Sydänverellä (S, spurttiraapalehaaste II, eri parituksia, drama, fluffy, angst)

[Sirina Black]

Junnu, hahahaa. Joskus on pakko söpistellä. Ja pakkohan sitä on toisinaan iskeä näitä verenpettureitakin joukkoon, kun maailma olisi muuten aika mustavalkoinen paikka elää. 



Nimi: Kun Molly tahtoo niin
Kirjoittaja: Sirina Black
Ikäraja: S
Genret: draama, AU
Päähenkilöt: Charlie Weasley
Varoitukset: Ei ole
Vastuuvapautus: En omista hahmoja tai paikkoja, jotka voi tunnistaa Rowlingille kuuluviksi.
Yhteenveto: Molly Weasley olisi tahtonut Charlien löytävän itselleen jonkun rinnalleen.
A/N: Vuosi raapalehtien II -haasteeseen, Kerää kaikki hahmot -haaste Charlie Weasley.
Sanamäärä: 100+100+100+100+100+100


1.
Charlie Weasleylle ei ollut tuottanut ongelmia jättää Romania taakseen ja muuttaa takaisin Englantiin. Sen sijaan Charlielle tuotti ongelmia tottua siihen, että hänen äitinsä jaksoi edelleenkin huolehtia hänen hyvinvoinnistaan, aivan kuin hän olisi edelleenkin ollut 11-vuotias.

Toisinaan Charlien mielessä käväisi ajatus, että Molly selvästi yritti naittaa häntä milloin kenellekin tytölle sillä aina kun mies ilmoitti tulevansa käymään, äiti oli kutsunut ainakin yhden nuoren naisen samaan aikaan kyläilemään.

Ei Charlie sinällään laittanut pahakseen sitä, että Molly oli niin huolestunut poikansa miltei olemattomasta rakkauselämästä, mutta pidemmän päälle kävi rasittavaksi karkottaa erinäisiä tyttöjä ympäriltään. Ei ollut helppoa selittää rakkaudennälkäisille tytöille, ettei kiinnostus ollut molemminpuolista.


2.
”Sinun pitäisi pikkuhiljaa alkaa vakiintua, Charlie”, Molly valitti ties kuinka monetta kertaa katsellessaan toisiksi vanhinta poikaansa.

”Äiti, minulla on vielä aikaa”, Charlie huokaisi laskiessaan märän lautasen äitinsä eteen.

”Sinusta tulee vielä vanhapoika ja vielä lapsetonkin tuota menoa”, Molly mutisi itsekseen kuivatessaan ripeästi astioita. ”Katso nyt Ginnyä, hän on nuorempi kuin sinä ja jo menossa naimisiin. Jopa Ron on lähempänä avioliittoa kuin sinä.”

Charlie virnisti pienesti eikä muistuttanut äitiään siitä, että myöskään Bill, Weasleyn lapsista vanhin, ei ollut vielä naimisissa. Ja jos Charlie oli ymmärtänyt oikein, ei ollut lähiaikoina menossakaan.

”Kyllä minä joskus vakiinnun, äiti. Älä huolehdi.”


3.
Charlie istui Viistokujalle vastikään avatussa yökerhossa ja oli tylsistyä kuoliaaksi. Hän olisi mieluummin työntänyt kätensä vaikka lohikäärmeen suuhun kuin oleskellut liian meluisassa baarissa, mutta jotenkin vain hänen sisaruksensa ja heidän seuralaisensa olivat saaneet Charlien ylipuhuttua mukaansa.

Charliella oli tylsää, sillä muut olivat kadonneet omille teilleen ja jättäneet hänet oman onnensa nojaan miltei saman tien kun he olivat saapuneet yökerhoon. Sen sijaan, että mies olisi edes yrittänyt viihtyä jumputtavan musiikin täyttämässä tilassa, hän murjotti nurkkapöydässä ja kirosi omaa typeryyttään.

Aina silloin tällöin joku rohkea nainen kävi kysymässä Charlieta tanssilattialle, mutta jokainen heistä perääntyi nähtyään hänen ärtyneen ilmeensä.

”Miksi annoin periksi heille?”


4.
”Hän on toivoton tapaus. Kaikilla muilla on jo joku.”

”Älä viitsi, äiti. Kyllä hän jonkun vielä löytää. Charliella on vain hidas sytytys.”

Charlie kuunteli äitinsä ja Ginnyn välistä keskustelua harmistuneena, mutta ei kehdannut keskeyttää näitä astumalla rappusista keittiön puolelle. Hän nimittäin tiesi perheensä naisjäsenten näkevän heti, että hän oli kuunnellut salaa keskustelua, jota ei oltu tarkoitettu kenenkään muun korville.

Huokaisten Charlie astahti yhden askelman ylöspäin ja jähmettyi paikoilleen kuullessaan törähdyksen jalkansa alta. Äänettömästi kiroten Charlie nosti jalkansa esineen päältä ja nosti sen käteensä.

Samperin kaksoset.

”Charlie, tule keittiöön sieltä!”

Uusi huokaisu karkasi Charlien huulilta. Äiti tiesi aina.


5.
”Charlie”, Molly sanoi huokaisten. ”Se tekee sinulle hyvää ja sitä paitsi lupasin jo, että tulet pitämään seuraa ystäväni tyttärelle. Muuten hän on aivan yksin vanhusten seurassa.”

”Äiti, miksi lupaat jotain tuollaista puolestani?”

Charlie tiesi kuitenkin, ettei vastaväitteistä ollut loppupeleissä minkäänlaista hyötyä. Ja niin tiesi Molly Weasleykin. Sen takia Charlie antoi äidilleen periksi ja suostui pitämään tämän ystävättären tyttärelle seuraa sillä aikaa kun aikuiset juttelisivat niitä näitä.

”Tämän kerran, mutta minä pyydän, ettet enää yrittäisi naittaa minua kaikille vapaille tytöille.”

Molly vain hymyili lempeästi ja taputti toiseksi vanhinta poikaansa poskelle ennen kuin keskittyi asettelemaan kukkia maljakkoon.

”Katsoo nyt.”


6.
Charlie joutui myöntämään itselleen, että nautti tavattomasti äitinsä ystävän tyttären seurasta. Mutta hän päätti olla myöntämättä sitä kenellekään muulle ja etenkään äidilleen, joka oli katsellut häntä pirullisesti hymyillen siitä lähtien kun Charlie oli viimeinkin palannut takaisin Kotikoloon.

”Taisi olla hauskaa?” Molly kysyi viattoman oloisesti, mutta Charlie tunsi kuitenkin äitinsä paremmin kuin hyvin.

”Ihan okei.”

”Aiotteko tavata vielä toistekin?”

”Ehkä.”

”Violetti ja valkoinen sopisivat hyvin kesähäiden väreiksi”, Molly sanoi.

”Niin kai. Joko Ron on kosinut tyttöystäväänsä vai miksi puhut tuollaisia?”

”Ehdotinpa vain, poikarakas.”

Charlie tuhahti pienesti ja keskittyi lautasensa sisältöön. Molly hymyili tyytyväisenä itselleen.

