Kirjoittaja: amorito
Beta: hiddenben
Ikäraja: S
Tyylilaji: drama, angst
Hahmot: Helena ja Rowena Korpinkynsi
Tiivistelmä: Ajattelin ensimmäistä kertaa, että äitini ei kaikesta huolimatta tainnutkaan olla kovin taitava, loistava ja uskomaton. Jos hän oli, miksi hän sitten unohti minut oman onneni nojaan? Ja miksi minun olisi pitänyt olla sen vuoksi ylpeä hänestä, vaikka hän ei ikinä osoittanut olevansa ylpeä omasta tyttärestään?
A/N: FF100-ficci sanalla 034, Liian vähän.
”Äitisi on niin uskomattoman upea noita, olet varmasti ylpeä hänestä.”
Tuon lauseen muistan ensimmäisenä kuulemanani, ja varmaan muistan viimeisenä elonhetkenäni. Sitä on toisteltu koko elämäni ajan; toivotettu hyvät yöt ja huomenet, syntymäpäivät, joulut sekä onniteltu erinäiset koulumenestyksen kirkkaammat pilkahdukset. Jotenkin kyseinen lause liittyy aina siihen, ettei äiti ole paikalla.
Ja olihan äiti varmasti hieno noita, loistava loitsija, lahjakas liemenkeittäjä, taitava taikoja ja ahkera astrologi ja muuta typerää. Sitä minä en vain koskaan ole käsittänyt, miten hänen loistavuutensa oikeuttaa hänen ainaisen poissaolonsa minun luotani. Aina tuli töitä, tapaamisia, juhlatilaisuuksia – tai niin minulle kerrottiin, koska äiti ei ehtinyt sitä henkilökohtaisesti tehdä.
Tajusin tilanteen nurinkurisuuden 12 vuotta täytettyäni. Äiti oli harvinaisena sydämellisyyden hetkenään ilmoittanut, että järjestäisi yllätyksen minulle tähtitornissa syntymäpäiväni vastaisena yönä. Muistutin häntä siitä päivittäin koko syntymäpäivääni edeltävän viikon, ja joka kerta hän nyökkäsi muistavansa. Olin haltioissani, niin kuin vain 11-vuotias tyttö voi olla. Koulun aloitettuani ymmärsin entistä selvemmin, että koulu vaati tosiaankin paljon myös meiltä oppilailta, ei vain äidiltäni ja muilta perustajajäseniltä. Kun syntymäpäiväni alkoi olla enää minuuttien päässä, nousin makuusalini sängystä vielä täysissä pukeissa. Äiti oli vaatinut ehdottomasti, että nukkuisin oppilastovereideni kanssa ilman erityiskohtelua – se sopi minulle mainiosti, ei sen puoleen.
Kipitin kohti tähtitornia sydän jännityksestä läpättäen: mikä yllätys mahtaisi olla? Näyttäisikö äiti minulle tulevaisuutta tähdistä, kertoisi sukusalaisuuden jota kerrottiin tytärten 12-vuotispäivänä eteenpäin, järjestäisi ilotulituksen vain minulle? Menin ylös kylmään, tähtikirkkaaseen yöhön. Äiti ei ollut vielä paikalla, mutta eihän ollutkaan vielä määräaika. Istuin tornin ovelle odottamaan.
Mutta äiti ei tullut keskiyöllä, ei kello yhdeltä, eikä kahdelta. Puoli viideltä havahduin unentapaisesta ja palasin varpaat sinertävinä sänkyyni.
Aamulla menin hakkaamaan äidin työhuoneen ovea raivokkaasti. En aikonut luovuttaa ennen kuin hän avaisi ja kertoisi, miksei tullut lupauksistaan huolimatta. Kun ovi aukeni, vedin jo henkeä huutaakseni tyypillisen lapsekkaita syytöksiä, mutta jouduin puhaltamaan ilman takaisin ulos. Äidin ystävä, opettaja ja kaipa jonkinlainen avustajakin avasi ja näytti jo valmiiksi huolestuneelta.
”Pahoittelen, Helena, mutta hän lähti tänä aamuna Lontooseen.” Nyt keuhkoni tyhjenivät toden teolla, niissä ei ollut enää edes henkäyksen vertaa happea.
”M… miksi hän ei tullut eilen? Eihän tämä aamu liity siihen…” Tämä lempeä nainen, Marianne nimeltään, näytti niin pahoittelevalta, häpeilevältä ja surulliselta, että melkein unohdin olla vihainen äidilleni ja aloin jo sääliä tätä naista, joka joutui toimimaan viestinviejänä.
