// Alaotsikko: Kuolonsyöjäpropagandaa. (Rodolphus Lestrange ja Gideon Prewett). FF100
Nimi: Maailmanrauhaa
Kirjoittaja: Gwyn
Beta: Marnie ja Liz
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Päähenkilöt: Rodolphus Lestrange ja Gideon Prewett.
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja maailman, minä en saa tästä mitään taloudellista hyötyä.
Varoitukset: Tämä ei ole propagandaa. Toistan: tämä ei ole propagandaa.
Tiivistelmä: Mitä tahansa maailmanrauhan nimissä. Rodolphus Lestrange ja Gideon Prewett ystävystyivät kouluaikoinaan ja jakoivat yhteisen unelman maailmanrauhasta. Tuo unelma johti heidät sittemmin aivan eri suuntiin, mutta he eivät suostuneet myöntämään sitä edes itselleen, ennen kuin heidän oli pakko kohdata totuus ja miettiä, mikä heille on tärkeintä ja kuinka paljon he ovat valmiit uhraamaan.
A/N: Tämä on taidehaastefikki Repinin maalauksesta Propagandan levittäjän pidätys ja FF100-fikki sanasta 021.ystävät. Sanottakoon vielä, että kaikki minun fikkini sijoittuvat samaan fikkiversumiin ja tämäkin oli alunperin eräänlainen spin-off fikistäni Rikkirevityt.
Prologi
Rodolphuksen seitsemäntenä kouluvuonna alkoi taikamaailman poliittinen ilmapiiri kiristyä. Uusi, voimakas pimeyden velho oli nousemassa keräten nopeasti kannattajia, ja kuolonsyöjinä tunnettujen joukkojen hajanaisista iskuista sai lukea yhä useammin Päivän profeetan sivuilta. Ihmiset seurasivat uutisia hieman huolestuneempina, puhuivat tai pikemminkin korostuneesti välttivät puhumasta tietyistä kysymyksistä ja pienet asiat saivat äkkiä suuren merkityksen.
Maailman muuttuminen yhä poliittisemmaksi sekä yleinen turvattomuuden ja levottomuuden ilmapiiri vaikuttivat jopa Tylypahkan muurien suojissa eläviin oppilaisiin. Luihuisen tuvan filosofiaan oli kautta aikain kuulunut velhoveren puhtauden ja vanhojen tapojen arvostus ja äkkiä tuo kaikki oli poliittisesti erittäin arkaa ja räjähdysherkkää aluetta. Tupien välinen kilpailuhenki muuttui silmänräpäyksessä sotamielialaksi. Kyse ei ollut vain koulun tuvista, kyse oli äkkiä politiikasta. Yhä useammin etenkin rohkelikot ja luihuiset joutuivat kahnauksiin keskenään ja pieniä tappeluita puhkesi tavallista tiuhempaan koulun käytävillä.
Rodolphus oli välttänyt niin tappelut kuin jälki-istunnotkin. Rodolphuksen mielestä hänen tupakaverinsa käsittivät asian aivan väärin. He eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet eivätkä vaivautuneet ajattelemaan. Oli helpompaa kiusata jästisyntyisiä ja käyttää heistä halventavia nimityksiä kuin ymmärtää taikamaailmaan kohdistuvan uhan todellista olemusta. Oli helpompi syyttää jästisyntyisiä oppilaita näiden syntyperästä ja pröystäillä omalla sukupuullaan kuin myöntää, kuinka syvällä taikayhteisön perustuksissa vaara vaani.
Oli kohtalon ivaa, että kun Rodolphus ja Rohkelikon Gideon Prewett tappelivat, eivät syyt olleet aatteellisia. Heidän tappelunsa syy oli henkilökohtaisempi ja se hävetti Rodolphusta vielä paljon myöhemminkin, sillä aatteen nimissä tappelemisessa olisi sentään ollut jotain hohtoa. Mutta ei. Hänen idioottimainen ja huikentelevainen pikkuveljensä suuteli yhtä idioottimaista ja huikentelevaista neiti Prewettia keskellä koulun pihaa. Kun Rodolphus ja Gideon Prewett törmäsivät käytävällä, käski Gideon vihaisesti Rodolphuksen pitää pikkuveljensä paremmin kurissa, koska Gideon ei Merlinin nimeen halunnut Rabastanin kaltaista mänttiä pikkusiskonsa poikaystäväksi. Rodolphus vastasi samalla mitalla ja pian molemmilla oli taikasauvat esillä. Kun professori McGarmiwa osui paikalle, olivat Rodolphuksen korvat paisuneet kolminkertaisiksi, hänen toinen jalkansa alkanut kasvaa neonvihreää karvaa ja Gideonin nenästä suorastaan tulvi verta ja tämän kulmakarvoihin oli puhjennut omituisia violetteja kukkia. Nyreät ja toisiaan kyräilevät pojat joutuivat jynssäämään koko pöllölän ilman taikoja seuraavana lauantaina, joka sattui olemaan Tylyahon päivä.
