Oli seppä jo syntyessään, K-11

[Eeyore]

Nimi: Oli seppä jo syntyessään
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Draamaa, hettiä
Paritukset: Eipä ole, mutta ihastumista korkeintaan ihmisen ja taikaeläimen välillä.
Varoitukset: Njaa, muutamista kirosanoista, pienesti alastomuudesta.
Vastuunvapaus: Kaikki mikä on tunnistettavissa kuuluvaksi Rowlingille, kuuluu hänelle. Vain Anya on minun keksintöni.
Yhteenveto: Bill on lähtenyt valokuvareissulle Kiellettyyn metsään ja yrittää saada kuvia harvinaisemmista eläimistä. Miten hänelle kuitenkin käy, kun vastaan tulee viettelevän kaunis, mutta temperamenttinen kentauri, joka ei päästä häntä pois ennen kuin saa haluamansa?

Oma sana: En ole koskaan kirjoittanut Bill Weasleystä mitään, enkä sano varmaksi, olisinko ilman haasteen velvoitusta kirjoittanutkaan, joten tämä oli aika mielenkiintoinen kokemus, ja uudestaankin voisi yrittää ^^ En herrasta sen erikoisempaa tiedä kuin mitä olen lukenut, joten sijoitin ficin sitten hänen nuoruusaikaansa Tylypahkaan. Ei painotu mitenkään ihastumiseen vaan valokuvauksen riemuun, mutta ikäraja on silti sen verran korkeampi, koska ihastuminen on ihmisen ja taikaeläimen välistä, ja pari kirosanaa on mukana. Osallistuu osastohaasteeseen, Weasleyn perhepotrettiin (Bill/sijoittuminen Tylypahkaan) ja esinehaasteeseen kameralla. Pistäkee puumerkkiä ficin luettuanne


Oli seppä jo syntyessään

Luonnon omat parrasvalot paistoivat Kielletyn metsän puiden lomasta valaisten kivet ja sammalikot; pienet ötökät ja perhoset tanssivat niiden hohteessa ja lintujen laulu kaikui suloisesti. Maassa ryömivä Kolmihäntäsiiselinaaras tonki maata kuonollaan etsien itselleen ja poikasilleen syötävää; se liikkui pienin, mutta räväköin elein tutkien jokaisen kuopan ja kolon mehukkaiden matojen ja pikkuöttiäisten varalta. Touhotuksensa vuoksi se ei nähnyt edessään olevaa suurta estettä ja törmäsi siihen vinkaisten.
Kolmihäntäsiiselinaaras siristeli hetken aikaa silmiään tuohtuneena ja huomasi, että este oli musta ja valtava ja kohosi monta kertaa sen pään yläpuolelle. Se nosti katsettaan hitaasti ylöspäin ja huomasi kohta tuijottavansa toiseen valtavan mustaan, mutta tällä kertaa pyöreään esineeseen. Naaraan silmät laajenivat hämmästyksestä, kun se huomasi tuijottavansa itseään silmiin pienestä hohtavan pyöreästä linssistä. Pelosta huolimatta uteliaisuus oli kuitenkin valtava, mutta otus ei ehtinyt ottaa kovinkaan montaa askelta kohti kohdetta, kun se näki pienen punaisen valon syttyvän esineeseen ja sitä seuraavan kirkkaan räpsähdyksen.

Kolmihäntäsiiselinaaras vinkaisi säikähdyksestä ja pakeni läheiseen pusikkoon; Bill Weasley laski kameran takaisin kaulalleen roikkumaan ja kaivoi taskustaan paperinpalan.
"Jes", hän kuiskasi itsekseen. "Kolmihäntäsiiselinaaras. Kuva saatu." Hän veti taikasauvallaan viivan nimen yli ja laittoi paperin takaisin taskuunsa jatkaen taas matkaansa mahdollisimman hiljaisesti kävellen, kamera valmiina seuraavia otoksia varten.

