Author: Koete
Beta: teinirinsessa
Rating: sallittu
Pairing: Eips.
Warnings: Ei.
Summary: Mistä kaikki alkoi?
Disclaimer: En omista hahmoja, ainoastaan juonen. Enkä saa minkäänlaista korvausta, omaksi ja lukijoiden iloksi kirjoittelen.
A/N: Joops, sataseen sanalla alku, osastohaasteeseen. Tällänen aika nopeasti kirjoitettu, mutta kuitenkin. Kommenttia vaan tulemaan.
---
Mistä kaikki alkoi?
Taulun sanat kaikuivat päässäni, sulkakynäni ei liikkunutkaan kädessäni. En tiennyt mistä aloittaisin, tiesin kyllä mistä kirjoittaisin. Meille oli annettu mielenkiintoinen tehtävä. Kirjoita tarina jonkin asian alusta. Minä olin ajatellut kirjoittavani Kelmien alusta.
Alku. Kyllä minä sen muistin. Miten kaikki alkoi ja kaikki sen seuraukset. Mutta silti tarinan aloittaminen tuntui vaikealta, vaikka ystävyys Jamesin, Remuksen tai Peterin kanssa ei ollut koskaan tuntunut vaikealta. Välimme olivat luontevat jo silloin aluksi. Tai Jamesin kanssa eivät ihan heti, mutta kuitenkin.
Vilkaisen varovasti ympärilleni, opettaja näyttää katsovan minua ja ihmettelevän rauhallisuuttani. Muut ovat upputuneet aika lailla omiin töihinsä. Jameskin näyttää kirjoittavan innokkaasti ja aina välillä ystäväni nostaa katseensa edessään istuvaan punahiuksiseen tyttöön. Ihme ja kumma, Lily ja James olivat alkaneet seurustella pari viikkoa sitten. Eihän siihen ollut mennyt kuin reilu kuusi vuotta. Aika pitkä alku.
Remus kirjoitti myös innokkaasti ja Peter oli kerrankin innostunut. Ilmeisesti vain minä olin ainut, joka ei kirjoittanut. Jos siis mukaan ei laskettu oppilaiden pieniä miettimistaukoja.
Kiinnitin katseeni uudestaan pergamenttiin, joka edelleen loisti tyhjyyttään. Sitten käännyin katsomaan uudestaan taululla olevia sanoja.
Opettaja oli kirjoittanut taululle muutamia apukysymyksiä. Yritin miettiä niihin vastauksia ja keksinkin, mutta silti pergamentti pysyi tyhjänä. Miksi tämä oli niin hiton vaikeaa aloittaa?
Katselin omaa nimeäni pergamentin yläkulmassa ja palasin muistoissani ensimmäiseen koulupäivään kohta seitsemän vuoden taakse. Olin silloin myös omasta mielestäni kovin pieni ja lapsellinen yksitoista uotias. Saatoin olla hiukan peloissanikin, vaikkei kukaan sitä silloin nähnytkään.
Olin tosiaan pelännyt lajittelua ja sitä saisinko kavereita. Mustilla oli aina ollut aika huono maine. Ei sillä, että me olisimme olleet jotenkin todella hirveitä kaikkia ja kaikkea kohtaan, mutta kyllä meistä aika useat olivat kannattaneet kiihkeästi Voldemortia, mikä tietysti oli monien mielestä paha asia.
Minun vanhempanikin kannattivat Voldemortia. Tosin heistä ei ollut koskaan kumminkaan tullut kuolonsyöjiä.
Muistin elävästi kuinka olin katsellut hivenen kateellisena erästä silmälasipäistä poikaa. Tämä oli hymyillyt iloisesti perheensä keskellä ja nauttinut vanhempiensa huomiosta. Omat vanhempani olivat vain tuoneet minut sinne ja lähteneet samantien. Raahasin matka-arkkuni ja pöllöni junaan, hivenen ylpeänä siitä, etten tarvinnut kenenkään apua, vaikka joidenkin vanhempien säälivät katseet saivat minut hiukan kiehumaan. En näyttänyt sitä kenellekään vaan raahasin tavarani vapaaseen vaunuosastoon, joita vielä oli aika paljon juuri sen takia, että monet oppilaat olivat perheidensä luona laiturilla.