[Julma-Nala]

Jos mun äiti olis tollanen, niin en todellakaan ikinä kävis kotona Kauhee parittaja.

Charlie virnisti pienesti eikä muistuttanut äitiään siitä, että myöskään Bill, Weasleyn lapsista vanhin, ei ollut vielä naimisissa. Ja jos Charlie oli ymmärtänyt oikein, ei ollut lähiaikoina menossakaan.

Joku ei tykkää Limasta, vai? Ei siinä mitään, se veelanpuolikas onkin ihan kamala harppu

Taas Weasleyjä? Ootko sä pehmenny? Voi sua, helle on pehmittänyt sun pään niin, ettet enää ees ajattele Ginnyä pirihuorana Vakavaa.

~Junnu~

[Sirina Black]

Junnu, hahhaa. Joo, en voi sanoa pitävänä Limasta kauheasti. Se on liian Mary Sue ja aivan liian väärä ratkaisu Billin vaimoksi. Ja no, hieman välillä aivot on pehmentyneet kuumuuden takia. Kiitos rakas kommentistasi. 


Nimi: Hagrid ja lohikäärmeet
Kirjoittaja: Sirina Black
Ikäraja: S
Genret: draama
Päähenkilöt: Hagrid
Varoitukset: Ei ole.
Vastuuvapautus: En omista hahmoja tai paikkoja, jotka tunnistaa kuuluviksi muille ihmisille, kuten Rowlingille.
Yhteenveto: Hagrid mietti, josko olisi helppoa salakuljettaa uusi lohikäärme Tylypahkan alueelle.
A/N: Vuosi raapalehtien haaste II sekä Spurttiraapale II -haaste, 4. kierros, sunnuntain sanana lohikäärme. Kerää kaikki hahmot -haaste Rubeus Hagrid.
Sanamäärä: 200


Hagrid oli aina halunnut itselleen lohikäärmeen. Ja kerran, lyhyen hetken ajan, hän olikin ollut norjalaisen röpelöniskan onnellinen ja ylpeä omistaja. Vain muutamien päivien ajan, mutta kuitenkin. Hagrid rakasti kaikkea muiden mielestä vaarallista eikä kukaan ymmärtänyt puolijättiläisen kummallista intoa hoitaa milloin minkäkinlaisia otuksia. Sellaisia otuksia, joihin muut eivät olisi pitkällä tikullakaan koskeneet.

Toisinaan Hagrid mietti, josko lähtisi Romaniaan, jonne Norbert oli aikanaan viety. Tai Norbertaksi sitä taidettiin nykyisin kutsua, ainakin jos oli uskomista Charlie Weasleyyn.

Aina juovuksissa ollessaan Hagrid mietti, josko salakuljettaisi uuden lohikäärmeenmunan Kiellettyyn metsään, ei missään tapauksessa riistanvartijan mökkiin. Se oli liian näkyvä paikka. Joka kerta hän kuitenkin luopui suunnitelmistaan, sillä tiesi rehtorin saavan sellaisen asian selville alta aikayksikön. Sitä paitsi, kukapa hyvissä aikeissa oleva ihminen olisi edes kantanut taskuissaan ylimääräistä lohikäärmeenmunaa.

Vaikka Hagrid ei loistanutkaan aina älynlahjoillaan, hän oli oppinut tekemästään virheestä kantapään kautta. Hän ei luottanut kaikkiin vastaantulijoihin. Etenkään sellaisiin, jotka eivät edes kasvojaan paljastaneet.

Onnekseen Hagridilla oli paljon ymmärtäväisiä ystäviä. Hän saattoi sanoa omistavansa ehkä parhaimman ja monipuolisimman lohikäärmeistä sekä niiden kasvatuksesta kertovan kirjasarjan. Erityisen ylpeä hän oli L. Ohikäärmeen kirjoittamasta Lohikäärmeen kasvatusopas ummikoille -kirjan ensipainoksesta, jonka Hermione oli hänelle lahjoittanut muutamia vuosia aikaisemmin.

Toinen Hagridin aarre oli Harryn antama lohikäärmeveistos, joka syöksi oikeaa tulta sieraimistaan.

[Julma-Nala]

Hagrid vois tuoda mullekin oman lohikäärmeen, siitä sais hyvän vahdin Valokuva ja "täällä vartioin minä" -kyltti oveen ja sitten odotellaan, kuka on tarpeeksi tyhmä/skeptinen kokeillakseen

Erityisen ylpeä hän oli L. Ohikäärmeen kirjoittamasta Lohikäärmeen kasvatusopas ummikoille -kirjan ensipainoksesta, jonka Hermione oli hänelle lahjoittanut muutamia vuosia aikaisemmin.

Varmasti hyvä kirja, olisiko ylimääräistä?

Tyksin taas tästä (mitä sä oot tehny, mä alan tykätä matalan ikärajan teksteistä!) ja toki toivon näitä lisää. Kiitos

~Junnu~

[Sirina Black]

Junnu, minä tahtoisin kanssa. Sellaisen suloisen lohikäärmeen, jonka kyydissä pääsisi joka paikkaan ja sitten se vähän niin kuin käristäisi ihmisiä, joista en pidä.  
Ja hahhaa, sinun on hyväkin tykätä välillä muistakin kuin Regin ja Pyhmyn teksteistä. Kiitos hani kommentistasi.



Nimi: Koulun arkea
Kirjoittaja: Sirina Black
Ikäraja: S
Genret: draama
Paritukset: Ei ole, ellei halua lukea rivien välistä Severus/Hermionea
Varoitukset: Ei ole.
Vastuuvapautus: En omista hahmoja tai paikkoja, jotka tunnistaa Rowlingille kuuluviksi.
A/N: Vuosi raapalehtien II -haaste sekä Spurttiraapale II -haaste, maanantain sanana pergamentti, tiistain sanana gäätä, keskiviikon sanana Tähtitorni. FF50, Tylypahkan opettajat, sanana 004. Tunnit.
Sanamäärä: 100+150+150





1.
”Seuraavalle tunnille tuotte minulle kolmen jalan mittaisen esitelmän monijuomaliemen valmistuksesta ja käyttötarkoituksista. Voitte poistua!”

Hermione saattoi kuulla kuinka seitsemättä vuosikurssia käyvät S.U.P.E.R -oppilaat mumisivat poistuessaan hänen olevan pahempi opettaja kuin pimeyden voimilta suojautumisen professori Kalkaros. Suuri kunnia sinällään, sillä Hermione itse muisti Kalkaroksen olleen juuri se pahin opettajista omina kouluaikoinaan.

Hermione kesäsi pergamenttirullansa yhteen kasaan ja työnsi ne työpöytänsä lukittavaan laatikkoon. Vaikka tiesikin, ettei kukaan vapaaehtoisesti astunut hänen luokkaansa, oli hän yltiövarovainen mitä tuli hänen henkilökohtaisiin tutkimustuloksiinsa erinäisten myrkkyliemien ja niiden vastalääkkeiden vaikutuksista.