Heidän eräs professorinsa - jonka nimeä Bill ei koskaan muistanut, koska tämä oli uusi eikä opettanut yli viidesluokkalaisia, ja hän itse oli viimeisen vuoden opiskelija - oli möläyttänyt käytävällä väitellessään erään oppilaan kanssa, että jos tämä tai kuka tahansa muu toisi hänelle kuvan kolmihäntäsiiselistä tai mistä tahansa muusta harvemmin nähdystä eläimestä, hän antaisi tälle oikeuden käydä joka viikonloppu Tylyahossa huolimatta siitä, oliko koulu keksinyt heille jotain muutakin tekemistä. Kirjallista todistusta lupauksesta Billillä ei ollut, mutta niin moni oppilas oli kuullut professorin möläytyksen, että he voisivat tarpeen tullen olla todistamassa tilannetta. Lisäksi Bill tiesi miehen olevan hyvin innokas valokuvaaja ja keräävän harvinaisten eläimien valokuvakansiota, joten ainakin äskeinen otos oli jo menolippu Tylyahoon viikonloppuisin. Hän ei kuitenkaan halunnut jättää valokuvausta siihen, sillä metsä kuhisi mitä harvinaisimpia eläimiä, joten useamman kuvan saaminen voisi tuoda hänelle jonkun ekstrapalkinnon. Ja olihan luonto muutenkin kauneimmillaan puolivälissään olevassa keväässä, joten miksei kuvata vaikka pikkukiviä.

Bill loikkasi kannon yli ja päätti istahtaa sille hetkeksi aikaa; hän oli tarponut jo usean tunnin metsässä lintsaten näin päivän tunnit, mutta koska hänellä ei ollut sinä päivänä muuta kuin yrttitietoa, ei sillä ollut niin väliä. Hän sitä paitsi oli hyvä kyseisessä aineessa ja voisi harjoittaa sitä itse luonnossakin.
Aurinko lämmitti pojan kasvoja ja hän sulki silmänsä rauhallisesti huokaisten; korviin kantautui ainakin viiden eri linnun laulu, mutta muuten oli hiljaista. Bill mietti, että hän voisi harrastaa valokuvausta useamminkin, jos se olisi yhtä helppoa ja ansiokasta kuin tämän päivän saalis tulisi olemaan.

Jostain läheltä kuului rasahdus ja Bill avasi säpsähtäen silmänsä; hän ei kuitenkaan loikannut seisomaan, koska tiesi, että jos lähistöllä olisi harvinainen eläin, hän karkottaisi sen nopeilla liikkeillään eikä saisi siitä kuvaa. Siitä syystä Bill vilkuili ympärilleen liikkumattomana ja etsi rasahduksen lähdettä.

Hänen ei tarvinnut tehdä niin kauaa; suuren tammen takaa ilmestyi kuin hidastettuna kuvankaunis vaalea, mutta mustahiuksinen kentaurinaaras, joka ilmeisesti oli metsästämässä tai puolustamassa reviiriään. Se piti jousta ja nuolta käsissään valmiina nostamaan ne ylös ja ampumaan kohteeseensa; ilmeisesti se ei kuitenkaan ollut huomannut Billiä, koska se tuijotti suoraan eteensä ja käveli hänestä poispäin.
Bill tuijotti hetken aikaa lamaantuneena kentaurinaisen paljasta ylävartaloa, mutta muistin sitten kameransa; hitaasti hän poisti linssinsuojuksen ja nosti kameraa ylöspäin valmiina kuvanottoon. Jokin ääni tai ele kuitenkin paljasti hänet ja kentauri kääntyi katsomaan suoraan Billin silmiin; sen katseesta välittyi ensin hämmästys, mutta sen jälkeen ärsyyntyneisyys, ja se lähti keveään raviin tulosuuntaansa.

Hemmetti! Bill ajatteli ja lähti kentaurin perään. Tämä huomasi uteliaan seuraajansa ja lähti nopeampaan juoksuun yrittäen karistaa ihmisen kannoiltaan.

Bill juoksi minkä jaloistaan pääsi hyppien yli kantojen ja massiivisten puiden juurien; katseellaan hän etsi äsken näkemäänsä lumoavan näköistä kentauria eikä sen vuoksi nähnyt edessään olevaa pudotusta tulvien aiheuttamaan kiviseen ojaan.
Bill tunsi, kuinka maa jalkojen alla hävisi ja hän ehti juuri parahiksi tajuta edessään olevan pudotuksen, kun oli jo menossa. Hän huudahti yllättyneisyydestä ja viuhtoi villisti ilmaa, mutta ei saanut mistään otetta; valmistautuen maahan putoamiseen hän sulki silmänsä ja nosti kädet suojaamaan itseään.

