Author: Daf
Rating: S
Genre: Draamaa kai tämä on, hieman huumoriakin
Pairing: Ei ole
Summary: Mitä tapahtuikaan Luna Lovekivan ensimmäisinä koulupäivinä.
A/N: Kyseessä on vanha, alunperin muistaakseni haasteena kirjoitettu ficci, jonka löysin koneeni uumenista ja tuli mieleen, että olisi kiva saada siitä jotain kommenttia. Osia tähän olen silloin kirjoittanut kaksi, ja nyt toivon jaksavani saattaa tämän loppuun asti
Ensimmäinen luku”Hei sitten Luna, nähdään jouluna! Pidä hauskaa!”
Ne olivat viimeiset sanat, jotka Luna Lovekiva kuuli isänsä sanovan, ennen kuin Tylypahkan pikajuna kiihdytti vauhtiaan ja asemalaituri jäi kauas taakse. Pieni haikeus valtasi Lunan mielen. Hän näkisi isän seuraavan kerran vasta jouluna. He olivat aina olleet hyvin läheisiä, ja erityisen läheisiä sen jälkeen kun Lunan äiti oli kuollut.
Luna hakeutui mukavampaan asentoon junan penkillä ja kaivoi olkalaukustaan Saivartelija – lehden. Hän tunsi aina hienoista ylpeyttä lukiessaan Saivartelijaa. Olihan hänen isänsä sentään lehden päätoimittaja! Saivartelijassa oli aina mielenkiintoisia artikkeleita, ja uusin numero oli ilmestynyt juuri samana päivänä. Niinpä Luna avasi lehden ja syventyi artikkeliin, jossa kerrottiin venäläisistä piikkitukkatorsakkeista.
Jos hän ei olisi niin kovasti kiinnostunut kyseisestä artikkelista, hän olisi saattanut kiinnittää enemmän huomiota sellaiseen asiaan, ettei kukaan vahingossakaan tullut istumaan hänen vaunuosastoonsa. Monet kyllä kurkistivat ovista, oliko osastossa vapaita paikkoja, mutta nähtyään Lunan kaikki päättivät etsiä tilaa muualta tai vaikkapa seisoa mieluummin kuin tulla Lunan matkaseuraksi.
Ei Luna millään lailla pelottavan tai ilkeän näköinen ollut, hieman erikoinen vain. Eivätkä ihmiset päättäneet jättää liittymättä hänen seuraansa hänen pitkien, hieman likaisen vaaleiden hiustensa tai suurten, sinisten ja alituiseen lievää hämmästyneisyyttä kuvastavien silmiensä takia. Ei, se johtui pikemminkin siitä, että Lunan korvista roikkuivat retiisi-korvakorut ja hänen kaulassaan oleva, varsin persoonallinen kaulakoru oli tehty kermakaljapullojen korkeista. Kun tähän vielä lisäsi sen tosiasian, että Lunalla oli yllään polvipituinen, hieman homssuinen, erivärisistä ja -kokoisista kangaspaloista tehty hame, yhdistettynä niin ikään kovin persoonallisiin ja erikoislaatuisiin kenkiin sekä villapuseroon, ei ehkä ollut niin ihme, ettei kukaan tahtonut tulla hänen kanssaan istumaan.
Luna havahtui lukunautinnostaan vasta siinä vaiheessa, kun vaunuosaston ovi aukeni kokonaan ja pulskansorttinen, ruokakärryjä työntävä noita huikkasi: ”Saisiko neidille olla jotakin?”
Luna kohotti katseensa lehdestään ja noita jatkoi: ”Ehkäpä noidankattilaleivoksia? Tai – ”
Luna pudisti päätään. ”Ei kiitos”, hän sanoi vakavana, ”isäni mukaan niiden syöminen houkuttelee ilmestyväisiä hiukotirmunneja.”
”Vai niin”, noita sanoi perääntyen perin ällistyneenä ja jatkaen matkaa käytävällä miettien, mitä ihmettä ilmestyväiset hiukotirmunnit mahtoivat olla, ja miksi juuri noidankattilaleivosten syöminen niitä niin houkutteli.
Saatuaan lehden viimeisenkin artikkelin – perisuomalaisten ilvesnauriiden kasvatusta koskevan – luetuksi, Luna laittoi Saivartelijan takaisin laukkuunsa. Ulkona näytti jo hämärtyvän, joten Luna päätti vaihtaa ylleen koulukaapunsa. Tuskin hän oli saanut kaavun vetäistyä päälleen, kun juna jo hidasti vauhtiaan merkiksi siitä, että matka alkoi olla ohi. Pian Lunakin liittyi ulos pyrkivien oppilaiden virtaan. Hän tosin ei pitänyt mitään kiirettä, vaan asteli ulos junasta rauhalliseen, seesteiseen tyyliinsä, ympärilleen katsellen, mikä ei ehkä ollut niin kovasti hänen takanaan tulevien mieleen.
”Ekaluokkalaiset tänne, ekaluokkalaiset!” Luna näki kauempana laiturilla valtaisan – ainakin kolme kertaa tavallisen miehen kokoisen – miehen, joka huuteli ohjeita.
Luna liittyi ensiluokkalaisista koostuvaan joukkoon, joka seurasi tuota jättiläismäistä miestä rantaan, jossa oli lukuisia pieniä veneitä. Seurakseen hän sai ujon näköisen, vaaleahiuksisen tytön, sekä kaksi poikaa, jotka kaikesta päätellen tunsivat toisensa entuudestaan, ja jotka peittelemättä tuijottivat Lunaa, kuiskutellen ja naureskellen keskenään.
