Nimi: Pasifisti
Kirjoittaja: Gwyn
Ikäraja: K-11
Tiivistelmä: Eletään vuotta 1980 ja sota-aikaa. Raskaana oleva Narcissa Malfoy ei usko sodalla voitavan rakentaa parempaa tulevaisuutta, eikä Rodolphus Lestrangekaan enää ole varma totuudesta.
Varoitus: Sisältää jästiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä pimeyden lordin aatteen kyseenalaistamista.
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja maailman, enkä minä saa tästä mitään taloudellista hyötyä.
A/N: FF100 -fikki sanasta 028. Lapset
There's no such thing as a winnable war,
it's a lie we don't believe anymore
Narcissa Malfoy ei ollut moneen kuukauteen käynyt Viistokujalla ja tutun ostoskadun näkeminen hiljaisena ja tyhjänä oli masentava muistutus siitä, että pitkään jatkunut sota muuttui koko ajan vain julmemmaksi. Tunnelma kauppakadulla oli pelokas, ihmiset välttelivät toistensa katseita ja kulkivat nopeasti, päät painuksissa, ja vaikka moni pysähtyikin ostamaan Päivän profeetan, varoivat ihmiset kuitenkin katsomasta lööppejä ikään kuin niissä häilyvä pimeän piirto voisi tuoda onnettomuuden heidän ylleen. Narcissa tuhahti. Lehdet sisälsivät vain tietoja kuolleista ja kadonneista, tunnettujen kuolonsyöjien etsintäkuulutuksia, ministeriön tyhjänpäiväisiä propagandakirjoituksia ja suuria otsikoita onnistuneista iskuista kuolonsyöjiä vastaan. Sekä huispausta. Se oli Narcissan mielestä käsittämätöntä. Sisällissota runteli yhä raaemmin Britannian taikamaailmaa, mutta siitä huolimatta Britannia-Ranska –huispausottelu vei lehtien palstatilaa ja nousi puheenaiheeksi kaikkialla, niin vastapuolen kuin kuolonsyöjienkin joukossa. Narcissasta tuntui usein, ettei hän lainkaan ymmärtänyt maailmaa.
Hän katui, että oli välttämättä halunnut itse tulla ostoksille, olisihan hän voinut laittaa kotitontunkin asialle. Mutta hänen oli tehnyt mieli päästä hetkeksi Malfoyn kartanon muurien ulkopuolelle. Hän oli keskenmenon pelossa viettänyt viimeiset kuukaudet kotosalla, mikä oli saanut hänen hermonsa kiristymään katkeamispisteeseen asti. Jättäydyttyään raskautensa tähden sivuun kaikesta kuolonsyöjien toiminnasta, oli hän alkanut kantaa huolta Luciuksesta ja hermoilla miehensä puolesta. Kun mies veti ylleen mustan kaavun ja valkoisen naamarin kadoten yöhön, kulki Narcissa käsiään väännellen ympäriinsä kartanossa ja itki tulevaisuutta sekä sitä elämää, joka heillä olisi syntymättömälle lapselleen tarjota. Parantajat väittivät hänen kärsivän raskausajan masennuksesta ja kehottivat häntä liikkumaan enemmän ulkosalla sekä tapaamaan ystäviään. Vain jatkuva pelko, että hän menettäisi tämänkin lapsensa, sai Narcissan kuuntelemaan parantajien neuvoja ja lähtemään pitkästä aikaa ostoksille sekä kutsumaan Bellan ja Rodolphuksen kello viiden teelle.
Narcissa oli juuri astumassa ulos matami Malkinin liikkeestä, kun hänen katseensa osui noitaan, jonka kaapu oli pingottunut vatsakummun päälle. Hän tunnisti naisen välittömästi auroriksi, jonka valokuva oli vain muutamia kuukausia aikaisemmin ollut Päivän profeetan etusivulla. Hetken ajan he katsoivat suoraan toisiaan, kaksi raskaana olevaa naista. Narcissan käsi puristi taikasauvaa rystysen valkeina kaavun suojissa ja hänen toinen kätensä laskeutui vaistomaisesti vatsan päälle suojaamaan syntymätöntä lasta. Hän oli varma, että myös naisaurori puristi omaa sauvaansa, vaikka tällä ei ollutkaan syytä olettaa hänen olevan kuolonsyöjä.
