Otsikko: Hetki rannalla
Kirjoittaja: Tikkis
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Lily/Remus
Genre: fluffynsekainendraama, oneshot
Vastuuvapaus: Rowlingin hahmoilla leikittelen ilman minkäänlaista korvausta.
Hetki rannalla
Lampsin käytävää pitkin hämmennyksensekaisin tuntein. Lumisade on lakannut viikko sitten, mutta vain muodollisesti. Sade on vaihtanut muotonsa vesisateeseen, jotta lumiharjanteet saattavat sulaa pois kesän tieltä. Aurinko pilkottaa pilvilinnojen takaa luoden pölyisten ikkunoiden läpi siivilöitynyttä valoa. Sadejatkumo on kestänyt yli kuukauden verran. Kun kerrankin aurinko paistaa, se saa ihmiset hämmentymään. Tallustan jykeville etuoville, jotka olivat auki. Valo pääsee tulvimaan suuresta aukosta myös sisään. Eräs viidesluokkalainen korpinkynsi viheltelee iloisesti kävellessään ohitseni ja vilauttaa sävelmänsä välistä suuntaani leveän hymyn. Vastaan hymyyn epäröimättä. Tällaisena päivänä mikään ei voi mennä pieleen.
Kävellessäni kuivuneella nurmella tunnen sen huumaavan tuoksun sieraimissani. Se tuoksuu samalta kuin ne kesäpäivät, jolloin isäni oli leikannut nurmen lyhyeksi takapihaltamme. Jatkan matkaani lempipaikalleni lammenrantaan, josta saattaa heitellä kiviä lampeen. Lapsena heitimme aina järvellä kiviä ja katsoimme kuinka monta loikkaa ne pystyivät järven kuulaalla pinnalla hyppäämään. Petunia onnistui aina saamaan kiven loikkaamaan yhden verran enemmän kuin minä. Istahdan rantaan ja annan auringonvalon heittäytyä kasvoilleni. Pistän silmäni kiinni ja annan ajatusteni lentää vuosia taaksepäin. Nään silmieni edessä puron, jonka varrella leikin. Huomaan tutun leikkikentän, joiden keinuissa kisaamme Petunian kanssa siitä, kumpi saa suuremmat vauhdit. Muistan Petunian kiukkuisen ilmeen, kun taioin, vaikkei minulla ollutkaan lupaa tehdä niin. Pystyn hahmottamaan Severuksen pienenä poikana, joka hän oli ollut. Niin, Severus oli ollut osa elämääni pitkän aikaa. Kuitenkin viime vuonna meillä oli ollut iso riita. En vain voi käsittää, miksi hän tahtoo olla sellaisten ihmisten seurassa! Emme puhu Severuksen kanssa enää. Huokaisen ja painan luomeni yhä tiukemmin kiinni.
Olen heittäytynyt makuulleni nurmipeitteelle. Tunnen jonkun istuutuvan viereeni, mutta olen kuin en huomaisikaan tulijaa. Vierustoverini istuu hiljaa, mutta aistin hänen tekevän jotain. Raotan silmääni niin vähän, ettei tulija tajua, että katson häntä. Näen vain kaartuneen selän ja luisevat vaaleat kädet, jotka vetävät kukan terälehtiä yksi kerrallaan. Petunian kanssa pienempinä katsoimme niin, rakastiko joku meitä. Minua ei kukaan koskaan rakastanut. Suljen silmäni ja mietin, kuinka ihmeessä en ollut vieläkään saanut kokea sellaista rakkautta, jota vanhempani tuntevat toisiaan kohtaan. Kun kuulin Petunian kohdanneen upean urhon, Vernon Dursleyn, olin varma, että rakkauselämäni olisi tuhoontuomittu. Tiedän kyllä, että Petunia osaa olla hurmaava, mutta useimmat pojat ovat vältelleet hänen seuraansa pienestä pitäen. Mitä mahdollisuuksia minulla voisi siis olla?
Tunnen kutinaa nenänpäässäni ja puhallan. Pieni terälehti lentää silmäluomeni päälle, ja minun on pakko ottaa se sormillani pois. Raotan silmääni jälleen kerran nähdäkseni, oliko temppu ollut tahallinen vai oliko terälehti lentänyt itsestään mietiskeleville kasvoilleni. Huomaan hahmon kääntävän päätään juuri ennen kuin ehdin huomata hänen kasvonsa. Päätän katsoa häntä tarkemmin. Tunnen tuon kaarevan selän. Siinä istuu hajamielinen nuorukainen, joka osaa vastata jokaiseen kysymykseen. Hän on poika, jonka edessä olen istunut monet kerrat tunneilla. Olen salaa ihaillut hänen määrätietoisuuttaan ja kömpelömäisiä liikkeitään. Kuinka mieli ja keho eivät toimi yksi yhteen, mutta silti hänessä on jotain hellyyttävää. Huokaisen jälleen, mutta tällä kertaa tahtomattani. Viereisen henkilön pää kääntyy kasvojani kohti ja pistän nopeasti silmäni kiinni.
Poika asettautuu makuulle viereeni ja mitä luultavimmin sulkee hänkin silmänsä. Minun on mahdottoman hyvä olla tässä. Makoillen vain hiljaa silmät suljettuina ja antaa valon virrata päällemme. Aivan kuin välillämme olisi keskustelua, johon ei sanoja tarvitse tuhlata. Aukaisen hiljalleen silmäni ja valo saa tuntemaan ohimossani pienen vihlaisun, mutta se menee nopeasti ohi. Katselen pilviä, ja yritän muodostaa päässäni niistä järkevännäköisiä kuvioita. Ainut, minkä saan hahmotettua, on reunoiltaan repaleinen sydän. Vilkaisen silmäkulmastani poikaa ja huomaan hänenkin katsovan taivaalle.
"Kuule", sanon hiljaa.
"Mmm?" äännähtää poika ja vilkaisee suuntaani.
"Voisimme ottaa tämän tavaksi", kuiskaan ja hymyilen vinosti.
Hän ei sano mitään, katsoo vain ja nyökkää tuskin havaittavasti.
Mietin jotain sanottavaa, mutta ainut asia, joka tulee mieleeni on, kuinka hyvä minun onkaan olla tässä.
"Anteeksi, että rikoin hetken", sanon harkittuani hetken järkevää lausetta.
"Ei se mitään", poika sanoo tuskin kuuluvasti.
Hän kääntää päänsä minuun päin ja painaa sormen huulilleen. Hänen huultensa välistä pääsee pientä suhinaa sen merkiksi, että minun olisi syytä olla hiljaa. Katson häntä hetken kummaksuen ja saan vastaukseksi vain pienen hymynpoikasen. Tunnen muljauksen vatsassani, eikä se johdu nälästä. Voisin tuijottaa noita silmiä vaikka sata ja yksi päivää. Ahnehdin hänen pehmeää katsettaan, enkä voi estää hymyn leviämästä suuremmaksi. Hänkin hymyilee.
"Remus", sanon aivan hiljaa.
"Niin?" hän kysyy vieläkin hiljempaa.
"Minun on hyvä olla tässä", hengähdän.
Hän kääntyy kyljelleen minuun päin ja nojaa käteensä. Toisella vaalealla kädellään hän siirtää silmiltäni hiussortuvan, jonka hento tuulenvire oli puhaltanut kasvoilleni. Hän hipaisee poskeani viileällä kädellään ja tiedän, että ehkä minulla on sittenkin vielä toivoa.