A/N: Tässä olisi jatkoa. En pysty sanoin kuvaamaan, kuinka kiitollinen olen betalleni! Kiitos Fell, tätä on huomattavasti helpompi lukea sinun ansiostasi!
<3 Ja kommentoikaahan taas, ette saa jatkoa ennen kommentteja!
2. Luku
Edward
Harpoin kiukkuisena kohti ruokalan suuria pariovia, jotka johtivat ulos. Räntää vihmoi taivaalta, mutta en välittänyt.
"Hitto, nyt minun hiukseni kastuvat ja menevät ihan kamaliksi. Eikö Edward voisi tunnustaa rakkauttaan jossain vähän mukavammassa paikassa?" En pystynyt estämään suustani pääsevää murahdusta kuullessani Jessican ajatukset. Miten hän saattoi luulla että minä pidin hänestä, rakastamisesta puhumattakaan? Luulin tehneeni erittäin selväksi kaikille, että minä olin jo löytänyt ikuisen elämäni ainoan ja oikean rakkauden.
Pysähdyin vähän matkan päähän ovista ja käännähdin äkäisesti Jessicaa kohti. Jouduin tosin odottamaan hetken ennen kuin hän pääsi kuuloetäisyydelle, sillä ilmeisesti kolmenkymmenen metrin matkan kävely oli hänelle ylivoimaista uudet korkokengät jalassa. Yritin sulkea korvani hänen ajatuksiltaan, sillä ne suoraan sanoen hirvittivät minua. Miten hän saattoi kuvitella jotain sellaista? En siltikään halunnut loukata hänen tunteitaan ja päätin sanoa asiani erittäin selvästi, mutta häntä mitenkään mollaamatta.
"Kuules Jessica", aloitin yrittäen pitää ääneni kevyenä ja ilmeeni edes jotenkuten ystävällisenä. "Tiedäthän sinä, kuinka paljon minä Bellaa rakastan?", kysyin vihjailevasti, parhaimmassa tapauksessa tämä olisi tällä selvä.
"Ooh, hän aikoo varmaankin kysyä minulta, miten jättää Bella särkemättä hänen sydäntään. Pitääkin kertoa se Mike-tarjous Eddipsille heti." Minulle todella teki vaikeaa pitää ystävällinen naamio kasvoillani, kun kuulin Jessican ajatukset. En kuitenkaan sanonut mitään, hänhän ei todellakaan tiennyt että kuulin myös ääneen lausumattomat ajatukset.
"Kuule Eddips.. siis Edward, kyllä minä tiedän että sinä rakastat Bellaa, mutta kaikkihan ei ole ikuista", Jessica sanoi minulle omasta mielestään flirttailevalla äänellä. Itse olisin tosin tuon kimityksen ennemminkin yhdistänyt kuolemaa tekemään riikinkukkoon.
"Jessica", sanoin. Ääneeni oli jo hiipinyt kalskahtava sävy, "minä en todellakaan ole jättämässä Bellaa. En nyt enkä koskaan." Tuon ymmärtäisi jo tyhmäkin ihminen. Ilmeisesti Jessica kuitenkin oli tyhmääkin tyhmempi, sillä hän ei tajunnut tulleensa juuri torjutuksi.
"Juteltaisiinko lisää koulun jälkeen? Tässä lähellä on yksi hyvä kahvila. Äläkä Bellasta huolehdi, voin luovuttaa Miken hänelle, vähän niin kuin sinun sijaiseksesi. Vaikkakin pysyväksi. Jukra, eihän Mike vedä sinulle mitään vertoja, lihaksesi ovat muuten tosi suuret. Treenaatko usein?" Jessica keskeytti papatuksensa kun näki ilmeeni. Tiesin silmieni leiskuvan mustina raivosta, osittain hänen sanojensa, osittain hänen ajatustensa vuoksi.
"Jessica, minä en pidä sinusta. Minä rakastan Bellaa. En pidä sinusta, en sitten alkuunkaan", sihahdin. Ihmettelin itsekin äänensävyäni, yleensä pystyin hallitsemaan tunteitani huomattavasti paremmin. Ehkä tämä johtui siitä, että Bella sekoitettiin asiaan. Ja olinhan minä yrittänyt hoitaa tämän kiltisti, mutta Jessica ei tyhmyyttään ollut tajunnut ensimmäisellä kerralla, joten pitihän minun hänelle totuus kertoa. En halunnut tuon tyhmyrin sanovan, enkä ajattelevan, enää yhtään mitään minun suhteeni. Minä olisin varattu. Kirjaimellisesti ikuisesti.
