Pahoittelen jatkon kestoa, mutta minulla on ollut kiireitä ja tätä lukua oli paikoitellen aika vaikea kirjoittaa. Kiitos unicornin uuden betani nopean betauksen te muut saitte tämän jo tänään tänne luettavakseni. Ja tähän alkuun vielä kiitokset kaikille kommentoijille ja varsinkin niille, jotka vastasivat tuohon minun autokyselyyni. Ja nyt itse lukuun:
4. Paljon kestettävää
Miksi olin suostunut lähtemään Forksiin vastaan panematta? Miksen ollut paennut saman tien, kun olin kuullut minne muuttaisimme? Miksi en ollut ilmoittanut perheelleni haluavani jatkaa elämääni yksin, ilman kenenkään ulkopuolisen seuraa? Vastaus oli yksinkertainen ja selvä kuin vesi: tämän takia. Olin kai tietämättäni toivonut koko ajan juuri tätä. Että Edward ja muut Cullenit olisivat täällä, aivan kuten ennenkin.
Ymmärsin, että oli ollut typerää toivoa mitään sellaista – jopa tietämättään. Koska mitä se olisi muuttanut? Ei Edward rakastaisi minua tai pitäisi minusta yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan, vaikka hän tietäisikin minun olevan edelleen elossa, kuten eivät muutkaan Cullenit. Eiväthän he edes tunnistaisi minua Bellaksi, jos tapaisimme, siitä olin pitänyt Falcon avulla huolen.
Oli pelkkää kohtalon ivaa, että toiveeni oli käynyt toteen. Todennäköisyys oli ollut alle kymmenen prosenttia ja se oli riittänyt. Mitä he edes tekivät täällä? Kävivät koulua ja työskentelivät? Se tuntui kaikkein todennäköisimmältä vaihtoehdolta.
Yhtäkkiä tajusin - kävivät koulua? Selasin nopeasti mielessäni läpi ne tiedot, jotka Zach ja Andrea olivat selvittäneet Forksissa olevista lukioista. He olivat saaneet selville, että lukioita oli vain yksi. Vain yksi. Se siis tarkoitti sitä, että minun olisi pakko tavata heidät.
Toivo jysähti lävitseni ääntäkin nopeammin, enkä olisi halunnut mitään muuta kuin juosta täyttä vauhtia kotiin, mutta en pystynyt liikkumaan. Seisoin patsaaksi jähmettyneenä vielä silloinkin, kun taivaalta alkoi sataa kosteita vesipisaroita, jotka kastelivat loputkin kuivina pysyneet vaatteeni läpimäriksi. Vaikka havaitsinkin sateen eräänlaisen usvan läpi, en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, sillä taistelu oli jälleen alkanut. Tällä kertaa se käytiin kuitenkin aivan eri syystä kuin aikaisempi. Nyt kävin ottelua oikeudenmukaisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden välillä.
Oliko oikein tunkeutua Culleneiden elämään niin pitkän ajan jälkeen, tosin heidän tietämättään, vaikka he olivat tehneet oman mielipiteensä selväksi jo aikoja sitten? Bella Swan oli heille kuollut, ei haluttu ja ei kaivattu ihminen. Pelkkä ohimennyt mielenhäiriö. Renesmee Reamer taas oli täysin tuntematon ilmestys, mutta silti entinen Bella. En voinut muuttaa sitä, mikä pohjimmiltani olin. Paljastumisen vaara oli aina olemassa. Varsinkin silloin, jos joutui olemaan jonkun tutun henkilön kanssa pidemmän aikaa tekemisissä.
Olisiko oikein antaa heidän tutustua Renesmeehen, ja sitten, kun se aika koittaisi, vaihtaa maisemaa ja kadota? Ja mikä vielä tärkeämpää, olisiko minusta siihen? En jaksanut uskoa siihen mahdollisuuteen. Luultavasti vain vajoaisin entistä syvempään masennukseen, eikä se olisi oikein ketään osapuolta kohtaan, kaikkein vähiten omaa perhettäni. Jos tämä oli jo nyt näin raskasta, miltä se tuntuisi kahden, kolmen vuoden päästä? Tuhat kertaa vaikeammalta, se oli varmaa. Mutta silti pelkkä ajatus lähdöstä tapaamatta ketään heistä edes vilaukselta oli sietämätön.