Mitään tömähdystä ei kuitenkaan tullut; pudotuksen reunalla kasvoi valtava puu, josta riippui jos jonkinlaista köynnöstä ja oksaa. Juuri näihin oksiin ja köynnöksiin Bill sitten putosi ja säikähdyksissään koetti rimpuilla irti niistä, mutta turhaan; ne kietoutuivat vain entistä enemmän hänen ympärilleen ja ennen kuin Bill ehti sanoa Merliniä, oli hän jäänyt tiukasti kiinni ja riippui muutaman metrin korkeudelle maasta. Kameran hihna liukui pitkin hänen kaulaansa alaspäin ja Bill yritti tehdä kaikkensa, ettei se tippuisi; hänen alapuolellaan oli juuri teräviä kiviä ja kamera taatusti särkyisi, jos se tipahtaisi.
Bill yritti olla hengittämättä ja miettiä, miten pääsisi irti ja ennen kaikkea pelastettua kameran, mutta ei voinut mitään köynnöksien heilumiselle; liike aiheutti kameran hihnan liukumisen hänen kaulaltaan ja kamera alkoi pudota kohti kivirykelmää.

Billin silmät laajenivat kauhistuksesta, eikä hän ehtinyt huomata sirojen, mutta voimakasmallisten käsien nappaavan kameran ennen kuin hän tuijotti tyhjää kivikkoa sydän pamppaillen. Köynnökset keinuivat edelleen hiljaa natisten edestakaisin, kun Bill yritti tajuta, mitä juuri oli tapahtunut. Hän kampesi itseään parempaan asentoon, vaikkei edes kovin hyvin onnistunut siinä, ja kirosi ääneen nähdessään, mihin kamera oli joutunut.

Samainen mustahiuksinen kentaurinainen seisoi hänen vierellään ja piti kameraa kädessään katsoen Billiä kieroon hiukka vihaisesti. Bill katsoi naista lumoutuneena; tämän etuhiukset oli vedetty pään taakse pienelle letille ja hänen huulensa muistuttivat väriltään mansikoita. Naama oli kulmikas, muttei kuitenkaan miesmäinen, ja tämän ylävartalo oli lihaksikkaan siro. Bill tajusi naisen mutristavan huuliaan hänen tuijotuksensa vuoksi ja rykäisi koettaen saada äänensä kuuluviin.
"Eh, hei", hän tokaisi. "Tuota, ööh, se on minun. Ja... auttaisitko? Olen hieman jumissa."

Kentauri jatkoi vain tuijottamistaan ja nyrpisti nenäänsä. Bill tunsi paniikin kasvavan sisällään.
"Ei ollut tarkoitus häiritä rauhaasi", hän sanoi nopeasti. "Halusin vain, tuota, kuvan... itselleni vain."
Kentauri kumartui lähemmäs Billin kasvoja tuijottaen suoraan hänen silmiinsä; Bill huomasi, että naisen silmät olivat smaragdinvihreät ja että tämä tuoksui raikkaalle metsäpurolle.
"Valokuvata", nainen virkkoi kirkkaalla, mutta voimakkaalla äänellä. "Te ihmiset sitten olette aina niin uteliaita." Bill valmistautui tulevaan läksytykseensä ja puri huultaan. "Minä kuitenkin satun pitämään sinusta."

Bill hämmentyi eikä saanut sanaa suustaan; kentaurinainen tuijotti hetken aikaa häntä ja alkoi kohta kikattaa hervottomasti, mikä sai Billin kurtistamaan kulmiaan.
"Voi että, tuo sinun ilmeesi olisi pitänyt ehdottomasti saada ikuistettua!" kentauri hihitti ja alkoi näprätä kameraa. "Sanoit, että halusit ottaa kuvan. Tälläkö niitä kuvia otetaan? Miten tämä oikein toimii?"
"Tuota", Bill mutisi, muttei ehtinyt sanomaan enempää, kun sokaistui kameran salamavalosta. Kentaurinainen oli painanut vahingossa laukaisunappulaa ja räpytteli nyt itsekin silmiään.
"Kuinka kirkas valo", hän sanoi innokkaasti. "Mitä minä oikein tein?"
Bill murisi itsekseen koettaen uudestaan päästä irti köynnöksistä. "Otit valokuvan minusta."
"Niinkö?" nainen kysyi korvat heilahtaen. "Mihin se kuva oikein meni? Onko se nyt täällä sisällä?"

"On, mutta - Hei, mihin sinä oikein menet?" Bill huudahti nähdessään, että kentaurinainen lähti hölkkäämään pitkin ojaa räpsien kuvia sieltä täältä. "Älä mene! Tuo se kamera takaisin ja... äh, auta minut irti, hitto vie!"

Kentaurinainen ei joko kuullut tai kuunnellut ja jatkoi vain matkaansa häviten pian näköpiiristä. Bill ärisi repiessään köynnöksiä ja oksia ympäriltään saaden niitä vähän harvenemaan, mutta ei päässyt kokonaan irti.
Köynnös hänen allaan kuitenkin petti ja Bill kaatui taaksepäin kumoon; hän ei kuitenkaan pudonnut kokonaan vaan jäi roikkumaan kivien yläpuolelle pää ylösalaisin.
Bill ähkäisi. "Loistavaa... tämäkin vielä..."

Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta kuumottaen Kiellettyä metsää, ja hikipisarat valuivat pitkin Billin otsaa hänen repiessä jalkojaan irti köynnöksistä. Sentti sentiltä hän tippui alemmas kohti kiviä eikä huomannut tätä ennen kuin kopautti päänsä yhteen niistä.
"Äh", Bill mutisi hieroen päätään miettien. Nyt tarvitaan notkeutta.

Bill laski kätensä multaiseen maahan ja nousi niiden varaan seisomaan niin hyvin kuin pystyi; hän alkoi riuhtoa kovalla vimmalla jalkojaan irti ja tunsi, kuinka pienet oksat ja piikit pistelivät hänen pohkeitaan. Kivusta huolimatta hän jatkoi äristen ja kohta tunsi pääsevänsä irti. Hurraamiseen ei kuitenkaan ollut sijaa, sillä Bill ei ollut taitava käsillä seisoja ja tasapainon pettäessä kaatui selälleen maahan; ilma purkautui osittain keuhkoista ja sai pojan yskimään ja haukkomaan henkeään.

Pikkuinen ötökkä kipitteli pitkin multaista maata ja huomasi edessään uudenlaisen kohteen, jonka haju vaikutti mielenkiintoiselta. Se kiipesi valkoista mäkeä ylemmäs eikä ehtinyt edes huomaamaan mitään vaarallista, kun se jo läimäistiin kuoliaaksi.
Bill tappoi ötökän poskeltaan ja nousi istumaan pudistellen päätään; hänen selkäänsä jomotti ja raajat olivat hellinä rimpuilusta ja roikkumisesta, mutta ainakin hän oli päässyt alas. Enää vain täytyi saada kamera takaisin sen vieneeltä kentaurinaiselta.
Bill rämpi ylös ojasta ja pudisteli kaapuaan silmäillen samalla ympärilleen; kentaurista ei odotetusti näkynyt jälkeäkään, joten hänen oli ryhdyttävä etsintöihin.

***

Aamupäivän aurinko oli vaihtunut jo iltapäiväauringoksi, eikä Bill ollut nähnyt kentaurista tai mistään muustakaan eläimestä jälkeäkään. Hän oli turhautuneena kulkenut sinne ja tänne jopa ehkä hieman liiankin äänekkäästi ja pelotellut linnutkin puistaan.
Bill potkaisi kiveä ja käveli kädet taskuissa kohti Tylypahkaa, jonne oli vielä muutaman kilometrin matka; hän oli lopen kyllästynyt kävelemään edestakaisin löytämättä edes pienintä vinkkiä siitä, missä kentaurinainen oli. Pitäköön kameran! Hän saisi kyllä ostettua uuden. Eniten poikaa kismitti kuitenkin se, että hänen menolippunsa joka viikonloppuisiin vierailuihin Tylyahoon oli mennyt sen sileän tien, eikä hän saanut kameransa menetyksen jälkeen hankittua uuttakaan.

Bill yskäisi ja kuunteli metsää; ehkä hänen olisi pitänyt kulkea vähän hiljempaa, metsä vaikutti nyt liiankin hiljaiselta ja osittain jopa aavemaiselta.
Vasemmalla hänestä risahti eikä Bill ehtinyt tehdä elettäkään, kun pusikoista syöksähti jotain suurta voimalla häntä kohti. Bill huudahti säikähdyksestä ja kaatui selälleen takanaan olevaan heinikkoon. Hän yritti paeta konttaamalla ihan mihin tahansa, missä olisi turvallisempaa, mutta tunsi jonkun pitävän häntä kiinni kaavustaan. Bill käänsi katseensa vaistomaisesti taaksepäin ja hämmentyi, jo ties monennenko kerran; kentaurinainen seisoi kaviollaan kameraa pidellen hänen kaapunsa päällä ja näytti vihaiselta. Bill ei uskaltanut enää yrittää paeta, sillä hän oli varma, että nainen saisi hänet kiinni; sitä paitsi poikaa kiinnosti, miksi tämä oli etsinyt hänet käsiinsä.

