Nimi: Eskapistin kuihtunut maailma
Kirjoittaja: Belsissa
Genre: Romance, Angst
Ikäraja: S
Disclaimer: Omaa tekstiäni, luvaton kopiointi kiellettyä! Mainintana Rowlingin Dumbledore ja Severus.
A/N: Joo, eli tarjolla katkeransuloista angstia eskapistitytöstä ja menetetystä rakkaudesta. Osallistuu haasteeseen Yhtyeen tuotanto Emilie Aumnin kappaleella Swallow.
Ruusujen peittämässä haltialaaksossa on hyvä elää.
Tänään minulla on hyvä olla omassa valtakunnassani, punaisten puiden yöttömässä laaksossa, joka kylpee lämmössä ja valossa ympäri vuoden. Saatan käyskennellä kristallista veistetyn palatsini puutarhassa katsellen persikansävyisiä ja vaaleanroosia ruusuja, liljoja, vaikka päivänkakkaroita, jos niin tahdon, eikä kenenkään tarvitse nähdä minua jos en niin tahdo. Sen sijaan minä saatan nähdä kaiken, koko kukkaisen, purojen ja jokien jakaman valtakuntani, joka tuoksuu hunajalta ja vaniljalta.
Ja ystäväni, heitä vasta rakastankin! Kukaan heistä ei ole samanlainen toisen kanssa, vaan kaikki ovat onnellisesti erilaisia ja sitä arvostetaan täällä hyvin paljon. Jokaista heistä minä rakastan yhtä paljon, sillä jokaisella on omat vahvuutensa, joihin saatan turvata niin tahtoessani eivätkä he koskaan aja minua pois luotaan. Normaalisti niin kiireinen palatsin kirjurikin, Lemmikki, kykenee aina lopettamaan työnsä juodakseen minun kanssani höyryävän kupillisen mansikkateetä.
En oikeastaan edes tiedä, mistä he kaikki tulevat, sillä joskus joku uusi vain ilmestyy varoittamatta, kuin taikaiskusta. Kuten esimerkiksi viime viikolla huomasin Albus Dumbledoren istuksivan eräässä nurkkapöydässä ruokasalissa hieman nyrpeännäköisen Severus Kalkaroksen kanssa. Olin aivan ihmeissäni, sillä olin luullut heidän kuolleen!
Täällä, kotonani, pursuan intoa ja tarmoa siitä, kenet tulen seuraavaksi tapaamaan, sillä valtakunnassani on loputtomasti niin vanhoja, kuin uusiakin tuttavuuksia, joihin kaikkiin tahdon kerjetä tutustumaan.
Niinpä suuntaammekin Mariannen ja Rosamundan kanssa suoraan puutarhaan, jossa monet sikäläiset mielellään oleskelevat, eikä tämä päivä ole suinkaan poikkeus. Mukana ovat niin Ariel, varmaankin maailman taitavin ompelija, joka on tehnyt minun parhaimman roosanvärisen pukuni kaikkine pitseineen ja nyörityksineen, sekä Belle, leipuri, joka saa kakuillaan jopa nyrpeimmänkin kääpiön suun hymyyn.
”Katso Melissa, tein sinulle kukkaseppeleen!” Marianne huudahtaa tuoden minulle seppeleen, joka on punottu lemmikeistä, violeteista orkideioista ja… ja orvokeista.
Yllättäen päässäni alkaa pyöriä, käsiäni heikottaa ja rintaani kivistää. Happi tuntuu loppuvan keuhkoistani ja sydämeni on puristua kasaan, jolloin huomaan myös purppuraisen maailmani alkavan vähitellen vaihtua valkoiseen huoneeseeni, jossa on nähtävissä enää rippeitä siitä onnesta, jota saatoin hetki sitten kokea, Mariannesta piirtämäni kuva seinällä, lemmikkejä maljakossa ja kaikkea muuta, jonka huomaan saman tien olevan vain surkeaa jäljitelmää.
Sitten muistan taas orvokit, aivan niin, nuo pirullisen petolliset kukkaset, joita valitettavasti kasvaa minunkin yksityisen maailmani kätköissä ja joita aina silloin tällöin joku onneton poimii. Orvokit, joista tulet aina mieleen sinä, ainut asia, jota tässä maailmassa ei kannattanut paeta.
Muistan yhä sen kesäisen päivän järven rannalla ystävien kanssa, ystävien, jotka eivät tahdo minusta muuta kuin hyötyä itselleen, niin kuin yleensäkin ihmiset. Sinä päivänä olin kuitenkin vaivautunut ulos kuorestani, sillä ajattelin auringon voivan tehdä minulle vaihteeksi ihan hyvää.
Luulin, että se olisi taaskin yksi hukkaan heitetty tilaisuus viettää onnistunut lomapäivä, mutta olin totaalisen väärässä, sillä juuri tuona päivänä sinä astelit paljain jaloin minua kohden pientä metsäpolkua pitkin, varpaat mullassa ja kasvoillasi unohtumaton, hiukan ilkikurinen hymy.
Kesken matkan kumarruit kuitenkin poimimaan maasta pienen violetin kukkasen, hennon orvikin, jonka hetken kuluttua annoit minulle, kuiskaten kukan kuvaavan silmieni sävyä oivasti.
Olit minulle niin tärkeä, niin erilainen kuin nuo kaikki muut joissa en nähnyt samanlaista elämää kuin sinussa, en samanlaista ymmärrystä maailman kauneutta kohtaan. Nuo päivät ovat nyt mennyttä, ovat olleet siitä alkaen, kun näin sen posliini-ihoisen nukketytön käsivarsillasi. Sen jälkeen en jaksanut enää uskoa, että koskaan olisit minun.
Tänään kykenen ainoastaan itkemään kyyneleitä, jotka eivät tunnut loppuvan koskaan. Tunnen kuivuvani kokoon menettäessäni nuo pisarat, joiden olisi tarkoitus ravita kehoani, mutta jotka vain jättävätkin sen kuivumaan ja hajoamaan hiljalleen merkityksettömäksi tomuksi. Tuskani ovat kamalat, sillä en enää kykene edes hengittämään kuihtuneilla keuhkoillani, eivätkä kyyneleistä vettyneet silmät pysty näkemään tai heijastamaan valoa.
Mikset sinä huomaa orvokkiesi hukkuvan?