Kaipuu ja jo kauan tukahdutettu lämpö Culleneita kohtaan sykki jokaisessa kuolleen ruumiini hengettömässä sopukassa tehden järkevän päätöksen teon lähes mahdottomaksi. Lähteminen olisi oikea ratkaisu monelta kannalta: se olisi oikein Culleneita ajatellen kuten myös itseäni, mutta samalla se satuttaisi kaikkia muita minulle tärkeitä vampyyreja. En voisi tehdä sitä heille. Perheeni ei ymmärtäisi – ei ilman kunnon syytä ja järkevää selitystä, jota en pystyisi heille antamaan. En uskonut voivani valehdella heille vakuuttavasti, ja totta puhuen se ei houkuttanutkaan minua. Valintaa oli mahdotonta tehdä heti. Aloin jopa pelätä, että se olisi mahdotonta. Jos jäisin, tapaisin Cullenit, vaikka olisinkin yrittänyt vältellä sitä parhaan taitoni mukaan. Ja jos lähtisin, se loukkaisi Corinia, Falcoa, Andreaa ja Zacharya mahdollisesti jopa niin paljon, etteivät he haluaisi olla enää koskaan missään tekemisissä kanssani.
Vampyyriperheitä, jotka joivat ihmisveren sijasta eläinten verta, oli vain muutama koko maailmassa. Jos sellaiset kohtaisivat toisensa, ystävystyminen olisi väistämätön. Niin kävisi ainakin tällä kertaa. Tunsin Reamerit ja tunsin Cullenit. Kahta ihanampaa vampyyriperhettä sai hakea. He olivat samankaltaisia, mutta kuitenkin erilaisia. Totta kai he pitäisivät toisistaan.
Kamppailin asian kanssa pitkälle yöhön ja havahduin vasta, kun täysikuu oli korkealla tummien pilvien yläpuolella. Sade oli lakannut, mutta taivaalle kerääntyneet uudet pilvet enteilivät uuden alkamista millä hetkellä hyvänsä.
En pystynyt enää syrjäyttämään kurkkuani korventavaa janoa. Jos en kohta metsästäisi, jonkun kävisi köpelösti, eikä se tullut kysymykseenkään. En ollut huomannut, kuinka tunnit olivat kuluneet harkitessani parasta menettelytapaa. En ollut keksinyt ratkaisua ja olin siksi epätoivoinen. Päätös oli pakko tehdä ennen kuin palaisin perheeni luo joko jäädäkseni tai poistuakseni heidän elämästään iäksi. Pelkkä ajatus lähdöstä kylmäsi luitani ytimiään myöten.
Päätin käydä metsästämässä, koska toivoin janoni sammuttua pystyväni ajattelemaan edes hieman selkeämmin. Käänsin päättäväisesti selkäni paikalle, jolla olin viime tunnit viettänyt, pyrähdin juoksuun ja kiidin pysähtymättä monia kymmeniä kilometrejä, kunnes pysähdyin muutaman kilometrin päähän Forksista.
Olisin halunnut käydä uudelleen Charlien ja äitipuoleni yhteisellä haudalla, mutta riski oli liian suuri. Jos Edward – säpsähdin hieman, koska hänen ajattelemisensa teki yhä kipeää – oli vieraillut hautausmaalla ennen minua jostain käsittämättömästä syystä, en halunnut törmätä häneen missään tapauksessa ennen kuin olisin kunnolla valmistautunut tapaamiseen, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ties mitä voisi tapahtua, jos tapaisin hänet nyt.
Huokaisin raskaasti. Mitä minä oikein tekisin? Mikä olisi oikea ratkaisu?
Samalla hetkellä haistoin eläimen tuoksun. Se oli herkullisin tuoksu, minkä olin koskaan haistanut missään tapaamassani eläimessä, ellei otettu lukuun jaguaaria, jonka olin tavannut kerran paljon nykyistä sijaintiani etelämpänä. Tiesin kuitenkin heti, mikä eläin tuoksun aiheutti. Puuma.
Lipaisin janoisena huuliani, kyyristyin ja syöksähdin äkkiarvaamatta lähemmäs eläintä, joka ei pystynyt aistimaan sitä lähestyvää vaaraa ennen kuin oli jo sen kannalta liian myöhäistä, ja olin upottanut hampaani sen suojattomaan niskaan.
Eläimen veri ei koskaan tyydyttänyt janoa täysin, mutta se heikensi sitä aina vähäksi aikaa. Se ei kuulemma vetänyt vertoja ihmisveren maulle, niin olin ainakin Andrealta kuullut, mutta en ollut halukas todistamaan, oliko hänen väitteensä oikea vai väärä. Uskoin hänen kuitenkin olevan oikeassa.