Varmistettuaan, ettei luokkaan jäänyt mitään tarpeellista tai oppilaidensa tavaroita, Hermione sammutti soihdut ja lukitsi oven perässään.


2.
Severus ei ollut muistanut kuinka ärsyttävä eläin Hermionen omistama Koukkujalka oli. Kissan ja gäädän sekoitus kyllä tavallaan piti Severuksesta, sillä se ei ollut koskaan purrut tai raadellut häntä, kuten muutamia muita ihmisiä. Mutta mies itse ei voinut sanoa sietävänsä oranssia karvapalloa, joka kiehnäsi hänen jaloissaan aina kun Hermione sen päästi ulos omista asuintiloistaan. Eli todella usein.

Muutamaan kertaan Severus oli huomauttanut kollegalleen, että tämä voisi pitää lemmikkinsä kaukana hänestä, mutta Hermione oli jokaisella kerralla vain tuhahtanut ja käskenyt Severusta pitämään huolta vain omista asioistaan.

Yleensä Severus antoikin Koukkujalan seurata itseään, joskus jopa tunneillekin. Ei hän sitä kenellekään paljastanut, mutta hän piti siitä, että joku halusi viettää vapaaehtoisesti aikaansa hänen seurassaan. Sitä paitsi Severus ei ollut tyhmä. Gäädät eivät yleensä hyväksyneet kuin vain harvat ja valitut ihmiset seuraansa, joten hänen täytyi olla onnellinen siitä asiasta.

Ainoa huono puoli Koukkujalassa oli tämän auttamaton karvanlähtö. Severus saikin nyppiä pitkiä, oransseja karvoja kaavustaan iltaisin.


3.
”Professori Granger, löysin nämä kriminaalit Tähtitornista. He olivat siellä kuhertelemassa!” Voron ääni herätti Hermionen ajatuksistaan.

Hermione ei voinut sanoa edelleenkään pitävänsä vanhasta vahtimestarista, joka tuntui olevan aina ja kaikkialla. Yleensä siellä missä ei olisi pitänyt olla.

”Hyvä on, Voro. Voit jättää heidät minun huolekseni. Ilmoitan sinulle rangaistuksesta huomenna”, Hermione tokaisi ja lähetti itsekseen mutisevan Voron ulos työhuoneestaan.

”Ennen vanhaan sentään sai roikuttaa sääntörikkureita peukaloistaan.”

Hermione piilotti huvittuneisuutensa. Tuota samaa asiaa Voro oli valitellut jo hänen omina kouluaikoinaan.

”Teidän pitäisi tietää, että säännöt on tehty noudatettaviksi”, Hermione aloitti ankaralla äänensävyllä.

Paraskin puhumaan. Itse rikoit sääntöjä enemmän ja useammin.

”Niin, professori.”

”Tulette huomenna kello 19.00 liemiluokkaan ja kuuraatte kaikki käytetyt purkit sekä noidankattilat. Lisäksi siirrätte käyttökelpoiset ainekset uusiin purkkeihin ja heitätte pilaantuneet pois. Ja nyt, omiin tupiinne nopeasti! Älkääkä poiketko reitiltänne takaisin Tähtitorniin. Professori Kalkaros on aloittanut kierroksensa.”

Hermione virnisti katsellessaan kahden puuskupuhin ryntäävän ulos työhuoneestaan.

[Julma-Nala]

Professori Kalkaros on aloittanut kierroksensa.

Mikä uhkaus

Kuraveri-Grangerhan on pahempi kuin McGarmiwa! Voin kuvitella, millainen tuosta tulisi vanhemmiten, hirveä harppu

Ja eieieiei, mulla on nyt kuolariangsti päällä, miks mää luen matalaa ikärajaa? Ai niin joo, koska sä kirjotat

~Junnu~

[Sirina Black]

Junnu, no daa.  Grangerhan on Rohkelikkojen kruunattu biatch, aivan kuin eräät tietyt neidit ovat luihuisten da biatcheja.  Kiitos jälleen kommentoimisesta. 



Nimi: Vierailija
Kirjoittaja: Sirina Black
Ikäraja: S //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Genret: draama, pieni angst
Paritukset: mainintoina yksipuolinen Viktor Krum/Hermione Granger, Viktor Krum/OFC, Hermione/Severus
Varoitukset: Ei kai oikeastaan mitään.
Vastuuvapautus: En omista mitään minkä voi tunnistaa Rowlingin omaisuudeksi.
Yhteenveto: Viktor Krum aiheutti Hermionelle harmaita hiuksia. Enemmän kuin oli tarpeenkaan.
A/N: Spurttiraapale II -haaste, torstain sanana Durmstrang/Beauxbatons, Vuosi raapalehtien II -haaste sekä Kerää kaikki hahmot -haasteeseen Viktor Krumilla.
Sanamäärä: 150+100+100+100+150+100+150


1.
”Hermoo-nini!”

Viktor Krumin huuto pysäytti Hermionen paikoilleen, keskelle Tylypahkan suurta eteishallia. Mies ei ollut vieläkään oppinut lausumaan Hermionen nimeä oikein ja nainen olikin antanut asiassa periksi jo vuosia sitten. Bulgarialaisen ex-huispaajan kieli ei vain taipunut niinkin vaikean nimen kuin Hermione lausumiseen.

”Viktor, sinä täällä”, Hermionen ääni oli teeskennellyn kiinnostunut.

”Mina tulin yhdessa muutaman oppilaani kanssa katsomaan minkalaista opiskelu Tylypahkassa on”, Viktor selitti hymyillen.

Vuodet eivät olleet muuttaneet entistä Durmstrangin oppilasta mihinkään. Miehellä oli edelleen huono ryhti, tummat hiukset sekä koukkunenä, mutta silti Hermione saattoi nähdä kuinka muutamat hänen oppilaansa katselivat Viktoria sillä silmällä.

”Siitä on pitkä aika”, Hermione totesi keskustelutyyliin.

”Liian pitka. Mita jos menisimme verestamaan vanhoja muistoja Tylyahoon illalla?”

”Olen pahoillani, Viktor, mutta minulla on paljon tekemistä. Koekausi alkaa pian.”

”Ei voi mitaan sitten. Minun pitaa nyt menna katsomaan mita oppilaani ovat tekemassa. Nahdaan Suuressa salissa illemmalla.”

Hermione jäi katsomaan Viktorin perään.


2.
Viktor Krumille Hermionen tapaaminen oli Tylypahkan vierailun kohokohta. Olihan hän ollut ihastunut naiseen jo vuosikausien ajan. Hermione ei vain ollut vastannut koskaan hänen tunteisiinsa vaikka mies oli yrittänyt kaikenlaisia lähestymiskeinoja. Aina ruusuista ja suklaarasioista suoranaiseen ahdisteluun.

Vaikka Viktor olikin mennyt naimisiin muutamia vuosia aikaisemmin ja oli kahden lapsen isä, hän ei ollut koskaan rakastanut vaimoaan kuten olisi kuulunut rakastaa. Enemmänkin hänen tunteensa Giselleä kohtaan olivat veljellisiä.

