Neljäs luku Edward’s PoV.
Bella.Hän teki kuolemaa, Alice näki sen. Minun heikko, pehmeä Bellani oli lipumassa poispäin minusta. Katseet eivät enää kohtaisi, kosketukset vaipuisivat unholaan.
Miksi se rakkain ja tärkein ihminen, niin ihminen, kärsi, vaikka itse olisi ollut valmis uhraamaan henkensä, koko olemassa olonsa hänen vuokseen? Ei hengelläni ollut enää merkitystä, enhän minä elävä kuollut pääsisi enää taivaaseen. Sieluni oli poissa, olin hirviö. Tappaja. Vampyyri.
Mutta vertauskuvallisesti, miksi juuri hän, jonka puolesta voisi uhrata kaiken?
Siksi juoksin, sen puolesta mitä minulla oli. Juoksin hänen puolestaan niin nopeasti kuin kykenin. Ilta oli hämärtymässä yöhön ja miljoonat tähdet tuikkivat iloisina taivaalla, vaikka ilon aihetta ei juuri nyt ollut.
”Edward”, Alice ajatteli ja näytti kuvan minun Bellastani.
’’Edward, minä rakastan sinua’’, Bella kuiskasi säröilevällä äänellään ja sitten hänen kauniit, ruskeat silmänsä sulkeutuivat.Karjaisin vihaisena ja kiidin eteenpäin vielä nopeammin. Raivo antoi minulle vauhtia, suorastaan lensin.
’’Bella, taistele!’’ Osoitin sanani hänelle, minun viehkeälle Bellalleni. ’’Rakastan sinua’’, lisäsin mielessäni ja keskityin juoksemiseen.
~~
Bella’s PoV.
Tukahdutin parkaisun, hän ei saisi kuulla minua. Minun täytyisi paeta ja nopeasti – ennen kuin hän huomaisi. Charlie oli töissä ja Edward metsästämässä, joten ainakin he olisivat turvassa.
Peruutin hiljaa taaksepäin. Mies ei ollut vielä nähnyt minua, toisaalta.. ehkä hän teeskenteli. Askel askeleelta suuntasin kohti ulko-ovea, mutta kompastuin mattoon ja kaaduin lattialle hyvin äänekkäästi. Tietenkään se ei jäänyt kuulematta mieheltä, vaan hän nosti katseensa ja virnisti.
Sisälläni vellova kauhu sai minut lamaantumaan, enkä siksi pystynyt muuta kuin peruuttamaan itseni kohti seinää miehen kävellessä rauhallisin, mutta varmoin askelin luokseni. Hän kumartui ja sipaisi leukaani voiton riemuisena.
’’Bella. Hienoa nähdä sinut jälleen’’, hän sanoi varomattoman lempeästi, kuin kiusoitellen, ja siksi ääni pelotti minua.
’’Kuka sinä olet?’’, sihisin hampaitteni lomasta.
’’Ah, syvimmät pahoitteluni. En ole käsittääkseni esitellyt itseäni, nimeni on Nicholas. Nicholas Walse’’.
’’Mitä. Sinä. Tahdot. Minusta. Nicholas?’’
’’Voi Bella, ei kiirehditä asioiden edelle. Tiedäthän miksi olen kotonasi?’’, hän tivasi minulta, mutta pudistin päätäni rivakasti. En todellakaan tiennyt, miksi tämä Nicholas oli täällä.
Hän siveli leukaani ja nauroi sitten kolkosti, ’’Katsos Bella, kerran – hyvin kauan sitten minun syytön veljeni Alexander pidätettiin. Tai no, miten ikinä tahtookaan sanoa syyttömän määritellä. Tiedäthän, että kun joku murhataan, syyllinen pitää vangita, ettei murhaaja voi enää koskaan satuttaa muita. Mutta… minun veljeni lavastettiin murhaajaksi. Hän oli vain väärässä paikassa, väärään aikaan – ne kaksi kohtalon ivaa mukanaan kantavaa tekijää saivat hänet vankilaan’’.
Katselin epäuskoisena hänen silmiään, ja pitkiä tummia ripsiä. Ehkä tarina oli totta, hyvin epätodennäköisesti kylläkin, mutta silti. Minua kuitenkin askarrutti, miten tämä kaikki liittyi minuun?