He aloittivat työnsä vaitonaisina ja toisiaan mulkoillen. Rodolphus oli etukäteen nähnyt jotain romanttista siitä, että hän sai kärsiä pitkälti maailman poliittisen tilanteen ja oman tupansa tähden epäoikeudenmukaisen rangaistuksen, mutta jopa hänen oli vaikea nähdä mitään romanttista pöllöjen jätösten peittämän pistävänhajuisen huoneen kuuraamisessa. Kaiken huipuksi Gideon Prewett vihelteli hilpeästi, mikä ei lainkaan sopinut Rodolphuksen mielikuviin pakkotyöstä.
”Lopeta tuo”, hän puuskahti lopulta vihaisesti ja kääntyi mulkaisemaan Gideonia.
”Ärsyttääkö?” Gideon laski juuriharjan käsistään ja venytteli kivistäviä harteitaan. Rodolphus loi häneen paheksuvan katseen ja jynssäsi korostetun painokkaasti pöllölän seinää yrittäen koko olemuksellaan viestittää, että hän sentään teki työtä eikä laiskotellut ja vihellellyt.
”Sinun typerän veljesi takia me olemme täällä. Voisit jatkossa pitää häntä hieman tarkemmin silmällä”, Gideon tokaisi hetken kuluttua kuulostamatta kuitenkaan kovin vihamieliseltä. Rodolphus ähkäisi epäuskoisena ja laski hänkin harjansa maahan.
”Ikään kuin minä haluaisin Rabsin seurustelevan sinun pikkusiskonheitukkasi kanssa! Jos se olisi minusta kiinni, Rabs ei katsoisi siihen letukkaan päinkään. Pidin hänelle eilen illalla puhuttelun, mutta jos luulet että se idiootti kuuntelee sanaakaan puheistani, olet väärässä”, Rodolphus ärähti. Gideon virnisti yllättäen sopuisasti.
”Molly on aivan yhtä itsepäinen. Käskin hänen olla katsomattakaan enää siihen typerykseen, mutta hän vain nakkeli niskojaan ja sanoi seurustelevansa kenen kanssa haluaa. Sanoin, että hän ansaitsee parempaa kuin sen keikarin, mutta hän vain käski minun olla sekaantumatta hänen asioihinsa.”
”Kuka tahansa ansaitsee parempaa kuin Rabsin”, Rodolphus puuskahti tunteella ja kirvoitti Gideonilta remakan naurun.
”Et ole tainnut ennen olla jälki-istunnossa?” Gideon kysyi hetken kuluttua heidän palattua taas työnsä pariin ja häpeäkseen Rodolphus tunsi punastuvansa.
”En.”
”Politiikka ei kiinnosta?” Gideon jatkoi uteluaan samalla kun huljautti saavista vettä lattialle. Rodolphus tuhahti.
”Politiikka kiinnostaa toisin kuin useampia muita, joita ei kiinnosta kuin oma erinomaisuutensa ja hienot sukupuunsa. Kukaan tässä koulussa ei tunnu tajuavan, mistä oikein on kyse”, hän vastasi rauhallisesti ja nostamatta katsetta työstään. Hän oli jo pitkään halunnut sanoa sen ääneen, puhua jonkun kanssa, ja nyt hän vihdoin oli uskaltanut. Ja hän tiesi jo, mitä Gideon vastaisi.
”Mistä sitten on kyse?” poika kysyi ja siirtyi pesemään toista seinää. Rodolphus totesi hieman nolona, että Gideon oli huomattavasti nopeampi työssään kuin hän itse, vaikka hän piti vähemmän taukoja eikä puhunut yhtä paljon, saati sitten vihellellyt.