Giselle ei onneksi tiennyt asiasta, sillä nainen oli harvinaisen mustasukkaista laatua. Toisinaan Viktorin oli miltei mahdotonta päästä kotoaan edes pois ilman, että vaimo alkoi nalkuttaa ja syytellä häntä pettämisestä.

Naisia oli toisinaan vaikea ymmärtää.


3.
”Professori Kalkaros, miten miellyttava nahda teitakin pitkasta aikaa!” Viktorin ääni oli valheellisen ystävällinen, mutta Severus kyllä tunnisti inhon nuoremman miehen äänestä.

”Krum!” Severus murahti ja toivoi, ettei Durmstrangin uusi rehtori istuutuisi hänen viereensä.

”Onko Hermoo-nini jossain?”

”Kaipa hän jossain on.”

Severuksen inhoksi ja kauhuksi Viktor istuutui juuri hänen viereensä, mutta mies osasi peittää ärtymyksensä välinpitämättömyyden naamion alle.

Vaikka Viktor kuinka yritti saada Severusta keskustelemaan kanssaan Hermionesta, vanhempi velho piti sanaisen arkkunsa kiinni ja keskittyi seuraamaan salin tapahtumia. Lopulta Krum antoi periksi ja alkoi lappoa ruokaa suuhunsa ärtynyt ilme kasvoillaan.

Hän olisi halunnut tietää oliko Hermionella miesystävää.


4.
Mitä enemmän Viktor seurasi Hermionen tekemisiä, sitä vakuuttuneemmaksi mies kävi siitä, että nainen salasi jotain hyvin tärkeää. Ja Viktor oli päättänyt saada selville mitä. Olihan hänellä siihen oikeus, niin hän ainakin itselleen uskotteli.

Viktor ei kovinkaan usein suonut ajatuksiaan vaimolleen ja kahdelle lapselleen, sillä Hermione oli aina ollut hänen pakkomielteidensä kohde. Hän oli jopa pyytänyt vaimoaan värjäämään hiuksensa ruskeiksi ja kihartamaan hiuksensa samanlaisiksi kuin Hermionella. Se oli ollut jopa liiankin helppoa Viktorin mielestä.

”Rakas, niin paljon kuin pidänkin noista vaaleista hiuksistasi, täyteläisen ruskeat kiharat saavat minut totaalisen hulluksi.”

”Sitten minä teen niin.”

Mustasukkaisuudestaan huolimatta Giselle tahtoi miellyttää miestään.


5.
Hermionesta tuntui, ettei hän saanut hetkenkään rauhaa Viktorilta. Vaikka mies selvästi kuvitteli muuta, Hermione tiesi miehen seuraavan itseään. Ja Hermionesta se tuntui pelottavalta. Koskaan ei tiennyt minkä nurkan takaa Viktor ilmestyi.

Sen takia Hermione vaihtoikin muutaman opettajatoverinsa kanssa käytävävalvojavuorojaan, saadakseen Viktorin pois kimpustaan. Valitettavasti Viktor ei ollut niin tyhmä, että olisi mennyt sekaisin asiasta.

”Sina valttelet minua.”

”En välttele, minulla on vain kiire”, Hermione valehteli ja yritti etsiä pakopaikkaa itselleen.

”Ala valehtele. Sina vaihdoit kaytavavalvojavuorosi, jotta et joutuisi kohtaamaan minua.”

”Kuule, Viktor. Minä tiedän mitä yrität ja se ei onnistu. Sitä paitsi sinä olet naimisissa.”

Viktor tuhahti halveksivasti ajatellessaan vaimoaan, jonka oli jättänyt Durmstrangiin lähtiessään oppilaidensa kanssa Tylypahkaan.

”Silla ei ole valia. Han on vain korvike.”

”Hän ei taida olla aivan samaa mieltä asiasta.”

”Hanelta ei kysyta mitaan.”

Hermionea inhotti miehen käyttäytyminen. Mitä enemmän Viktor yritti tuoda itseään tykö, sitä vähemmän Hermionea kiinnosti.


6.
”Sinun pitää auttaa minua, Severus!”

”Mitä, eikö bulgarialainen ystäväsi olekaan niin ihana kuin silloin aikanaan?”

”Haha, oli hauska vitsi, Severus. Hän ajaa minut pian hulluuteen.”

”Enpä uskoisi, että joku voisi onnistua siinä. Yleensä se on mennyt toisin päin”, Severus tuhahti pienesti.

”Teen ihan mitä tahansa, jos suostut”, Hermione aneli. ”Ole kiltti.”

”Hyvä on. Suostun jos hoidat kaikki minun käytävävalvontani seuraavan kuukauden ajan.”

Hermione oli kieltäytymässä, mutta näki Severuksen katseesta, että asia oli joko tai. Ei ollut välimuotoja ja Hermione tiesi, ettei saisi miestä muuttamaan mieltään.

”Sovittu.”

Mitä tahansa, että saan Krumin pois kimpustani.


7.
Jos katse olisi voinut tappaa, Hermione olisi ollut jo kuollut. Viktor mulkoili vuoronperään käsi kädessä kulkevia Hermionea ja Severusta.

”Eiko han ole sinulle aivan liian vanha?” Viktor kysyi ivallisesti pysäytettyään parin keskellä Tylyahoa.

Vanha?

Severus puristi kädessään pitelemäänsä taikasauvaa ja oli valmiina kiroamaan bulgarialaisen  takaisin sinne mistä tämä oli tullutkin. Hermionen rauhoittava puristus kuitenkin kertoi, ettei nainen ajatellut samalla tavalla kuin Krum.

”Meissä vanhemmissa miehissä on yksi hyvä puoli”, Severus totesi piikikkäästi tuijottaessaan Viktoria avoimen halveksivasti.

”Ja mikahan se mahtaa olla?”

”Meillä on sitä elämänkokemusta, jollaista Hermionen kaltaiset naiset miehistään haluavat. Ja nyt, häivy!”

Viktor mulkaisi vielä viimeisen kerran kaksikkoa ennen kuin lähti olkiaan nakellen kävelemään takaisin Tylypahkaan päin. Hermione ei voinut muuta kuin toivoa, ettei Viktor enää jatkaisi ahdisteluaan, vaan olisi ymmärtänyt kerrasta asioiden laidan.

”Mennäänkö Kolmeen luudanvarteen, vanhus?” Hermione kysyi.

Iloisesti naurava Hermione juoksi kuin lapsi Rosmertan pubiin, Severuksen seuratessa paljon rauhallisemmin perässä.

[Julma-Nala]

Nauroin ihan räkänä noille Krumin mietteille Jos suklaarasiat eivät auta, niin tottahan toki ahdistelu toimii...

”Mennäänkö Kolmeen luudanvarteen, vanhus?” Hermione kysyi.

Voi voi, jos joku kelmeistä tai potta olisi kuulemassa, Snape saisi kuulla iästään koko loppu... öö... ikänsä

Nää oli aika hauskoja, voin kuvitella Krumin tollaseks. Sitä se kuuluisuus teettää, mokomakin euroopanomistaja

~Junnu~

[Sirina Black]

Junnu, toki ahdistelu auttaa saamaan naisen. Ja minä kanssa uskon, että Krum jopa voisi tehdäkin noin. Kiitos jälleen kommentoimisesta. 