Hän katseli kasvojani ja huokaisi sitten jatkaen samalla hieman hiljempaa: ’’Sinun isäsi, Charlie Swan, pidätti hänet. Ja vaikka meinasin kerran pelastaa veljeni, isäsi esti yritykseni ja vuosi sitten veljeni kuoli. Hän oli sairas. Niin olisi kuitenkin tapahtunut joskus, mutta minä en saanut olla hänen kanssaan tukemassa häntä kuolinvuoteellaan’’.
En tiennyt mitä sanoa tai reagoida, mutta tiesin nyt, miksi hän oli täällä. Kostaakseen Charlielle minun kauttani. Näyttääkseen hänelle, kuinka oli kärsinyt. Charlie saisi kärsiä tyttärensä menetyksestä – minun kuolemastani.
En tiennyt mikä minuun meni, mutta silloin sisälläni kuohahti viha. Niin voimakas ja palava kuin pimeyden kuumin liekki – se raivosi sisälläni polttaen sydäntäni.
’’Sinä et koske Charlieen’’, murisin vihaisena, uhmakkaasti. ’’Etkä myöskään minuun!’’, huusin ja potkaisin miestä, niin kovaa kun pystyin. Ei, nyt en ollut heikko.
Nousin täristen seisomaan ja kaivoin puhelimeni taskusta. Valitsin Edwardin numeron, se oli ensimmäisenä luettelossa ja painoin nappia. Parin tuuttauksen jälkeen Edward vastasi – hänen ääntään tarvitsin nyt kipeimmin. Minulla ei ollut paljoa aikaa, mutta toivoin, että tarpeeksi.
’’Bella, onko kaikki hyvin?!’’, Edward ärähti. Kuulin kuinka metsän lehdet kahisivat hänen allaan – Alice oli nähnyt. Pidätin kyyneleitäni, minua pelotti suunnattomasti, vaikka muille en olisi halunnut myöntää.
”Auta”, kuiskasin kiihkeästi. Halusin sanoa vielä niin paljon, mutta en ehtinyt koska voimakas tönäisy kaatoi minut kumoon ja puhelin lensi kädestäni ja liukui monta metriä minusta kauemmas.
Nicholasilla oli kädessään metallinen harmaa ase, ja hän katsoi minua kasvot vääristyneinä vihasta. Ase osoitti minua hellittämättä ja katsoin sitä kauhuissani. Näinkö kaikki päättyisi, enkö saisi edes viimeisen kerran sanoa Edwardille, että rakastan häntä? Kuolisinko armottomaan kylmään luotiin?
Sillä hetkellä tajusin erään asian. Minä tiesin, että tällä kertaa tarina ei päättyisi onnellisesti. Prinssi oli kylläkin matkalla, mutta liian kaukana prinsessasta. Edward ei saapuisi ajoissa, tällä kertaa kukaan ei minua pelastaisi.
Minä kuolisin.Ajatus kuulosti paljon kammottavammalta kuin silloin kun luulin että kuolisin äidin puolesta, pelastaisin hänet Jamesilta. Tietenkin nyt tavallaan kuolisin Charlien puolesta, mutta miten pystyin olemaan varma että häntä ei satutettaisi kun en olisi enää täällä?
’’Ei, sinun ei tarvitse tehdä tätä. Tiedän että sinun on ollut vaikeaa mutta -’’.
’’Turpa kiinni! Kyllä minä sinun kaltaisesi tiedän, rauhoittelette vain ja toivotte että pelastutte – mutta ei tällä kertaa, Bella. Näkemiin, Signorina’’, hän sanoi hymy huulillaan ja hieman tärisevin käsin, ampui.
Huutoni kuului varmasti kilometrien päähän, kun luoti upposi reiteeni. Vavahdin sikiö asentoon ja puristin jalkaani käsilläni, johon sattui enemmän kuin mikään tätä ennen. Kipu oli raastavaa, se ei loppunut eikä lipunut mielestäni pois, vaikka kuinka yritin.
Nicholasin voiton riemuiset kasvot muuttuivat utuisiksi, en hahmottanut ääriviivoja. En oikeastaan edes ajatellut mitään, sillä koko huomioni oli nyt suuntautunut kipuun.
’’Edward minä rakastan sinua’’, henkäisin viimeisillä voimillani niin lujaa kuin ikinä pystyinkään.
Hän tietää sen – ikuisesti.A/N: Tadaa! Tässä siis neljäs luku, ja todellakin toivon että pidätte. Olen pahoillani että se on lyhyt mutta uskon että siinä on enemmän jännitystä kuin edellisissä ~ ehkä?
