Ficin nimi - One with Everything
Kirjoittaja - Virheellinen
Ikäraja - K-11
Fandom: Twilight
Genre - Milloin mikäkin, enimmäkseen draama, romantiikka ja ehkä huumorikin
Paritus/Henkilöt - Rosalie/Emmett on pääosissa, Rosalie kertojana
Disclaimer - En omista hahmoja, osa juonestakin on tavallaan Meyeriltä, mutta hän ei ole kirjoittanut tätä, vaan minä.
Mahdolliset varoitukset - Kiroilua, ’verikuvailua’
Summary - Rosalien ja Emmettin taipaleen alku.
1. Osa, Metsästys
“Rose..”, Edward huokaisi ja katsoi minuun pahoittelevasti. Tuhahdin ja käänsin selkäni hänelle.
“Ei Edward, ei se haittaa. Oikeasti”, huokaisin lähdin kävelemään ulko-ovea kohti, “minä menen metsästämään. Turha odottaa minua takaisin muutamaan päivään.”
“Oikeasti, Rosalie. Ei se johdu sinusta, minä vain en ole oikea sinulle”, Edward sanoi hiljaa ja minä nyökkäsin. Käännyin Edwardia kohti ja hymyilin.
“Vielä jonain päivän sinä löydät sen oikean. Se vain en ole minä”, Edward sanoi hymyili. Nyökkäsin ja juoksin ulos ovesta metsään. Juoksin hetken matkaa, noin kaksi kilometriä, ja sitten hyppäsin noin viisikymmentä metriä leveän joen yli vaivatta, ja jatkoin taas juoksua. En oikeastaan tiennyt minne mennä. Olin hämmentynyt, en oikeastaan ollut tottunut tulla torjutuksi. Edward oli komea, kyllä ja tiesin hänen tietävän sen, koska hän tiesi kaiken mitä ajattelin. Se oli oikeastaan aika tukalaa ja välillä unohdin sen. Kun ajattelin Edwardin loisteliaisuutta ja upeaa kroppaa, muistin ja sen jälkeen välillemme laskeutui tukala hiljaisuus.
Jatkoin vain juoksemista. Juoksin ja juoksin, vailla määränpäätä. Minun oli saatava aikaa ajatella. Pysähdyin nähdessäni sopivan kannon ja kävelin hitaasti istumaan sille. Kaikki pienet eläimet läheltäni juoksivat pakoon, jänikset, peltohiiret ja jopa linnut lähtivät pakoon maailman vaarallisinta saalistajaa, minua. Olin ollut uudessa kehossani ja mielessäni vasta vajaan vuoden. Ainoa hyvä puoli tässä olemassaolossani oli se, että tulisin aina pysymään 18 vuotiaan täydellisyydessäni. Nojasin kyynärpäilläni polviini ja huokaisin. Minulla ei ollut mitään. Carlisle ja Esme olivat minulle kuin vanhemmat, mutta siinähän se olikin. He olivat niin varovaisia suhteeni temperamenttini vuoksi. Ja Edward ei pitänyt minusta. Huokaus.
Istuskeltuani siitä hetken ja miettien elämäni kurjuutta, kuulin huudon. Oikeastaan se oli parkaisu. Nostin katseeni maasta ja nousin seisomaan. Kuuntelin. Etelästä kuulin muutaman peuran latkimassa vettä. Idässä oli varisparvi kuolleen haaskan kimpussa. Nuuhkaisin ilmaa. Se oli sateen jäljiltä kostea ja metsäinen. Sitten se tunkeutui luihin ja ytimiin. Veri, ihmisen veri.
En voinut itselleni mitään. Lähdin tuoksua kohti määrätietoisesti juosten. Se oli herkullisin, upein ja makein tuoksu, mitä olin koskaan haistanut. Väistelin puita ja nuuhkin ahneesti ilmaa. Kun olin tarpeeksi lähellä, kiipesin puuhun. Loikin hiljaa, ääntäkään päästämättä puusta puuhun. Kuulin vaimeaa murinaa ja käheää, vaivanloista hengitystä. Toinen hengitys oli raskaampi ja ahneempi. Toinen sydän löi lujempaa ja ahneemmin, toinen sydän oli jo luovuttamassa.
Katsoin maahan ja näin isoimman uroskarhun, minkä olin ikinä nähnyt. Se työskenteli ahneesti tuon huumaavan tuoksun tuottajan kimpussa. Hyppäsin alas puusta karhun taakse ja karhu käänsi verisen turpansa minua kohti. Hymyilin otukselle viekkaasti ja kohotin toista kulmakarvaani.
“No hei”, naurahdin ilkeästi ja hyökkäsin karhun kimppuun, joka ei ehtinyt reagoida vielä mitenkään. Hyökkäsin suoraan olennon kaulavaltimolle ja join sen kuiviin. Mainio alkupala ennen ihmistä, jota en todellakaan halunnut tappaa. Mietin Carlislea ja tämän pettymystä minuun. En ollut koskaan ennen maistanut ihmisverta, enkä halunnut sotkea saldoani. Heitin karhunraadon kahdenkymmenen metrin päähän ja kuulin sen rusahtavan jotain puuta vasten. Nyt kaikki keskittymiseni oli elämän ja kuoleman rajalla vaeltavassa ihmisessä. Miehen kasvot olivat veressä, hänen vasen kätensä vuoti vuolaasti verta. Nielaisin. Ei Rosalie, sinä et lankea nyt. Vedin syvään henkeä viimeisen kerran puhtaasta tuulahduksesta ja päätin olla hengittämättä.
