Otsikko: Elämisen olemus
Rating: K-11
Genre: Romance, drama, fluff, tavallaan myös AU... sellainen suloinen sekasotku
Spoilers: Kaikki Feeniksin kiltaan asti
Summary: Ronin 24-vuotispäivänä Ronilla ei mene ollenkaan hyvin ja hän päätyy esittämään toiveen, joka muuttaa hänen ja muidenkin elämän.
A/N: Jos olette nähneet Frank Capran elokuvan Ihmeellinen on elämä, niin sitten tiedättekin jo suunnilleen, miten tämä tästä etenee. Tämä nimittäin mukailee hyvinkin tarkasti tuon elokuvan juonta. Ronista omine epävarmuuksineen ja omaan elämäänsä tyytymättömyyksineen tuli hyvin helposti George Bailey, ja Clarencena häärii Liekehtivästä pikarista tuttu Frank. Ja tässä ei muuten ole mitenkään tarkoitus ottaa uskonnollisiin kysymyksiin kantaa tai mitään sinne päinkään, mutta sovitaanko, että jos noidat ja velhot viettävät joulua ja pääsiäistäkin, niin kai niillä on enkeleitäkin? Ficistä löytyvät nimet ovat muuten pitkälle samoja kuin elokuvassakin, johtuen joko kunnianosoituksesta tai laiskuudesta. Samoin tekstistä on löydettävissä lainauksia elokuvasta, yrittäkää bongata.
ELÄMISEN OLEMUS
1. Enkeli taivaan
Jo eläessään Frank Bryce oli ollut tietoinen epämääräisestä mutta siitä huolimatta kiihkeästä tarpeestaan tuntea itsensä hyödylliseksi. Nuorena poikana hän oli usein auttanut äitiään ilman erillistä pyyntöä myös niissä kotiaskareissa, jotka olisivat oikeastaan kuuluneet hänen siskolleen, ja vanhemmalla iällä, sodassa ollessaan, hänellä oli ollut tapana tarjoutua vapaaehtoiseksi aina kun tilaisuus sen salli. Vaikka Frank olikin jättänyt maanpäälliset asiat taaksensa jo reilut kymmenen vuotta aikaisemmin, tämä tarpeellisuudennälkä oli jäänyt elämään vielä silloinkin, kun kaikki muu hänessä oli kuollut.
Tästä syystä hän tunsikin itsensä usein rauhattomaksi ja hieman ärtyneeksikin, koska ei ollut kymmeneen vuoteen päässyt näyttämään kellekään, mihin pystyi. Erityisesti häntä kismitti se, että muutamat niistäkin jotka olivat kuolleet paljon hänen jälkeensä olivat jo saaneet oman erityisen tehtävänsä päätökseen, kun taas hän oli parhaimmillaankin ainoastaan kuluttanut aikaansa siksi kunnes saisi parempaa tekemistä.
Mutta nyt! Nyt oli kutsuttu häntä! Ehkä hän vihdoinkin saisi mahdollisuuden ansaita siipensä, Frank mietti ja hyräili hiljaa itsekseen kiirehtiessään esimiestensä puheille.
"Frank", lausui lempeä ääni jostain hänen yläpuoleltaan hänen saavuttuaan ylemmän tason tapaamispaikalle; isot pomot eivät koskaan vaivautuneet näyttäytymään toisen luokan enkeleille. "Sinähän saavuit nopeasti paikalle."
Frank nyökkäsi hyvillään siitä, että hänen täsmällisyytensä oli pantu merkille. "Tulin heti kun kuulin kutsunne, sir", hän sanoi. "Tarvitsetteko minua johonkin?"
"Kyllä vain. Muuan mies maan päällä tarvitsee kipeästi apuasi."
Frank yritti kaikin voimin olla näyttämättä omaa iloaan siitä, että hän oli vihdoinkin osoittautunut luottamuksen arvoiseksi ja saanut oman tehtävän. "Mikä häntä vaivaa?" hän kysyi vakavalla äänellä ja kurtisti kulmiaan.
"Hän näyttää menettäneen kaiken toivonsa ja elämänhalunsa. Tänä iltana tasan kello 17:45 hän harkitsee vakavasti sitä, että heittäisi kalleimman lahjansa menemään."
"Voi ei", Frank huokaisi. "Ei kai sentään omaa henkeään! Ja kello 17:45… minullahan on aikaa vain muutama tunti! Minun täytyy varmaan lähteä heti, jos aion -"
"Frank", ääni keskeytti hänet rauhallisesti. "Sinua ei tarvita alhaalla aivan vielä. Käytät tämän ajan hyödyksesi tutustuaksesi Ronald Weasleyhin."
"Onko hän se mies?"
"Kyllä."
"Sir…" Frank empi hetken ja rohkaisi sitten mielensä. "Jos onnistun tässä tehtävässä, niin luuletteko että - että voisin silloin saada siivet? Olenhan ollut täällä jo kymmenen vuotta. Pian muut alkavat puhua."
"Kymmenen vuotta ei ole kovin pitkä aika, Frank", ääni totesi hieman huvittuneen kuuloisesti. "Meillä on enkeleitä, jotka ovat yrittäneet ansaita siipiään jopa satoja vuosia. Mutta hyvä on, jos pystyt auttamaan Ron Weasleyta, sinä olet ansainnut itsellesi siivet."
"Hienoa!" Frank sanoi hymyillen leveästi. "No niin, mitä minun tulisi tietää tästä Ronista?"
"Sinähän tiedät sen, että taikuutta ja velhoja on oikeasti olemassa?"
"Tiedän, sir. Minuthan murhattiin yhden kaikkien aikojen pahimpien velhojen toimesta."
"Aivan", ääni vastasi. "Kaikki velhot eivät kuitenkaan ole pahoja, ja tämä meidän Ron Weasleymme on yksi heistä. Itse asiassa hän oli mukana taistelemassa sodassa, joka käytiin sinut murhannutta lordi Voldemortia vastaan."
Frank kohotti katseensa ylöspäin hämmästyneenä, muttei nähnyt yhtään mitään valkoista tyhjyyttä lukuun ottamatta. "Niinkö?" hän puuskahti. "No, sitten minä ainakin ihan varmasti autan sitä miestä niin paljon kuin vain suinkin pystyn!"
Ääni nauroi ystävällisesti. "Niin me arvelimmekin."