Nimi: Kiusaamisesta
Kirjoittaja: Sirina Black
Ikäraja: S //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Genret: draama, pieni angst
Päähenkilö: Justin Finch-Fletchley
Varoitukset: Ei ole.
Vastuuvapautus: Kaikki kuuluu JKR:lle, mitään en tästä saa.
Yhteenveto: Justin ei ollut yhtä rohkea kuin Hermione.
A/N: Vuosi raapalehtien haaste, Spurttiraapale II -haaste, perjantain sanana jästi/kuraverinen/surkki. Kerää kaikki hahmot -haaste: Justin Finch-Fletchley
Sanamäärä: 150


Justin Finch-Fletchley oli jästisyntyinen ja omalla tavallaan ylpeä siitä, sillä vain harvat ja valitut hänenlaisensa pääsivät Tylypahkaan opiskelemaan. Justin ei ollut tajunnut ennen kuin oli saanut kirjeensä koulusta, että hänen pienet omalaatuiset temppunsa olivat olleet taikuutta.

Justin oli ajatellut alkuun, ettei ollut väliä oliko puhdasverinen vai jästisyntyinen, mutta sitten hän oli tajunnut olleensa väärässä asiassa. Sillä oli väliä, etenkin Luihuisten keskuudessa. Justin oli kuullut verensä epäpuhtaudesta siitä alkaen kun oli vahingossa paljastanut muutamille opiskelutovereilleen olevansa jästisyntyinen.

”Kuraverinen. Likaista verta, hyi.”

Justin oli siinä suhteessa onnekas, että oli melko huomaamaton, eniten sen takia, koska kuului Puuskupuhiin. Useimmat tupaan kuuluvat olivat näkymättömiä muiden tupien oppilaille. Toisinaan kuitenkin, silloin kun Luihuiset eivät löytäneet muita uhreja kiusaamisensa kohteiksi, Justin päätyi siihen rooliin. Useimmiten hän onnekseen välttyi haukkumisilta, sillä luihuispoikien ehdoton suosikkikohde oli Hermione Granger ja tämän ystävät.

Justinin täytyi olla asiasta kiitollinen, sillä häneltä ei löytynyt samanlaista rohkeutta väittää vastaan luihuispojille kuin Grangerilta.

[Julma-Nala]

Aww, puuskuttajaa pelottaa Luihuisia nyt sietääkin pelätä, sehän on koko homman idea, eikös

”Kuraverinen. Likaista verta, hyi.”

Voi harmi tätä ikärajaa, et voinut käyttää muutamaa oikein mehukasta tehostesanaa No ei, menee se noinkin, mutta toki kaikki katu-uskottavat vanhemmat luihuiset käyttäisivät jotain kivaa voimasanaa tuossa kohdassa. Eikun hetkinen, eiks kuraverinen oo jonkun sortin kirosana? No nevermid...

Tuli tästä taas mieleen oma hahmohaasteeni. On se kiva, kun on joku, joka muistuttaa

~Junnu~

[Sirina Black]

Junnu, kiitos kommentistasi.  Hitto, näin monta kuukautta siitä kuin edellisen kerran postasin tähän threadiin. Pitää parantaa tapansa.

Nimi: Kolme kertaa joulunodotus
Kirjoittaja: Sirina Black
Ikäraja: S
Genret: Angstidraamasekasotku
Vastuuvapautus: JKR omistaa kaiken muun paitsi juonen. Ficissä olevat kursivoidut lauseet ovat joululaulusta Kolme yötä jouluun ja se kuuluu tekijöilleen.
A/N: Osallistuu FF50, Tylypahkan opettajat (sanana 029. Talvi), Jouluhaaste IV:n sekä Vuosi raapalehtien haasteeseen.
A/N2: Tämä on siis Finin joulukalenteriin tekemäni luukku. Pitihän tämä nyt postata ihan oikeaankin paikkaansa.
Sanamäärä: 300+100(+250)



1.
”Kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen, kun näin silmät tonttusen...”

Severus kesti paljon, mutta Dumbledoren ja Hagridin yhteislaulu oli liikaa hänen muutenkin niin kireille hermoilleen. Severus ei ollut jouluihminen eikä olisi juhlinut kyseistä aikaa mitenkään ellei Dumbledore olisi häntä pakottanut siihen vaikka tiesikin nuoremman miehen mielipiteet asiaan.

Humpuukia moinen oli hänen mielestään eikä asiaan auttanut se, että joka ikinen joulu viimeisten kymmenen vuoden aikana Albus oli keksinyt toinen toistaan hullumpia ideoita saada Severus ulos omasta tyrmäkamaristaan, jonne hän yleensä lukittautui aina kuin oli mahdollista. Edellisenä vuonna Albus oli väittänyt, ettei Lipetit osannut taikoa joulukuusta kimmeltämään. Severus oli kyllä tiennyt totuuden, mutta ei ollut halunnut loukata Dumbledorea.

Sitä edellisenä jouluna Albus oli väittänyt, että Minerva oli sairaana eikä kyennyt sen takia järjestämään opettajien joulujuhlia. Valhe sekin, sillä Minerva ei koskaan sairastellut. Severus epäili, että jopa virukset ja bakteeritkin pelkäsivät McGarmiwaa ja välttelivät sen takia vanhaa noitaa.

Valitettavaa kyllä joulun lähestyessä oli mahdotonta tekeytyä näkymättömäksi ja olemattomaksi ja paeta vastuutaan. Milloin piti koristella linnaa joulukuntoon Lipetitin apupoikana, milloin järjestää pientä ajanvietettä valmiiksi kouluun joululoman ajaksi jääville oppilaille.

Aivan kuin Severuksella ei olisi ollut muutakin tekemistä kuin kehitellä typeriä ajanviettotapoja oppilaille, jotka eivät kuitenkaan jaksaisi tehdä joululomallaan muuta kuin syödä ja nukkua ja harrastaa lumisotaa. Ja syödä ja nukkua. Ja avata joululahjojaan.

Severus oli valmis muuttamaan vaikka Kiellettyyn metsään asumaan, joskin hän epäili, ettei saisi sielläkään olla rauhassa kaiken maailman joululaulurenkutuksilta ja perässä leijailevilta mistelinoksilta, jotka joku valopää sai joka vuosi seuraamaan Severusta hermostumiseen asti.

”Leivotaan ja siivotaan, kuusikin jo sulaa saa, kun kolme yötä enää on!”

Jos Severus olisi kehdannut, hän olisi ilmoittanut, että jouluun oli vielä miltei kolme viikkoa aikaa eikä kolmea päivää kuten joulurenkutuksessa väitettiin. Sen sijaan Severus sulki korvansa humaltuneen Hagridin kammottavalta ääneltä ja kirosi jokavuotiset opettajien pikkujoulut, jotka Albus oli taas halunnut järjestää piristykseksi.


