Nimi: Alku (tai ei)
Kirjoittaja: Melodie
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Tunnelmointi
Paritus: -
Vastuuvapautus: Hahmot ovat J.K. Rowlingin omaisuutta ja minä leikin niiden kanssa enkä saa rahaa siitä.
Yhteenveto: Sirius ja menneet.
Tunnelmointia Mustan serkuksista.
-
Sirius PoV
Alku ei ollut se, kun minä synnyin. Eikä varsinaisesti sekään, kun hän syntyi.
Lapsina me olimme melko tiivis yksikkö; me vastaan muu maailma – aina. En kuvitellutkaan, että mikään tulisi väliimme, mutta niinhän lapsena usein ajatellaan. Kaikkihan on aina niin kuin nyt (ja siksi se sattuu niin järjettömästi kun ei olekaan).
Ehkä kaikki kuitenkin alkoi siitä, kun hän syntyi. Vanhempien ylpeät ilmeet – minun vanhempieni katkeruus. Täytyyhän sitä olla vähintään yhtä hyvä. Lopulta he jäivät toiseksi lasten määrässä, mutta toisaalta voittivat sen sukupuolessa. Mehän sentään olemme poikia, pojat ovat aina parempia. Niin meille ainakin sanottiin; olkaa aina yhdessä ja tietäkää olevanne parempia.
Kaiken ei voi sanoa alkavan siitä, kun ensimmäinen syntyi, koska se ei tehnyt meitä, se teki vain mahdollisuuksia. Nekin olisi voitu käyttää toisin tai olla käyttämättä tai olisimme voineet olla tyttöjä tai vihata toisiamme.
Mutta ehkä minua ei olisi ilman häntä; meitä ei ainakaan koskaan olisi ollut ilman häntä.
Bellatrixillä oli ehkä tulisimmat silmät koskaan ja vahva ryhti ja jos hän oli vanhin ja viisain; teki meistä mitä olimme.
Muista ei ehkä kannattaisi puhua, mutta emmehän me olisi mitään ilman heitäkään olleet.
Narcissa kultaa, hiuksista ja mieleltäkin, viattomuus oli hänelle sekä henkisellä että fyysisellä tasolla asia, jonka vaaliminen oli kunniatehtävä. Minusta hän oli varsin jännittävä ihminen, osasi yllättää liikaa. (Koska kukaan ei tietenkään huomannut kuin sen toisen.)
Andromeda sulautui vain vähän seiniin ja hymyili hiljaisesti kauniisti surullisesti ja söi jyviä lintulautojen alta. Hän käytti polvista rikkonaisia farkkuja ja oli mukana kaikessa.
Regulus oli minun veljeni ja rakasti punaista ja mustaa jo lapsena, piirsi lattiaan viivoja pastelliliiduilla ja äiti huusi katkeilevasti.
Meillä oli tapana kiivetä pihan isoimpaan puuhun ja hakata pianolla sävelmiä joita kukaan ei sellaisiksi kutsuisi ja nauraa älyttömästi mahdottomasti toistemme katseille ja katsoa toisiamme salamina vihaisina sadeöinä.
Ja kuinka helvetisti minä rakastin heitä kaikkia.