"Kertokaa vain mitä pitää tehdä, niin minä teen sen", Frank sanoi innokkaasti.
"Sinun täytyy tutustua tähän mieheen kunnolla, että pystyt auttamaan häntä. Istuhan alas ja pidä silmäsi auki, niin me näytämme sinulle kaiken, mitä sinun tulee tietää. Ensimmäisenä opit, kuinka Ron tapasi parhaat ystävänsä, Harry Potterin ja Hermione Grangerin."
"Harry Potterinko?" Frank ähkäisi istuuduttuaan alas. "Eikös hän ollut se nuori poika, jota Voldemort jahtasi?"
"Aivan. Ron ja Harry ovat parhaita ystäviä", ääni kertoi. "Oletko nyt valmis aloittamaan?"
"Olen."
"Hienoa. Näetkö rautatieaseman?"
Frank hämmästyi hieman kysymystä ja pinnisteli erottaakseen jotain valkeuden keskeltä, mutta turhaan - kaikki pysyi aivan yhtä utuisena kuin ennenkin. Hän sulki silmänsä ja avasi ne uudelleen. Ei mitään. "En", hän sanoi lannistuneesti. "En näe yhtään mitään."
"Ai niin, totta kai", ääni totesi. "Unohdin, ettei sinulla ole vielä siipiä. No, minä autan sinua. Näetkö nyt?"
Yhtäkkiä Frankin silmien eteen alkoi muodostua liikkuva kuva, joka selkiytyi hetki hetkeltä enemmän, kunnes kaikki piirtyi häneen eteensä niin tarkasti, että oli kuin hän olisi katsellut vanhaa väritelevisiotaan, joka hänellä oli ollut eläessään. "Näen", hän vastasi ihmeissään.
Hänen edessään juoksenteli sinne tänne eri ikäisiä, näköisiä ja kokoisia lapsia, jotka huusivat toisilleen, raahasivat matka-arkkujaan, halasivat perheitään ja kiirehtivät päin junaa, joka näytti olevan lähtemäisillään hetkenä minä hyvänsä. Sitten hänen katseensa kohdistui punatukkaiseen poikaan, jonka nenänpäätä hinkkasi nenäliinallaan nainen, jolla oli aivan yhtä räikeänpunainen tukka kuin pojallakin. Poika yritti työntää naista pois, mutta ennen kuin hän kerkesi irtautua otteesta, Frankin silmien edessä juokseva kuva pysähtyi äkisti.
"Hei!" hän huudahti. "Mitä nyt?"
"Minä pysäytin tähän, koska haluan että katsot tarkasti tuon pojan kasvoja."
"Miksi? Kuka hän on?"
"Ron Weasley."
"Mutta hänhän on poika! Minä käsitin, että kyseessä olisi aikuinen mies."
"Hän on yksitoistavuotias, ja vuosi on 1991", ääni Frankin yläpuolelta kertoi. "On tärkeää, että tiedät mahdollisimman paljon Ronin elämästä ja tapahtumista, jotka johtivat hänet siihen tilanteeseen, missä hän on tänään. Siksi meidän on aloitettava alusta."
"Ymmärrän", Frank sanoi nyökäten. "Jatketaan."
Kuva lähti jälleen liikkeelle ja Ron vapautui äitinsä otteesta. Frank huomasi heidän ympärillään seisoskelevan muitakin punapäitä, joiden hän tiesi ihmeekseen ilman muuta kuuluvan myöskin Weasleyn perheeseen. Lapsista vanhimman näköinen, silmälasipäinen poika, irtautui joukosta ensimmäisenä ja nainen keskitti huomionsa kahteen samannäköiseen poikaan, jotka ilmiselvästi olivat identtisiä kaksosia.
"Hei äiti, arvaa mitä?" toinen pojista sanoi parhaillaan innokkaasti. "Arvaa kuka me tavattiin äsken junassa?"
"Muistathan sen mustatukkaisen pojan, joka tuli meidän lähelle asemalla?" hänen kaksoisveljensä kysyi puolestaan. "Tiedätkö, kuka hän on?"
Rouva Weasley kohotti kulmiaan. "No kuka?"
"Harry Potter!"
Ronin silmät laajenivat ja hänen vieressään seisova pieni punatukkainen tyttö kiljahti. "Oi äiti, saanko minä mennä junaan katsomaan häntä?" hän aneli. "Äiti, ole kiltti…"
"Sinä näit hänet jo, Ginny, eikä poikaparka ole mikään otus, jota töllistellään eläintarhassa", rouva Weasley torui tytärtään.
Frank seurasi keskustelua aivan kuin olisi itse seisonut vieressä ja totesi tämän Harry Potterin muiden reaktioista päätellen jonkin sortin julkkikseksi. Asianlaita tuli entistä selvemmäksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Ron nousi junaan ja etsi hermostuneena vaunun, josta löytyi tämä kyseinen Harry Potter. Kiinnostuneena Frank uppoutui poikien keskusteluun, seurasi heidän vähittäistä tutustumistaan ja tuli samalla itse oppineeksi runsaasti sekä Ronin perheestä ja taikamaailmasta että Harry Potterin ja Voldemortin historiasta. Jossain matkan varrella vaunuun ilmestyi myös muita ihmisiä, mutta kukaan heistä ei jäänyt pitkäksi aikaa. Ensin paikalle tupsahti aran oloinen ja pyöreäposkinen poika etsimään kadonnutta rupikonnaansa, sitten samainen poika uudestaan seurassaan Hermione Grangeriksi esittäytynyt ruskeatukkainen tyttö, joka jäi hetkeksi paikalle katsomaan Ronin yritystä taikoa rottansa keltaiseksi. Frank ei saanut sellaista käsitystä, että Ron olisi erityisesti pitänyt tuosta hiukan komentelevan oloisesta tytöstä ja ihmetteli hetken, miten ja missä vaiheessa noista kahdesta oli kehkeytynyt parhaita ystäviä.
Viimeisenä paikalle saapui kalpea ja ylpeän näköinen vaalea poika, joka esittäytyi Draco Malfoyksi. Dracolla oli mukanaan kaksi isokokoista poikaa ja hän näytti ilmiselvästi päättäneen, että kuuluisan Harry Potterin pitäisi olla hänen ystävänsä. Frank katseli hyvillään, kuinka Harry torjui pojan tarjouksen ystävyydestä tämän solvattua ensin Weasleyn perhettä. Ronin ilahtunut ja hieman epäuskoinen ilme ei myöskään jäänyt Frankiltä huomaamatta - hän tuumi todistaneensa juuri tapausta, joka oli sinetöinyt Harryn ja Ronin ystävyyden.