Heidän katseensa olivat lukkiutuneet toisiinsa ja naisaurori hymyili äkkiä arkaa, epävarmaa hymyä. Pienet hymykuopat ilmaantuivat naisen pyöreisiin poskiin, tämän hyväntahtoisilla kasvoilla oli hieman tunnusteleva ilme, mutta tämä hymyili yhtä kaikki. Narcissan hengitys salpautui ja hän tajusi suupieliensä kohoavan hieman, tajusi takertuvansa naisaurorin hymyyn kuin se olisi hänen ainoa toivonsa.
Ohikulkeva velho tuuppasi Narcissaa ja hän käänsi vaistomaisesti päätään miehen suuntaan. Hetken ajan hän tuijotti omaa peilikuvaansa näyteikkunasta. Hymyn varjo kummitteli yhä hänen huulillaan - kammottava anova hymy - ja hänen silmiensä katse oli lähes rukoileva. Narcissa veti syvään henkeä oman kuvajaisensa järkyttämänä. Mitä hän oikein ajatteli? Nopeasti hän pyyhki häpeällisen ilmeen kasvoiltaan ja nakkasi niskaansa ylpeästi. Hän loi jäätävän katseen naisauroriin, mutta tämä oli jo kääntynyt poispäin. Narcissa seurasi katseellaan naisen hieman vaappuvaa kävelyä ja hetken ajan hän oli vähällä vetää taikasauvansa ja kirota naisaurorin siinä keskellä katua. Hitaasti hän kuitenkin irrotti otteensa taikasauvastaan ja asteli vaunuilleen pää ylpeästi pystyssä ja kivistävä selkä suorana.
Kolea tihkusade vihmoi vaunun ikkunaa vasten ja hämärä hiipi peittämään maisemaa. Narcissa katseli ohikiitäviä paljaita puita, jotka erottuivat mustina rankoina harmaan usvan keskeltä. Hänen ajatuksensa eksyivät naisauroriin, jonka hyväntahtoinen, tunnusteleva hymy kummitteli hänen mielessään. Hän penkoi muistiaan yrittäen löytää naisaurorin nimen. Longbottom! Tunnettu auroripariskunta, tietenkin. Hän yritti muistaa naisen etunimeä, mutta turhaan.
*
Bellatrixin ja Rodolphuksen seurassa sota tuntui olevan koko ajan läsnä. Se oli pesiytynyt heidän silmiinsä, väreili koko ajan heidän sanojensa takana. Narcissa tunsi sen läsnäolon ahdistavana ja painavana. Hän tuijotti teekuppiaan ja puri huultaan ollakseen itkemättä. Bella ja Dolph olivat elävä muistutus siitä, ettei sota loppuisi
koskaan. Narcissa vihasi heitä ja toivoi, ettei olisi kutsunut heitä lainkaan.
Rodolphuksen lusikka kilisi kuppia vasten miehen sekoittaessa teetään. Dolph näytti lähes jurolta istuessaan hiljaa paikallaan. Oli omituista, miten erilaiselta mies näytti noustessaan puhujan korokkeelle ja omaksuessaan agitaattorin roolin, ikään kuin vain sota saisi miehen todella heräämään henkiin. Narcissa piti Dolphista enemmän sellaisena kuin tämä nyt oli, hiljaisena ja mietteliään näköisenä miehenä, joka kuunteli enemmän kuin puhui. Kuitenkin sota ja taistelut tuntuivat piintyneen mieheen, tämän silmissä piili jatkuvasti pieni kytevä kipinä, joka voisi koska tahansa roihahtaa liekkiin ja tuoda sodan tänne, hänen teepöytäänsä. Se sai Narcissan vihaamaan Rodolphusta. Joskus heidän ollessaan vielä nuoria, hän ajatteli surullisesti, Rodolphuksen silmissä oli ollut se sama eloisa ja leiskuva katse tämän katsoessa Bellatrixia. Olivatko aatteenpalo ja taistelutahto kestävämpiä kuin rakkaus?
”Loppuuko tämä sota koskaan?” Narcissa puuskahti äkkiä ja työnsi teekuppinsa kauemmaksi niin, että se kaatui kumoon ja tee levisi valkoiselle liinalle. Rodolphus nyökkäsi vakavasti ja kipinä tämän silmissä roihahti liekiksi. Narcissa puraisi huultaan ja toivoi, ettei olisi puhunut ääneen.
”Totta kai loppuu! Melkein koko taikamaailma seisoo jo pimeyden lordin takana”, Rodolphus aloitti varmalla äänellä, mutta Narcissa keskeytti hänet vihaisesti.