Eläinveren haju ei tuoksunut yhtä hyvälle kuin ihmisveri. Niiden hajueroa ei voinut edes verrata – ei läheskään. Ihmisveri oli varsinainen seireenin kutsu kun taas eläinten vain puolet siitä, jos sitäkään. Ei ollut vaikea arvata, kumpi oli maukkaamman makuinen. Kasvissyöjillä ja lihansyöjilläkin oli aivan oma hajunsa ja makueronsa. Ensimmäinen muistutti lähinnä kasviksia, joihin tottumaton ihminen joutui syömään ne nenäänsä nyrpistellen, kun taas jälkimmäinen enemmän juuri ja juuri syötävää lihakimpaletta. Eivät siis kovinkaan herkullisia kumpikaan.
Yllätyshyökkäykseni oli yllättänyt puuman, mutta se alkoi tapella vastaan hämmästyttävän nopeasti. Sen hyökkäyksissä oli raivokkuutta, jota löytyi vain harvoilta eläimiltä. Minusta oli sääli tappaa se, mutta minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Lopulta puuman suoniin erittämäni myrkky olisi tehnyt siitä lopun – hitaalla ja äärimmäisen tuskallisella tavalla. Minun tapani oli nopeampi ja kivuttomampi. Ja minun oli aivan pakko saada janoni tyydytetyksi. Aloin juoda.
Pyyhkäisin suupieliini jääneen veren pois laskiessani puuman verettömän ruumiin takaisin maahan. Minun pitäisi piilottaa se johonkin. Ei ollut turvallista jättää kuiviin valutettua ruumista kaikkien nähtäville ja helposti löydettäväksi. Ihmiset voisivat tulla epäluuloisiksi.
Nostin eläimen ruhon helposti käsivarsilleni ja tähystin sopivan tiheätä ja korkeaa puuta, johon se olisi helppo piilottaa. Puuman lajitoverit löytäisivät ja söisivät sen sitten aikanaan. Näin suoraan edessäni juuri tarkoitukseeni sopivan yksilön, puu oli korkea ja äärimmäisen tiheäkasvuinen. Heitin ruumiin voimakkaasti yli sata metriä korkealle ilmaan ennen kuin se katosi suurten lehtien muodostamaan tiheikköön.
Hymähdin tyytyväisenä. Joskus oli todella tuskallista etsiä sopivaa paikkaa, mihin kätkisi eläimen kuolleen ruhon, ja sellaisen etsiminen oli äärimäisen ikävystyttävää ja tylsää puuhaa. Se oli kuitenkin välttämätöntä. Vampyyrien ensimmäinen ja ainoa sääntö, jolla oli satoja eri tapoja rikko se, kuului näin: Älä ikinä paljasta vampyyrien olemassaoloa ihmisille. No, tehtävä suoritettu.
Äkkiä kuulin takaani hiljaisen rykäyksen ja käännyin yllättyneenä ympäri. En ollut kuullut kenenkään tulevan.
Vampyyri seisoi muutaman metrin minusta kauempana. Hänellä oli pitkät lumivalkoiset hiukset, jotka saivat hänet näyttämään vanhalta, vaikka kasvot olivat nuoren naisen kasvot. Hänen oli täytynyt olla muuttuessaan alle kahdenkymmenen ikäinen. Sitten näin hänen silmänsä. Ne olivat kauniin kullanruskeat.
Astuin pelästyneenä askeleen taaksepäin. Vampyyrin täytyi tuntea Cullenit. Ehkä hän jopa kuului heihin. Ei olisi yllättävää, jos he olisivat löytäneet yhden uuden vampyyrin riveihinsä. Mutta minä en halunnut tavata muita Culleneita. En ollut vielä valmis ja päätös oli tekemättä.
Sitten hieman kauempaa metsästä kuului ääni, joka kuulosti etäisesti tutulta. Ääni, joka sai kuolleen sydämeni jysähtämään pelosta tunnistaessani sen aiheuttajan. Ääni, joka huusi edessäni seisovaa vampyyria.
”Dessy? Missä sinä olet?”
Vampyyri – Dessy – ei vastannut. Hän oli jäänyt tuijottamaan minussa jotain, mistä en nyt jaksanut välittää. Minun täytyi päästä pois täältä, pois nyt HETI! En kuitenkaan ehtinyt ottaa kuin muutaman nopean perääntyvän askeleen, kun vaaleatukkainen vampyyri astui näkökenttäni sisäpuolelle. Rosalie.