Kumarruin miehen viereen ja tutkin tämän vammoja varovaisesti. Vaatteet hänen päällään olivat yltä päältä veressä, hänen kasvonsa olivat täynnä repaleita, käsi, sekä koko vasen olkapää oli revitty auki. Nielaisin uudestaan ja repäisin paidan miehen päältä tehdäkseni siitä siteen olkapään ympärille. Paidan -tai sen jäänteet miehen olkapäälle tyrehdyttämään vuolasta vuotoa. Huomasin hänen rintakehänsä ja jalkansa olevan täynnä karhun kynsien tekemiä syviä viiltoja, jotka vuotivat verta. Viiltoja lukuun ottamatta kroppa oli uskomaton. Ei Rose, ei nyt..
“Neiti..”, mies sanoi matalalla, kähisevällä äänellä. Käänsin katseeni miehen kropasta häneen ja näin maailman upeimmat kasvot. Vihreät silmät, ovaalin neliön muotoiset kasvot, vaalea iho ja ihanat, täyteläiset huulet. Hänellä oli mustat, kiharat hiukset ja voin erottaa tuskan ja veren keskeltä suloiset hymykuopat. Hän muistutti paljon Henryä. Samassa tein päätöksen pelastaa tämä mies.
“Shh.. älä puhu. Minä saan sinut pois täältä”, kuiskasin ja laitoin etusormeni miehen verisille huulille hiljaisuuden merkiksi. Mies nyökkäsi vaivalloisesti ja sulki silmänsä.
Nousin ylös ja mietin millä ihmeellä saisin herkullisen tuoksuisen, hyvännäköisen verisen miehen Carlislen luo ilman, että tappaisin hänet kesken matkan?
Kumarruin taas miehen puoleen ja hymyilin tälle, vaikka hänellä olikin silmät kiinni.
“Minä vien sinut pois täältä”, kuiskasin ja sipaisin miehen poskea. Tämän jälkeen hitaasti hivutin käteni miehen selän alle, ja toisen käteni hänen polvitaipeidensa alle ja nostin hänet syliini. Hän ei painanut minulle juurikaan mitään. Mies murahti tuskasta ja minä säikähdin ja vedin yhtäkkiä ilmaa keuhkoihini. Hänen huumaava tuoksunsa oli pyörryttää minut ja saamaan minut hyökkäämään suoraan hänen kurkkuunsa.
“Ei Rose, sinä et ratkea nyt”, kuiskasin itselleni ja lähdin juoksemaan kohti kotia, yrittäen muistaa mistä tulin. Hengittäminen ei tulisi nyt kysymykseenkään. Mies avasi silmänsä ja yskäisi vähän verta suustaan.
“Mitäh..”, mies aloitti ja katseli silmäkulmistaan ympärilleen. En usko, että hän näki sen ihmeellisempää kuin viivoja ja sumua, niin lujaa minä menin.
“Sulje vain silmäsi”, sanoin ja nuuhkaisin varovaisesti ilmaa. Hänen herkullisen tuoksunsa sekaan sekoittui vähän omaa, kukkamaista makeaa tuoksuani. Ne toimivat hyvin yhdessä, iroonista. Käännyin luoteeseen ja juoksin lujempaa kuin olin ikinä juossutkaan, kun kuulin miehen sydämensykkeen hidastuvan. Tunnistin kannon, jolta olin lähtenyt, kun juoksin sen ohi. Vasta tässä? Kuinka kauas olin oikein juossut?
“Nyt on varmaan aika surkea hetki esittäytyä, mutta minä olen Emmett”, mies köhisi ja hymyili vähän. Hymyilin hölmistyneenä takaisin ja tuhahdin.
“Niinkin voisi sanoa. Olen Rosalie”, naurahdin ja jatkoin juoksemista. Toivoin todella, että olisin vielä Tennesseen rajojen sisäpuolella, ja että pääsisin nopeasti kotiin.
Ennen kuin huomasinkaan, olin taas joella ja hyppäsin sen yli ja juoksin vanhalle kaksikerroksiselle hirsitalolle, jonka terassilla Carlisle jo odotteli minua. Oletin Edwardin lukeneen ajatukseni.
“Carlisle, sinun täytyy muuttaa hänet. Muuta hänet minulle”, sanoin enempiä ajattelematta ja säikähdin melkein yhtä paljon kuin Carlisle sitä, mitä olin juuri sanonut. Emmett yskäisi sylissäni tuskaisesti.
“Mutta Rosalie..”, Carlisle henkäisi ja otti Emmettin käsivarsiltani ja katsoi minuun hämmentyneenä.
“Hän tekee kuolemaa, Carlisle. Se on hänen ainoa toivonsa”, sanoin jo vähän hermostuneena ja Carlisle nyökkäsi ja ryntäsi sisälle taloon, luultavasti omaan pieneen lääkärinhuoneeseensa kellarissa. Lyyhistyin maahan ja aloin nyyhkyttää kyynelettömästi.
“Rosalie, kulta. Hän tulee loistokuntoon”, viereeni kyykistynyt Esme sanoi lempeästi ja silitti selkääni. Nyökkäsin vähän ja nojauduin häneen. Siinä minä olin, maassa lyyhistyneenä, nojaten adoptioäitiini, paita yltä päältä vieraan muukalaisen huumaavassa veressä.
--
Diih, kiitos kaikki jotka jaksoitte lukea. Risuja ja ruusuja saa heitellä, ja tätä tulee siis neljä osaa ja ne loput kolme ei ole yhtä lyhyitä kuin tämä. Toivottavasti.
~Virheellinen