"Miksei tämä toimi, poika?" nainen ärähti vasten hänen kasvojaan. "Se ei enää välähtele. Mikä tässä on vikana?"
Bill ei oikein ymmärtänyt ensin naisen asiaa, mutta yhdisti sitten tapahtumia toisiinsa muistaen tämän lähteneen pois hänen luotaan salama välkkyen.
"Olet ilmeisesti ottanut paljon kuvia", Bill sanoi ääni värähtäen ja nainen nyökkäsi. "No, kuvat menevät filmille, jossa on rajallinen tila. Olet siis kuvannut filmin täyteen, joten et voi enää ottaa kuvia, koska sinne ei mahdu enää mitään."
Nainen katsoi kameraa hieman hämmentyneenä, mutta palasi sitten takaisin Billin puoleen ruskeat hiukset heilahtaen.
"Onko sinulla lisää sitä filmiä matkassasi, poika?" hän kysyi voimakkaasti.
"O-on."
"Anna minulle se sitten, että voin taas valokuvata", nainen sanoi vaativasti ja ojensi kätensä. Tästä Bill keksi heti, miten saada kameransa takaisin.
"En, ennen kuin annat kamerani minulle."
Kentauri potkaisi raivoisasti kaviollaan maata ja jonkin verran multaa lensi Billin punaisille hiuksille.
"Varo vain, tai paljastan sinut täältä kuljeksimasta itseksesi", nainen sanoi viekkaasti. "En usko, että ole täällä luvallisesti."

Bill tiesi joutuneensa pattitilanteeseen, mutta koska oletti naisen rakastavan hänelle uutta asiaa, valokuvausta, hän oletti myös tämän rakastavan tulla valokuvatuksi.
"En", Bill sanoi, "mutta voin ottaa sinusta valokuvia ja antaa sinun sen jälkeen vielä valokuvata sillä ehdolla, että saan kamerani ja molemmat filmini takaisin ennen kuin lähden."

Kentauri näytti leppyvän heti ja se päästi Billin ahdingosta; poika nousi nopeasti seisomaan ja ojensi kätensä kohti kentauria.
"Saisinko?"
Kentauri ojensi kameran heti ja hypähti iloisesti. "No, mihin minun kannattaisi mennä, että saisit minusta hyvän kuvan?"
Bill ihmetteli kentaurin nopeita mielenmuutoksia, mutta katseli ympärilleen ja paikansi kohta valtavan tammen, joka ympärillä oli paljon valoa, mutta myös tarpeeksi varjoja.
"Mene tuon tammen luokse, minä vaihdan sillä välin filmin."

Kentaurinainen naurahti ja melkein loikki puun luokse Billin seuratessa ja vaihtaessa filmiä kameraansa. Tyhjä filmi oli hieman suurempi kuin kentaurin täyteen kuvattu, joten ei ollut vaaraa, että se loppuisi ihan heti kesken.
"Hei, mikä muuten on nimesi?" Bill huudahti kentaurinaisen perään. Tämä hyppeli yli massiivisten juurien ja selvästi odotti innoissaan valokuvasessiota.
"Anya", hän vastasi iloisesti huudahtaen. "Entä sinun, poika?"
"Bill", tämä vastasi ja sulki kameran takakuoren peittäen filmin sen sisälle. "No, oletko valmis?"
"Kysytkin!" Anya huudahti ja ravasi tämän eteen hiukset vauhdista hulmuten. "Mihin haluat minun asettuvan?"

Bill katsoi puuta mietteliään näköisenä; oksien läpi siinsi auringonvalo eräälle tasaisemmalle kohdalle puun juurella ja hän osoitti siihen. Anya nyökkäsi ja loikkasi yhdellä hypyllä Billin osoittamalle paikalle, kun tämä rämpi juurien yli vähän korkeammalle.

"No niin, laita toinen kätesi sitten hellästi vasten puuta ja katso hivenen ylöspäin."
Anya teki työtä käskettyä ja Bill tarkensi kameraansa ennen kuin otti kuvan.
"Hyvä, ota vaikka sitten jousesi ja olevinaan ammu sillä johonkin."
Bill nosti kameran valmiusasentoon; Anya veti nuolen viinistään ja tähtäsi sillä kohti puita. Hän kuitenkin muutti hetkessä mielensä ja ampui sillä kohti Billiä juuri, kun tämä räpsäisi kuvan. Nuoli lensi hänen korvansa ohi lähellä olevaan puuhun ja jäi siihen kiinni väristen; Bill laski kameran hitaasti tärisevin käsin ja tuijotti kentauria säikähtäneenä.
"Tuohan olisi voinut osua minuun!"
Anya kikatti ja lähestyi Billiä. "Eikä olisi, minä tähtäsin sinusta ohi." Hän kumartui Billin kasvojen tasolle ja kosketti tämän leukaa. "Näytät suloiselta ollessasi peloissasi."