Rosalie silmäili minua tuttu jäätävä katse silmissään ennen kuin käänsi katseensa toveriinsa, joka seisoi yhä paikoilleen jähmettyneenä minuun tuijottaen.
”Mitä sinä siinä häneen töllötät? Etkö muista, että meillä on kiire. Muut odottavat meitä jo! Dessy? Desiréé?!” Rosalien ärtynyt ääni tivasi ja hän katsoi minuun syyttävästi aivan kuin minä olisin kaikkien hänen ongelmiensa aiheuttaja.
Samassa silmämme kohtasivat, ja kuulin hänen päästävän terävän henkäyksen samalla kun hän jähmettyi toverinsa lailla. Ensin kauhistuin luullessani hänen tunnistaneen minut Bellaksi, mutta Dessy ei tuntenut minua ja Rosalie käyttäytyi täysin samalla tavalla kuin hän, joten syyn täytyi olla jossain muussa. Sitten ymmärsin, mitä he olivat pelästyneet. Minun silmäni. Näytin vampyyrilta ja tuoksuin vampyyrilta, mutta minulla oli vihreät silmät. Naurahdin sisäisesti. Näin tässä kävi aina. Ihme, etten ollut ymmärtänyt sitä heti.
Annoin kummankin sulatella näkemäänsä hetken ja mietin samalla miten tämä tapahtuma vaikuttaisi päätökseeni. Tiesin vastauksen kuitenkin heti: Joutuisin jäämään tänne. Pieni riemunkipinä alkoi sykkiä rinnassani, mutta suurin osa siitä peittyi jyskyttävän pelon alle. En ollut aikaisemmin voinut olla täysin varma, olivatko Cullenit tosiaan täällä vai eivätkö, vain koska olin haistanut Ed... hänen tuoksunsa hautausmaalla, mutta oli tuntunut todennäköiseltä, että jos hänkin oli täällä, olivat myös muutkin perheenjäsenet. Mutta nyt, kun epäilyni oli osoittautunut paikkansa pitäväksi, en tiennyt mitä tehdä. En voinut lähteä, koska Rosalie ja Dessy tiesivät minun olleen täällä ja olisi epäilyttävää, jos nyt katoaisin jälkiä jättämättä. En voinut myöskään välttää Edwardin (säpsähdin taas hieman), Alicen, Emmetin, Jasperin, Esmen ja Carlislen tapaamista.
Alice. Ystäväni kasvot ponnahtivat yllättävän kirkkaina mieleeni. Minun rakas, pieni, tonttumainen ystäväni. Hän oli varmasti nähnyt meidän tulevan, mutta luultavasti luullut meidän olevan ihmisiä – joskin luonnottoman kauniita sellaisia – silmien väristämme johtuen. Tai sitten hän oli yhtä hämmentynyt ja epätietoinen kuin Rosalie ja Desirée olivat.
Rosalie toipui hämmästyttävää kyllä, ensimmäisenä. Hän oli luultavasti nähnyt pitkän elämänsä varrella oudompiakin asioita kuin vihreäsilmäinen vampyyri, vaikka kieltämättä se olisi ollut minullekin aikamoinen shokki, jos en olisi tiennyt, mikä värimuutoksen aiheutti. Rosalie ei kuitenkaan virkannut mitään, kohautti vain olkapäitään ikään kuin asialla ei olisi ollut sen enempää väliä. Hän taisi luulla saavansa selityksen kysymättäkin selville, mikä varmaan olikin totta. Alice oli luultavasti jo tietoinen asiasta, ja Rosalie voisi kotiin päästyään pyytää häneltä selitystä.
”Tule Dessy. Olemme tuhlanneet jo tarpeeksi aikaa. Jos emme pidä kiirettä, muut lähtevät ilman meitä.” Desirée riuhtaisi vastahakoisesti katseensa silmistäni ja nyökkäsi lyhyesti ennen kuin lähti Rosalien perään. Ennen kuin he katosivat metsän kätköksiin, Rosalie kääntyi nopeasti, antoi minulle lyhyen murhaavan silmäyksen ja meni menojaan.