”Kyse on siitä, että koko Britannian taikamaailma on tuhon partaalla ja jos me haluamme säilyttää kulttuurimme ja maailmamme sellaisena kuin se on, on meidän ryhdyttävä välittömästi radikaaleihin toimenpiteisiin. Ministeriön erittäin lyhytnäköisen ja harkitsemattoman jästien ja velhojen seka-avioliittoja suosivan politiikan takia velhoveri on ohentunut ja vanhat puhdasveriset taikasuvut menettäneet asemaansa. Taikuus itsessään ei ehkä ole vaarassa kadota maailmasta, koska jopa jästisukuihin syntyy toisinaan noitia ja velhoja. Mutta vanhat taikasuvut, taikamaailma, koko meidän ainutlaatuinen kulttuurimme on vaarassa tuhoutua. Jästisyntyisten kiusaamisella ei ole mitään tekemistä sen kaiken kanssa”, hän sanoi verkkaisesti. Gideon oli pitkään hiljaa ja Rodolphus epäili tämän jo jättäneen puheenaiheen kun tämä yllättäen kääntyi katsomaan häntä.
”Luulin, että teikäläiset sanovat heitä aina kuraverisiksi.”
Rodolphus ei sanonut mitään, vaan jatkoi työtään. Gideon sen sijaan katseli häntä mietteliään näköisenä. Rodolphus ei muistanut koskaan aikaisemmin nähneensä tätä niin vakavana. Vaikka ei sillä, että hän olisi Prewettiä juuri katsellutkaan.
”Elämme murrosaikaa ja yhteiskunnallisten muutosten varjolla tiedät-kai-kuka kannattajineen yrittää nyt ajaa läpi sellaista elitististä järjestelmää, joka on todellisuudessa vain ihmisoikeuksien polkemista. Siitä tiedät-kai-kenen toiminnassa on oikeasti vain kyse: vanhojen taikasukujen etuoikeutetun aseman pönkittämisestä ja kaikkien muiden ihmisten ja taikaolentojen oikeuksien riistämisestä”, Gideon totesi hetken kuluttua yllättävän vakavasti. Rodolphuskin laski harjansa ja rypisti otsaansa punniten hänen sanojaan.
”Tuo ei ole totta. Tiedät-kai-kuka joukkoineen taistelee taikamaailman kansojen välisen solidaarisuuden puolesta”, hän sanoi hitaasti. Gideon katsoi häntä nyt suoraan silmiin vakavan ja yllättyneen näköisenä.
”Sitäkö sinä haluat? Taikamaailman kansojen välistä veljeyttä?”
”Niin. Ja maailmanrauhaa.”
Rodolphus oli varma, että Gideon nauraisi hänelle. Hän melkein katui, että oli sanonut sen ääneen, sillä se kuulosti hänen omissa korvissaankin naiivilta. Hän kuitenkin tuijotti uhmakkaasti Gideonia silmiin ja hänen yllätyksekseen tämä nyökkäsikin vakavasti.
”Ainakin meillä on sama päämäärä”, Gideon sanoi hiljaa ja ojensi saippuaisen kätensä Rodolphusta kohti. Kesti hetken, ennen kuin Rodolphus ymmärsi, mitä toinen halusi. Hän virnisti ja puristi Gideonin kättä merkiksi yhteisymmärryksestä.
Jälki-istunnon jälkeen he professori McGarmiwan suunnattomaksi yllätykseksi ja koulutovereittensa järkytykseksi marssivat yhdessä Tylyahoon ja joivat tuopilliset kermakaljaa. Maailmanrauhalle.
1. Kohti maailmanrauhaa
”Veljeni ja sisareni taikuudessa! Olemme kokoontuneet tänne, koska meillä on yksi yhteinen unelma, yksi yhteinen päämäärä: maailmanrauha. Me emme taistele vain pienen vähemmistön oikeuksien puolesta, me taistelemme oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta! Me taistelemme, jotta taikamaailman kansat voisivat olla veljiä keskenään ja elää sovussa rinnakkain! Me taistelemme koko taikamaailman puolesta, koko kulttuurimme ja olemassaolomme puolesta!”
Rodolphus laski sulkakynän kädestään ja oikoi kipeytyneitä sormiaan. Kynttilä, jonka hän oli tuonut kirjoituspöydälleen, oli jo melkein loppuun palanut ja valuttanut steariinia pöydälle. Rodolphus mietti, hakisiko lampun, mutta antoi sitten olla. Hän piti kynttilän valosta ja se tuntui jotenkin soveliaammalta. Sitä paitsi hän oli jo melkein valmis, hän lukisi vielä puheensa kerran läpi ja jättäisi loput huomiseksi.