Bill punastui ja Anya perääntyi nauraen. "Mutta jatketaan!"

***

Kun filmi oli puolessaan, Billistä tuntui, että hän oli ottanut Anyasta tarpeeksi kuvia; hän antoi kameran tälle vannottaen, että saisi sen sitten takaisin, kun Anya olisi valokuvannut tarpeeksi tai kun filmi olisi kuvattu loppuun.
Anyan ravatessa lähistöllä valokuvia napsien Bill istui tammen juurella ja katseli kirjoittamaansa listaa; hän oli laittanut siihen kymmenen harvinaisen eläimen nimeä, joista oli aikonut ottaa kuvan, mutta tällä hetkellä hän ei ollut onnistunut saamaan kuin kahdesta. Siitä huolimatta hänestä tuntui hyvältä, joskin tilanne muuten oli outo.

Anya laukkasi hänen luokseen ja Bill nousi seisomaan, kun tämä ojensi kameran hänelle.
"Kiitos, että sain ottaa sillä kuvia", Anya sanoi Billin ottaessa vastaan kameransa. "Koska annoit minun leikkiä tuolla kapistuksella, voisin viedä sinut metsän reunalle."
Bill kohotti katseensa. "Öh, anteeksi vain, mutta luulin teitä vähemmän, tuota, ihmisystävällisiksi."
Anya kikatti. "Ei se mitään, minäkin luulin teitä itsekkäiksi kaksijalkaisiksi. Mutta hyppää selkääni, jos et halua kävellä."

Bill teki työtä käskettyä ja nousi Anyan selkään hieman vaivalloisesti. Tämä käski pitämään kiinni lujasti ja laukkasi kohta lujaa kohti Kielletyn metsän reunaa ja Tylypahkaa. Bill tunsi tuulen huminan korvissaan ja matkapahoinvointinsa kasvavan, mutta hänen onnekseen he olivat pian perillä.
“Kiitos”, hän mutisi, ettei olisi antanut ylen, ja loikkasi Anyan selästä hieman horjuen.
“Eipä mitään”, Anya sanoi ja kääntyi kohti metsää. “Tule uudestaankin leikkimään, niin voin taas leikkiä sillä kapistuksellasi!”
“Njoo”, Bill sanoi heilauttaen kättään Anyan perään ajattelematta asiaa sen enempää ja lähti kävelemään kohti linnaa. Hänellä oli suunnaton halu päästä kehittämään valokuviaan ja ennen kaikkea saada myönnytys viikonloppureissuihin Tylyahoon.

***

Punainen valo teki tunnelmasta tiiviin ja mystisen. Bill käytti valokuvien kehityksessä hyväkseen tarvehuonetta, ja kehitti siellä juuri ensimmäistä filmiään; alkuun oli paljon kuvia perhosista, kukista ja kivistä, mutta suurin piirtein puolivälissä filmiä tuli vastaan kuva Kolmihäntäsiiselinaaraasta. Bill katsoi kuvaa hymyillen ja nosti sen kuivumaan narulle; menolippu Tylyahoon. Kaiken lisäksi hän tiesi vielä keinon, millä saada valokuvista värillisiä kehitettäessä, ja ruskea otus liikuskeli multaisessa maassa uteliaan näköisenä. Professori saisi todennäköisesti jonkinlaisen kohtauksen kuvan nähdessään.
Bill haukotteli muikeasti kehittäessään seuraavaa kuvaa; vaikka päivä ei ollut vielä kääntynyt edes illaksi, oli hän kävellyt useamman tunnin metsässä ja se todennäköisesti tuntuisi lihaksissa hänen mennessä nukkumaan. Silmiä särki ja ne tuntuivat kuivilta, mutta hänen katseensa oli siitä huolimatta terävä; Bill kuitenkin räpytteli muutaman kerran saaden niihin vähän kosteutta ennen kuin kääntyi taas valokuvan puoleen.

Epätoivoinen huudahdus kajahti pimiössä, kun Bill huomasi, että seuraava kuva oli hänestä itsestään roikkumassa köynnöksissä. Kuva oli hieman vino, mutta yllättävän tarkka vahinkokuvaksi, ja hänen hämmentynyt ilmeensä muuttui välillä yllättyneeksi salaman välähtäessä. Billin oli kuitenkin pakko naurahtaa itselleen hänen muistellessaan tilannetta, joka tuntui nyt jo varsin kaukaiselta.

