Sorry, täs kesti vähän normaalia kauemmin. Toivottavasti se nyt ei suuremmin haittaa
No mutta, tässä tätä kuitenkin olis.
Toi Westlifen laulu kuvaa lähinnä Edwardin tunteita, vaikka tässä nyt ei EdPoVia olekaan. Ehkä joskus tulee sellainen jos jaksan opetella kirjoittaa Edwardin näkökulmasta. Se on yllättävän vaikeaa.
Seuraavana maanantaiaamuna heräsin leveä hymy kasvoillani. Olin viettänyt koko eilisen päivän Edwardin kanssa jutellen ja pitäen hauskaa. Hän oli ajeluttanut minua Volvollaan ympäri Queensia, olimme käyneet elokuvissa ja syömässä ja Edward oli jossain välissä huomaamattani käynyt ostamassa minulle kasan punaisia ruusuja ja ruskean nalle-pehmolelun. Pehmolelu oli ollut visusti seuranani koko yön ja ruusut olivat koulupöydälläni äidin vanhassa kukkamaljakossa.
Hyppäsin sängystä ja puin päälleni valkoiset farkut, Musen bändipaidan ja harmaan hupparin. Leijuin ajatuksissani alakertaan laukku olallani ja mietin miten kaikki reagoisivat Edwardin ja minun seurusteluun. Edward oli kuulemma puhunut hänen ja Tanyan jutun päättymisestä muille jo ennen minulle kertomista, joten siitä ei tarvinnut murehtia. Mutta pitäisivätkö muut minua vain jonakin yksinäisenä ylipääsysuhteena? Heitin laukkuni eteiseen ja laahustin keittiöön ottamaan jotain aamupalaa. Jacob taas tapansa mukaan söi samoja kuivia muroja ja näytti luolasta maalle piinalle ryömineeltä – Jake ei todellakaan ollut aamuihmisiä.
”Huomenta”, tokaisin veljelleni yllättävän pirteänä. Jacob nosti laiskasti katseensa murokulhosta ja katsoi minuun kuin kajahtaneeseen. Ennen minäkin kuuluin aamupeikkoihin – en näköjään tänään.
”Hmhh”, Jake mumisi perinteisen sammaltavan ’huomenta’ toivotuksensa, ja jatkoi murojen laiskaa lusikoimista.
Normaalisti olisin toiminut kuin Jake – ottanut murokulhon ja heittänyt siihen noita puulastuja – mutta tänään käytin tarmokasta oloani hyväksi ja tein itselleni voileivän ja keitin kaakaota. Niin sanottu ”kova uurastus” palkitsi, sillä leipä oli hyvää. Söin sen hitaasti katsellen samalla Jaken apaattista puulastujen poimintaa. Jake nosti taas katseensa kulhosta, otti hörpyn kahvistaan ja sen jälkeen katsoi minuun.
”Mitä pillereitä sä popsit kun olet kuin lotossa voittanut?” Jake kysyi kohottaen toista kulmakarvaansa. Hymyilin Jakelle ja hörppäsin kaakaostani.
”Tavallaan voitinkin. Minä tuota…tapailen erästä henkilöä”, sanoin vähän takerrellen ja Jacobin kulmakarvat pomppasivat hiusrajan seuraksi.
”Ketä?” Hämmästyksen kuuli hänen äänestään. Jurous ja uneliaisuus olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Jacob hörppäsi kahvistaan.
”Edward Cullenia”, sanoin ja Jacob pärskäytti kahvit takaisin kahvikuppiinsa ja alkoi yskiä hervottomasti.
”CULLENIA?” Hän rääkäisi. Nyökkäsin ja virnistin. Jacobin silmät olivat lautasen kokoiset ja hänen suunsa aukeili kuin maalle nostetulla kalalla. Ääntä vain ei tullut.