Seisoin paikoilleni jähmettyneenä kauan heidän lähtönsä jälkeen ja setvin tapaamisen ajatuksissani useampaan kertaan läpi. Olin melko varma, ettei Rosalie ollut tunnistanut minua, mutta miksi hän oli yhtä vihamielinen kuin aiemminkin? En enää ollut heikko ja ruma ihminen – sopimaton kumppani hänen veljelleen vaan täysivastakohta. Yritin ymmärtää hänen käyttäytymistään, mutten pystynyt. Ellei syy sitten ollut se, ettei Rosalie pitänyt vieraista ja suhtautui heihin aina vihamielisesti ennen kuin oppi luottamaan heihin. Ehkä se oli etsimäni vastaus.
Olin kiitollinen, ettei Rosalien tapaaminen ollut häirinnyt mielenrauhaani niin paljon kuin olin ensin pelännyt. Hänen tapaamisensa oli tuntunut kuin tapaisi tutun, mutta ei niin kovin rakkaan, henkilön vuosien eron jälkeen. Se ei ollut maailmoja järisyttävä kokemus. Pieni mukava (tosin ei niin mukava minulle) yllätys, mutta ei muuta.
Läheltä kuuluva jyrinä palautti minut takaisin maanpinnalle. Vilkaisin taivaalle ja näin tummien pilvien kerääntyneen aivan pääni yläpuolelle. Ensimmäinen vesipisara putosi valmiiksi märkään maahan ja minä pidin parhaimpana häipyä paikalta. Ja koska päätös oli nyt tehty, pystyin palaamaan perheeni luokse.
Palasin tielle, jolla Zachary oli jättänyt minut kyydistä, ja aloin seurata hänen antamiaan ohjeita. Seurasin asfalttitietä muutaman kilometrin matkan verran, kunnes siitä haarautui pieni soratie vasemmanpuoleiseen metsään. Hymähdin hiljaa. Totta kai Zachin oli pitänyt valita joku kätketty mökkipahanen. Toivoin vain, ettei se ollut liian pieni.
Muistin vieläkin, kuinka hän kerran oli ostanut talon käymättä vilkaisemassa ensin, ja luottanut vain internetin antamiin tietoihin ennen kuin olimme porukalla muuttaneet sinne asumaan. Niin ja tietysti internetin kuvaus talosta oli osoittanut paikkansa pitäväksi tai miten sen nyt ottaa: Talossa oli ollut sähköt - tosin vain iltaisin, siellä oli ollut metsä melko lähellä - muutaman sadan metrin pituinen puutiheikkö, siellä oli ollut kahdeksan huonetta ja keittiö ja niin matala katto, että suorassa seisominen oli ollut lähes mahdotonta, ja se oli ollut riittävän suuri - yhden ihmisen asuinsijaksi. Siitä olimme poikien kanssa saaneet hyvät naurut ja Zach oli oppinut, ettei kannattanut luottaa nettiin niin sokeasti kuin hän oli ennen tehnyt.
Pudistelin päätäni. Joskus Zach tosiaan käyttäytyi todella typerästi ja tuntui kuin hänellä olisi ollut pähkinä aivojen paikalla, mutta oikeasti oli varsin terävä. Se ei vain näkynyt kovin selvästi päällepäin.
Seurasin Zacharyn ohjeita tarkasti, kunnes tulin risteykseen, josta hän ei ollut maininnut mitään. Hän oli käskenyt minun seurata soratietä, kunnes tulisin paikkaan, jossa se kaartui moneen suuntaan ja kääntyä oikeanpuoleiselle tielle. En ollut ymmärtänyt ohjetta sillä hetkellä, mutta nyt se tuntui ilmiselvältä. Ihmettelin kuitenkin, miksi Zach ei ollut sanonut haarautumaa risteykseksi, vaan käyttänyt siitä hyvin epämääräistä kuvausta. Pitäisi kysyä sitä myöhemmin.
Katsoin vasemmalle haarautuvaa tietä ja näin siinä muutamia renkaiden jälkiä. Tietä oli käytetty aiemmin tänään. Haistoin siinä kuitenkin tutut tuoksut. Käännyin sille ajatellen, että Zach oli muistanut väärin, mikä ei ollut kovinkaan outo asia, jos se sattui hänelle. Zach saattoi joskus olla varsin hajamielinen ja mennä sekaisin asioista, jotka eivät hänen mielestään olleet kovin tärkeitä.
Matka jatkui vielä pitkään ennen kuin saavuin suurelle talolle. Huomasin helpotuksekseni, että sen entiset asukkaat eivät olleet jättäneet talon seiniä ja kattoa maalaamatta. Huokaisin helpotuksesta. Meidän ei tarvitsisi ryhtyä maalaushommiin.