2.
11-vuotias Harry Potter ei odottanut joulua innolla. Miksipäs olisikaan sillä hän ei ollut koskaan saanut nauttia oikeanlaisesta joulusta tätinsä ja setänsä luona. Yleensä jouluaamu alkoi sillä, että Petunia -täti oli pakottanut hänet hereille jo kuuden aikaan valmistamaan ruokia joululounasta varten. Sen jälkeen hän yleensä oli saanut kaksi perunaa ja kuivimman viipaleen kinkkua ja passituksen omaan komeroonsa odottamaan lounaan päättymistä.

Nyt hän viettäisi ensimmäistä kertaa joulunsa muualla kuin Likusteritiellä, mutta hän epäili, ettei siitä kuitenkaan tulisi yhtään sen erilaisempaa kuin yleensäkään. Paitsi, ettei hänen tarvitsisi tehdä ruokia, mennä komeroon odottamaan tai siivota kenenkään jälkiä ruokailun jälkeen.

Ehkä joulusta tulisi sittenkin hyvä.


3.
Lucius Malfoylle joulu oli täsmälleen samanlainen päivä kuin muutkin 364 päivää. Hän heräisi aamulla kahdeksan aikaan, kävisi kuumassa suihkussa ja istuisi aamupalapöydässä tasan kello yhdeksältä ja söisi täsmälleen sen saman aamupalan kuin muinakin aamuina.

Kaksi kananmunaa, muutama viipale paahdettua leipää sekä lautasellisen puuroa. Palan painikkeeksi hän joisi omassa puutarhassa kasvatetuista kurpitsoista tehtyä mehua.

Perheen kesken vietetyn puolituntisen jälkeen hän lukittautuisi omaan työhuoneeseensa ja hoitaisi työasioitaan aina lounaaseen saakka, jonka nauttisi jälleen yhdessä perheensä kanssa. Sen jälkeen hän saattoi, jos jaksoi ja halusi viettää hetken aikaa vaimonsa ja poikansa seurassa.

Ilman minkäänlaisia jouluhössötyksiä. Toki Lucius osti joka vuosi vaimolleen lahjaksi juuri mitä tämä halusi ja pojalleen kaikkea mitä rikkaan perheen pojan oletti haluavan itselleen. Tietenkään hän ei koskaan rasittanut itseään lahjojen suhteen sillä hän tiesi, että Viistokuja oli päivittäin tupaten täynnä jouluun höynähtäneitä ihmisiä eikä Lucius halunnut viettää liikaa aikaansa tavallisen rahvaan seurassa. Hän lähetti joka vuosi kotitonttuja ostoslistan kanssa kaupoille hoitamaan asiat puolestaan.

Malfoyn kartanoa ei koristeltu koskaan mitenkään. Lucius ei halunnut joulukuusta olohuoneeseensa, sillä mitäpä sellaista turhaan hankkimaan kun ulkonakin oli puita yllin kyllin katsottavaksi ja koristeltavaksi niille, jotka sellaista halusivat tehdä.

Toisinaan Lucius kuitenkin heltyi sen verran, että antoi kotitonttujen koristella hieman kartanoa joulukrääsälläkin. Mutta vain sen verran, ettei Narcissa pääsisi sanomaan Luciuksen ajattelevan vain itseään eikä ollenkaan poikaansa Dracoa, joka ansaitsi itselleen oikean joulun. Hienomman ja paremman kuin muut lapset yhteensä.

Ja kun joulu olisi viimeinkin ohitse ja arki koittaisi kaikille, Lucius voisi hyvällä omalla tunnolla sanoa viettäneensä työntäyteiset juhlapyhät kun muut joutuisivat jälleen fokusoitumaan oikeanlaiseen toimintaan.

[Sirina Black]

Nimi: Ikävistä suurin
Kirjoittaja: Sirina Black
Ikäraja: S //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Genret: draama, angstinpoikasta, pientä fluffya/romancea
Paritukset: Sirina/Charlie Weasley
Varoitukset: Ei mitään.
Vastuuvapautus: En omista hahmoja tai paikkoja, jotka tunnistaa Rowlingin omaisuudeksi. Itseni sen sijaan ehkä omistan, ehkä en. Kukaan ei tiedä ja jos tietää niin on unhoitutettu.
A/N: Vuosi raapalehtien II, Sinun Potterisi; Charlie Weasley
Sanamäärä: 100+100+100+100+100+100+100+100+100+100+100+100+100+100+100+100
A/N2: Tämä raapalesarjaketjumikälie päättää miltei vuoden mittaisen tuskien taipaleen eli Vuosi raapalehtien II -haasteen. Sain kuin sainkin valmiiksi vaikka näyttikin uhkaavasti siltä, etten koskaan saa haastetta pulkkaan kun olin sen pari kuukautta koneettomana.


1.
Kun tapasin Charlie Weasleyn ensimmäistä kertaa en pitänyt hänestä kovinkaan paljoa. Hän oli rohkelikko ja minä korpinkynsi. Ei välttämättä mikään paha yhdistelmä sinällään, jos ajatteli tarkemmin, mutta olimme kilpailijoita kaikessa.

Hän oli Rohkelikon etsijä, minä taas Korpinkynnen jahtaaja. En mitenkään erikoisen hyvä, mutta en täysin surkeakaan. Tuvallani vain sattui olemaan siinä suhteessa huono tuuri, että Charlie kuului Rohkelikkoon. He olivat voittaneet jo kolmena vuonna peräkkäin tupamestaruuden.

Minä en ollut aivan niin intohimoinen huispaaja kuin Charlie. Minä keskityin enemmänkin opiskeluihini, sillä olin ymmärtänyt jo ensimmäisten vuosien aikana, että jos aioin saavuttaa niin hyviä tuloksia kuin halusin, minun piti oikeasti opiskella ahkerasti.


2.
Koulujen loputtua Charlie lähti opiskelemaan lohikäärmeiden hoitoa ja kasvattamista, minä taasen suuntasin jatko-opiskeluissani kirousten ja vahvojen loitsujen pariin. En kuullut hänestä mitään vuosikausiin, en ennen kuin hän palasi takaisin Englantiin.

Charlie oli edelleen samanlainen kuin kouluaikoinaankin. Samat punaiset hiukset ja nauravat siniset silmät, hymykuoppa vasemmassa poskessa. Charlie oli aina ollut keskivertoa lyhyempi mieheksi, mutta se ei ollut koskaan haitannut nuorukaista millään tavoin. Omalla tavallaan lyhyys sopi Charlielle paremmin kuin jos tämä olisi ollut yhtä pitkä kuin isoveljensä Bill.

Koska me emme enää olleet virallisesti kilpailijoita, minun oli helppo suostua Charlien pyyntöön lähteä jonain päivänä kahville.

Saatoin sanoa odottavani innolla kahvihetkeämme.


3.
Sodan uhka oli saanut Charlien pysymään Englannissa ja jättämään työnsä Romaniassa. Mies selitti asian sillä, ettei halunnut hylätä perhettään suurimman hädän keskellä. Etenkään kun yksi Charlien veljistä oli hylännyt perheensä, syystä jota en tiennyt. Charlie ei halunnut koskaan puhua asiasta.