Seuraavia kuvia ei välttämättä olisi kannattanut kehittää, sillä ne olivat Anyan ottamia ja sisälsivät suurimmaksi osaksi vinoja kuvia maasta, kivistä ja puista. Bill hymähti muutamaan otteeseen, mutta koska kerran oli aloittanut kuvien kehityksen, ajatteli hän viedä sen loppuun asti. Kuvat olivat sitä paitsi kauniita ja realistia, ja kuvasivat läheltä pieneliöiden toimintaa.
Bill nosti taas yhden kuvan kuivumaan ja kehitti toista, mutta tuli vilkaisseeksi äskeistä vähän paremmin; se oli täysin suora ja tarkka, ja kun hän katsoi sitä lähempää, huomasi hän itsensä kuvasta. Kuva oli otettu juuri vähän ennen kuin Anya oli hyökännyt hänen kimppuunsa Billin etsiessä kentaurinaista. Ärtymys näkyi pojan kasvoista, mutta Bill ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota; vaikka kentaurinainen oli ollut niin lähellä, ei hän ollut tätä nähnyt. Miksi Anya edes oli ottanut kuvia hänestä? Ja kuinka kauan tämä edes oli vakoillut hänen touhujaan?

Bill kehitti nopeasti seuraavat kolme kuvaa vain huomatakseen, että jokainen oli hänestä itsestään; yhdessä kuvassa hän seisoi kannon päällä taivasta katsellen, toisessa potki kiveä ja kolmannessa nojasi puuhun pitäessään pientä lepotaukoa. Bill raapi otsaansa; oliko Anya ollut tosissaan, kun tämä oli sanonut, että piti hänestä? Ja kuinka jokainen kuva mukaan lukien ensimmäisetkin otokset saattoivat olla niin taidokkaita ja tarkkoja?

Bill hymähti. Hän taisi olla jo seppä syntyessään, hän mietti. Tai sitten vain äärimmäisen taiteellinen noin muuten, näkemystä näistä ei puutu.

Kehitettyään ensimmäisen filmin kuvat Bill kävi toisen filmin kimppuun jännityksellä; häntä kiinnosti tietää, miten hyvin kuvat Anyasta olivat onnistuneet ja mitä kuvia tämä itse oli vielä ottanut.
Bill naputteli hermostuneesti sormillaan pöydänpintaa ja vaihtoi panoa jalalta toiselle; mikä kuvan kehityksessä saattoi kestää näin kauan? Ei se ennen ollut tuntunut näin pitkältä ajalta.
Kärsivällisyys kuitenkin palkittiin; ensimmäisessä kuvassa Anya seisoi puun juurella katsellen yläpuolellaan oleviin oksiin ja näytti seesteiseltä. Tämä onnistui yllättävän hyvin, vaikka itse sanonkin, Bill ajatteli ja kävi toisen kuvan kimppuun. Siinä Anya ampui kohti kuvaa nuolella ja nauroi sen jälkeen iloisesti.
Tuon minä muistan liiankin hyvin, Bill ajatteli ja ripusti kuvan kuivumaan. Hänen oli ripustettava kattoon toinenkin naru, koska kuvien määrä alkoi lähennellä useita kymmeniä.

Viimeisen ottamansa kuvan kehitettyään Billin oli istahdettava tuolille ja katsottava sitä tarkemmin; se oli lähikuva Anyan ylävartalosta, joka nojasi kevyesti vasten valtavan tammen runkoa. Oksien lomasta paistoi aurinko kauniisti naisen hiuksille ja tämä katsoi välillä alas ja välillä kameraan vieno hymy huulillaan.
Hän on kaunis, Bill ajatteli ja unohti, että hänellä oli vielä useita kuvia kehittämättä.

***

Seuraava päivä oli perjantai ja ennen viimeisen tunnin alkua käytävät kuhisivat oppilaita; jokainen etsi omaa luokkatilaansa ja toiset olivat jääneet suustaan kiinni. Myös uusi professori hivuttautui ihmismassojen läpi kohti omaa opetustilaansa, muttei ehtinyt kovinkaan pitkälle, kun kuuli häntä kutsuvan äänen.
“Professori!”

Mies kääntyi ympäri ja näki erään punahiuksisen oppilaan lähestyvän häntä kevyesti hölkäten; vaikkei mies opettanutkaan poikaa, hän tunnisti tämän Weasleyksi juuri punaisten hiusten vuoksi.
“Hyvää päivää, herra Weasley”, mies tervehti iloisesti. “Miksi moinen kiire?”
“Professori, muistatteko, kun tässä taannoin lupasitte, että se, joka ottaa kuvan Kolmihäntäsiiselistä tai jostain harvinaisemmasta eläimestä, saa joka viikonloppu lähteä Tylyahoon huolimatta siitä, onko koulu järjestänyt mitään ohjelmaa?”

