Ja tässä olisi sitten kymmenes luku
Jälleen toivoisin kommentteja ja toivottavasti tykkäätte.
Varoitus: luku sisältää paljon verta, ei heikkohermoisille. Kymmenes luku
Lentokenttä. Se oli niin iso paikka, että jo sen ulkorakennuksen näkeminen sai pääni pyörälle. Ja sen valitettavasti näki jo liikennevaloista, joihin me olimme pysähtyneet muiden autojen tapaan. Istuin hiljaa takapenkillä, ahtautuneena Alicen ja Edwardin väliin. Tunnelma oli hyvin tukala, pakko myöntää. Olin myös jäässä, sillä he molemmat hohkasivat jäätävää ilmaa. Carlisle ajoi, ja Esme istui etupenkillä. Koko matka oli ollut vain yhtä kiusallista hiljaisuutta, mutta kukaan ei viitsinyt rikkoa sitä. Ja kun viimein saavuimme itse kentälle, lakkasin pidättämästä hengitystäni. Olisin pian kotona. Carlisle pysäköi auton siististi, millilleen oikeaan kohtaan. He kaikki suoranaisesti pomppasivat ulos autosta ja minä jouduin kiirehtimään, ettei minua vain lukittaisi autoon. Kun kömmin ulos heidän autostaan, huomasin nolostuneena kaikkien jo odottavan minua. Esmellä oli matkalaukkuni ja Carlisle viiletti jo edellä. Lapsellinen paskapää.
- Kiitos, sanoin ja nappasin sitten vedettävän matkalaukkuni. Noin, sitten vain sisälle. Eh..?
- Seuraat vain meitä, me osaamme liikkua täällä, Esme sanoi hymähtäen huomatessaan hämmentyneen ilmeeni. Noloa.
He kaikki lähtivät kävelemään ripeästi, ja minulla oli todellakin hankaluuksia pysyä vauhdissa mukana. Pari kertaa olin vähällä lentää nenälleni, niin lujaa vauhtia he kävelivät, mutta onneksi niin ei käynyt. Vihdoin saavuimme sisälle ihmishälinään, mikä sai minut pysähtymään paikalleni. Saatoin jälleen hengittää vapaasti ja tunsin kuinka ruumiini rentoutui. Koti. Se ei olisi enää kaukana. Tutkailin katseellani lähelläni seisovia ihmisiä, hetkonen. Minne Cullenit olivat kadonneet? Rypistin kulmiani hermostuneena ja kipitin matkalaukkuani vetäen pari askelta eteenpäin. Ei. Eivät he nyt voineet sekunnissa kadota? Kirosin raskaasti ja seisoin vain paikallani kuin idiootti. Miksi he olivat niin hemmetin pitkäsäärisiä ja nopeajalkaisia? Vilkaisin lyhyitä jalkojani ja mutristin kiukkuisena suutani. Tietysti. Olin todella turhautunut, ja Carlislen aamuinen temppu pyöri päässäni villisti.
Puikkelehdin ihmisten läpi, etsien katseellani joitain tuttuja profiileja. Jouduin kulkemaan aika hiljaa, sillä pelkäsin kompastuvani jalkoihini. Huokaisin tyytyväisenä huomattuani Carlislen kasvot kauempana – kunnes tajusin kenen seurassa hän oli, ja mitä tapahtui. Jalkani lukkiutuivat paikalleen ja suuni aukesi innottomana järkytyksestä.
CARLISLE JA ESME HALASIVAT?! Ja ei, nyt en tarkoita mitään ”
paras kaveri” halausta, vaan tässä oli selvästi jotain muutakin. Romanttista. Väri pakeni kasvoiltani ja tunsin voivani oksentaa. Heidän huulensa sattuivat olemaan miltein kiinni toisissaan. Käännyin kannoillani ja tälläkertaa, kompastumatta, minä juoksin läpi täyden lentokentän vetäen typerää matkalaukkuani perässäni. Senkin voisi jättää jonnekkin. Otteeni irtosi kahvasta juuri sopivasti, hiljaisessa kohdassa ja seinän vieressä. Jätin sen siihen. Minua ei jaksanut kiinnostaa. Paskat. Idiootteja kaikki. Pari ihmistä katsoi juoksuani hiukan epäilevästi, joten hidastin sen nopeaksi kävelyksi. Onnekseni olin pukenut ylleni mustan hupparin, niin että sain vedettyä sen hupun päähäni. Muiden olisi hankalampi löytää minua. Oltiinko minulle valehdeltu kokoajan? Hekö olivat muka ystäviä? Purin huultani ja tiesin olevani hyvin murjottavaa ja lapsellista sorttia. Aivan sama.