”Väitetään, että pimeyden lordi haluaa sotaa, mutta minä sanon teille: hän haluaa rauhaa! Väitetään, että pimeyden lordi haluaa tuhota jästit, mutta minä sanon teille: hän haluaa turvata kaikkien maailman kansojen rauhanomaisen rinnakkainelon! Väitetään, että pimeyden lordi haluaa vain valtaa, mutta minä sanon teille: hän haluaa maailmanrauhaa kuten tekin ja hän on valmis johtamaan meitä tässä väistämättömässä taistelussa! Toverit, vain pimeyden lordi voi johtaa meitä!
Meillä on vain yksi päämäärä: maailmanrauha. Ja se päämäärä voidaan saavuttaa vain sodan kautta. Hallitus on liian pitkään tehnyt myönnytyksiä jästimaailman suuntaan. Hallitus on myynyt tulevaisuutemme, jotta säilyttäisi hyvät suhteet jästeihin! Hallitus on pettänyt meidät kaikki ja ajanut meidät pisteeseen, jossa ainoa mahdollisuus on sota! Toverit, tätä pimeyden lordi teille tarjoaa: sotaa. Sillä sota on väistämätön, vain sodan kautta voimme enää saavuttaa rauhan! Ellemme nousta sauvakäsiämme nyt taistoon tulevaisuuden puolesta, alistamme paitsi itsemme myös lapsemme ja koko maailmamme varmaan tuhoon! Toverit, on jo myöhäistä! Rauhanomaiset keinot eivät enää riitä, meidän on toimittava nopeasti ja taisteltava!”
Rodolphus tukahdutti haukotuksensa. Hän ei todellisuudessa juuri koskaan noudattanut kirjoittamiaan puheita, muttei olisi ikinä uskaltanut nousta puhujankorokkeelle, ellei olisi valmistellut ja harjoitellut puhetta kunnolla. Taustatyö oli aina taustatyötä ja ollakseen vakuuttava oli puhujan tiedettävä perin pohjin, mistä puhui. Pelkät tyhjät sanat eivät riittäneet, kuulijat kaipasivat tilastotietoja ja tutkimustuloksia, joten Rodolphus luki huolellisesti jokaisen ministeriön julkaiseman raportin sekä erinäisten tahojen julkistamat tutkimustulokset. Hän tiesi, mistä puhui. Ja noustessaan puhujankorokkeelle hän ymmärsi, miten hänen tuli asiansa esittää, eivätkä ne koskaan olleet samoja sanoja kuin mitä hän oli kotona kynttilänvalossa kirjoittanut. Seistessään väkijoukon edessä hän löysi voimakkaammat ja iskevämmät sanat, näki asiat kirkkaampina ja selkeämpinä.
Rodolphus tiesi olevansa hyvä puhuja, itse asiassa hän oli nopeasti kohonnut yhdeksi pimeyden lordin merkittävimmistä agitaattoreista. Hän oli ylpeä maineestaan, vaikka olikin tietoinen myös siitä paheksunnasta, joka häneen kohdistui. Agitaattorit eivät yleensä olleet kovinkaan merkittävien sukujen vesoja, julkista puhumista pidettiin halventavana ja rahvaanomaisena. Rodolphusta se ei haitannut. Hän ei ollut koskaan juuri piitannut seurapiireistä, hän halusi vain taistella kaiken sen puolesta, johon hän uskoi. Taikamaailman kansojen välisen solidaarisuuden ja maailmanrauhan puolesta. Hän ei kaivannut valtaa eikä seurapiirien arvostusta.
Rodolphus oli ollut kuolonsyöjä vasta muutaman kuukauden ajan. Hän oli ollut pimeyden lordin ja tämän seuraajien toiminnassa mukana jo yli vuoden, mutta sisäpiiriin hänet oli vihitty vasta äskettäin. Vaikka siitä ei puhuttu, tiesi hän monien epäilevän ja kuiskivan asiasta. Joskus hän oli puhuessaan pienelle suljetulle joukolle antanut hihojensa nousta niin, että punertava tatuointi oli selkeästi erottunut hänen käsivarrestaan. Kukaan ei kysynyt mitään, kukaan ei voinut olla aivan varma oliko nähnyt oikein. Mutta silti häneen suhtauduttiin kunnioittavammin, häntä kuunneltiin tarkemmin.
Koska hän puhujana oli näkyvä hahmo, ei hän ollut tietoinen siitä, keitä muita kuolonsyöjiin lopulta kuului tai mitä pimeyden lordi joukkoineen tarkalleen ottaen suunnitteli. Hän oli tietoinen vaarasta, johon antautui, mutta hän oli valmis uhraamaan kaiken, jopa itsensä, yhteisen hyvän nimissä. Hän ei pelännyt kuolemaa, hän oli merkityksetön aatteen rinnalla. Maailmanrauha, se oli suurempaa kuin yksittäisen ihmisen henki. Sen eteen hän uhraisi ilomielin oman elämänsä, oman henkensä, kaiken.