Kuva lakkasi juoksemasta hetkeksi ja Frank räpytteli silmiään.
"Oletko valmis siirtymään toiseen kohtaukseen?" ääni kysyi, ja Frank nyökkäsi.
"Mitä pidät tähän asti näkemästäsi?"
"Minä pidän hänestä", Frank totesi oitis. "Minä pidän tuosta Harry Potterista ja siitä, miten hän ei tarttunut sen Malfoyn pennun käteen. Ja pidän myös Ronista."
"Hyvä. Jatkammeko eteenpäin?"
"Kyllä."
"Hyvä on. Ensimmäisen kouluvuotensa aikana Harry ja Ron tutustuivat toisiinsa entistä paremmin ja he pääsivät samaan koulutupaan, Rohkelikkoon. He viettivät käytännöllisesti katsottuna kaiken aikansa yhdessä, ja kurpitsajuhlan aikaan he ystävystyivät myös Hermione Grangerin kanssa, jonka he pelastivat peikolta. Ystävämme Draco Malfoy seuralaisineen päätyi puolestaan Luihuisen tupaan ja omisti suurehkon osan ajastaan sille, että yritti kaikin tavoin hankaloittaa Harryn, Ronin ja Hermionen tekemisiä.
"Ensimmäisenä kouluvuonnaan ystävillemme selvisi myös, että kuolleeksi luultu Voldemort saattoi sittenkin olla vielä hengissä ja että hän todennäköisesti yritti varastaa koulussa säilytettävän viisasten kiven valmistaakseen sen avulla juomaa, joka palauttaisi hänen voimansa ja tekisi hänestä kuolemattoman. Loppuvuodesta kolmikko sai selville kiven säilytyspaikan ja he ottivat tehtäväkseen mennä paikalle estääkseen Kalkarosta, koulunsa opettajaa, saamasta kiveä haltuunsa. He nimittäin luulivat tuolloin, että he olivat jahtaamassa Kalkarosta, vaikka henkilö osoittautuikin lopulta toiseksi. Kätköpaikka oli suojattu monin eri loitsuin ja taioin, jotka täytyi selvittää päästäkseen eteenpäin. Nyt näet miten."
Vähitellen Frankin silmien eteen alkoi jälleen muodostua kuvaa. Ensin oli täysin pimeää ja sitten, täysin äkkiarvaamatta, valo syttyi päälle ja hän näki hieman vanhemman näköisten lasten seisoskelevan erikoisimmassa huoneessa, mitä hän oli ikinä nähnyt. Lattiaan oli maalattu valtavan kokoinen shakkilauta, ja Ronin, Harryn ja Hermionen edessä seisoi heitä pidempiä mustia shakkinappuloita. Kaukana vastapäisellä seinällä olivat puolestaan valkoiset nappulat. Lapset katselivat niiden takana olevaa ovea ja keskustelivat siitä, miten pääsisivät sinne.
"Meidän täytyy päästä pelaamalla huoneen toiselle puolelle", Ron arveli.
"Miten?" Hermione kysyi silmäillen hermostuneen näköisenä edessään olevia shakkinappuloita.
Ron katsoi ystäviinsä. "Minusta tuntuu", hän sanoi, "että meidän täytyy ruveta shakkinappuloiksi."
Ja juuri sen kolmikko tekikin. Ilmeisesti Ron oli heistä se, joka osasi pelata peliä parhaiten, sillä hän ohjasi ystäviensä ja muiden shakkinappuloiden liikkeitä. Frank seurasi lumoutuneena massiivisinta koskaan näkemäänsä shakkiottelua ja oli hiljaa mielessään vaikuttunut Ronin taidoista. Hän oli yhtä järkyttynyt kuin lapsetkin, kun hänelle selvisi, että tässä pelissä nappulat syötiin lyömällä maahan ja raahaamalla sivuun.
Kolmikko oli melkein huoneen toisella puolella ja suurin osa pelinappuloista menetetty. Ron alkoi pitää yhä pidempiä miettimistaukoja siirtojen välillä. "Mietitäänpä - mietitäänpä…" hän mumisi itsekseen vakavan näköisenä. "Aivan… Se on ainoa keino… minut täytyy syödä."
Frankin silmät levisivät ja Harry ja Hermione huusivat molemmat "EI!"
Ron ei näyttänyt kuitenkaan empivän vaan näytti päättäväiseltä. "Sellaista shakki on!" hän kivahti. "Siinä täytyy osata uhrata! Minä siirryn yhden ruudun eteenpäin ja tuo syö minut - silloin sinä pääset matittamaan kuninkaan, Harry!"
Harry ei näyttänyt pitävän lainkaan tästä suunnitelmasta. "Mutta -" hän aloitti.
"Tahdotko sinä pysäyttää Kalkaroksen vai et?"
Heikkoja vastalauseita esitettiin vielä muutamia, mutta lopulta toiset joutuivat myöntymään Ronin suunnitelmaan tultuaan siihen lopputulokseen, että muita vaihtoehtoja ei todellakaan ollut. Kalpeana Ron astui yhden askeleen eteenpäin, ja valkoinen kuningatar loikkasi hänen luokseen. Kivinen käsi löi Ronia lujaa päähän ja Frank irvisti Ronin tömähtäessä tajuttomasti lattialle - miten väkivaltainen peli!
Järkyttyneen näköinen Harry siirtyi vapisten kolme ruutua vasemmalle varmistaen heille samalla pelin voiton. Shakkinappulat siirtyivät syrjään ja katseltuaan hetken hädissään liikkumatonta Ronia Hermione ja Harry syöksyivät niiden välistä ovelle.
Kuva alkoi jälleen hävitä.
"Mitä tapahtui?" Frank kysyi välittömästi. "Miten Ronille kävi? Entä Harry ja Hermione, mihin he joutuivat?"
"Kaikille kävi hyvin", ääni vakuutti. "Ron palasi tajuihinsa ja Harry ja Hermione selvittivät seuraavan huoneen, niin että Harry pystyi lopulta estämään viisasten kiven joutumisen vääriin käsiin."
"Mutta olipa siinä peli!" Frank päivitteli. "Osasi poika pelata shakkia!"
