A/N: Olen pahoillani että luvun ilmestyminen kesti mutta tididiididii ~ tässä se on!
Toinen luku
Bella's PoV.
’’Bella! Bella, katso miten ihanat kengät! Ja oi! Tuo mekko minun on saatava!’’, Alice kiljahteli innoissaan Port Angelesissa, kuin lapsi karkkikaupassa. Olimme – tarkoitan Alice oli shoppailut jo ikuisuuden. Olimme juoksennelleet kaupasta toiseen, joissa hän tuhlasi enemmän rahaa kuin Charlie sai vuodessa palkkaa. Se oli tavallaan aika surullista, sillä heidän ei oikeastaan tarvinnut tehdä muuta, kuin pyytää Alicea katsomaan arpojen numerot ja pam – he saivat taas kamalan paljon rahaa. Mutta itse en tarvinnut rahaa niinkään. Kunhan saimme Charlien kanssa ruokaa ja laskut maksetuksi.
’’Alice kiltti! Olet ostanut jo kamalan paljon vaatteita…’’, sanoin ja vilkaisin vieressäni nököttävää ostoskassi kasaa, joka näytti jo pieneltä vuorelta. ’’Emmekö voisi lähteä jo kotiin?’’
’’Mutta Bella, olemme shoppaileet vasta viisi tuntia! Ja… ‘’, Alicen keskeytti pikkuruinen mummeli, joka veti Alicen kädessä olevaa mekkoa itselleen. Alice murisi, ja kiskoi mekkoa takaisin. Mummeli puhisten kiskoi taas vuorostaan sitä. Ja sitten Alice. Ja Mummeli. Alice. Mummeli.
Näkymä oli todella huvittava. Kikattelin itsekseni: olisihan Alice voinut antaa mekon, mutta kun hän halusi jotain, hän ei luovuttanut, ennen kuin oli saanut tahtomansa. Sellainen Alice Cullen oli – pieni hirviö keiju, jota kaikesta huolimatta rakastin todella paljon.
Hätkähdin, kun mummeli pamautti ystävääni laukullaan, ja kipitti tyytyväisenä kassalle. Alice heitti vihaisena ballerinansa häntä päin ja sitten hän kiskoi minut mukanaan ulos kaupasta ennen kuin kukaan lähti perään. Ja koska hän heitti kenkänsä pois, hän osti kolme paria lisää hänen ”arvolleen” sopivasta liikkeestä.
Mutisin paheksuvasti Alicen tavoille. Joistain vaatteista hän todella piti ja siksi käytti niitä useasti, mutta suurimman osan hän vain osti, käytti pari päivää ja heitti pois. Tuhlari. Lisäksi hän osteli aivan liika lahjoja minulle. En halunnut, että kukaan tuhlaisi rahojansa minuun, mutta toisaalta vaikka kuinka intin sitä heille, minua ei kuunneltu. Senhän näkee kuka tahansa. Voimakas vampyyri ja heikko ihminen, ei sanavaltaa. Kaikki sanomani ikään kuin meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta minähän voisin tällä kertaa antaa Alicelle lahjan…kasvoilleni nousi ilkeä virne.
Alice pysähtyi hetkeksi ja pyörähti ympäri niin, että minä melkein törmäsin häneen. Hän loi minuun maailman suloisimman ja samalla surullisimman koiranpentu ilmeen, ja sanoi: ’’Sinä suunnittelet postittavasi minut pienessä laatikossa Pohjoisnavalle’’, hän nyyhkäisi, ja jatkoi entistä synkempänä ’’Etkä laita mukaani edes Chanelin korkokenkiä’’.
Katselin hänen surkeita kasvojaan ihmetellen, ja kaikki katsoivat minuun, koska taivuin kaksinkerroin ja nauroin kovaan ääneen.
’’A-anteeksi Alice’’, sanoin kikatteluni välistä ’’mu-mutta i-ilmeesi oli niin huvittava. Luuletko, e-että minä oikeasti lähettäisin sinut Pohjoisnavalle? Pingviinien seuraksi vai?’’
Alice tuhahti minulle jotain mitäänsanomatonta ja koputteli kärsimättömänä jalkaansa marmorilattiaan. Hän mulkoili minua pahasti… aivan kuin olisin tehnyt jotain, mistä kuuluisi antaa kuoleman rangaistus.
’’Ja kaiken lisäksi: ne raukathan vain säikähtäisivät verenytimiään myöten!’’, hihittelin huvittuneena mielessäni kuva pingviineistä jotka pakenivat Alicea, joka oli juuri huomannut, missä kunnossa hänen hiuksensa olivat. Toisaalta, voisinhan pukea Alicekin pingviiniksi! Mistähän löytäisin pingviinin asun?
Alice pyöräytti kauniita topaasin värisiä silmiään ja murisi: ’’Ja näin minua kiitetään tässä perheessä. Vaikka olen niin paljon tehnyt ja antanut! On siinäkin sivistynyt kansakunta… ja sinä, Bella! Sinulle en enää osta täältä yhtään mitään!’’