”Älä viitsi olla noin dramaattinen”, huokaisin pyöräyttäen silmiäni ja heitin loput leivästäni suuhuni ja pureskelin ne nopeasti kipaten loput kaakaosta leivän seuraksi.
”Kuinka kauan te olette…?”, Jake sanoi hetken kuluttua ja hänen kasvojensa ilme alkoi rauhoittua. Jake otti lusikan käteensä ja alkoi siirrellä muroja lautasella puolelta toiselle.
”Ei kauaa”, vastasin samalla kun laitoin kaakaomukini tiskikoneeseen. ”Muutama päivä.”
Jake nyökkäsi ja ryysti kahvia Teksasin kokoisesta mukistaan. Lähdin keittiöstä kohti huonettani.
”Bells?” Kuulin Jacobin äänen kun olin keittiön ovella. Käännyin kannoillani ja katsoin huolestuneen näköiseen veljeeni.
”Lupaathan olla varovainen?” Jacobin ääni oli varovainen ja anova, mutta ilme oli jollain tapaa uhkaava. Kuin hän aikoisi tässä ja nyt rynnätä viereiseen taloon ja pitää isoveljeltä - siis pikkuveljeltä - poikaystävälle saarnan Edwardille.
”Joo, minä lupaan”, sanoin juhlallisesti ja jatkoin matkaa kohti huonettani.
Kun ajoin skootterillani – jolle olin antanut nimen Angel – koulun pihaan harmaan Volvon viereen, iloksi ja hämmästyksekseni huomasin Edwardin nojaavan autonsa kylkeen. Hän hymyili minulle kun kurvasin hänen Volvonsa viereen ja laitoin Angelin nojaamaan jalkaansa vasten. Edward oli yllättäen vieressäni kun riisuin kypärän päästäni.
”Hei”, sanoin ja hymyilin leveästi.
”Hei”, Edward naurahti ja suuteli minua nopeasti ja hellästi. Se oli oikein mukava suukko.
Lähdimme kävelemään kylkikyljessä kohti koulua uteliaiden katseiden ja supisevien teinien ohi.
”Kuinka moni tietää?” Kysyin Edwardilta kun tämä tarttui minua kädestä.
”Kaikki.” Edward virnisti ja minä katsoin tätä kulmat kurtussa. ”Kerroin Alicelle ja hienovaraisesti vihjaisin, että hän voisi kertoa asiasta Nellylle.”
”Kuka on Nelly?” Kysyin hämmentyneenä.
”Koulun silmät ja korvat, kerro hänelle jotain ja huomenna kaikki tietävät”, Edward sanoi ja kohautti huolettomasti olkapäitään. Minä taas muistin Tanyan - hän varmasti tietäisi - ja vilkaisin ympärilleni. Jospa hän olisi selkäni takana puukon kanssa? Edward mokoma huomasi ahdinkoni.
”Älä huoli. En anna Tanyan tehdä sinulle mitään.” Edward sanoi ja suuteli otsaani. Huokaisin ja hymyilin.
”Oi, te olette siis yhdessä! Minä arvasin, minä arvasin sen ensimmäisenä!” Alicen innostunut ääni kuului jostain horisontista. Pian sainkin huomata, että Alice roikkui kaulassani – varmaan aikomuksenaan halata. Taputin hämmentyneenä muutamasti tämän selkää.
”Vähänkö tämä on hienoa! Nyt me ollaan melkein sukua!” Alice hihkaisi minusta irtautuessaan ja katsoin tätä toinen kulma koholla.
”Alice, rauhoitu.” Rosalie huokaisi ja laittoi toisen kätensä Alicen olalle. Alice pyöräytti silmiään, mutta hymyä hänen kasvoiltaan ei saanut pois.
”Ja onnea te kaksi. Te olette muuten päivän puheenaihe”, Rose jatkoi.
”Mutta herranjumala Bella! Mitä ihmettä sinulla on päälläsi?” Alice parkaisi ja katsoi kauhulla mustaa aikansa elänyttä talvitakkiani, minkä alta vilkkui Musen bändipaita.