Joka puolella oli aistittavissa levottomuutta ja pelkoa tulevasta. Olisiko tulevaisuutta edes olemassa? Katoamisia tapahtui päivittäin, pahimpina päivinä useampiakin. Osa kadonneista oli minullekin tuttuja ja pelko siitä olisiko seuraavaksi oma vuoro valtasi toisinaan myös minutkin.

Kaiken surun ja murheen tasapainoksi, tapahtui myös iloisia ja onnellisia asioita. Jos totta puhuttiin, olin hyvin yllättynyt kun Remus ja Tonks päättivät mennä naimisiin kaikessa hiljaisuudessa.


4.
Minun ja Charlien suhde ei tuntunut etenevän mihinkään. Aina tuli jotain estettä, jonka takia jouduimme vuorotellen perumaan treffejämme ja tapaamisiamme. Oli vaikeata viedä suhdetta eteenpäin kun jompikumpi oli koko ajan menossa jonnekin päin joko Killan tai Ministeriön asioilla.

Periaatteessa olimme jälleen vastakkaisilla puolilla. Minä olin muka uskollinen Ministeriölle, Charlie taas oli Killan jäsen. Ei jäänyt paljonkaan mahdollisuuksia yhdessä oloon, sillä huolimatta siitä, että Potter ja Dumbledore olivat olleetkin oikeassa hänen-joka-jääköön-nimeämättä paluusta, Ministeriö ei edelleenkään ollut täysin yhteistyöhaluinen Dumbledoren kanssa.

Mielestäni touhu oli naurettavaa ja olinkin valmis hylkäämään työni, jotta elämä olisi helpottunut edes hieman. En tehnyt sitä, koska panostani tarvittiin.


5.
Tunsin olevani ulkopuolinen Weasleyn perheen surressa kuollutta rakastaan. Oli vaikea nähdä itselleen tärkeän ihmisen kärsivän veljensä menettämisen takia. En vain osannut sanoa mitään lohduttavaa tai tehdä mitään mikä olisi edes hieman helpottanut Charlien oloa. Olin vain hiljaisena tukena hänen vierellään.

Olin pitänyt Fred Weasleysta paljon, sillä tällä oli kaksoisveljensä kanssa juuri oikeanlainen asenne elämään. Heidän omintakeinen huumorinsa oli piristänyt kummasti elämääni aina kun olin ollut valmis vaipumaan epätoivoon ja masennukseen.

Pienoista lohtua Weasleyn perheen suruun toi sentään se, että Percy oli viimeinkin palannut takaisin perheensä keskuuteen, tajuttuaan viimeinkin olleensa typerä ja aivoton idiootti viimeiset pari vuotta, omien sanojensa mukaisesti ilmaistuna.


6.
Kun meillä oli viimeinkin aikaa toisillemme, emme osanneetkaan olla kahdestaan. Ehkä olimme liian tottuneita siihen, että aina oli joku muukin paikalla tai lähettyvillä kun olimme olleet kahdestaan juttelemassa. Oli vaikea unohtaa, ettei enää tarvinnut kokoontua Kotikolon olohuoneeseen koko Killan voimin.

Kumpikaan meistä ei osannut sanoa tai tehdä mitään spontaania. Monina iltoina kun istuimme Kotikolon puutarhassa olimme vain hiljaa tai puhuimme säästä tai huispauksesta. Oikeastaan mistä tahansa neutraalista aiheesta, joka ei saanut kumpaakaan häkeltymään. Vain harvoina hetkinä jompikumpi meistä saattoi aloittaa lauseen, jossa viittasi meihin tai suhteeseemme, mutta lopettaen sitten lauseensa nolostuneena.

Olimme kuin teini-ikäiset, jotka olivat ensimmäistä kertaa kokeilemassa seurustelemista.


7.
Vaihdoimme ensisuudelmamme vuosi sodan päättymisen jälkeen. Kliseisesti Voitonpäivän juhlassa, jonne kaikki sotasankarit saapuivat ottamaan vastaan itsensä Taikaministerin myöntämät mitalit velhomaailman hyväksi tehdyistä töistä.

Charliekin sai omansa, mutta tiesin hänen sanomatta asiasta mitään, että hänelle mitali oli pelkkää rihkamaa, jolla ei voinut korvata menetyksiä eikä karkottaa painajaisia, joita tiesin Charlien edelleenkin näkevän lähes joka yö.

Sen jälkeen kaikki muuttui. Ei heti tietenkään, vaan hitaasti ja varmasti. En ollut vieras näky Kotikolossa silloin kun Charlie päätti yöpyä siellä ja saatoin nähdä toisinaan Mollyn katseessa toiveen kesähäistä, joiden sulhanen olisi perheen toisiksi vanhin poika.

En ollut koskaan kertonut kenellekään, että itse haaveilin talvihäistä.


8.
En tiedä missä vaiheessa kaikki alkoi mennä pieleen. Oliko se silloin kun Molly kysyi, että milloin Charlie viimeinkin tekisi äitinsä onnelliseksi ja keskittyisi onnelliseen perhe-elämään yhdessä kanssani. Vai silloin kun Molly näytti meille MeNoitien kesähääextran ja kysyi joko Charlie oli kosinut minua.

Charlie pakeni Romaniaan kertomatta kenellekään asiasta ensin. Hän jätti vain viestin keittiöni pöydälle, jossa pyysi anteeksi jänistämistään ja pakoaan, mutta ei selitellyt asiaa tarkemmin. Tiesin kuitenkin miksi hän sen teki. Hän tahtoi pysyä vapaana sieluna ja lentää lohikäärmeiden kanssa.

Hänen suunnitelmiinsa ei kuulunut kevyttä kahdeksasta neljään työtä, omakotitaloa rauhallisella nummella eikä vaimoa ja pakollisia kahta lasta kiljumassa korvanjuuressa.


9.
Kaipasin Charlieta eikä asiaa auttanut se, että Molly surkutteli kohtaloani aina käydessään luonani tuomassa viimeisimpiä uutisia Charliesta, jonka elämä oli jälleen täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita lohikäärmeiden kanssa.

Vanha työni Ministeriön työntekijänä sai elämän maistumaan kuivalta puulta enkä harkinnut kovinkaan pitkään kun entinen työkaverini ehdotti maiseman ja työpaikan vaihdosta. Kontaktieni kautta kuulin sitten, että Tylypahkassa tarvittiin uutta loitsujen opettajaa vanhan Filius Lipetitin aikoessa jäädä eläkkeelle.

En ollut opettajaksi valmistunut, mutta minulla oli enemmän kokemusta loitsuista ja kirouksista kuin useammalla täysin pätevällä hakijalla.

Jos joku olisi sanonut minulle vaikkapa vain vuotta aikaisemmin, että minusta tulisi opettaja entiseen kouluuni, olisin nauranut hänelle.