”Ehkä hän vain unohti. Mutta onhan hän kovin kiireinen ja ennenkuulumattoman taitava noita. Muistathan sen?”
En vastannut, käännyin vain kannoillani ja laahustin alas portaita. Ajattelin ensimmäistä kertaa, että äitini ei kaikesta huolimatta tainnutkaan olla kovin taitava, loistava ja uskomaton. Jos hän oli, miksi hän sitten unohti minut oman onneni nojaan? Ja miksi minun olisi pitänyt olla sen vuoksi ylpeä hänestä, vaikka hän ei ikinä osoittanut olevansa ylpeä omasta tyttärestään?
15-vuotiaana välit äitiin olivat jo kiristyneet niin, että tapasimme toisemme vain kerran viikossa perjantai-illallisella hänen huoneessaan. Tämäkin tapaaminen oli järjestettävä vain, jotta koulun väki ei saisi tietää, että Rowena Korpinkynsi on jollain elämänsä alueella sittenkin epäonnistunut. Katkeruudella ja tottumuksen vuoksi pidin kulissia yllä, vaikken enää muistanut miksi.
Tavanomainen illallisemme alkoi kello viideltä, jolloin koputin kolmasti oveen, se heilahti äänettömästi ja tervehdyksettä auki. Siirryin äidin työhuoneen puolelta ”henkilökohtaisiin tiloihin”, eli saliin, jossa oli pieni ruokapöytä, korkea katosvuode, karu vaatekaappi ja pesuvälineet. Äiti istui pöytänsä ääressä tai tyynyillä tuettuna vuoteellaan ja kirjoitti työkirjeitä, tarkasti oppilaiden kotitehtäviä tai pohti ja paranteli opetussuunnitelmia. Kotitonttu tai pari toi pöytään jotakin alkupaloja, kuten juustoa ja viiniä, jota sitten söin haluttomasti kunnes tonttu vei ne taas pois.
Kun pääruoka tuotiin, äitikin jätti työnsä ja suostui syömään jotakin. Tätä ennen tuossa korkeassa, yksinäisessä kammiossa oli vallinnut täysi hiljaisuus. Äidillä oli ihmeellinen taito saada myös pergamentti olemaan kahisematta. Ruokailun aikana hän saattoi kysyä kysymyksen tai pari viikostani olematta siitä kiinnostunut. Vastasin mahdollisimman lyhyesti (eli useimmiten yhdellä sanalla, kahdella jos halusin jolla kohtelias) ja kysyin ehkä hänen viikostaan, jolloin vastaus oli toistuvasti ”kiireistä”.
Toisinaan äiti söi jälkiruokaakin, toisinaan ei. Minä söin sen aina, mutta lähdin välittömästi sen jälkeen sanomatta sanaakaan, kunnes tuli taas seuraava viikko ja perjantai.
Eräänä perjantai-iltana paria viikkoa ennen talvipäivänseisauksen juhlaa äiti yllätyksekseni puhui minulle, todella puhui.
”Saan juhliin erään vieraan, paronin tarkemmin sanoen. Hän on ilmaissut kiinnostuksensa tavata sinut.”
En osannut vastata; mitä tähän saattoi sanoa? Kuka tämä paroni oli? Miksi olin hänestä niin kiinnostava, että hän halusi tavata minut? Miksi äiti kertoi siitä etukäteen? Mihin äiti pyrki tiedotuksellaan?
”Vai niin.” Käytin latteita sanoja vastauksena yhtä latteaan lauseeseen. Äidin sanat eivät kertoneet mitään tärkeää, joten eivät kertoisi minunkaan.
Normaalit äiti ja tytär olisivat kenties saaneet aikaan keskustelun vastaavanlaisista sanoista, me emme sanoneet enää mitään. Noiden sanojen tarkoitus selviäisi minulle kuitenkin myöhemmin, viimeistään talvijuhlassa. Puhuimme aina vähän, koska tiesimme toisistamme niin vähän, eikä sitä enää voinut paraskaan taikajuoma, loitsu tai muodonmuutos muuttaa. Illallisen jälkeen, kun olimme molemmat lopettaneet jälkiruuan, poistuin huoneesta. Tunsin epämääräistä tarvetta sanoa jotakin, mutta minulla ei ollut tarpeeksi sanoja ilmaista mitään, mitä olisin halunnut äidilleni sanoa.