”Älä parjaa jumalhahmoja”, murahdin leikillisesti ja nojauduin Edwardiin, joka laittoi kätensä vyötäröni ympärille ja suuteli otsaani. Alice mumisi jotain käsittämätöntä.
”Minun täytyy mennä tunnille”, huokaisin ja suutelin Edwardia nopeasti.
”Saatanko sinut luokkaan?” Hän kysyi hymynkaare huulillaan.
”Ei tarvitse, minulla on Hecklesin musiikintunti eteläpäädyssä, sinulle tulisi kiire juosta koulun läpi pohjoispuolelle”, naurahdin ja suikkasin suukon vielä Edwardin poskelle.
”Olet oikeassa, rakas. Mitä tekisinkään ilman sinua?” Olin kuulevinani Rosen ja Alicen suunnalta jotain ’aww’n tapaista. Edward hymyili minulle vielä hyvästiksi kun otin pari askelta poispäin poikaystävästäni - ja ystävistäni.
”Nähdään ruokailussa!” Alice sanoi sitten ja kääntyi Edwardin puoleen aloittaen kuulustelun, mitä ei voinut minun kuulteni pitää. Käännyin kannoillani ja lähdin kävelemään koulurakennusta kohti pientä hiekoitettua polkua pitkin koulun pihan läpi. Vedin takkini vetoketjua ylemmäs, koska ulkona alkoi tulla kylmä, eikä Edward ollut enää lämmittämässä minua. Taivaalta alkoi taas leijailla satunnaisesti lumihiutaleita peittäen pieniä pisteitä maasta. Maahan oli jäänyt kevyt kerros lunta toissapäiväisen lumisateen ansiosta. Yritin astua polulla vain niihin kohtiin, mihin ei ollut jäänyt selvää jälkeä talven tulosta. Hyppelyni saattoi näyttää huvittavalta, mutta minua ei haitannut. Väistelin lumisia kohtia polulla enkä huomannut juuri nostaa katsettani maasta, ennen kuin törmäsin johonkin - tai johonkuhun.
”Oh!” Huudahdin törmätessäni johonkin poikaan, jonka tavarat lensivät pitkin maita ja mantuja. Kumarruin maahan automaattisesti poimimaan häneltä pudonneita papereita.
”Olen pahoillani, en katsonut eteeni! Voi ei nyt nämä paperit kastuvat…”, mutisin anteeksipyyntöäni kerätessäni pojaksi huomaamani pojan papereita. Puna tulvi kasvoilleni.
”Ei se mitään, ei se mitään”, poika vastasi takaisin ja kurkistin poikaa hiusteni lomasta. Pojalla oli vaaleat, geelillä muotoillut vähän alle korvien ylettyvät hiukset, siniset silmät, suora nenä ja huulet, joiden ylempi huuli oli vähän turpeampi kuin alempi. Vilkaisin vielä ympärilleni papereiden varalta ja nousin ylös yhtä aikaa kuin poika. En ollut nähnyt häntä ennen. Ojensin paperit takaisin hänelle ja hymyilin anteeksipyytävästi. Hän otti ne vastaan ja huomasin yhden hänellä olevista papereista olevan koulun kartta.
”Oletko uusi? Ja anteeksi vielä tuo…”, kysäisin ja ojensin laukkuni asentoa olkapäälläni.
”Je. Muutin juuri”, poika vastasi itsevarmuutta uhkuvalla äänellä, josta vasta nyt huomasin brittiaksentin. ”Olen Brad.”
Poika ojensi kätensä kätelläkseen ja tartuin siihen. ”Bella.”
”Hienoa. Voisitko kertoa, mistä löytää musiikkiluokan?” Brad kysyi hymyillen. Hän ilkikurisesta hymystään tuli auttamatta mieleen Hugh Grant.