Sen sanottuaan vihainen vampyyri asteli Espanjalaiseen kahvilaan tiuskien samalla pingviini kirurgeista ja jätti minut sinne kasseineen. Oikeastaan se oli helpottavaa, sillä jalkani olivat aivan puutuneet kaikesta siitä kävelemisestä. Edward saisi luvan nirhata Alicen, koska hän kiusasi minua näin. Toisaalta minun pitäisi nirhata Edward, koska hän suostui Alicen pyyntöön. Syynä hän oli käyttänyt ’’tyttöjen aikaa’’.
Takauma
Istuin Alicen Porschessa hiukan sen jälkeen kun olimme ylittäneet Forksin rajan. Soitin Edwardille:
’’Edward, ole kiltti ja pelasta minut. Etkö halua olla kanssani enää?’’, anelin häneltä yrittäen kuulostaa mahdollisimman siirappiselta. Kuulin kuinka hän nielaisi, mutta sanoi itsepintaisesti: ’’Rakas, tietenkin haluaisin olla kanssasi, mutta sinun täytyy muistaa olla myös Alicen kanssa, eikö? Hän oli repiä minut riekaleiksi, koska meinasin kieltäytyä. Lupaan korvata tämän sinulle’’.
’’Korkojen kera. Pyydystä minulle puuma’’, mutisin ärsyyntyneenä. Sammutin puhelimen, ja viskasin sen hansikaslokeroon hieman liian kovakouraisesti.
Takauma päättyy
Yhtäkkiä joku koputti selkääni. Ajatukseni keskeytyivät, ja hätkähdin samalla kääntäen kasvoni ylleni kumartuneelle miehelle. Hänellä oli lyhyet ruskeat rennosti sojottavat hiukset ja siniset silmät. Miksi hän oli häirinnyt juuri minua kaikista niistä asiakkaista joita täällä oli? Kiitos onneni.
’’Olen pahoillani, että häiritsen, mutta voisitteko kertoa minulle suunnan Port Angelesin lentokentälle?’’, hän kysyi iloisesti virnistäen – vitivalkoiset hampaat välkkyen.
’’En oikeastaan asu täällä, mutta yritän auttaa parhaani mukaan. Kuinka tarkat ohjeet tarvitsette?’’, kysyin hiukan hämilläni ja oudoksuen tätä muukalaista.
’’Menisimmekö ulos, niin voisitte näyttää ainakin suunnan minne minun pitää lähteä’’, hän ehdotti kohteliaasti.
’’Totta kai, totta kai’’, sanoin Jaken tyyliin. Pyysin lähinnä olevaa vanhusta katsomaan, ettei Alicen ostoskasa katoaisi. Eihän se toki minua haittaisi, mutta Alicea kyllä. Ja paljon.
Kävelin tuon salaperäisen miehen perässä ostoskeskuksesta ulos. Se oli sinänsä aika vaarallista, sillä en tiennyt hänestä mitään. Nyt olisin kovasti kaivannut Edwardin seuraa. Renée oli minulle pienestä pitäen varoittanut tällaisista miehistä, ja tässä sitä ollaan. Huokaisin liian syvään, ja saman tien mies avasi suunsa:
"Olen pahoillani, että vaivaan teitä neiti", hän sanoi surkeana karmivan lempeällä äänellä.
"Ei se minua haittaa, on ilo olla jonkun avuksi", en keksinyt muuta vastattavaa, joten tyydyin ensimmäiseen ajatukseeni. Oikeasti minulla oli hyvin turvaton tunne, enkä olisi yhtään halunnut olla miehen ”tien näyttäjä” uhri.
"Hyvä että ei", mies vastasi hymy suin.
Pääsimme vihdoin ulos isosta ostoskeskuksesta, välillä harhaillen, mutta päästiinpä pois joka tapauksessa ja siitä olin iloinen. Piti vain näyttää miehelle lentokentälle menevä tie ja sitten menisin etsimään Alicea.
"Tuosta kulmasta vasemmalle, sitten kuljette eteenpäin ja käännytte oikealle. Luulisin että sitä tietä pääsee lentokentälle", neuvoin, ja pengoin samalla hätääntyneenä muistiani, että pystyisin neuvomaan tarkkaan, miten lentokentälle pääsisi. Mutisin perään muutaman neuvon ja olin kääntymässä jo takaisin päin, kun mies tarttui kädestäni ja vetäisi minut takaisin lähelleen.
"Olen todella kiitollinen neiti, ei Bella. Toivottavasti näemme pian uudestaan", makeat sanat kuiskasivat korvaani, mutta kesti muutama sekunti, että tajusin ne. Jotenkin miehen äskeiset sanat inhottivat minua JA miten se tiesi minun nimeni! Hän piteli yhä kädestäni kiinni ja odotteli varmaan vastausta.
Käännyin hänen puoleen kysyäkseni, miten hän tiesi nimeni, mutta siinä samassa näin tutun keltaisen Porschen, joka ajoi todella oudosti. Se oli Alicen! Hän varmasti oli tullut etsimään minua.
Kiljaisin korvia huumaavasti, kun Alice oli ajaa päin, tai oikeastaan törmätä, läheiseen tankkaus-asemaan. Tätä asiaa kruunasi vielä se, että Alicen auto kaartui uhkaavasti kahden pienen lapsen suuntaan, jotka eivät kauhistukseltaan pystyneet liikahtamaan siitä paikasta.
Viimeisimpänä muistiini jäi oudon miehen tyytyväinen hymy... mutta miksi?