Askeleeni kuljettivat minut ihmetyksekseni miestenvessoille, jonka ympärillä pyöri hiukan epämääräistä porukkaa. Olin toki tietoinen, että kaltaiseni nuoren neidin ei ehkä kannattaisi siellä olla, mutta nyt kaikki tuntui vain oikealta. Olkoon.
- Hei, sinä! Joku miehistä tarttui käteeni ja vetäisi minut hiukan lähemmäs. Hän oli nuori, ehkä hiukan vanhempi kuin minä, ja selvästi hiukan hämärillä asioilla. Nostin kulmiani kysyvästi.
- Kiinnostaisiko huumeet?
Olin hyvin yllättynyt kysymyksestä, miten hän viitsi noin vain kysyä? Näytinkö jonkinsortin narkkarilta? Näytin. Tajusin asian miltein heti, tottakai, silmäni punoittivat ja harottivatkin hiukan itkemisestä. Kävelyni nyt oli horjuvaa, muttei se huumeista johtunut vaan huonosta tasapainostani. Voi luoja. Näytin ihmiseltä, joka käytti raskaan sarjan huumeita. Vilkaisin sivulleni ja huomasin parin vartijan kävelevän meitä kohti. Tuo mies huomasi heidät myös, ja tarttui hiukan omistavammin ranteeseeni.
- Leiki mukana, hän kuiskasi hiljaa ja hänen kaverinsa naurahtivat hiukan.
Nyrpistin nenääni, mitä minä oikein tekisin? Katseeni paikansi kättäni pitelevän miehen taskusta veitsen, ja nielaisin vaivalloisesti. Jos alkaisin ryppyilemään vartijoiden läsnäollessa, voisin pian maata kuolleena lattialla. Niin. Minun olisi pakko leikkiä mukana. Miten tuollaiset ihmiset oltiin päästetty edes sisälle kentälle? Sydämeni takoi kuin rumpu koittaessani näyttää sopivalta joukkoon – se onnistui hyvin nuhjuisen ulkonäköni takia.
- Neiti, oletteko tästä seurasta? Vartija näytti hyvin epäileväiseltä, mutta minä tyydyin nyökkäämään. Astuin jopa kiinni miehen kylkeen, jotta näyttäisimme pariskunnalle. Alkoholin haju kävi pistävänä nenääni, ja jouduin pidättelemään itseäni etten oksentaisi.
- Valitettavasti teidän pitäisi nyt poistua.
Koko porukka lähti samaan aikaan, he vain vilkaisivat toisiaan ja nyökkäsivät. Minua kiskottiin kädestä ja huomasin kauhukseni että Cullenit olivat ulko-ovien lähellä, hyvin huolestuneiden näköisenä. Ängin huppuni paremmin päähäni ja piilouduin mieslauman keskelle. He eivät huomanneet minua, mutta kuulin selvästi mistä he puhuivat.
- Carlisle minä luulin että hän on perässäni! Alice. He kuulostivat hätääntyneiltä.
- Ja muutenkin hänen piti seurata meitä, ei vain minua ja Edwardia, hän jatkoi ärtyneesti.
- Isabella on varmasti vain eksynyt, eiköhän hajaannuta, Carlisle sanoi huolta äänessään.
Carlislen ääni soi ironisesti korvissani, kun astuimme ulos ovista. Minuun sattui jälleen henkisesti ja tiesin kuinka idiootilta kuulostaisin jos koskaan kertoisin tästä kellekkään. Ehken kertoisi. Ulkona oli hyvin sumuista, ja taivaalla leijuvat tummat pilvet näyttivät uhkaaville. Pian alkaisi satamaan. Nuo miehet kuljettivat minut hyvin rähjäisen näköiselle varastolle, jonka taakse me pian katosimme. Värisin kylmässä ilmassa ja tuijottelin tennareitteni kärkiä – tajuten kuinka ääliö olin ollut. Täällä nuo miehet voisivat tehdä mitä vain. Sisällä lentokentällä he eivät olisi uskaltaneet, eivätkä voineet muutenkaan. O-ou. Kuinka monta neroa tarvitaan, että saadaan Isabella Swanista viisas?
MILJARDI. En voinut uskoa kuinka typerä olin ollut! Haukuin itseäni kaikkilla mahdollisimman rumilla sanoilla mielessäni, ja tutkailin samalla mahdollisia pakoreittejä. En ollut nopea juoksija, en todellakaan, joten tämä voisi päättyä rumasti.