Rodolphus vilkaisi kelloa ja järjesti pergamenttinsa siistiksi pinoksi. Puhe oli nyt lähes valmis, hänen tulisi vain harjoitella se. Vaikka hän oli pitänyt jo lukuisia puheita erilaisissa tilaisuuksissa, oli hän aina yhtä hermostunut. Hän vihasi julkisia esiintymisiä ja toivoi usein, että olisi voinut valita toisen tien. Hän oli aina ollut piinallisen arka, mutta nyt aate kannatteli häntä ja antoi voimaa. Astuessaan puhujankorokkeelle ei hän ollut enää pelkästään Rodolphus Lestrange. Hän oli kuolonsyöjä, Valpurin ritarikunnan täysivaltainen jäsen. Hänellä oli takanaan aatteen ja tovereittensa tuki, häntä kantoi voima, joka oli paljon hänen omaansa suurempi.
Rodolphus nousi seisomaan ja kumartui nostamaan kynttilän pöydältä. Hän jatkaisi huomenna. Rabastan saisi kuunnella puheen ja sanoa mielipiteensä, vaikka Rodolphusta hieman kiusasikin se, miten avoimesti pikkuveli ilmaisi vastentahtoisuutensa. Rabastan ei ollut koskaan osoittanut juurikaan mielenkiintoa aatteellisiin tai filosofisiin kysymyksiin, toisin kuin Bellatrix.
Bellatrix Musta, niin. Viime aikoina tyttö oli alkanut kiinnittää häneen huomiota ja he olivat viettäneet lukemattomia iltoja yhdessä viinipullon ääressä väitellen ja keskustellen, toisiinsa tutustuen. Rodolphus ei uskaltanut elätellä turhia toiveita, mutta hän myönsi itselleen menettäneensä peruuttamattomasti sydämensä kiihkeämieliselle ja älykkäälle Bellatrixille.
Rodolphus vilkaisi uudestaan kelloa ja heitti viitan niskaansa. Mieluiten hän olisi mennyt nukkumaan, mutta hän oli luvannut tavata Gideon Prewettin Vuotavassa noidankattilassa ja hän oli jo myöhässä. He eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan, tuskin kertaakaan kouluaikojen jälkeen, ja törmättyään sattumalta baarissa he olivat sopineet tapaavansa juodakseen lasilliset ja vaihtaakseen kuulumisia. Oli ilman muuta mukavaa tavata vanhaa koulutoveria, mutta Rodolphus ei voinut mitään sille, että häntä hermostutti. Koulussa yhteinen unelma ja yhteiskuntafilosofinen keskustelu olivat olleet heitä yhdistävä tekijä, ja hän ymmärsi äkkiä pelkäävänsä, ettei heillä enää olisi mitään yhteistä. Ärtyneenä Rodolphus ravisti päätään karistaakseen väsymyksensä ja kaikkoontui sitten vaimeasti poksahtaen.
***
Gideon heitti Suojataikojen yhtenäisteorian kirjansa huolettomasti nurkkaan ja nappasi Päivän profeetan pöydältä, johon se oli aamulla jäänyt lähes lukemattomana. Vuoden viimeinen tentti oli nyt takanapäin, eikä hänellä enää olisi vähään aikaan muuta kuin käytännön harjoituksia ja kenttäharjoittelua. Se sopi hänelle mainiosti.
Hän avasi lehden heti toiselta aukeamalta, missä oli koko sivun mittainen juttu edellisiltaisesta kuolonsyöjien iskusta. Gideon oli silmäillyt artikkelin heti aamulla ennen auroriopistolle menoa, mutta hän halusi vielä lukea jutun perusteellisesti ennen kuin lähtisi Vuotavaan noidankattilaan tapaamaan Rodolphusta. Hän tuijotti hetken kuvaa, jossa pimeän piirto leijui aavemaisena ja epätodellisen näköisenä pienen omakotitalon päällä. Mikään muu ei kertonut yöllisestä murhenäytelmästä, vain tuo merkki…
Gideon rypisti vihaisesti otsaansa. Se, että tämä pimeyden velho seuraajineen jätti aina rikospaikalle merkkinsä kertoi joko siitä, että mies oli mielipuoli, tai siitä että nousemassa oli suurikin poliittinen liike. Gideon olisi ollut taipuvainen uskomaan ensimmäiseen vaihtoehtoon, ellei niin monelta taholta olisi kuulunut hiljaista nurinaa ja kuiskauksia.