”Onko sinulla Hecklesin tunti?” Kysyin ja Brad vilkaisi nopeasti jotain papereistaan, jonka oletin olevan hänen lukujärjestyksensä.
”Je.”
Oletin sanan ’je’ olevan jotain brittislangia, joka tarkoitti samaa kuin kyllä. Hymyilin hänelle.
”Meillä on sitten sama tunti. Mennään samaa matkaa”, ehdotin ja Brad nyökkäsi. Jatkoimme matkaa hiljaisuudessa, mutta nyt pidin katseeni tiukasti eteenpäin välttääkseni lisätörmäykset.
”Mistä päin muutit?” Kysyin omaksi yllätyksekseni. En yleensä udellut. Brad katsoi minuun ja hymyili vähän. Hänellä oli pieni ja himmeä luomi silmänsä alla.
”Lontoosta, oletan, että tiedät missä se on”, Brad sanoi kujeileva hymy huulillaan. Nyökkäsin ja astuimme sisään koulurakennukseen - Brad herrasmiehenä piti ovea auki.
”Muutin vanhempieni kanssa. Isosiskoni Sarah muutti Pariisiin opiskelemaan vaatetusalaa”, Brad jatkoi - Alice ja Sarah tulisivat varmasti hyvin toimeen - samalla kun kävelimme käytävää pitkin useiden katseiden ohi. Katseet tulivat lähinnä minun ikäisiltäni tytöiltä Bradille. En voi väittää, etteikö muutama poikakin olisi katsonut Bradia silmät selällään. Brad hymyili jokaiselle katseelle ystävällisesti ja jätti jälkeensä sekasortoa. Hän ei varmaankaan tajunnut brittiläisen charmin tehoa täkäläisiin.
”Eikö sinulla ole muita sisaruksia?” Kysyin kun aloimme riisua kenkiämme luokan eteen. Brad pudisti päätään.
”Ei. Onko sinulla sisaruksia?” Hänen aksenttinsa kuulosti hauskalta.
”Pikkuveli, Jacob. Mutta hän on monella tapaa kuin isoveli”, sanoin kohauttaen olkapäitäni.
”Miksi niin, jos saan udella?” Brad kysyi kun kävelimme luokkaan. Taas kaikki tytöt melkein pullistivat silmät päästään nähdessään Bradin.
”No, Jacob on minua ainakin kaksi päätä pidempi ja muutenkin monissa asioissa minua kypsempi”, naurahdin ja suuntasin pulpettiani kohti erään Biancan viereen.
”Aivan. No, toivottavasti näemme taas”, Brad sanoi rikollisen hurmaavalla äänellä kun hän suuntasi takapenkille ainoalle vapaalle paikalle. Istuin Biancan viereen ja huokaisin. Kummallinen tyyppi.
”Kuka tuo on?” Bianca kysyi ei tapansa mukaisesti. Hän on yleensä hiljainen ja juttelee vaan jollekin ystävälleen, joka istuu edessämme. Kyseinen ystävä käänsi nyt myös koko kroppansa minua kohti ja näytti enemmän kuin kiinnostuneelta.
”Joku Brad. Muutti Lontoosta”, sanoin ja kaivoin oma säveltämäni kappaleen nuotit laukusta. Oli ollut läksynä säveltää jokin lyhyt kappale A-mollissa.
”Aika pakkaus”, Bianca sanoi ja katsoi takapenkeille. Minä pysyin hiljaa, ettei sanomisiani vahingossakaan tulkittaisi väärin.
Menin ruokailuun Edwardin kanssa sanaa matkaa. Hän piti minua vyötäisiltä ja välillä suuteli omistavasti otsaani. Sydämeni jätti aina lyönnin välistä, kun hän teki näin.
Tanyaa en ollut nähnyt koulussa tänään ollenkaan, mikä oli todellinen helpotus. Ei ollut tarvinnut miettiä koska löydän itseni kuolleena keskeltä koulun käytävää. Ehkä Tanya oli muuttanut maasta vaikka etelänavalle tutkimaan pingviinejä?