"Todellakin", hymähti ääni. "Mutta nyt meillä on jo kiire eteenpäin, oletko valmis?"
"Olen."
Seuraavan tunnin ajan Frank katseli kiinnostuneena useita eri pituisia pätkiä Ron Weasleyn elämästä, joka oli lähes joka suhteessa täysin erilainen kuin hänen oma elämänsä oli ollut. Hän katsoi, kuinka toisena Tylypahkan-vuonnaan Harry ja Ron lähtivät pelastamaan Salaisuuksien kammiosta Ronin Ginny-siskoa, ja hän koki Ronin järkytyksen, kun hänelle paljastui, että hänen lemmikkirottansa olikin itse asiassa ainoastaan rotaksi naamioitunut petturi, murhaaja ja Voldemortin apuri. Hän oli Ronin kautta mukana myös Kolmivelhoturnajaisissa ja näki, miten Ron loukkaantui kuvitellessaan, että Harry ei ollut vaivautunut kertomaan parhaalle ystävälleen, miten oli onnistunut laittamaan nimensä liekehtivään pikariin, vaikka oli alaikäinen.
"Nyt olemme ehtineet viimeisen Tylypahka-vuoden loppuun", ääni ilmoitti, kun Frank oli juuri nähnyt Ronin ja Hermionen haparoivan ensimmäisen suudelman. "Sota oli täydessä vauhdissa ja ennustus painoi Harryn niskassa. Ron ja Hermione päättivät pistää orastavan suhteensa tauolle ja keskittyä ainoastaan ystävänsä auttamiseen, sillä he näkivät Harryn ahdistuksen eivätkä tahtoneet minkäänlaisia häiriötekijöitä. Kuolonsyöjät hyökkäsivät tuon tuosta julkisille paikoille, ja muun muassa Dean Thomas sai surmansa Viistokujalle tehdyssä iskussa."
Frank kuunteli selostusta silmät selällään. Hänellä ei ollut tätä aikaisemmin aavistustakaan siitä, että hänen kotimaassaan oli käyty tuollaisia taisteluja niinkin äskettäin.
"Seuraavaksi näkemäsi tapahtumat sijoittuvat aikaan pari kuukautta ennen sodan loppua", ääni kertoi. "Jatkammeko?"
Frank nyökkäsi, ja välittömästi hänen silmiensä eteen alkoi muodostua jälleen uudenlainen kuva. Hän katseli leveähköä tietä, jota reunustivat pienet, teräväkattoiset talot. Ihmisiä ryntäili puolelta toiselle ja kaikkialta kuului huutoja. Oli pimeää, taivas oli pilvessä, ja ainut valonlähde tuntui tulevan talojen yläpuolella hohtavasta aavemaisesta pääkallosta, jonka suusta luikerteli ulos käärme. Frank värähti ja alkoi etsiä katseellaan Ronia.
Hänen ei tarvinnut etsiä kauaa. Punainen tukka osui helposti silmään valottomassakin ympäristössä, mutta sen lisäksi Frank tuntui aina löytävän kohteensa helposti suurenkin väkijoukon keskeltä. Ron seisoi läheisen talon edessä ja keskusteli kiihkeään sävyyn Hermionen kanssa, kumpikin taikasauvaansa puristaen. Vaihdettuaan pikaisesti vielä muutaman sanan kaksikko lähti juoksemaan eri suuntiin päättäväisen näköisinä.
Frank huomasi heti, mihin Ron oli kiirehtimässä - yhden korttelinmitan päässä Harry taisteli yksinään huppupäistä kuolonsyöjää vastaan eikä näyttänyt huomaavan toista hyökkääjää, joka lähestyi häntä takaapäin. Kun tämä toinen hahmo kohotti taikasauvaansa, Ron rynnisti suoraan häntä päin unohtaen ilmeisesti tyystin oman sauvansa ja iskeytyi lujaa vasten vastustajansa kylkeä. Yllätetty kuolonsyöjä karjaisi raivostuneena ja molemmat syöksyivät päistikkaa alas maahan. Ron tömähti katuun oikean olkapäänsä varassa ja ähkäisi tuskasta jonkin rusahtaessa hänen allaan. Hänen taklaamansa kuolonsyöjä ponnahti nopeasti takaisin jaloilleen ja Ron yritti samaa, mutta teki sen virheen että nojautui oikeaan käteensä yrittäessään nousta ylös. Hänen kasvonsa vääristyivät tuskasta ja hän lysähti kiroten ja huohottaen takaisin maahan. Musta kengänkärki potkaisi hänen vieressään lojuvan taikasauvansa käden ulottumattomiin.
"Mitä tämä esitys oli olevinaan?" äyskäisi matala ääni hänen yläpuoleltaan, ja Ron näki oman taikasauvansa osoittavan itseään päin naamaa. "Ette te ikuisesti pysty suojelemaan Potteria. Jos et ole sattunut huomaamaan, teidän joukkonne ovat harventuneet meidän toimestamme hyvinkin paljon viime aikoina."
"Dolohov, seis", huusi joku jostain lähettyviltä. "Weasley kuuluu minulle."
Suuttumus sai Ronin kasvot punehtumaan hänen tunnistaessaan venyttelevän äänen. Paikalle hölkännyt kuolonsyöjä työnsi huppunsa syrjään ja Draco Malfoyn ilkkuvat kasvot ilmestyivät hänen yläpuolelleen melkein aavemaisen kalpeina.
"Malfoy", Ron sihahti. "Mene kotiisi leikkimään, tämä ei ole sopiva paikka sinulle."
"Eikö?" Malfoy kysyi ja nauroi. "Minusta tämä vaikuttaa oikein sopivalta - Weasley ryömimässä jalkojeni juuressa ja niin edelleen. Eihän tämän tästä luulisi enää paljon voivan parantua, mutta kokeillaan kuitenkin." Hän kohotti taikasauvansa. "Kidutu!"
Frank ei useista sotavuosistaan huolimatta ollut koskaan eläessään joutunut kuuntelemaan niin tuskan täyteistä huutoa, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että Ron oli menettänyt järkensä. Kipeällä olkapäällä ei näyttänyt olevan enää minkäänlaista merkitystä ja nuori mies kieriskeli ja kouristeli maassa, kunnes Malfoy lopulta nosti taikasauvansa ja lopetti taian.
