Ja tässä seitsemäs luku
Kommentit tervetulleita
Seitsemäs luku
Seuraavaksi herätessäni tuntui kuin olisin kuunnellut kaikkea simpukankuoren läpi – äänet velloivat inhottavasti ympärilläni ja tunsin olevani vain pieni, avuton ja yksinäinen. Minua oksetti, hävetti ja minuun sattui. Kipu oli järkyttävää, ja koitin avata suuni kertoakseni muillekkin siitä – mikä ei onnistunut. Tuntui kuin olisin ollut vankina oman pääni sisällä, mikä pelotti minua. Havahduin enemmän todellisuuteen ajatuksistani kuullessani hyvin ontosti Carlislen kauniin äänen.
- Hän löi päänsä todella pahasti, ja luulisin että hänellä saattaa olla aivoverenvuotoa. Saatamme joutua viemään häntä leikkaukseen, siksi nukutin hänet jo nyt. Mutta saamme olla kiitollisia että hän on edes hengissä.
Kuulin kuinka hän käynnisti autonsa, ja minua pideltiin hellästi penkkejä vasten, tukevassa makuuasennossa. Kädet tuntuivat kylmiltä jopa vaatteitteni läpi – saatoin tuntea että minulta oltiin riisuttu baskerini sekä muut ulkovaatteet, joita oli jäljellä. Jaloillani oli paksu huopa, ja sieltä joku piteli jalkojani vahvasti kiinni.
Minun olisi tehnyt mieli kiljua, hei,
haloo, olen yhä hereillä! Koitinkin tehdä niin, mutten onnistunut. Tuntui kuin olisin ollut sementissä – tai halvaantunut. En voinut avata silmiäni, enkä muutenkaan liikuttaa jäseniäni. Minua pelotti. Olin toki lukenut hyvin harvinaisista tapauksista, jossa potilas on hereillä nukutuksen aikana – eikä pysty reagoimaan tai puhumaan. Paniikkini kasvoi joka hetkellä – tunsin kuinka pulssini kohosi taivaisiin. Minä en voinut olla hereillä. En voinut. Koitin jälleen liikuttaa jäseniäni, mutten onnistunut. Voi luoja. Tämä taisi olla yksi niistä harvinaisista tapauksista. En ole ennen ollut nukutusleikkauksissa, ainakaan muistaakseni. Kipu on hyvin raastavaa, ja toivoisin vain kuolevani siihen paikkaan. En kestäisi vielä leikkaustakin. Seuraava puheenaihe sai minut hyvin kiinnostuneeksi, ja unohtamaan jopa hetkeksi kipuni.
- Oletko varma että sait kaiken myrkyn pois? Se oli Edward. Minkä myrkyn? Minä murjotin yksikseni, ja koitin yhä viestittää olevani hereillä.
- Täysin varma. Hänelle ei jää muuta vahinkoa kuin tuo arpi ranteeseen.
- Anteeksi Carlisle, kun puhuin niin rumasti näystäni. En ole todellakaan huomannut.. Sinulla ja Esmellä on mennyt nämä asiat siis huonosti jo
vuosisatoja? Alice kysäisi hiukan huolettomasti, kuitenkin pahoillaan. En tajunnut mistä he puhuivat.
- Niin, me olemme enemmän kavereita, sanotaanko niin.
Sydämeni pomppi kurkussani – mitä ihmettä? Vuosisatoja? Ja Esmellä sekä Carlislella meni huonosti? En siis
periaatteessa ollutkaan suudellut varattua miestä. Joopajoo, oikeastaan koitin vain lievittää huonoa omatuntoani, ja samalla yritin vimmatusti vapautua tästä rajatilasta. Edward keskeytti ajatteluni puhumalla samalla, ärsyttävällä, rauhallisella äänellään.
- Entä hänen leukansa.. Kannattaisiko se naksauttaa takaisin paikalleen kun hän on nukutuksessa? Minä kiljuin pääni sisällä – ehei, ei varmasti.
- Tosiaan. Odottakaa, minä pysäytän.
Tunsin kuinka auto liukui pysähdyksiin, ja paniikki valtasi mieleni - jos voisin jotenkin.. Tapahtuisipa lääketieteellinen ihme ja minä ponkaisisin pystyyn, tai voisin liikuttaa jäseniäni, kyllä, tapahtuisipa niin. Koitin liikutta itseäni hyvinkin hanakasti, mutten onnistunut. Mikä piru minua nyt vaivaa? Okei, selväähän se oli että tämä kaikki tapahtui juuri minulle, mutta eikö niitä ihmeitäkin voisi tapahtua välillä, kaaoksen ja murtumien sijaan? Tunsin kuinka Carlisle siirtyi takapenkille, hän oli aivan lähellä kasvojani. Kädet olivat varmat, kun ne tunnustelivat pulssiani. Minua alkoi itkettää. Ei. Miksen voisi vain nukahtaa? Carlislen kädet siirtyivät kasvoilleni, ja ne olivat niin kylmät että tuntuivat kipulääkkeiltä – minun mieleni värähti rajusti, ja tunsin vatsanpohjassani muljahduksen. Miksi minä pidin niin julmetusti tästä miehestä? Ajatukseni keskeytyivät kuitenkin nopeasti, kun tunsin leukaluuni naksahtavan takaisin paikalleni, ja samalla tapahtui jotain hyvin yllättävää.
Lihakseni alkoivat toimimaan normaalisti – tunsin kuinka jäseniini palasi tunto. Ponkaisin selälleni, ja en voinut tehdä muutakuin kiljua. Huuto karkasi huulieni välistä paniikinomaisesti, olinko varmasti täällä, etten kuvitellut? Huuto täytti koko auton, ja kuulosti hyvin palosireenimäiseltä. Minä olin hereillä. Tämä oli lääketieteellisesti mahdotonta, mutta nyt niin oli käynyt. Ja joka paikassa tuntui sykkivän sama, raastava kipu.