Sain laitettua uutuuttaan hohtavan matka-arkun vaunuosastossa olevalle hyllylle ja istuin sitten istumaan ikkunan viereen. Sieltä saatoin katsella muita ihmisiä, ja vielä niin ettei kukaan huomannut minua. Huomasin kuinka sama poika, jota olin jo aikaisemmin katsellut, lähti kävelemään raahaten samalla perässään matka-arkkuaan sisälle junaan. Pian poika kuitenkin katosi ovista sisään, joten en voinut enää nähdä häntä.
Huomioni kiinnittyi hiukan etäämmällä seisovaan kolmikkoon, lapseen ja vanhempiin. Poika oli nuhjuisen ja hiukan pelokkaan näköinen. Hänen vanhempansa näyttivät huolestuneilta ja paljon vanhemmilta, mitä olisi voinut luulla. Silmien ympärille olivat ilmestyneet pieniä, varmaankin huolen aiheuttamia ryppyjä.
Yhtäkkiä vaunuosaston ovelta kuuluva koputus sai minut hätkähtämään ja kääntämään katseeni ovelle. Siellä seisoi sama tummat hiukset ja silmälasit omistava poika, joka oli vain vähän aikaa sitten astunut junaan.
”Hei, voinko mä tulla tänne istumaan?” poika avasi suunsa ja pörrötti samalla kädellään hiuksiaan.
Palasin ajatuksistani luokkahuoneeseen ja virnistin Jamesin suuntaan. Ystäväni teki edelleen saman, puhuessaan tämä pörrötti hiuksiaan, varsinkin Lilyn lähellä.
James vilkaisi minua nostaen päätään vain hiukan ja katsellen minua silmäkulmastaan. Virnistin ystävälleni kelmihymyn ja sain samalla päänsä papereista nostaneet tytöt hihittämään käsiensä piilosta. Annoin ajatuksieni palata takaisin ensimmäiseen päivään.
”No kai sä voi istua”, totesin ja käänsin katseeni takaisin laiturilla heilutteleviin vanhempiin ja viimeisiin oppilaisiin. Yhtäkkiä ajatuksiani häiritsi tuijotus. Käännyin katsomaan vastapäätä minua istuvaa poikaa ja huomasin tämän samassa ojentavan kätensä. Tartuin tämän käteen hiukan ihmetellen.
”Mun nimi on James, James Potter”, poika päästi suustaan ja puristi kättäni.
”Sirius Musta”, sanoin ja katsoin samalla tarkasti Jamesin reaktiota. En nähnyt kuitenkaan mitään ihmeellistä, vain pienen hymyn pojan suupielillä, mutta sekin oli täysin ystävällinen. Tajusin omien suupielienikin kohoavan hiukan ylös.
Taas hiljaisuuden keskeytti uusi koputus, tällä kertaa ovella seisoi kaksi henkilöä. Sama resuinen poika, jota olin jo aikaisemmin katsellut ja toinen, jota en ollut ainakaan muistaakseni nähnyt laiturilla. Tämä toinen oli paljon lyhyempi kuin vieressään seisova resuinen poika ja jotenkin toi mieleeni hiiren tai rotan. Ehkä paremmin rotan.
Sivusilmällä huomasin Jamesinkin katselevan kahta ovella seisovaa poikaa pää kallellaan, hivenen arvioiva ilme kasvoillaan. Käänsin päätäni hiukan enemmän Jamesin suuntaan ja kohtasin tämän katseen.
”Hei, tuota, voisimmeko mekin istua täällä? Kaikki muut paikat alkavat olla aika lailla täynnä...” pidempi poika kysyi ja liikahti hivenen epävarmasti, vaihtaen painoa jalalta toiselle.