Yskien ja puuskuttaen Ron nosti katseensa huvittuneisiin kasvoihin ja hänen silmänsä kaventuivat.
"Etkö -" hän yskähti. "Etkö sinä tuon parempaan pysty?"
Oli tietenkin typerää yllyttää sillä lailla taikasauva kädessä seisovaa Draco Malfoyta, mutta Ron ei näyttänyt mahtavan mitään itselleen. Katumus välähti hänen silmissään vasta siinä vaiheessa, kun Malfoyn omissa silmissä välähti raivo ennen kuin vaalea mies sai ilmeensä jälleen hallintaan.
"Minä näytän sinulle, mihin minä oikein pystyn", Malfoy kivahti. "Avada -"
"Karkotaseet!"
Taikasauva lennähti Malfoyn kädestä ja Frank ja Ron käänsivät päitään ja näkivät Harryn harppovan heidän suuntaansa määrätietoisen näköisenä, taikasauva yhä koholla. "Tainnutu!" hän karjaisi, ja Malfoy rojahti tajuttomana maahan kaatuen melkein Ronin päälle.
Harry kiihdytti askeliaan ja polvistui Ronin viereen. "Oletko kunnossa?" hän kysyi hengästyneellä äänellä ja jatkoi odottamatta vastausta: "Tule, sinun täytyy nousta ylös. Tänne tulee koko ajan lisää kuolonsyöjiä." Hän sitoi Malfoyn vangitsous-loitsulla ja tarttui ystäväänsä kyynärpäästä auttaakseen tämän ripeästi jaloilleen, mutta Ronin tuskainen irvistys sai hänet irrottamaan nopeasti otteensa.
"Ron?" hän kysyi ja vilkaisi kiireesti ympärilleen. "Mikä sinulla on?"
Ron puri hampaansa yhteen ja kohottautui istualleen vasemman kätensä varassa, mistä Harry auttoi hänet jaloilleen. "Olkapääni taisi mennä sijoiltaan", hän puuskutti. "Kaaduin sen päälle, kun taklasin yhden tyypin, joka meinasi yllättää sinut takaapäin. Miten selvisit siitä kuolonsyöjästä?"
"Ginny jäi taistelemaan hänen kanssaan."
Ronin pää käännähti siihen suuntaan, josta Harry oli tullut, ja hän näki siskonsa leijuttavan parhaillaan veltonnäköistä huppupäätä heidän suuntaansa Fredin ja Georgen turvatessa selustaa. Hän huokaisi helpotuksesta ja lähti Harry kannoillaan kolmikon perään kohti Kolmen luudanvarren edustalla sijaitsevia tukijoukkoja. Ginnysta mallia ottaen Harry leijutti yhä tajutonta Malfoyta vierellään, kunnes määränpäähän päästyään päästi tämän rämähtämään maahan toisen vangin viereen.
"Ginny", hän sanoi kutsuen tyttöä luokseen. "Huolehtisitko, että Ron viedään Pyhään Mungoon? Hän on loukannut olkapäänsä."
Ron tarttui automaattisesti olkapäähänsä ja pudisti päätään samaan aikaan kun Ginny nyökkäsi. "Ei. Se on vain olkapää. Minä voin jäädä."
"Etkä voi, Ron, et varmasti pysty edes pitelemään sauvaa kädessäsi", Harry huomautti.
"Minä hukkasin sauvani", Ron sanoi muistaessaan ilmeisesti samalla itsekin, mitä oli tapahtunut.
Harry tuijotti häntä. "Mitä?"
"Minun taikasauvani. Hukkasin sen", Ron mutisi surkean näköisenä. "Se jäi jonnekin tuonne, varmaankin sille kaatamalleni kuolonsyöjälle."
"Minä tuon sen sinulle takaisin, jos löydän sen", Harry sanoi. "Minun täytyy mennä nyt takaisin. Ginny, varmistatko että Ron saa jonkun katsomaan olkapäätään?"
Ginny nyökkäsi uudestaan ja Harry juoksi pois. Ron jäi katsomaan hänen peräänsä huolestuneena, kunnes Ginny katkaisi hänen ajatuksensa.
"Älä edes kuvittele lähteväsi hänen peräänsä", tyttö sanoi tiukasti. "Minulla on taikasauva enkä pelkää käyttää sitä perheenjäseniin."
Ron kurtisti kulmiaan. "Mutta minun pitäisi mennä. Harry ja Hermione -"
"Mitä sinä voisit tehdä ilman taikasauvaasi?"
Ron ei vastannut vaan käänsi selkänsä pikkusiskolleen. Ginny huokaisi työlästyneesti ja kiersi käsivartensa Ronin vyötärön ympärille.
"Tule nyt, viedään sinut sairaalaan. Harry ja Hermione pärjäävät kyllä ilman sinuakin."
Frank havahtui hereille ajatuksistaan vasta, kun Ron, Ginny ja Tylyaho alkoivat haihtua olemattomiin ja tuttu ääni jatkoi tuttua selostustaan. "Kaksi kuukautta tämän päivän jälkeen Harry voitti Voldemortin ja sota oli ohi", se kertoi hänelle. "Ronin näkökulmasta katsottuna suurilta henkilövahingoilta säästyttiin, mutta sota jätti silti jälkensä."
Frank luuli ymmärtävänsä. "Tarkoitatko Ronin olkapäätä?"
"Tarkoitan. Olkapää repesi niin pahoin, että vaikka se saatiinkin suurimmaksi osaksi kuntoon Pyhän Mungon sairaalassa, Ronin oikea käsi jäi pysyvästi osittain vammautuneeksi. Hänen täytyi opetella käyttämään taikasauvaansa ja kirjoittamaan vasemmalla kädellään, mutta raskainta oli se, että häneltä kiellettiin ehdottomasti kaikenlainen luudalla lentäminen."
"Ei huispausta?"
"Ei. Ron oli elätellyt mielessään toivetta, että sodan loppumisen jälkeen hän olisi voinut hakea pitäjäksi Kadlein Kanuunoihin, mutta nyt se oli tietysti pois laskuista."
"Mitä hän sitten teki?" Frank kysyi tuntien myötätuntoa tehtäväkseen langennutta poikaa kohtaan. "Mitä hän teki, kun ei päässyt pelaamaan huispausta?"