Hän tiesi monien toivovan, että tiedät-kai-kuka kuolonsyöjineen rauhoittuisi ja taipuisi neuvottelupöytään. Gideon ei kuitenkaan uskonut siihen, eikä hän pitänyt lainkaan ajatuksesta, että hallitus neuvottelisi rauhasta terroristijoukon kanssa. Auroriosasto kaipasi lisää valtuuksia voidakseen puuttua kunnolla tilanteeseen ja nousta vastustamaan kuolonsyöjiä. Toistaiseksi heillä oli aivan liian vähän resursseja ja aivan liian vähän valtuuksia. Heidän kätensä olivat sidotut ja Gideon oli niin turhautunut tilanteeseen, että ilman Feeniksin kiltaa hän olisi luultavasti tullut hulluksi. Kilta sentään teki jotain, vaikka heillä ei ollutkaan tarpeeksi voimia ihmetekoihin.
Gideon kumartui lukemaan artikkelia kasvavan raivon vallassa. Kokonainen perhe oli murhattu keskellä yötä, murhaajien toiminta oli ollut järjestelmällistä ja noudattanut jo tutuksi käynyttä kaavaa: kaikki säälittä hengiltä ja käyntikortti rikospaikalle. Pahinta oli, että Gideon tunsi tuon perheen eikä kuitenkaan ollut kyennyt tekemään mitään estääkseen tapahtunutta. Perheen isä oli kuulunut Feeniksin kiltaan ja perheen äiti oli usein tarjonnut myös Gideonille illallisen kun hän ei ollut luentojen ja kokousten välissä ehtinyt syömään. Ja lapset… Gideon sulki hetkeksi silmänsä muistaessaan, miten perheen kolmivuotias poika ja viisivuotias tytär olivat kiljuneet riemusta hänen leikkiessä hippaa näiden kanssa edellisen Killan kokouksen jälkeen. Gideonia raivostutti ja turhautti oma voimattomuutensa. Hän saattoi vain seurata tapahtumia kykenemättä tekemään itse mitään ja se oli ajaa hänet järjiltään.
Maailmanrauha. Gideon huokaisi ja katsoi tenttikirjojaan otsa rypyssä. Rodolphuksen tapaaminen oli palauttanut kouluaikaisen unelman hänen mieleensä ja teki kipeää havaita, kuinka kaukaiselta tuo ajatus nyt tuntui. Taikamaailma oli elänyt pitkän rauhan ajan, moni asia oli nyt paremmin kuin ennen. Se oli totta. Mutta moni asia, kuten ihmissusien ja vampyyrien asema taikayhteisössä, olisi kaivannut myös työtä. Työtä, johon kenelläkään ei ollut nyt aikaa tai uskallusta, sillä tiedät-kai-kenen muodostama uhka tukahdutti kaikki uudistukset ja aloitteet. Kaikki tuntui pysähtyneen, jokaista uudistusta vastustettiin jyrkästi, koska tilanteen pelättiin pahenevan. Ja, Gideon ajatteli turhautuneena, tiedät-kai-kuka käytti sitä häikäilemättömästi hyväkseen, takertui jokaiseen epäkohtaan ja ministeriön tekemään virheeseen. Pahinta oli, että moni oli valmis ummistamaan silmänsä siltä, mistä todella oli kyse ja kuuntelemaan puheita. Moni oli valmis uskomaan tiedät-kai-kenen valheita.
Maailmanrauha näytti saavuttamattomalta, typerältä unelta. Sota oli vain ajan kysymys. Oli aina helpompi heitellä loitsuja ja kirouksia, riehua ja vaatia parannuksia kuin todella tehdä työtä taikamaailman kansojen turvallisuuden ja solidaarisuuden eteen.
Gideon muisti, mitä Rodolphus oli aikoinaan puhunut, ja hän huokaisi syvään. Niinpä niin. Tiedät-kai-kuka halusi ajaa voimakkaiden oikeuksia ja polkea jalkoihinsa kaikki ne, joilla ei ollut mahtia eikä ääntä jolla puhua puolestaan. Gideon muisti vielä kotitontut, jotka he olivat löytäneet jonkin aikaa sitten kuolonsyöjien jäljiltä… Kuvottavaa.