Tämän pojan vieressä, tai enemmänkin takana, seisova lyhyt poika ei sanonut mitään, vilkuili vain minua ja Jamesia aina välillä. Kohdattuaan katseeni poika kuului hiukan vingahtavan ja käänsi sitten katseensa pois.
”Juu, istukaa toki”, James sanoi rennosti, pojan vastaus sai minut hiukan kurtistamaan kulmiani. Minähän siellä olin ollut ensin.
Naurahdin ajatukselleni puoliääneen ja sain Jamesin vilkaisemaan minua uudestaan omasta paperistaan, jopa Remus kääntyi katsomaan minua. Heilautin vain kättäni ja jatkoin sitten tekstiä.
Kaksi poikaa astui peremmälle vaunuun ja laittoivat tavaransa samaan paikkaan minun ja Jamesin arkkujen kanssa. Sitten he istuivat ainoille vapaille paikoille, resuinen poika minun viereeni ja rottaa muistuttava poika Jamesin viereen. Vaunun täytti jokseenkin vaivaantunut hiljaisuus, vaikka sisälläni tunsin itseni omituisen tyytyväiseksi ja itsevarmaksi.
”Niin tosiaan... Minä olen Remus Lupin”, resuinen poika sanoi nimensä ja ojensi sitten kätensä ensin minulle, sitten Jamesille. Ilmeisesti hän oli esitellyt itsensä jo aikaisemmin itseään vastapäätä istuvalle pojalle.
”Minä olen James Potter, tuo-”, James jatkoi heilauttaen päätään minun suuntaani, ”-on Sirius Musta. Ja sinä olet?” Viimeisen hän esitti kysymyksenä koko tämän ajan hiljaa olleelle pojalle.
”Peter Piskuilan”, poika sanoi hiljaisella äänellä, osoittamatta sanojaan oikeastaan kenellekään, paitsi ehkä lattialle.
”Mukavaa, Potter, että esittelit minut, mutta olisin voinut tehdä sen itsekin”, avasin suuni ja virnuilin Jamesille. Tätä ei näyttänyt harmittavan äänensävyni pieni iva tai edes se, että käytin hänestä sukunimeä.
”Ole hyvä”, poika totesi ja hymyili kaikille iloisesti. Ilmeisesti tuon kasvoilla olevaa hymyä ei saisi mitenkään pois. Mutta enää se ei edes haitannut minua, ihme kyllä, vaikka yleensä inhosinkin ylipirteitä tai tekopirteitä ihmisiä.
Ja siitä se lähti. Luontevasti. Keskustelimme vaikka mistä, ensin tietysti kyselimme toisiltamme perusasioita, sitten juttelimme vähän mistä milloinkin. Sain tietää, että James oli kiinnostunut minun laillani huispauksesta ja pienten kepposten tekemisestä muille. Remus kertoi myös pitävänsä huispauksesta, joskin hän ei kuulemma itse pelannut. Peter oli hivenen hiljaisempi, vastasi oikeastaan vain jos häneltä kysyi jotain. Niin se oli kyllä vieläkin. Peter jäi aina hiukan taka-alalle.
”No niin oppilaat, tunti on loppu. Tuokaapa kirjoitelmanne tänne!” opettajan ääni kantautui korviini juuri kun laitoin viimeisein pisteen paperiin. Tiputin sulkakynän pöydälle, venyttelin käsiäni ja nousin sitten pystyyn.
”Noh, Anturajalka, mitäs kirjoitit?” James kysyi, kun astuimme luokan ovesta käytävälle. Pojan toinen käsi elehti kiivaasti välillä, pörrötti pojan muutenkin sekaisia hiuksia ja toinen käsi oli Lilyn kädessä kiinni.
”Kelmien alusta, tietysti”, pamautin ja jatkoin reipasta kävelyäni kohti Suurta Salia.
// Sprig lisäsi ikärajan alkutietoihinkin.