”Minä en usko sitä! Viimeinen, lopullinen taistelu on ollut käsillä jo kauemmin kuin muistan! Aina lisää ihmisiä kuolee, aina tulee yhä uusia taisteluita, aina nousee uutta vastarintaa. Ei tämä sota lopu koskaan, ei koskaan! Ei pimeyden lordi halua rauhaa! Hän haluaa vain taisteluita ja sotaa, vain tuhoa ja kauhua”, Narcissa kuuli itsekin äänensä hysteerisen soinnin ja se ärsytti häntä. Vaikka pimeyden lordi sanoi ajavansa heidän kaikkien asiaa, pelastavansa taikamaailman ja turvaavansa heidän lapsilleen näille kuuluvat oikeudet, ei Narcissa enää uskonut siitä sanaakaan. Jos pimeyden lordi todella ajattelisi heidän lapsiaan, lopettaisi tämä sodan. Kuitenkin hänestä tuntui, että kun hän yritti selittää sitä Dolphille, piti tämä häntä vain lapsellisena. Ajatus suututti häntä ja hän veti henkeä antamatta Dolphille ja Bellalle aikaa vastata.
”Minä en ole typerä, vaikka sinä ja Bella tunnuttekin niin uskovan! Kyllä minä tiedän, mitä sinä sanot puheissasi kuolonsyöjille. Ei teille enää riitä Britannian vallankumous. Ehei, olen minä kuullut, miten olette alkaneet puhua ranskalaisten toverien auttamisesta! Eikä sota ikinä lopu, aina on uusia maita, aina on uusia vihollisia. Minä en jaksa! Minä en halua, että lapseni kasvaa tällaisessa maailmassa!” Narcissa tuijotti pöytäliinaan imeytyvää teelammikkoa ja Rodolphus pudisti hiljaa päätään osaamatta vastata kälylleen. Narcissa teki aina näin, käyttäytyi viileän rauhallisesti ja arvokkaasti, kunnes sai raivonpuuskan ja purki itsensä jättäen kaikki ympärillään lamautuneiksi ja tyhjiksi.
”Sinun tulisi olla kiitollinen kaikille niille, jotka taistelevat, jotta lapsesi saa varttua paremmassa maailmassa!” Bellatrixin ääni sivalsi Narcissaa päin kasvoja ja sai punan kohoamaan hänen poskilleen. Häntä hävetti oma lapsellinen purkauksensa, mutta Bellan tekopyhät sanat saivat hänen raivonsa nousemaan uudestaan.
”Hyvähän sinun on puhua kun itse kieltäydyt hankkimasta lapsia! Puhut kyllä suuria sanoja pimeyden lordin palvelemisesta ja uuden maailman rakentamisesta, vaan etpäs itse osallistu uuden sukupolven kasvattamiseen”, Narcissa sähähti yllättyen itsekin omien sanojensa myrkyllisestä sävystä.
Syntyi painostava hiljaisuus. Bellatrix kalpeni ja tuijotti Narcissaa raskaasti hengittäen. Narcissa tapaili vaistomaisesti taikasauvaansa pöydän alla, sillä hän tunsi sisarensa nopean sauvakäden ja kiivaan luonteen. Bellatrix kuitenkin vain tuijotti häntä huulet valkoisina, silmät pikimustina. Lopulta Bella nousi seisomaan niin äkillisesti, että hänen tuolinsa kaatui kolahtaen. Sisar oli ovella ennen kuin Narcissa ehti edes kunnolla tajuta, mitä oli tapahtunut. Rodolphus kohottautui tuoliltaan mennäkseen vaimonsa perään, mutta tämä pysäytti hänet terävällä päänpudistuksella.
”Älä. Huolehdi sinä Cissysta, hän tarvitsee sitä”, Bellatrix tokaisi ontolla äänellä ja paukautti oven kiinni takanaan.
”Hän ei ymmärrä! Ei hän itse suostu hankkimaan lapsia tähän maailmaan, mutta odottaa silti muiden olevan valmiit uhraamaan lapsensa”, Narcissa kuiskasi. Hän ei tiennyt, miksi tunsi itsensä niin nurkkaan ahdistetuksi Bellan yllättävän purkauksen jälkeen.
Rodolphus pudisti päätään näyttäen äkkiä väsyneeltä ja surulliselta.