Feeniksin kilta oli Gideonin silmissä taikamaailman ainoa toivo. Ministeriössä pelättiin liikaa ja yritettiin vaientaa jokainen, joka nosti ääntään, teeskennellä että kaikki oli hyvin. Auroriosastolla toki nuristiin ja kuiskailtiin, mutta kukaan ei kohottanut ääntään eikä uskaltanut tapella byrokraattista taikaministeriötä vastaan. Vain muutama ihminen koko taikamaailmassa uskalsi avata suunsa ja he olivat kuolonsyöjien tulilinjalla.
Kuolonsyöjiä vastaan taisteleminen ei ollut helppoa, se tuntui usein suorastaan toivottomalta. Ulkoista vihollista vastaan saattoi aina nousta, mutta nyt vihollinen oli osa taikamaailmaa. Se oli sisällissodan suurin ongelma, Gideon ajatteli ärtyneenä. Vihollinen saattoi olla kuka tahansa. Eikä virheisiin saanut syyllistyä.
Kaikki, mitä kilta oikeastaan saattoi tehdä, oli yrittää tarjota suojelua niille, jotka sitä eniten tarvitsivat ja kerätä tietoja. Vakoilla. Jokainen tieto oli varmistettava moneen kertaan, kerättävä yhä lisää ja lisää aineistoa. Ei riittänyt, että tiesi jonkun olevan kuolonsyöjä, se oli myös todistettava pitävästi. Ja silloinkin ministeriö useimmiten vapautti syytetyt, elleivät nämä sitten olleet vain merkityksettömiä pikkutekijöitä. Ministeriö pelkäsi liikaa. Kukaan ei edes halunnut tietää syyllisiä. Se oli vaarallista, kuolonsyöjät olivat liian voimakkaita.
Mutta tietojen kerääminen, loputon kilpajuoksu, oli enemmän kuin ei mitään. Gideon inhosi voimattomuuttaan ja toimettomuuttaan. Hänelle oli ollut suunnaton helpotus saada toimeksiantoja, saada vihdoinkin tehdä jotain. Ongelmana oli, etteivät he saaneet erehtyä. Viimeksi kun ministeriö oli vapauttanut kuolonsyöjäksi epäillyn velhon, oli tämä löydetty jonkin ajan kuluttua kuolleena asuntonsa pihalta. Ihmiset halusivat oikeutta, vaikka oman käden kautta. Ja sitä edellinen oikeudenkäynti oli muodostunut farssiksi, jossa varmasti kuolonsyöjiin kuuluva velho piti koko oikeuslaitosta pilkkanaan ja vapautui kaikista syytteistä.
Maailmanrauha ei ollut koskaan ollut yhtä kaukana, mutta Gideon uskoi silti siihen. Hänen oli pakko uskoa, muuten hän ei olisi jaksanut.
***
”Maailmanrauhalle!”
”Maailmanrauhalle!”
Tuliviskilasit helähtivät soinnikkaasti osuessaan toisiaan vasten. Gideon virnisti ja kumosi oman lasinsa sisällön kurkkuunsa yhdellä kulauksella. Rodolphus tyhjensi omansa hieman hitaammin ja irvisti Gideonin voitonriemuiselle hymylle. Alkoi olla yhä vaikeampi pysyä vanhan ystävän perässä mitä juomiseen tuli, auroriopiskelijat olivat tunnetusti kovia kallistelemaan lasia ja Gideon oli päihittämätön juomari. Rodolphus heilautti taikasauvaansa pullon suuntaan ja täytti heidän lasinsa uudestaan.
”Miten Molly jakselee?” hän kysyi muistaen ketä sai osaltaan kiittää heidän tuttavuudestaan.
”Hän on nykyään rouva Weasley ja odottaa jo toista lastaan. Esikoinen, Bill, on tarmokas pikkumies”, Gideon vastasi leveästi hymyillen. ”Entä Rabastan?”
”Mikäs pahan tappaisi. Rabs on yhtä huikentelevainen kuin aina”, Rodolphus huokaisi. ”Ja Fabian?” hän jatkoi virnistäen.
”Fabian taitaa yhä haikailla Rowan Ellayn perään, he seurustelivat kouluaikoina jonkin aikaa ja aloittivat auroriopiston samaan aikaan. Rowan on ihan mukava tyttö, mutta hän on niin kiinni veljessään, etten tiedä tuleeko hänen ja Fabianin suhteesta koskaan mitään. Eikä Rowanin veli katso hyvällä sisarensa seurustelua”, Gideon murahti tyytymättömänä.
”Cedar Ellay? Hän tuntuu suhtautuvan kovin suojelevaisesti sisareensa”, Rodolphus nyökkäsi. Gideon näytti siltä, kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta pudistikin vain päätään ja tyhjensi lasinsa.