10.
Vaikka tiesinkin, ettei minun kannattanut odottaa Charlien paluuta, hän ei palaisi se oli täysin selvää kaikille, en voinut mitään toiveilleni ja unelmilleni. Työpöytäni laatikkoon olin piilottanut kuvan meistä kahdesta, jonka joko Arthur tai Molly oli ottanut salaa Kotikolon olohuoneessa.

Aina välillä aloitin kirjeen kirjoittamista Charlielle, mutta joka kerta ruttasin pergamenttirullan ja heitin takkaan ja vain katselin kuinka pergamentti mustui reunoilta aine keskustaan saakka, muuttuen sitten hienoksi tuhkaksi.

Rohkeuteni ei riittänyt hänelle kirjoittamiseen enkä enää ollut tekemisissä edes Mollyn kanssa, jotta olisin saanut tietää viimeiset kuulumiset hänestä. Pelkuruutta tai ei, oli helpompi elää ilman tietoa mitä Charlielle kuului.

Ikävöin kuitenkin häntä.


11.
Kuukausien ja vuosien myötä muistot haalistuivat ja muuttuivat pelkiksi pieniksi muistikuviksi joita toisinaan sain mieleeni. Joskus jokin haju tai kuva tai maku sai minut muistamaan Charlien ja miettimään mitä tämä sillä hetkellä teki tai oliko tämä onnellinen.

Minä olin omalla tavallani onnellinen. Olin tavannut miehen, jonka kanssa olin menossa naimisiin. En tiedä oliko hän minulle se oikea, mutta turvallinen vaihtoehto hän ainakin oli. Ei ehkä se paras syy naimisiinmenolle, mutta kelpasi meille molemmille.

En vain voinut unohtaa vuosien takaisia unelmiani siitä, että Charlie olisi se, joka seisoisi vierelläni ja pitäisi kädestäni kun vihkivelho liittäisi meidät yhteen kunnes kuolema erottaisi hetkellisesti.


12.
Mitä lähemmäs alttaria astuin isäni käsipuolessa, sitä vastahakoisemmiksi askeleeni muuttuivat. Oliko tämä juuri sitä mitä halusin? Mennä naimisiin sen toiseksi parhaimman vaihtoehdon kanssa kun se paras ja oikea ei ollut saatavilla?

Mitä lähemmäs alttaria pääsin, sitä varmempi olin siitä, että olin tekemässä elämäni suurimman virheen. Hikikarpalot valuivat niskaani ja sydän hakkasi hurjana moukaroiden rintakehääni kivuliaasti.

Olinko todellakin tekemässä elämäni suurinta virhettä? Olin hylännyt kaikki unelmani Charlien myötä ja rutinoitunut toistamaan samaa kaavaa vuodesta toiseen. Minun oli päästävä pois tilanteesta sillä tajusin viimeinkin, vasta H-hetkellä, etten ollut koskaan päässytkään yli Charliesta. Olin vain työntänyt hänet pois mielestäni ja täyttänyt ajatukseni muulla.


13.
Minä riistäydyin isäni käsipuolesta ja pakenin kuin pelkuri hääteltasta. Kuulin vain kohahduksen takanani ennen kuin kaikkoonnuin pois juhlapaikalta. Selittämättä tai pyytämättä anteeksi sulhaseltani ja tämän perheeltä. Tai omaltani. Ei ollut aikaa sellaiseen.

Sydämeni käski minun matkustaa Romaniaan vaikka järkeni huusikin muuta. En kuunnellut järjen ääntä, sillä toisinaan jopa rationaalisimman ihmisen täytyi kuunnella sydäntään. Ja minun sydämeni oli edelleen Charliella.

En suonut ajatustakaan sille, että Charlie ei välttämättä olisi enää Romaniassa tai, että tällä saattoi olla jo uusi tyttöystävä tai jopa vaimokin. Joku niistä naispuolisista työkavereista, joista hän oli minulle aikoinaan kertonut. Nainen, joka ymmärsi minua paremmin Charlieta ja tämän työtä.


14.
Minua ajoi pikaisesti matkaan halu nähdä Charlie. Jos ei muuten niin sitten sen takia, että pääsisin hänestä viimeinkin irti. Lopullisesti. Minä en tiennyt mitä sanoisin hänelle tai tekisin kun kohtaisin hänet, minun oli vain pakko kohdata menneisyyteni mahdollisimman pian.

Olin liian jännittynyt ja malttamaton ilmiintymiseen eikä hormipulverillakaan pääsisi Englannista Romaniaan saakka, joten vaihtoehtoina oli Poimittaislinja tai porttiavain. Poimittaislinja oli tuskaa ja matkustaminen saattoi kestää jopa tunteja, joten ainoaksi mahdollisuudeksi jäi porttiavain.

Ainoa huono puoli asiassa oli se, että porttiavaimet täytyi noutaa Ministeriöstä, joka oli paria vuotta aikaisemmin kieltänyt yksityisihmisten tekemät porttiavaimet väärinkäytösten takia. Mutta oman mielenterveyteni takia olin valmis kärsimään.


15.
Charlie oli lähtenyt kiireellä Englantiin estämään pahaa virhettä tapahtumasta, kuulin kun saavuin vuoristomajalle, jossa Charlie asui yhdessä yhdeksän muun lohikäärmelogistin kanssa. Minulle iski ikävä tunne, että olimme menneet jossain vaiheessa ristiin matkallamme, minä Romaniaan ja Charlie Englantiin.

Minä olin valmis lähtemään heti takaisin kohti Englantia, mutta ongelmaksi muodostui nopeasti noussut ukkosmyrsky, jonka uskottiin kestävän päiväkausia. Kaikkoontua ei voinut sillä lohikäärmeet aistivat yllättävän hyvin sen kaltaisen taikuuden eikä minulla ollut aikomustakaan kävellä myrskyssä lähimpään kylään, josta olisin sitten voinut lopulta kaikkoontua.

Ainoaksi mahdollisuudekseni oli jäädä Charlien työtovereiden luokse odottamaan että ilmat muuttuisivat suotuisammiksi.

En tehnyt sitä mielelläni, mutta en voinut muutakaan.


16.
Päivät kuluivat, mutta myrsky ei tuntunut loppuvan millään. Sillä ei lopulta ollut minkäänlaista merkitystä sillä opin nopeasti ymmärtämään miksi Charlie tahtoi työskennellä juuri Romaniassa eikä esimerkiksi Englannissa lohikäärmeiden parissa.

Oli aivan erilaista työskennellä vuoristossa, jossa ei liikkunut paljonkaan ihmisiä kuin esimerkiksi Walesissa jossain puoliautiolla nummella, jossa liikkui enemmän porukkaa vaeltelemassa ja eväsretkillä perheidensä kanssa.

Vaikka en päässytkään aivan kaikkia hommia tekemään, tunsin silti olevani avuksi siivotessani majaa ja tehdessäni muille ruokaa sillä aikaa kun nämä olivat omissa töissään.

Kun myrsky viimeinkin laantui, olin haluton lähtemään minnekään. Aivan kuin olisin löytänyt ensimmäistä kertaa elämässäni paikan, jota saattoi kutsua kodikseen.

Päätin jäädä.