"Hyvin pitkään aikaan ei yhtään mitään", ääni vastasi. "Hän asui kotonaan silloinkin, kun kaikki hänen sisaruksensa olivat muuttaneet jo pois. Harry pyysi häntä muuttamaan kanssaan Tylyahosta ostamaansa taloon, mutta Ronilla ei ollut yhtään rahaa eikä hän halunnut elää kokonaan Harryn kustannuksella. Suhde Hermionen kanssa ei koskaan lähtenyt kunnolla käyntiin edes sodan jälkeen, ja lopulta Hermione kyllästyi odottamaan ja kyselemään ja alkoi seurustella työnsä kautta tapaamansa miehen kanssa."
"Miten Ron suhtautui siihen?"
"Hyvin välinpitämättömästi. Hän oli pitkän aikaa muutenkin yrittänyt pysytellä kaukana tuttavistaan. Noin vuoteen hän ei poistunut kotoaan kuin muutaman kerran, ja kun häntä katsomassa käyneet ystävät saivat joka kerta kalsean vastaanoton, lopulta hekin lakkasivat käymästä."
Frank kurtisti kulmiaan. "Mutta miksi hän käyttäytyi sillä lailla?"
"Häntä hävetti oma aikaansaamattomuutensa eikä hän tahtonut nähdä ketään, jolla meni paremmin. Sanalla sanoen hän oli masentunut ja kantoi kaunaa lähes kaikille, mutta erityisesti Harrylle, joka pelasi etsijänä Rapakon Palloseurassa."
Frank alkoi vähitellen ymmärtää että hänelle annettu tehtävä ei ollut aivan läpihuutojuttu. "Mutta lopulta hän sai kuitenkin itsensä liikkeelle, niinkö?" hän kysyi raapien korvallistaan.
"Hänen isänsä raahasi hänet mukanaan Taikaministeriöön itselleen avustajaksi, mutta se oli alun alkujaankin tuhoon tuomittu yritys. Ronilla ei ollut pienintäkään halua työskennellä ministeriölle ja kohteli kaikkia sen työntekijöitä ja saamiaan tehtäviä sen mukaisesti. Kuukautta myöhemmin Arthuria pyydettiin jättämään poikansa seuraavana päivänä kotiin."
Frank ravisti päätään. "Ja mitä sen jälkeen?"
"Sen jälkeen - no, katso itse."
Frankin silmien eteen levisi isohkon kokoinen pelikenttä täpösen täynnä huutavia ja kiljuvia katsojia. Hän oli nähnyt samankaltaisen kentän muutamissa aikaisemmissakin pätkissä ja tunnisti sen heti kentän päädyissä seisovien renkaiden perusteella huispauskentäksi. Yläilmoissa suhahteli pelaajia sinne tänne, ja alhaalla kentän reunalla seisoi Ron Weasley katsellen korkeuksiin kasvoillaan ilme, jota oli mahdoton tulkita.
"… ja kyllä, sieppi on kuin onkin Potterin nyrkissä!" kaikui selostajan huuto ympäri katsomoa saaden monet peliä seuranneista ihmisistä hypähtämään jaloilleen ja hurraamaan. "Rapakon Palloseura voittaa Muuttosuun Muuttohaukat 210-130!"
Pieni hymy nyki Ronin suupieliä ja hän yhtyi muiden taputukseen. Hän katseli, kuinka pelaajat laskeutuivat alas ja takoivat virnistävää Harrya selkään, ja hänen hymynsä leveni. Kun Harry poimi luutansa maasta ja lähti kävelemään kohti kentän laidalla sijaitsevaa pukuhuonetta, Ron käännähti kannoillaan ja lähti harppomaan kiireesti hänen peräänsä.
"Hei, Harry, odota!" hän kiljahti kun toinen oli kadota ovesta sisälle. Harry kääntyi ympäri ja hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä hänen nähdessään Ronin hölkkäävän häntä kohti naama virneessä.
"Ron?" Harry sanoi epäuskoisesti ja astui askelen lähemmäs.
"Hyvä peli!" Ron kehui ehdittyään Harryn vierelle. "Tiesin että nappaisit siepin kauan ennen Welchiä. Uudetkaan luudat eivät vedä vertoja vanhalle kunnon Tulisalamalle."
Harry tuijotti Ronia. "Mitä - öö - mitä sinä täällä teet?"
Ron kohautti vasenta olkaansa. "Tulin katsomaan, osaatko vielä pelata." Harry toinen kulmakarva nousi kysyvästi ja Ron nosti kätensä ilmaan. "Hyvä on, hyvä on, tiesinhän minä, että osaat. Itse asiassa tulin kysymään, etsitkö vielä kämppistä."
Harry näytti entistä ällistyneemmältä ja Ron purskahti nauruun katsoessaan vanhan ystävänsä hämminkiä. Harry ravisti päätään ja katsoi häntä ihmeissään. "Kuka sinä olet ja mitä olet tehnyt Ronille?" hän kysyi hymyillen varovaisesti.
Ronin hymy värisi mutta ei kadonnut. "Olen käyttäytynyt ääliömäisesti hyvin pitkään, tiedän sen, Harry, ja olen pahoillani", hän sanoi laskien katseensa maahan. "Ajattelin vain, että jos tarjouksesi asunnosta on vielä -"
"On se", Harry kiirehti sanomaan. "Voit ihan hyvin saada vierashuoneen, jos haluat. Ei minulla kuitenkaan ole koskaan vieraita yötä."
"Se kuulostaa hyvältä", Ron nyökkäsi ja lisäsi kiireesti: "Siis jos se vain sopii sinulle. En voi maksaa heti, mutta -"
"Ron", Harry keskeytti. "Minähän sanoin sinulle jo aikaisemmin, ettei sinun tarvitse maksaa mitään. Minä omistan sen talon."
Ron näytti tyytymättömältä. "Mutta täytyyhän minun osallistua jotenkin kustannuksiin."
"Voit hoitaa joka toisen kauppareissun, jos haluat", Harry sanoi kohauttaen olkiaan ja katsoi sitten Roniin terävästi. "Oletko sinä saanut jostain rahaa?"
"En", Ron sanoi hymyillen ja tunki kätensä farkkujensa takataskuihin. "Minä olen saanut töitä."
"Niinkö?" Harryn kulmat kohosivat ylös. "Toivottavasti et ainakaan Taikaministeriöstä."