”Parempi, ellet olisi sanonut sitä”, hän totesi hiljaa ja jokin hänen sävyssään sai Narcissan katsomaan häntä tarkemmin. Kenties Dolph olisikin halunnut omia lapsia, hän ajatteli hämmentyneenä. Dolph-parka! Bella tietenkin kieltäytyi edes harkitsemasta asiaa, hän halusi olla mukana taistelemassa sen sijaan että olisi alistunut jäämään kotiin kehdon ääreen. Se olisi niin Bellatrixin tapaista, sisar oli aina pitänyt päänsä ja kieltäytynyt tekemästä myönnytyksiä edes rakastamiensa ihmisten vuoksi. Narcissa puraisi katuvaisena huultaan.
”Anteeksi”, hän mutisi. Sen sanan myötä hänen kiukkunsa hiipui.
He istuivat vaitonaisina. Rodolphuksen lusikka kilahteli teekuppia vasten ja Narcissa kaatoi itselleen uuden kupillisen, vaikka hänen olisi tehnyt mieli heittää koko kuppi päin seinää.
Dolph ei ikinä ymmärtäisi, oli turhaa edes yrittää puhua tämän kanssa. Rodolphus oli vakuuttunut siitä, että he tekivät oikein. Narcissa tiesi, että Bella ja Dolph pitivät häntä typeränä ja naiivina, mutta hiljaa mielessään Narcissa ajatteli näiden olevan itse typeriä. He ehkä rakensivat uutta maailmaa, mutta Narcissa ei ollut enää lainkaan varma, halusiko lapsensa elävän siinä maailmassa, sillä se oli kaikista kauniista sanoista huolimatta vain sodan ja tuhon maailma. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän hänen pelkoaan. Kun hän oli yrittänyt puhua Luciukselle, oli mies selittänyt, että kartano oli taatusti turvallinen ja rauhoitellakseen vaimoaan Lucius oli lukenut vielä ylimääräisiä mutkikkaita turvaloitsuja kartanon ympärille. Narcissan teki mieli kirkua.
Narcissa siemaili haluttomasti teetään ja leikitteli ajatuksella, että ottaisi salaa yhteyttä johonkuhun vastapuolella. Hän ajatteli raskaana olevaa naisauroria, tämän tunnustelevaa hymyä. Kenties tuo naisaurori ymmärtäisi… Ajatus oli tietenkin mahdoton, se oli petos. Mutta tuntiessaan vauvan potkivan kohdussaan, hän oli valmis epätoivoisiin tekoihin lapsensa turvallisuuden puolesta. Ja sittenkin hän tiesi, ettei voisi ikinä puhua ääneen asiasta.
*
Rodolphus seisoi pitkään liikahtamatta käsi oven kahvalla ja tuijotti oven tummaa pintaa sitä kuitenkaan näkemättä. Hän muisti, miltä Bellan kasvot olivat näyttäneet Narcissan sanottua ajattelemattomat sanansa, miten elottomalta vaimon ääni oli kuulostanut tämän käskiessä hänen pitää huolta Cissysta. Rodolphus tiesi, mikä häntä kotona odotti, mutta hän toivoi silti olevansa väärässä.
Narcissan kiivaat sanat sodasta ja rauhasta soivat hänen korvissaan ja hän pelkäsi kälynsä olevan oikeassa. He eivät kyenneet lopettamaan sotaa, koska siinä tapauksessa heidän olisi kohdattava epäonnistumisensa. He eivät halunneet rauhaa, koska siinä tapauksessa heidän olisi pysähdyttävä katsomaan, mitä he olivat tehneet. Sota oli hukuttanut heidän päämääränsä ja siksi se ei voisi koskaan päättyä…
Ei.He taistelivat maailmanrauhan tähden, se oli heidän korkein päämääränsä ja johtotähtensä. Maailma, jossa he saisivat elää rauhassa ja missä heidän kulttuurinsa – koko taikamaailma – olisi turvattu ja kunniassa. Sen vuoksi he taistelivat, siksi he seurasivat pimeyden lordia. Tietenkään kyse ei ollut vain Britannian taikamaailmasta. Ei, koko maailman taikakansojen oli yhdistyttävä yhdeksi suureksi veljeyden liitoksi. Siihen pimeyden lordi pyrki, yhdistämään heidät kaikki ja johtamaan heitä kohti parempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmanjärjestystä. Hän ei saanut unohtaa sitä. Hänen olisi puhuttava siitä Narcissalle, saatava tämä ymmärtämään…
Rodolphus ryhdistäytyi ja avasi oven, asteli vastentahtoisin askelin käytävän poikki suoraan makuuhuoneen ovelle. Hän muisti jälleen Narcissan sanat ja kipu vihlaisi hänen rintaansa. Hänen olisi pitänyt lähteä heti vaimonsa perään, ei jäädä lohduttamaan kälyään. Bellatrix tarvitsi häntä juuri nyt enemmän.