Vilkaisin mielenkiinnosta Jessican ilmettä, hämmästyttävää että hän oli ollut hiljaa peräti pari sekuntia. Kun katseeni käväisi nopeasti hänen vihreissä silmissään, tajusin, että hän pelkäsi minua, eikä vain esittänyt kauhistunutta tai loukkaantunut torjutuksi tulemisesta vaan todella pelkäsi minua. Pakotin ilmeeni välittömästi ystävälliseksi ja kuuntelin mietteliäänä hänen ajatuksiaan, jotka jälleen olivat alkaneet virrata.
"Tuo ilme, Eddipsi tosiaan osaa olla pelottava. Ja hän. Ei. Pidä. Minusta. Mokomakin paskapää! Ja sanoi vielä vihaavansakin minua, hänen mielestään olen ruma! Ja Bellako muka kaunis, pah!" Kuuntelin suu auki Jessican ajatuksia. En tajunnut, kuinka hän onnistui valehtelemaan itselleen noin uskottavasti! En ollut sanallakaan viitannut hänen ulkonäköönsä ja hän väitti minun sanoneen häntä rumaksi. Käsittämätöntä.
Jessica avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta hänen huolellisesti värjättyjen huuliensa takaa ei kuulunut pihahdustakaan.
"Sinä. Et. Pidä. Minusta.", hän viimein onnistui takeltelemaan hämmentyneenä.
"En", vastasin, vaikkei hän ollut esittänyt kysymystä. Parempi oli tehdä asiat nyt selvääkin selvemmiksi.
"Että tuo kehtaakin! Sanoo vihaavansa minua, haukkuu rumaksi! Ja minä kun rakastin häntä niin paljon! Ihan kuin Eddipsi itse olisi täydellisyyden huippu. Okei, pitää myöntää, tuo kroppa on kyllä ihan U-S-K-O-M-A-T-O-N! Tätä hän saa kyllä katua, minulle ei rukkasia tuosta vain anneta. Minä vihaan, vihaan, vihaan Edward Cullenia!" Seisoimme hetken aikaa hiljaa. Jessica oli ilmeisesti liian shokissa sanoakseen sanaakaan, enkä minä viitsinyt lähteä vielä takaisin ruokalaan sillä olin tullut huonolle tuulelle kuullessani hänen ajatuksensa. Toivoin, että Jessica lopettaisi typerän lempinimeni, Eddipsin, käytön kun kerran olin hänelle nyt varsin selvästi tunteeni ilmaissut.
Hetken kuluttua onnistuin sulkemaan korvani Jessican ajatuksilta ja arvelin olevani kyllin tyyni palaamaan muiden luokse.
"Tätä saat vielä katua, Edward Cullen", kuulin Jessican puhisevan takanani kun olin jo parinkymmenen metrin päässä hänestä. En viitsinyt huomioida hänen sanojaan mitenkään, sillä eihän minun niitä olisi kuulunut kuulla.
"Edward, nopeasti sisälle. Aurinko", Alicen ajatukset kantautuivat korviini sekunnin murto-osan myöhässä. Vain kaksi askelta ihmisvauhdilla jäi uupumaan katoksen suojaisasta varjosta kun se tapahtui. Räntää vihmoi yhä taivaalta ja aurinko oli paksujen, sumuisten pilvien takana piilossa, mutta jostain yksi, pieni ja vaatimaton auringonsäde onnistui löytämään vapaan väylän maahan.
"Mitä?! Hänen niskansahan kimaltelee! Ei se ole mahdollista, eivät ihmisten niskat kimaltele... En ole ikinä ennen nähnyt häntä auringossa. Voikohan aurinkoallergian oireisiin kuulua kimaltelu? En ole ainakaan ennen kuullut", Jessican ihmettelevät ajatukset eksyivät luokseni vaikka olin ne vain hetkeä aiemmin torjunut. Kauhistuneena otin liian nopean askeleen ruokalan suojaan ja suunnistin kohti pöytäämme, sen matkan onneksi onnistuin kävelemään jo ihmisvauhdilla.
"Liikkuipa Edward nopeasti sisään...", olin erittäin yllättynyt, järkyttyneen lisäksi, että Jessica oli huomannut kimaltelevan niskani. Olin jäänyt auringonsäteen armoille vain sekunniksi, ja silti hän oli huomannut. Tai ilmiselväähän oli että Jessica näki kimaltelevan niskani, eihän se keneltäkään joka katsoi voinut huomaamatta jäädä, mutta luulin hänen olevan korkojensa ansiosta hieman ylempänä. Luulin, ettei hän juuri kiinnittänyt huomiota muihin kuin itseensä.