"En. Puhtolakaisu palkkasi minut heille tekemään luutia. Tai ennemminkin suunnittelemaan, koska enhän minä pysty tekemään niitä itse olkapääni takia", Ron selitti keinuen tyytyväisenä edestakaisin päkiöidensä varassa. "Olen koko elämäni lukenut erilaisista luudista ja niiden ominaisuuksista, ja lähetin heille pöllöllä muutamia omia ehdotuksiani. Viikkoa myöhemmin he pyysivät minut haastatteluun. Itse asiassa olen tulossa sieltä juuri nyt."
"Ja sinäkö tiedät jo nyt, että sait paikan?"
"Tiedän. Teimme sopimuksen saman tien", Ron vastasi. "Eihän se ole sama kuin luudalla lentäminen, mutta on se ainakin paljon parempaa kuin ministeriön sätkynukkena pelleily, eikä palkkakaan ole ihan huono."
"Tämähän on loistavaa", Harry sanoi hymyillen. "Meidän pitää juhlistaa tätä jotenkin. Odotatko täällä niin kauan että käyn suihkussa ja vaihdan vaatteet? Tässä lähellä on ravintola, josta saa hyviä pihvejä. Suunnitellaan samalla sitten muuttoasi."
Ronin kasvot loistivat mielihyvästä hänen nyökätessään vastaukseksi. "Okei. Se sopii hyvin."
Ronin istuessa alas kentän laidalla nököttävälle penkille kuva alkoi jälleen haihtua, kunnes Frank näki edessään pelkkää valkoista.
"Sehän näytti jo vähän paremmalta", hän totesi toiveikkaasti.
"Niin", ääni myönsi. "Saatuaan töitä Puhtolakaisulta Ron tuli ulos kuorestaan ja muutti vihdoinkin pois vanhempiensa luota. Hän työskenteli ahkerasti ja hänestä ja Harrysta tuli vieläkin läheisempiä kuin mitä he olivat olleet aikaisemmin - usein juuri Harry oli se, joka testasi Ronin suunnittelemia luutia. Päällisin puolin kaikki näytti olevan hyvin, mutta Ron ei yrityksistään huolimatta ollut päässyt eroon kaikesta vanhasta kaunastaan, hän oli ainoastaan haudannut sen hyvin syvälle. Se tuli esille vain harvoin, mutta useimmiten silloin, kun hän oli katsomassa Harryn pelejä."
"Mitä sitten tapahtui?"
"Meillä on vielä kaksi pätkää katsottavanamme. Oletko valmis?"
"Kuin partiopoika."
"Seuraava välikohtaus tapahtui vähän yli vuosi sitten Hermionen esikoisen ristiäisissä."
Frankin silmien eteen selkeni hetken kuluttua näkymä pienestä ja siististä keittiöstä, jonka apupöytää vasten nojasi Ron kädessään lasi täynnä jotakin punaista juotavaa. Hän virnisti vieressään seisoskelevalle Harrylle ja kohotti lasiaan. "Kippis pikku-Petelle!"
Harry kilautti omaa lasiaan vasten Ronin lasia ja otti sitten kulauksen. "Omituista ajatella, että Hermione on äiti."
"Älä muuta sano", Ron hymähti. "Minun on vieläkin vaikea tottua siihen, että hän on ylipäätään naimisissa."
Harry nyökkäsi ja pyöritteli juomaa lasissaan. Hetken oli niin hiljaista, että viereisen huoneen iloinen puheensorina kantautui keittiöön saakka, mutta sitten Harry näytti rohkaisevan mielensä ja nosti katseensa omasta lasistaan ylös Ronin kasvoihin. "Onko se kovin outoa sinulle?" hän kysyi. "Siis se, että Hermione on naimisissa jonkun muun kanssa?"
"Ei", Ron sanoi kiireesti ja lisäsi sitten normaalimmalla äänellä: "Tai siis kyllähän se oli aluksi. Tuntui siltä että olin mennyt pilaamaan oman elämäni kokonaan, mutta nyt…" hän kohautti olkaansa ja joi lasistaan. "En tiedä. Ei se tunnu enää samalta. Hermione on onnellinen Samin kanssa, ja hullukin näkee, että he kuuluvat yhteen."
Uusi hiljaisuus laskeutui keittiöön. Harry laski lasinsa apupöydälle ja päätti vaihtaa puheenaihetta. "Tajuat kai, minkälaisia paineita tämä asettaa meille?" hän sanoi ja hymyili. "Hermionella on jo perhe ja Nevillekin on naimisissa, mutta me emme edes seurustele."
Ron irvisti ja asetti hänkin lasinsa pöydälle. "Älä nyt sinäkin aloita, ihan niin kuin äidissä ei olisi jo aivan tarpeeksi kestämistä. Hän kyselee minulta koko ajan olenko jo löytänyt itselleni tyttöystävää - joka ikinen kerta kun käyn kotona!" Hän värähti. "Ja aina kun mainitsen jonkun tuttavani vaikka töistä, hän aloittaa tenttauksensa. 'Minkä ikäinen hän on? Minkä näköinen hän on? Seurusteleeko hän?' Se nainen tekee minut hulluksi."
Harry nauroi. "No, nyt ainakin tiedän, miksi käyt niin harvoin Kotikolossa."
"Hemmetin ärsyttävää", Ron sanoi tuhahtaen. "Kuka sanoi, että minä edes haluan tyttöystävän?"
"Ai?" Harry kohotti toista kulmakarvaansa ja hetken kumpikin vain tuijotti toista, kunnes puna alkoi levitä Ronin korvista hänen poskilleen ja hän laski silmiään räpytellen katseensa.
"Öh, niin", hän sanoi nopeasti. "Tarkoitan vain, että eivät kaikki tarvitse toista ihmistä ollakseen onnellisia. Ja sitä paitsi minä olen vasta kaksikymmentäkaksi, ei tässä aika ole loppumassa kesken."
"Aivan, aivan", Harry nyökkäsi posket myös punoittaen. "Tässä iässä meidän kuuluu vielä pitää hauskaa eikä asettua aloillemme."
"Niin", Ron sanoi ja hengähti raskaan kuuloisesti.
"Niin", Harry toisti ja astui lähemmäs ystäväänsä. Vihreät silmät kohtasivat siniset ja hetkeksi aika tuntui pysähtyvän. Harryn silmät hakeutuivat alemmas ja Ron katsoi häntä nojautuen kuin huomaamattaan lähemmäksi.