Hän myönsi auliisti, ettei ymmärtänyt vaimoaan. Bellatrix ei ollut koskaan halunnut lasta ja he olivat heti sopineet, etteivät koskaan hankkisi lapsia. Mutta naisen mieli ei ollut looginen, sen Rodolphus oli joutunut huomaamaan. Bella ei suostunut koskaan puhumaan lapsettomuudestaan eikä sivuamaan sanallakaan onnettomuutta, joka oli johtanut keskenmenoon. Kaikki, mitä Rodolphus saattoi tehdä, oli olla vaimonsa lähellä, suoda tälle se vähäinen lohtu, jonka hän saattoi tarjota. Hän toivoi, että olisi pystynyt enempään, mutta hän oli voimaton ja avuton tämän asian suhteen.
Bellatrix istui nurkassa silmissään tyhjä ja kova katse, suupielissään katkerat juonteet. Rodolphuksen katse kaihtoi Bellatrixin jaloissa makaavaa pientä myttyä, joka ilmeisesti oli ollut vielä jonkin aikaa sitten elävä ihminen. Pienen verisen ja silvotun ruumiin näkeminen sai Rodolphuksen voimaan pahoin ja hänen oli kamppailtava saadakseen itsensä hallintaansa. Hän muisti ensimmäisen kerran kun Bella oli itkenyt hänen sylissään ja kertonut surmanneensa vauvan, vaikka hänen oli pitänyt tappaa vain kyseisen perheen isä. Tuolloin hän ei ollut vielä täysin ymmärtänyt, miten pahasti hänen vaimonsa mieli oli solmussa.
Rodolphus nielaisi raskaasti ja asteli hitaasti Bellan luokse, kietoi käsivartensa tämän ympärille ja tuuditti tätä hiljaa sylissään. Bellatrix vapisi, hänen koko kehonsa oli jännittynyt ja kireä ja Rodolphus tunsi suunnattoman painon harteillaan. Hetken ajan hän näki mielessään Narcissa Malfoyn syyttävät silmät, kuuli tämän vakavat sanat. Ehkä, hän ajatteli alakuloisesti, ehkä Narcissa oli oikeassa. Ehkä he kaikki vain pettivät itseään. Ehkä he eivät enää osanneet muuta kuin taistella ja tappaa.
Rodolphus silitti rauhoittavasti vaimon hiuksia, yritti olla katsomatta jästilasta, jonka ruumis oli mykkä todiste siitä, että Narcissa oli kenties sittenkin oikeassa. Ehkä jos Bellakin olisi voinut synnyttää lapsen, olisivat he voineet rakentaa rauhaa maailman kanssa ja lopettaa sotimisen.
*
Maatessaan yöllä valveilla kuunnellen Luciuksen tasaista hengitystä kertoi Narcissa mielessään satua syntymättömälle lapselleen. Se satu kertoi ihmisistä, jotka elivät sovussa maailmassa, jossa ei ollut sotaa, ei taistelua, ei kiellettyjä kirouksia. Ehkä se oli maailma, jossa ei ollut pimeyden lordia. Tai kenties se oli maailma, jossa ei ollut vastapuolta. Sillä ei oikeastaan ollut merkitystä. Merkitystä oli vain sillä, ettei tuossa maailmassa sodittu ja taisteltu. Unen ja valveen rajamailla Narcissa pohti, jakoiko naisaurori saman unelman. Jos he rakastivat lapsiaan, eikö heidän kuulunut haluta rauhaa? Mitä väliä oli lopulta politiikalla ja vallanpitäjillä?
Narcissa laski kätensä vatsalleen ja hymyili mielessään kun lapsi potkaisi hänen kohdussaan. Muut olivat lapsellisia. Hän oli odottava äiti, muut kuolonsyöjät olivat pikkupoikia ja pikkutyttöjä, jotka leikkivät sotaleikkiään. Hän kasvattaisi lapsensa ajattelemaan rauhan ajatuksia. Hän ei antaisi Luciuksen, Dolphin tai Bellan opettaa lapselle sodan ajatuksia, hän vaalisi lasta näiltä. Lapsesta tulisi rauhan lapsi, tämä oppisi uskomaan hänen unelmaansa ja kenties elämään sen toteen.
Narcissa Malfoy ei ollut vielä oppinut vihaamaan eikä tuntemaan katkeruutta. Se kaikki tulisi vasta myöhemmin, vasta kun sota olisi ohi.