- HELVETTI, BELLA! Se taisi olla Alice ja Edward yhtä aikaa, päättelin. Huutoni oli muuttunut nyyhkytykseksi, niin pahaksi sellaiseksi etten tuntunut saavan henkeä.
Ja siinä hän oli jälleen. Carlisle kietoi kätensä rauhoittavasti ympärilleni, ja painoi minua rintaansa vasten. Suustani pääsi panikoivia älähdyksiä, ja tärisin kuin horkassa. Voi.. luoja. En voinut uskoa tätä, ja itkuni oli niin sekavaa etten pystynyt sanomaan mitään, vaikka olisin halunnutkin.
- Bella, rauhoitu. Anteeksi - olen todella pahoillani, Carlisle hymisi hiljaa korvaani, aivan kuin se olisi hänen syynsä - ja oli huomaamattani alkanut keinuttamaan minua sylissään kuin lasta.
Ja minä itkin. Olin niin peloissani, etten uskaltanut liikahtaakaan paikaltani, vaan puristin Carlislen paidan rintamusta nyrkissäni, pelko päälimmäisenä mielessäni. Alice ja Edward olivat menneet ulos autosta soittamaan sairaalalle, että siellä tiedettäisiin tapahtuneesta ja siitä että minut tuotaisiin. Keille tälläistä tapahtui? Taisin olla suoranainen ihme. Sairaalan paras kaveri. Miksi? Miksi minä? Toistin noita sanoja mielessäni, ja lopulta tajusin alkaneeni kuiskimaan niitä ääneen. Carlisle oli kaivanut laukustaan happinaamarin, ja laski sen varovaisesti kasvoilleni.
- Isabella Swan, sinä olet ihmeellinen tyttö, hän kuiskasi hiljaa ja siirsi kasvoilleni karanneen hiuskiehkuran korvani taakse. Ele oli jälleen hyvin hellä. Carlisle jatkoi kuitenkin puhettaan pian.
- Tämän pitäisi olla mahdotonta, mutta tiedekin näemmä erehtyy. Olen niin, niin pahoillani että satuit törmäämään Jamesiin juuri matkallasi meille. Tämä ei toistu enää.
- Se.. Se ei ole sinun syysi. Minä se vedän ongelmia puoleeni kuin magneetti, kuiskasin ja huomasin tärinäni hiukan vähentyneen – se taas johtui Carlislesta ja hänen vahvasta rinnastaan, jota vasten itkin ties monettako tuhannetta kertaa.
- Minä.. Minä kuulin kaiken ja en- en pystynyt liikuttamaan jäseniäni, sanoin paniikinomaisen nopeasti. Hän tiesi minun olevan peloissani, joten kädet vetivät minut heti tiukempaan halaukseen.
- Shh, Bella. Kaikki kääntyy kyllä parhain päin.
Ja siinä me istuimme – minä täysin hiljaa, nauttien tuon miehen tuoksusta ja kylmästä ihosta, sillä se tuntui puuduttavan kipuni. Pystyin jälleen hengittämään normaalisti, ja vaikka tiesin olevani lapsellinen, otteeni hänen paidastaan ei irronnut. Olin yhä hyvin, hyvin järkyttynyt tapahtuneesta. Yö pimeni ympärillämme, ja koitin kuunnella ympäriltäni kuuluvia ääniä. Tosin mitään ei kuulunut, ja arvelin että Alice ja Edward tahtoivat jättää meidät hetkeksi rauhoittumaan. Tai minut. Yllättäen Carlisle painoi huulensa hiuksiini, ja minä henkäisin todella kuuluvasti, mikä hävetti minua. Hidas väristys kulki pitkin selkääni, ja pelkäsin sulavani siihen paikkaan.
- Oletko valmis menemään sairaalaan? Vai haluaisitko mielummin takaisin meille?
- Teille, kiitos.
Hän laski minut varovaisesti penkille, laittoi jopa turvavyöni kiinni kuin olisin ollut viisivuotias – se tuntui mukavan turvalliselta. Carlisle vetäisi peittoa jaloilleni, sipaisi nopeasti kättäni ja kipusi ripeästi takaisin etupenkille. Hän käänsi auton helposti, ja lähti ajamaan tuttua reittiä kohti taloaan. Sydämeni sykki rinnassani hyvin nopeasti, ja tiesin että poskillani kareili komea puna. Carlislen kosketus vain sai minut hulluksi. Minä vilkaisin häntä varovasti, ja hän käänsi katseensa minuun, hetkeksi. Silmät tuikkivat, ja ne näyttivät juuri niin lämpimiltä kuin muistinkin. Emme olleet päässeet kovin pitkälle – kun auton eteen hyppäsi täysin arvaamattomasti tuo sama mies, James. Kirkaisuni halkoi tyhjää ilmaa kun Carlisle pamautti jarrut pohjaan, niin että auto pysähtyi kirskuen. Hän oli luonani sekunnissa, ja suojasi vartaloani hyvin kätevällä liikkeellä. Ja hän oli niin lähellä..
- James, varoitan sinua. Jos et nyt lähde, joudun katkaisemaan kaulasi. Sanat tulivat käheänä murinana ulos Carlislen kurkusta, niin että minä säikähdin.
- Jaa-a. Jos ensin kuitenkin leikittäisiin hiukan, James sanoi viekkaasti ja särki auton ikkunanlasin, pujahtaen sisään vaivattomasti.
- Oh, nuorta rakkautta, kuinka suloista. Valitettavasti tehtäväni on tehdä siitä loppu.