"Ja mitä se sitä paitsi äidille kuuluu, seurustelenko minä vain en ja kenen kanssa", Ron puuskahti äkkiä hermostuneena.
Harry räpytteli silmiään. "Öh", hän sanoi. "Niin."
"Ei se kuulu hänelle", Ron toisti.
"Ei, ei niin", Harry nyökkäili sen näköisenä kuin ei edes tietäisi, mikä oli puheenaiheena. "Ei kuulu hänelle pätkääkään."
"Aiotteko te suudella tämän päivän puolella vai ette?" kuului turhautunut ääni ovensuusta, ja kummankin miehen pää käännähti sen suuntaan sellaisella vauhdilla, että heidän otsansa olivat lähellä kolahtaa yhteen. Hermione nojasi ovenpieleen käsivarret puuskassa.
"Anteeksi?" Ron kysyi pöllämystyneenä. "Mitä sinä oikein sanoit?"
"Kysyin, että aiotteko te suudella tämän päivän puolella vai ette", Hermione totesi. "On sitä tässä jo odotettukin."
"Ai että suudella pitäisi? Harryako?" Ron selvensi takellellen ja osoitti edessään seisovaa miestä etusormellaan.
"Niin."
Ron rypisti otsaansa ja katsoi Hermionea niin kuin ei tuntisi tätä ollenkaan. "Hermione, joitko sinä siitä pullosta, mitä George tarjosi?"
Hermione huokaisi syvään ja ravisti päätään. "Miehet", hän mutisi kääntyessään kannoillaan lähteäkseen takaisin olohuoneeseen. "Te ette tajua mistään mitään."
Ron katsoi hänen peräänsä silmät selällään. "Pähkähullu", hän naurahti vaivautuneesti. "Mistä hän oikein saa päähänsä tuollaisia ideoita?"
Hänen hämmästyksekseen Harry ei kuitenkaan nauranut, hän ei edes hymähtänyt vaan katsoi Roniin posket palaen eikä hänen ilmeessään näkynyt leikkisyyden hiventäkään. "Olisiko se sitten niin kaukaa haettua?" hän kysyi hiljaa.
Ron aukaisi suunsa vastatakseen mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Harry katseli häntä niin omituisesti ettei hän pystynyt ajattelemaan kunnolla. "No…" hän sanoi epävarmasti voittaakseen lisää miettimisaikaa.
"Tarkoitan vain että me teemme jo suunnilleen kaiken yhdessä, Ron, me asummekin yhdessä", Harry sanoi huokaisten. "Ei sen pitäisi tulla niin suurena yllätyksenä, että ihmiset alkavat epäillä jotain."
"No, me olemme läheisiä", Ron totesi ja huomasi siinä samassa, että Harry oli todellakin yhä hyvin lähellä häntä.
"Hyvin läheisiä", Harry vahvisti ja nojautui jälleen lähemmäs katsellen Ronia kysyvästi. Ron tarttui Harrya käsivarresta ja hänen katseensa laskeutui miehen huulille, jotka olivat yhtäkkiä niin lähellä että hän tunsi toisen lämpimän hengityksen vasten kasvojaan. Hänen silmänsä olivat jo sulkeutumassa, kun hän yhtäkkiä käänsikin päänsä sivuun.
"Tämä ei taida olla kovin hyvin ajatus", hän kuiskasi raskaasti ja antoi kätensä laskeutua Harryn käsivartta pitkin aina tämän sormenpäihin asti ennen kuin antoi sen pudota jälleen vierelleen.
Harry nielaisi kuuluvasti ja astui kauemmas tarttuen jälleen lasiinsa. "Miksi ei?" hän kysyi.
"Miksi ei?" Ron toisti epäuskoisella äänellä. "Kysytkö tuota ihan tosissasi? Harry, niin kuin juuri totesimme, me olemme ystäviä. Sinä olet minun paras ystäväni. Sen kanssa ei kannata alkaa pelleillä. Me asummekin yhdessä. Entä jos jokin menee pieleen ja kaikki olisi sen jälkeen niin vaikeaa, ettemme voisi olla enää samassa huoneessakaan? En - en usko, että kestäisin sitä."
Harry otti pitkän kulauksen omasta lasistaan ja puntaroi sanojaan kauan ennen kuin vastasi. "Sinä tunnut antavan paljon enemmän painoarvoa yhdelle suudelmalle kuin useimmat ihmiset", hän totesi mietteliäästi eikä näyttänyt huomaavan Ronin syvenevää punastusta. "Mutta Ron, sinä olet aina ensimmäiseksi minun ystäväni. Ennen mitään muuta. Onko selvä?"
Ron nyökkäsi äänettömästi ja sanoi sitten uudestaan: "Minusta se ei vain ole hyvä ajatus."
"Okei", Harry huokaisi ja kääntyi lähteäkseen keittiöstä. "Ei väkisin."
Ron jäi katselemaan mietteliäästi hänen jälkeensä ja nosti lasin huulilleen.
Frank palasi jälleen tyhjän valkeuden keskelle ja päästi syvän huokauksen. "Miksi hänen pitää olla niin hirveän itsepäinen?" hän ihmetteli näkymättömille pomoilleen.
"Kenen? Roninko?" kysyi ääni lempeästi.
"Niin."
"Hän on aito Weasley", kuului hieman huvittunut vastaus.
Frank räpytteli silmiään; hän ei nähnyt tässä minkäänlaista naurunaihetta. "Mutta hän ei näe mitä on ihan hänen nenänsä alla", hän huudahti kärsimättömästi ja sai kamppailla itsensä kanssa estääkseen ääntänsä nousemasta sopimattomalle tasolle.
"Kyllä hän taitaa nähdä", ääni tuumasi. "Hän vain on todellakin hieman itsepäinen. Ja myös peloissaan."
Frank huokaisi jälleen kuuluvasti ja pudisteli päätään. "Mitä tämän jälkeen tapahtui?"
"Pitkään aikaan ei yhtään mitään. Olet nyt nähnyt kaiken tarpeellisen lukuun ottamatta erästä kaikkein tärkeimmistä kohtauksista."
Frank suoristi selkäänsä ja koetti näyttää tarkkaavaiselta. "Olen valmis", hän ilmoitti kuuluvalla äänellä ja tunsi itsensä yhtäkkiä hyvin tärkeäksi.
"Hyvä. Näytämme sinulle seuraavaksi, mitä tänä aamuna tapahtui."