Professori mutristi huuliaan hämmentyneenä. “Öh, Weasley taitaa nyt puhua omiaan”, hän mutisi. “En nimittäin, tuota muista ollenkaan -”
“Mutta minä muistan”, eräs tyttö sanoi toiselta puolelta käytävää ja hänen ystävättärensä nyökkäsi myös. “Niin minäkin.”
Käytävällä hiljeni hetkeksi, jonka jälkeen joka puolelta alkoi kuulua kuhinaa ja supattelua. Professori näytti vaivautuvan hieman.
“No, nuoret muistavat paremmin”, hän naurahti ja rykäisi. “Mutta kolmihäntäsiiseli on niin harvinainen tapaus, ettei siitä -”

Bill nosti kädessään pitämänsä kuvan professorin nähtäväksi; pieni, ruskea ja vilkkaan näköinen otus taapersi edestakaisin valokuvassa ja tonki maata. Väliin se nousi kuvassa näkyvälle kengänkärjelle etutassuillaan ennen kuin jatkoi maan haistelemista.
Professori nappasi kuvan Billin kädestä ja katsoi sitä ihmeissään.
“Mistä sinä tämän olet saanut?!”
“Otin sen itse”, Bill sanoi näpläten toista kuvaa käsissään. “Näin tuollaisen, öh, tässä Tylypahkan alueella metsän reunalla ja muistin lupauksenne. Onneksi minulla sattui silloin olemaan kamera mukana. Mutta oli minulla toinenkin.”

Bill nosti toisen kuvan professorin katsottavaksi; mies ei tuntunut saavan kunnolla happea nähdessään saman kolmihäntäsiiselinaaraan kuvassa, mutta tällä kertaa kolmipäisen pesueensa kanssa.
Anya sattui ottamaan muutamia minuakin hyödyttäviä kuvia, Bill ajatteli mielessään ja tuumi, että kentaurinaista tulisi kiittää jollain tapaa.

***

Saatuaan kirjallisen luvan päästä joka viikko vierailemaan Tylyahoon huolimatta koulun suunnittelemista menoista, Bill ryntäsi oleskeluhuoneeseen ja nopeasti ulos. Hänellä ei ollut enää sinä päivänä tunteja ja pojasta tuntui, että hänen olisi jollain tapaa kiitettävä Anyaa tämän ottamista kuvista ja saamastaan palkinnosta.
Aurinko alkoi painua jo vähitellen Kielletyn metsän taakse, kun Bill hiipi kohti metsän reunaa varmistaen, ettei häntä seurattu; ketään ei kuitenkaan ollut enää siihen aikaan ulkona, joten poika sai rynnätä vapaasti muutaman sata metriä metsän puolelle ennen kuin pysähtyi. Hän katseli ympärilleen vähän aikaa ja kaivoi sitten jotain kaapunsa sisältä; ne olivat valokuvia, joita hän ja Anya olivat ottaneet edellisenä päivänä. Muutama niistä oli Anyan vahinko-otoksia, mutta pari kuvaa oli myös hänestä itsestään; lisäksi siellä oli kuva myös Billistä, jonka Anya oli ottanut viimeisenä otoksenaan. Poika istui raukean näköisenä tammen juurella ja hypisteli juuri kädessään pitämäänsä paperia.
Bill selasi kuvat vielä kerran nopeasti läpi ennen kuin laittoi ne kirjekuoreen ja sen roikkumaan erääseen puuhun ennen kuin lähti takaisin Tylypahkaan. Hän tiesi, että Anya löytäisi ne jo sinä iltana. Tai ainakin hyvin pian.

Billin astuttua sisälle Tylypahkan massiivisista ulko-ovista metsästä kuului askelia ja linnun lähtivät lentoon läheisistä puista. Varjo lähestyi hitaasti kohti puuta, johon Bill oli jättänyt valokuvapaketin ja pian siro, mutta voimakasrakenteinen käsi otti sen itselleen.
Anya katsoi kohti Tylypahkaa hymyillen ja painoi kohta kirjekuoren vasten rintaansa. Hänelle oli sanottu, että kaksijalkaiset olivat itsekkäitä ja osittain myös omahyväisiä, mutta Anya oli löytänyt yhden, joka ajatteli nenäänsä pidemmälle. Hän tiesi, että tämä poika tulisi vielä uudelleenkin valokuvaamaan Kielletyn metsän saloja ja hän olisi silloin vastaanottamassa tätä.