Luna ei pahemmin heistä piitannut, vaan tiiraili kiinnostuneena alas pimeässä miltei mustalta näyttävään veteen ja yritti muistella, mitä olentoja hänen isänsä olikaan kertonut siellä asustavan.
Venematkan jälkeen tuo jättikokoinen mies (Luna sai myöhemmin kuulla hänen nimensä olevan Rubeus Hagrid)johdatti ensiluokkalaiset Tylypahkan linnaan. Siellä he kohtasivat ankaran näköisen, vanhanpuoleisen naisen, joka esittäytyi professori McGarmiwaksi. Tämä komensi heitä heti ensimmäiseksi käyttäytymään kunnolla – veneessä olleet kaksi poikaa kuiskuttelivat vieläkin – ja kertoi sitten johdattavansa heidät lajittelutilaisuuteen.
”Tylypahkassa on neljä tupaa: Rohkelikko, Puuskupuh, Korpinkynsi ja Luihunen. Nämä kaikki tuvat ovat tuottaneet paljon maineikkaita velhoja. Tylypahkassa ollessanne voitte toiminnallanne joko kerätä tuvallenne pisteitä, tai huonolla käytöksellä ja rikkomuksillanne menettää niitä. Vuoden päätteeksi eniten pisteitä kerännyt tupa voittaa tupien välisen mestaruuden. Teidät jaetaan tupiinne muun koulun edessä. Kun sanon nimenne, istutte pallille ja sovitatte lajitteluhattua. Kun hattu kertoo tupanne, menette istumaan oman tupanne pöytään. Tännepäin, olkaa hyvät!”
Ennen kuin huomasivatkaan, ensiluokkalaiset seisoivat jo (hieman epämääräisessä) rivissä muun koulun edessä suuressa salissa, jossa pöytien äärestä heitä tuijottivat sadat uteliaat silmäparit.
Ensi alkuun Luna jaksoi keskittyä lajitteluun, mutta kun se oli edennyt jo jonkin aikaa (”Zackhary Hamilton – LUIHUNEN!”), hänen keskittymisensä herpaantui ja hän kiinnitti suurimman huomionsa siihen, kuinka kukaan muu ei näyttänyt tietävän, että punajuurirengas ranteessa auttoi huomattavan tehokkaasti jännitykseen (Lunalla itsellään sellainen oli, mutta päätellen monien jännittyneistä ilmeistä sellainen olisi voinut olla tarpeen). Niinpä hän lievästi hätkähti, kun hän kuuli nimensä huudettavan.
Luna asteli rauhallisesti istumaan puiselle pallille. Kävellessään hän oli kuulevinaan pientä tirskahtelua pöydistä, joissa vanhemmat oppilaat istuivat. Välittämättä siitä, hän asetti lajitteluhatun päähänsä ja sulki silmänsä.
”Hmm..”, hattu äänteli,” taidat olla hieman erikoinen, erikoinen todellakin.. Vaikea tapaus.. Olet toisaalta perin älykäskin.. Hmm.. Taidanpa tietää, olet KORPINKYNSI!”
Viimeisen sanan hattu karjaisi niin, että koko sali kuuli. Ilahtuneena Luna avasi silmänsä ja hypähti alas pallilta. Hän asteli pöytään, jossa Korpinkynnet osoittivat suosiotaan.
Pian hän sai seurakseen pöydän toiselle puolelle toisen ensiluokkalaisen tytön, ruskeahiuksisen ja kopean oloisen. Tyttö katsahti arvioiden Lunaa.
”Minä olen Elisabeth. Kuka sinä olitkaan?”, tyttö kysyi ja hänen katseensa osui Lunan kermakaljapullonkorkkikoruun.
Luna hymyili.. ”Ai. Nimeni on Luna. Luna Lovekiva.”
Tyttö tyrskähti ja kääntyi puheisiin viereensä istahtaneen pojan (”Nicholas Wood – KORPINKYNSI!”) kanssa.
Pian viimeinenkin oppilas oli lajiteltu ja ruoat saapuivat pöytiin. Luna tarttui oitis perunamuhennokseen ja lappoi sitä lautaselleen.
”Tiesittekös”, hän sanoi Elisabethille ja Nicholasille tarttuessaan salaattikulhoon, ”kaikki luulevat, että kotitontut tekevät nämä ruoat. Tylypahkan tarkoin varteltu salaisuus on kuitenkin isäni tiedossa. Isäni tietää paljon asioita, sillä hän päätoimittaa lehteä. Oikeasti maahiset valmistavat nämä ruoat. Sitä ei vain kerrota julkisuuteen, kun ihmiset voisivat pelästyä.”
Elisabeth tuhahti pilkallisesti, mutta Lunan toisella puolella istuva, pieni punapäinen poika näytti säikähtäneeltä.
”Maahiset?”, hän kysyi epäröiden.
”Niin”, Luna vastasi reippaasti kauhoessaan lautaselleen kastiketta, ”kannattaa siis olla hieman tarkkana, kun syö, maahisista kun ei koskaan tiedä, mitä ne keksivät.”
Tämä sai aikaan sen, että punapäinen poika (jonka nimeksi paljastui myöhemmin David Collins) tutki loppuaterian ajan jokaisen suupalansa hyvin tarkasti.
A/N2: Tässä siis ensimmäinen osa, laittelen sen toisen sitten myöhemmin, jos joku tätä innostuu lukemaan ja kommentoimaan