- Mulla olis ainaki morfiinia, pöllittiin sairaalasta. Tää on tosi hyvää kamaa.
Ahahaa, morfiinia. Kuulosti todellakin minun jutulleni. Sairaalan paras kaveri, Isabella Swan alkaa käyttämään morfiinia! Mahtavaa. Suuni vääntyi epämiellyttävään irvistykseen, kun huomasin likaiset lääkeruiskut ja morfiinipakkaukset. Tosin.. Mitä mahdollisuuksia minulla olisi? En voisi koittaa huumeita. En ollut sensortin tyttö, joka polttelisi ja joisi. En todellakaan. Vilkaisin pikaisesti taakseni – eihän lentokentälle nyt niin pitkä matka ollut. Vai oliko? Miksi minä aina sekaannuin johonkin typerään? Koitin taikoa kasvoilleni ihastuneen hymyn, joka tosin taisi näyttää kuin alkaisin itkemään pian. Varmasti alkaisinkin.
- Kuulostaa hienolta, sanoin ja koitin kuulostaa itsevarmalta – ääneni tosin tärisi ja olin kuiskannut lauseen. Hupsista.
Miehet nostivat epäilevästi kulmiaan ja itsesuojeluvalttini pamahti käyntiin. Käännyin kannoillani ja aloitin epätoivoisen juoksuni kohti lentokenttää. He älähtivät ja taisivat tajuta juonenkulun – perääni lähdettiin raivokkaasti. Tein jälleen kohtalokkaan virheen, sillä katsoin taakseni. Kompastuin jalkoihini ja kasvoni paiskautuivat täydellä voimalla päin asfalttia. Silmissäni sumeni ja tunsin kuinka kirkas veri valui pitkin kaulaani. Tuttu tunne. Olin täysin sekaisin ja suustani karkasi naurahdus. Tämä oli täysin normaalia minulle. Miehet saapuivat ringiksi ympärilleni ja minua alkoi pelottaa. Mitä he tekisivät? Nostin varovaisesti päätäni ja kohtasin vihaisia katseita. Olin pulassa. Alice,
Alice rakas, näe tulevaisuuteni. Näe. Pelasta minut. Suljin silmäni ja toistin epätoivoisesti päässäni tuota lausetta. Alice olisi ainoa mahdollisuuteni. Tunsin rajun potkun kasvoillani ja myös sen, että huuleni aukeutui jälleen. Lämmin veri täytti suuni ja olin oksentaa sen mausta. Ah, he päättivät potkia minut kuoliaaksi. Tiedostin potkuja eripuolilla kehoani – kasvoillani, vatsallani, kyljilläni. Huumaava kipu täytti pääni ja toivoin että olisin kerennyt vetää morfiinia. Kylkiluuni taisi olla murtunut. Huuda. Se taisi olla ainut vaihtoehtoni. Avasin suuni ja kiljuin niin kovaa kun pystyin. Sain suoran potkun vasten kasvojani, mutten lakannut kiljumasta. Miehet potkaisivat minua vielä kerran, ja lähtivät pelokkaana pakoon. He juoksivat. Olin yhä varastorakennuksen takana, joten minua ei löydettäisi jollen itse kävelisi.
Päässäni surisi kun sain itseni pystyyn ja otin tukea kylmästä seinästä. Ei edes satanut. Jos nimittäin olisi sattunut satamaan, olisin voinut näyttää hieman paremmalta hoiperrellessani sisään. Ei tietenkään satanut, Isabellan perustuuriltahan tämä vaikutti kaikki. Huomasin maassa ison palasen lasia ja kumarruin sen ylle katsomaan peilikuvaani. Luoja. Näytin järkyttävältä. En ollut tunnistaa omia kasvojani. Nenästäni valui tummanpunaista verta paidalleni, samoin huulestani. Poskissani oli tummuvia mustelmia ja olin saanut jopa haavan päähäni. Kipupisteitä oli jokapuolella kehoani. Ja kylkiluuni oli varmasti murtunut. Lähdin kävelemään kohti lentokenttää hitaasti, mutta varmasti. Pian saavuin ovelle ja monet ihmiset huomasivat minut. He tuijottivat järkyttyneinä ja moni riensi soittamaan ambulanssia. Tosiaan, päässäni sumenisi pian.
-
BELLA! Carlisle. Hän oli hyvin huolestunut, ainakin äänestä päätellen. Itkikö hän?
- Ei, ei minulla ole mitään hätää, mongersin ja rojahdin vasten hänen rintaansa – valuin tyhjyyteen jälleen, ties monennen tuhannen kerran elämässäni. Tälläkertaa toivoin, etten enää heräisi.