Jäin vähän matkan päähän ihailemaan rakennuksen kauneutta. Zach oli tällä kertaa osannut valita todella ihanan asuinpaikan, jossa varmasti viihtyisin. Kurkistin vielä talon vieressä olevaan autotalliin, jonka oven avattuani jähmetyin järkyttyneenä sen kahvaa hieman liian voimakkaasti puristaen. Tallissa olevat autot eivät olleet meidän.
Falcon Porchen ja Zacharyn Jaguarin tilalle oli ilmestynyt mustalta Mercedekseltä näyttävä auto. Sen vieressä minua tuijottivat harmaa Audi, musta Cadillac, toinen Mercedes ja sininen Aston Martin. En ollut täysin varma autojen todellisista merkeistä, koska autot eivät olleet koskaan jaksaneet kiinnostaa minua kovinkaan paljon. Autot olivat minulle täyttä hepreaa, enkä jaksanut käsittää, miten kukaan pystyi pitämään moisia kiinnostavina. Pelkkiä nopeasti kulkevia rautakasoja, jos minulta kysyttiin.
Samalla hetkellä ymmärsin, että Zach oli sittenkin antanut oikeat ohjeet, ja että minä olin ymmärtänyt ne väärin. Meillä ei ollut kuin kaksi autoa, eikä viiden uuden hankkiminen vanhojen tilalle olisi ollut mahdollista näin lyhyessä ajassa.
Peräännyin tallista kiireesti ja suljin oven nopeasti perässäni. Pyrähdin juoksuun ja pysähdyin vasta, kun saavuin uudelleen risteykseen, josta olin kääntynyt väärään suuntaan. Vilkaisin oikealle haarautuvalle tielle ja haistoin sieltä perheeni tutun tuoksun. Miten olinkaan saattanut erehtyä niin pahasti? Haistoin uudestaan tietä, jolle olin lähtenyt ja ymmärsin, kuinka pahasti todella olin mokannut. Se oli Culleneiden talo. Culleneiden! Ja he asuivat aivan naapurissa!
Vajosin voihkaisten maahan ja peitin kasvot käsiini. Olin ajatellut Culleneita koko päivän, taistellut heidän muistoaan vastaan, jättänyt jäähyväiset isälleni, haistanut Edwardin tuoksun, käynyt sisäistä kamppailua, tavannut Rosalien ja Desiréén ja erehtynyt luulemaan heidän kotiaan omakseni. Se oli liikaa. Aivan liikaa.
Kuivat nyyhkytykset ravisuttelivat ruumistani. Koko päivä oli ollut täysi painajainen. Ja viimeistään huomenna tapaisin kaikki Cullenit, enkä ollut ollenkaan varma, ehtisinkö toipua kaikesta tämän päivän aikana tapahtuneista asioista. Eikö tässä ollut jo tarpeeksi kestämistä yhdelle päivälle? Kuinka paljon minun pitäisi vielä kestää?
Paljon. Tajusin sen, kun kävelin hitaasti uuteen kotiini ja kuulin kuin unessa Zacharyn puhuvan jossain puolella taloa joidenkin vampyyrien kanssa. En ymmärtänyt, mistä he puhuivat, mutta en jaksanut välittää, vaan yritin sulatella parhaani mukaan kaikkia päivän tapahtumia, ja terästäytyä huomiseen tapaamiseen.
Parhainkaan ei kuitenkaan aina riittänyt. Ymmärsin sen, kun huomasin keiden kanssa Zachary puhui. Jos olisin yhä ollut ihminen, olisin varmasti pyörtynyt siihen paikkaan, mutta koska se ei enää ollut mahdollista pystyin vain tuijottamaan paikoilleni jähmettyneenä edessäni avautuvaa näkymää, sillä keiden muiden kanssa Zach olisikaan puhunut kuin Culleneiden. Heidän, jotka olivat aiheuttaneet minulle niin paljon surua ja tuskaa. Heidän, joita en pystynyt vihaamaan kaikesta kokemastani huolimatta. Heidän, joita rakastin vieläkin yhtä paljon – jos en enemmänkin kuin ihmisenä – kaikesta siitä huolimatta. Heidän kasvonsa, jotka nyt tuijottivat värähtämättä minuun. Carlislen, Esmen, Jasperin, Rosalien, Emmetin, Alicen ja Edwardin tutut kasvot sekä uuden vampyyrin Desiréén utelias naama.
Kommentteja?