Se oli pelkkä Jessica, ei hän kenellekään kerro. Ei hän tajunnut näkemäänsä, yritin rauhoitella itseäni turhaan. Ehkä pelkkä Jessica oli nähnyt sen, mutta joissakin tapauksissa pelkkä Jessica saattoi olla pahempi kuin sata muuta tallaajaa. Nimittäin vaikkei Jessica tajuaisi, tai edes näkisi, niin hän saattoi kertoa kaikille. Mikään, ei kerrassaan mikään, estänyt Jessicaa kertomasta kenellekään. Tai koska kyse oli Jessicasta, niin kaikille.
Jessica
"Tätä saat vielä katua, Edward Cullen", puhisin kiukkuisena kun olin varma että tuo ärsyttävä komistus oli kuuloalueen ulkopuolella. Minulle ei todellakaan annettu pakkeja tuosta vain, eihän hänellä ollut edes mitään syytä torjua minua! Taivaalta satava räntä oli kastellut minut aivan litimäräksi ja joka sään korkokenkäni olivat totaalisesti pilalla. Ja tämä kaikki oli Edward Cullenin syytä! Käänsin katseeni Edwardiin, joka oli jo lähellä ruokalan ovia. Lähdin itsekin sipsuttamaan sisälle, sillä minun olisi pakko päästä siistiytymään, näytin aivan järkyttävältä. Olikohan Edward juuri märkyyteni vuoksi sanonut minua rumaksi?
Pieni auringonsäde tunki harmaan taivaan läpi. Se osui suoraan Eddipsin niskaan hänen ollessaan vain parin askeleen päässä katoksesta. Jähmetyin paikalleni kun näin mitä tapahtui säteen koskettaessa Edwardin paljasta niskaa. Hänen niskansahan kimalteli! En uskonut sitä mahdolliseksi, eihän ihmisten niskat kimaltele... En ollut ikinä nähnyt häntä auringossa. Mietin, voisikohan aurinkoallergian oireisiin kuulua kimaltelu. En ollut ainakaan kuullut ennen.
Tuijotin Edwardia yhä suu auki, kun tämä käsittämättömän nopeasti pujahti sisään ovista. En tiennyt mitä ajatella. Käsittämätön tämä juttu oli, kimalteleva poika oli torjunut minut! Kiiruhdin Edwardin perässä sisälle ja ryntäsin suoraan Laurenin luo.
"Vessaan, nyt!", sihahdin ja Lauren lähti seuraamaan minua mukisematta. Heti kun raskas ovi oli sulkeutunut, rupesin selittämään Laurenille, kuinka julmasti Edward oli torjunut minut ja rumaksikin hän oli minua haukkunut! Laurenin kasvoilla häälyi järkyttynyt ilme. Kun olin päässyt tarinani loppuun, rupesin haukkumaan ja nälvimään ystävälleni Culleneita, sillä he olivat jotenkin alkaneet ärsyttää minua.
"He ovat outoja, todella outoja", puuskahdin turhautuneena. Eivät normaalit ihmiset kimallelleet, ja kimaltelua oudompaakin oli antaa pakit minulle! Minun kuuluisi kelvata kaikille.
"Niin kauniitakin he ovat. Ei tuollainen kauneus ole normaalia!" mieleeni oli tullut, että Edward varmaankin ottaisi minut heti jos olisin yhtä kaunis kuin Rosalie. Kuin ajatukseni lukien, Lauren huokaisi kateellisena: "Olisinpa minä yhtä kaunis kuin Rosalie..."
"Cullenit ovat tosi kalpeitakin, mutta toisaalta, tämä oli eka kerta kun näin jonkun heistä auringossa. Ja oikeasti, usko pois, Edward kimalteli!", jatkoin edelleen.
"Mutta jos se johtuu siitä aurinkoallergiasta, heillä on varmaan kaikilla se", Lauren sanoi välinpitämättömästi. Minä kuitenkin välitin ja tämä juttu alkoi kiinnostaa minua. Niinpä kysyin epäilevään sävyyn:
"Ai aurinkoallergia kaikilla, enpä usko. Eiväthän he ole oikeasti edes mitään sukua toisilleen. Minusta tuntuu, että tässä on jotain muutakin takana."
Cullenit olivat todella alkaneet epäilyttää minua, enkä ollut sellaista sorttia joka unohtaisi epäilynsä nopeasti. Päätin selvittää, mikä aneemisen kalpeita Culleneita oikein vaivasi. Enkä todellakaan lopettaisi, ennen kuin synkkä salaisuus olisi kaivettu esiin. Hehän saattoivat olla vaikka mitä vakoojia tai huumediilereitä. Tai sitten he käyttivät kaunistavaa voidetta, jonka sivuvaikutuksena oli kimaltelu, eivätkä he sen vuoksi näyttäytyneet auringossa...
