ollut mikään idiootti. Kyllä minä näin, että tämä dyykkasi roskiksesta ruokaa rikkinäisissä vaatteissa. Hän jos kuka tarvitsi rahaa. ”Te tarvitsette niitä enemmän kuin minä. Käyttäisin sen vain joihinkin hikkamakeisiin tai joka-maun-rakeisiin. Te tarvitsette ruokaa.”
”Kyllä minä pärjään”, miehen rystyset valkenivat entisestään.
En oikein ymmärtänyt miksi mies käyttäytyi niin; yritti puristaa metallia ryttyyn ja peitti kasvonsa hiuksillaan. Epäilin miehen olevan jotenkin sairas. Ehkä hänellä oli jokin kouristuskohtaus ja hänen kätensä olivat jumittuneet roskiksen reunojen ympärille. Ehkäpä mies peitti kasvojaan, koska ne olivat täynnä joitakin paiseita. Se voisi myös olla syy miksi tämä ei voisi mennä kauppaan, mies pelkäsi tartuttavansa muut ja nytkin mies oli hermostunut pelätessään sairastuttavan minut.
”Oletteko te kunnossa?” kysyin huolestuneena. Olin jo aivan varma, että miehellä oli joku sairaus. Mies tuntui jännittyvän entisestään kuullessaan äänestäni huolen.
”Olen aivan kunnossa, kiitos kysymästä”, mies sanoi karhealla äänellään.
”Varmastiko?” minulle oli tullut joku Hermione-kohtaus. Huolehdin aivan turhaan tuntemattomista ja olin antanut niin helposti periksi Hannahille, vain koska tämä oli ollut niin murheellinen. Olin pehmenemässä. Pitäisi ryhdistäytyä. Suoristin selkääni entisestään ja jäin odottamaan miehen vastausta.
”Niin hyvässä kunnossa kun vain tällaisessa tilanteessa voi olla”, mies sanoi jo hieman ärtyneenä. Hän ei selkeästi jaksanut minua. Hän halusi päästä takaisin tonkimaan roskia. Päätin antaa hänelle se mitä hän halusikin ja sanoin hänelle. ”En tyrkytä rahojani teille jos ette kerran tarvitse niitä. Hyvää päivän jatkoa.”
Käännyin tulosuuntaan ja ehdin kävellä muutaman askeleen ennen kuin mies jo huusi perääni. Tai huutaminen on oikeastaan liioittelua, sillä hän puhui edelleen aika hiljaa käheällä äänellään. Hän ei ollut puhunut varmaankaan pitkiin aikoihin kenenkään kanssa, siltä hänen äänensä kuulosti. ”Anteeksi, mutta mikä sinun nimesi on?”
Pysähdyin ja käännyin puoliksi hänen suuntaansa. ”Selena Musta. Miten niin?”
Ensimmäistä kertaa sain mieheen jotain liikettä. Hänen hiuksensa hulmahtivat kun mies nosti katseensa minuun ensimmäisen kerran. Käänsin pääni kokonaan häneen päin iloton hymy kasvoillani. Ilmeeni muuttui hetkessä. Silmäni rävähtivät auki kuin ne eivät olisi olleetkaan auki ja huuleni erkanivat tuuman verran toisistaan. Kasvoiltani paistoi yllättyneisyys ja sitten järkytys.
Miehen harmaat silmät eivät olleet enää niin kirkkaat ja elämäniloiset kuin mitä ne olivat vielä joskus olleet. Mustat hiukset olivat vain väriltään samanlaiset kuin hänen nuoruusvuosinaan. Vielä enemmän olivat muuttuneet miehen kasvot ja vartalo. Vuosia sitten nuo kasvot olivat olleet komeat ja iloiset. Nyt ne muistuttivat enemmän pääkalloa kuin ihmisen kasvoja. Mies oli laihtunut ja kalvennut entisestään. Mustat silmäpussit hallitsivat kasvoja luvattoman paljon. Siinä seisoi mies jonka olisin vasta viimeiseksi uskonut siinä olevan. Mies oli setäni ja kummisetäni, Sirius Musta.