Edward irrottautui minusta kun hän alkoi lastata ruokaa tarjottimelle. Minä suuntasin pöytään, missä istuivat jo Emmett, Rosalie, Alice ja Jasper. Livvystä ei ollut jälkeäkään.
”Missä Livvy?” En vaivautunut tervehtimään ja istuin alas pyöreän nurkkapöydän ääreen.
”Kuumeessa, sitä on kuulemma liikkeellä.” Jasper sanoi ja puraisi palasen patongistaan, jota hän järsi yhdessä Alicen kanssa. Mieleeni tuli Kaunotar ja Kulkuri sadusta se spagettikohtaus.
Edward istui viereeni ja laski tarjottimen eteeni. Se oli täynnä kaikenlaista syötävää, pitsaa, leipää, patonkeja, muutama omena, suklaapatukoita ja salaattia.
”Minkä armeijan sinä aiot oikein ruokkia?” Kysyi ja nappasin tarjottimelta omenan. Edward kaappasi itselleen pitsanpalan.
”Sellaisen mihin kuuluvat sinä, minä ja muuan Emmett jolla on tapana näpistää asioita tarjottimeltamme”, Edward naurahti ja sai tietynlaisen mitä-sinä - oikein-vihjaat -katseen Emmettiltä, joka nappasi tarjottimeltamme suklaapatukan. Naurahdin.
”Joko olette kuulleet siitä kykykilpailusta jonka koulu järjestää kesäkuussa?” Alice kysyi innoissaan ja katsoi vuorollaan jokaista pöydässä istuvaan henkilöä. ”Sinne tulee kykyjenetsijä suoraan Broadwaylta!”
Nyt oli minun kulmieni vuoro pompata ylös. Tietäisiköhän isä tuosta jotain?
”En ole kuullut. Mimmoinen se on?” Kysyi ja puraisin omenastani.
”No kykykilpailu”, Alice sanoi sen hitaasti ja virheettömästi ääntäen kuin vähä-älyiselle. ”Paras esitys pääsee Broadwaylle. Miten sinä et tiedä tästä vaikka isäsi on joku BW-tuottaja?”
”Ei ole tullut puheeksi.” Totta puhuen, en ollut puhunut Charlien kanssa päiviin. Hän oli aina töissä.
”Aha. No, aiotteko osallistua?” Alice kysyi ja Jasper puri huultaan. Kukaan ei vastannut mitään ja Alice parahti.
”HÄH? Ette voi olla tosissanne, ettekö ymmärrä millainen mahdollisuus tämä on?”
”Toki, mutta hei. Broadwaylle? Eikö se ole aloittelijoille vähän liian…liikaa?” Rosalie sanoi ja sai Alicelta jäätävän katseen.
”Ei jos sattuu olemaan Alice”, Emmett muistutti ja melkein sai majoneesisen leivänpalan naamaansa, mutta hän veistin sen viime hetkellä. ”Mitä mä nyt taas sanoin? Alkaa ottamaan päähän tämmöinen esineillä viskominen ja pään takominen.”
”Noniin, ehkä nyt on jo kiusattu Emmettiä tarpeeksi”, Rosalie naurahti ja antoi suukon Emmettin suupieleen. ”Täytyy lähteä tunnille. Heippa, kaverit!”
Mutisimme kukin tahollamme kaksikolle hyvästit ja jatkoimme keskustelua - tai Alice jatkoi. Hän kertoi esittävänsä jotain akrobatiaa joidenkin liinojen varassa. En oikein keskittynyt kunnolla kun Edward oli vierelläni. Hän tuoksui vaniljalta. Painoin pääni Edwardin olkapäälle ja hymyilin itsekseni samalla kun katsoin Alicen huitomista käsillään samalla kun hän innoissaan selitti millaisen puvun laittaisi kykyiltaan ja miten hän auttaisi Jasperia omassa esityksessään. Oloni oli tällä hetkellä kovin onnekas.