”Joko sinä itse olet löytänyt mielitiettysi?” Rodolphus jatkoi ja kulautti hänkin lasinsa tyhjäksi.
”Auroreilla on kiirettä näinä aikoina, eikä minulla ole ollut aikaa tytöille”, Gideon nauroi ja täytti vuorostaan heidän lasinsa. ”Entäs itse? Olin huomaavinani, että katselit Bellatrix Mustaa vähän turha kauan”, hän uteli puolestaan leveästi virnistäen.
”Bellatrix on täydellinen”, Rodolphus vastasi hieman torjuvaan sävyyn ja tyhjensi lasinsa yhdellä kulauksella.
Edes alkoholin vaikutuksen alaisena he eivät puhuneet aiheesta, joka kummitteli molempien mielissä. Katsoessaan toisiaan silmiin he pelkäsivät lukevansa vastauksen lausumattomaan kysymykseen. He puhuivat kouluaikaisista unelmistaan, puhuivat politiikasta ja taikamaailman tulevaisuudesta. Mutta kumpikaan ei kysynyt suoraan toiselta sitä asiaa, joka vaivasi heitä molempia. Jos sota syttyy, seisotko rinnallani vai vastassani?
Gideon Prewett opiskeli auroriksi ja Rodolphus tiesi tämän taistelevan loppuun asti sen puolesta, mitä piti oikeana. Itse asiassa hän epäili Gideonin kuuluvan myös johonkin salaiseen kansalaisjärjestöön, joka otti oikeuden omiin käsiin ja taisteli pimeyden lordia vastaan ministeriöstä ja lakipykälistä riippumatta. Gideon halusi maailman, jossa kaikki olisivat tasa-arvoisia ja jossa kyvyt eikä synnynnäinen asema määräisivät ihmisen paikan. Maailman, jossa jokainen taikavoimainen saisi koulutusta ja jossa verenperinnöllä ei olisi merkitystä. Tuo unelma sai Rodolphuksen kunnioittamaan Gideonia ja ihailemaan tämän tarmoa ja uskoa. Mitä siitä, että Gideonin unelma oli mahdottomuus, pääasia että tämä jaksoi taistella sen eteen. Maailmaa ei koskaan muutettu, jos hyväksyttiin vallitseva asiantila. Tämän Rodolphus tiesi ja tähän myös hän uskoi.
Rodolphus itse oli kuitenkin valinnut toisen tien ja kuunnellessaan Gideonin puheita hän ymmärsi, kuinka kauaksi he olivat ajautuneet toisistaan ja siitä, mitä he olivat kouluaikoinaan olleet. Rodolphus tiesi, että heidän maailmansa oli tuhoon tuomittu eikä Gideonin haaveilema harmoninen onnela olisi koskaan mahdollinen. Taikamaailma oli liian pieni, jästimaailma sulattaisi sen itseensä ja tuhoaisi kaiken se, mikä oli kaunista ja arvokasta. Heidän kulttuurinsa, vanhat perinnäistavat. Kun hän jälleen kerran selitti tätä kaikkea Gideonille, tuli hän pohtineeksi, tiesikö tämä hänen toimistaan agitaattorina ja oliko tämä kenties ollut joskus kuuntelemassa itsekin hänen puheitaan. Gideon ei kysynyt asiasta ja Rodolphus oli melkein varma, ettei mies ollut maininnut kenellekään millaisia asioita hän puhui. Hän tiesi Gideonin ymmärtävän häntä ja kunnioittavan häntä samalla tapaa kuin hän tätä.
Ei, he eivät esittäneet mielissään vaanivaa kysymystä ja kiersivät kaiken, mikä liittyi puhkeamaisillaan olevaan sisällissotaan. He eivät halunneet tietää, koska kummallakin oli epämääräinen tunne, että he syyllistyivät petturuuteen istuessaan siinä yhdessä juomassa maailmanrauhalle, johon he vilpittömästi uskoivat ja tiesivät toistensakin uskovan. Se että he yhä jakoivat saman unelman, toi heille kuitenkin toivoa siitä, että sota ei ehkä olisikaan väistämätön. Että ehkä verenvuodatus ja sodan kauhut voitaisiin vielä kiertää, että ehkä kaikesta huolimatta oli olemassa toinenkin tie.
A/N: Laitan ihan pian loput luvut tänne. Tämä on vanhempi fikki, jota yritän nyt betata ja hioa vielä hieman ja se olikin hitaampaa kuin kuvittelin.