Pian Alicen puheen keskeytti tuttu brittiaksentti, joka alkoi vähän jo ottaa minua aivoon.
”Hei taas, Bella. Ei kai haittaa jos liityn seuraanne?” Brad sanoi minulle vekkulisti hymyillen ja istui jo ennen vastauksen saamista paikalle, mistä Rose oli hetki sitten kadonnut.
”Ei kai…”, sanoin ja nostin pääni Edwardin olkapäältä, vain tavatakseni Edwardin kysyvän katseen.
”Kukas sinä olet?” Edward kysyi sävyyn, jonka voi todeta tökeröksi vain jos tunsi Edwardin. Muiden korvaan sävy oli yltiöystävällinen.
”Brad. Tapasin Bellan koulun pihalla kun hän sattui vahingossa törmäämään minuun.” Brad sanoi ja nappasi omalta tarjottimeltaan kivennäisvesipullon ja avasin korkin, joka sihahti hiljaa. Bradin punaisella tarjottimella oli kivennäisvesipullon lisäksi vain muovinen rasia, missä oli salaattia.
”Kappas vain”, Edward naurahti ja katsoi minuun virnuillen. Virnistin vastaukseksi.
”Tasapaino-ongelmani eivät liity tähän mitenkään. Minä väistelin lunta”, sanoin ennen kuin tajusin kuinka jälkeenjääneeltä se kuulosti. Edward suuteli otsaani ja sipaisi poskeani peukalollaan.
”Tietysti.”
Brad kaivoi taskustaan haarukan ja alkoi sillä seivästää salaatistaan vesimeloninpaloja ja tomaatteja. Me kaikki katsoimme häntä kummissamme.
”Joten, mikä on pääaineesi, Brad?” Alice aloitti keskustelun välttäen luultavasti hyvin epämieluisan vaivautuneen hiljaisuuden. Brad nosti katseensa muovisesta rasiasta ja pyyhi suupieliään servettiin ennen puhumisen aloittamista.
”Luova ilmaisu. Entä teillä?” Brad esitti vastakysymyksen.
”Maskeeraus”, Alice sanoi ylpeänä.
”Laitteistotekniikka”, Jasper sanoi ja heitti viimeiset leivät rippeet suuhunsa.
”Musiikki-ilmaisu”, Edward sanoi vähän kaarrellen. Ehkä hän ei halunnut Bradin tietävän?
”Näytelmätyö, jonka tunti alkaa noin viiden minuutin kuluttua. Meidän täytyy mennä”, sanoin Alicelle ja Edwardille nousten pöydästä. Muut seurasivat esimerkkiäni - Brad lukuun otettuna. Edward vei tarjottimemme palautuspisteelle kun lähdimme tunnille. Bradilla ja Jasperilla oli yhteinen matematiikan tunti länsipäädyssä, joten he lähtivät eri suuntaan kuin minä, Alice ja Edward.
”Minulle tuli päänsärky hänen äänestään”¨, Alice sanoi kun olimme tarpeeksi kaukana.
”Ei hän sille mitään mahda”, vastasin olkiani kohauttaen ja vein käteni Edwardin vyötärön ympärille samalla kun hän vei käsivartensa minun hartioideni ympäri.
”Oli kuka oli, mutta sinä olet minun”, Edward naurahti ja suuteli minua nopeasti suulle. Katsoin häneen kysyvänä.
”Etkö nähnyt miten hän vilkuili sinua?” Edward kysyi huvittuneena.
”En, koska olin niin keskittynyt sinuun”, vastasin ja sain uuden suudelman. Ja kolmannen. Ja neljännen. Ja..
”Voi herra mua auttakoon, hankkikaa huone”, Alice tuhahti ja avasi liikuntasalin ovet, missä oppitunti oli jo aluillaan. Nauroimme Edwardin kanssa yhteen ääneen Alicen dramaattisuudelle
