Ja tässä on kuudes luku
Toivottavasti tykkäätte. Ja kommentteja olisi taas mukava saada, eli rohkeasti vain
Kuudes luku
Minä olin istunut typerässä lääkevarastossa jo kolme tuntia, ja se alkoi todellakin tuntua jäsenissäni. En enää tuntenut takapuoltani, ja käsiänikin pisteli. Välillä minä nuokahtelin, ja olin vähällä nukahtaa, mutta sitten suudelman kirpeät muistot palasivat mieleeni, ja pitivät minut valppaina. Kukaan ei häirinnyt minua. Tai sitten kukaan ei vain yksinkertaisesti välittänyt. Olin omalla tyhmyydelläni menettänyt sen henkilön joka edes hiukan tuntui pitävän minusta. Puristin nyrkissäni Carlislen antamaa korua – en ollut hellittänyt otettani kertaakaan. Miten ihminen saattoi olla
näin typerä? Tunsin oloni täydeksi idiootiksi siinä istuessani.
Pian ovi aukesi, ja minä painoin pääni automaattisesti, vaikka olin miltein sataprosenttisen varma ettei Carlisle enää palaisi tänne – traagiselle tapahtumapaikalle. Olin jopa unohtanut vanhempani, mutta olin varma että joku kertoisi jos he olisivat kuolleet. Nielaisin vaivalloisesti ja nostin katseeni ovella seisovaan ihmiseen. Hän oli sama hoitaja, joka oli kertonut minulle puhelusta. Napsautin suuni kiinni kapinallisesti, ja vilkuilin häntä ripsieni alta.
- Carlisle käski sanoa ettei haluaisi häiritä sinua, mutta hän ajatteli nyt ajaa kotiin, ja tarjosi kyytiä. Keli on kuulemma niin huono ettei sinunkaan kannattaisi kävellä.
- Kävelen silti.
Tiesin kuulostavani hyvinkin lapselliselta, ja nousin ylös. Joka ruumiinosaani pisteli inhottavasti, ja tunsin veren jälleen virtaavan kunnolla jäsenissäni. Venytin käsiäni ja jalkojani, ja näin oven sulkeutuvan. Hah. Minä tarvitsin oikeasti nyt aikaa miettiä asioita, ja toivoin että Carlislekin ymmärtäisi minua edes puoliksi. Tai jotenkin. Tai ettei hän ainakaan kertoisi minusta perheelleen, varsinkaan Esmelle tai Alicelle, joka oli osannut odottaa tätä. Tietäisikö hän mitä minä olin tehnyt? Minua kylmäsi ja astuin ulos ovesta – kirkkaisiin sairaalan valoihin. Silmiäni särki kiusallisesti, ja kipitin nopeasti vaihtamaan vaatteeni pukuhuoneeseen. Siellä oli täysin tyhjää, mutta ironiset sydämet roikkuivat yhä seinillä, ja tuntui kuin ne olisivat ilkkuneet minulle. Tosiaan olisin ansainnut selkäsaunan, joten ei siinä mitään. Harjasin hiukseni suoriksi, ja pukeuduin lämpimästi kotimatkaa varten. Villakangastakkini tosin ei ollut lämpimimmästä päästä, eikä jalassani olevat saappaatkaan, mutta kaulahuivini sentään oli säähän sopiva. Ängin vielä vaaleanharmaan baskerin päähäni, tarkistaen pikaisesti ulkonäköni peilistä. Olin siedettävä.
Askeleeni kaikuivat oudon tyhjillä käytävillä, ja siksi tuntui kun olisin ollut todella kovaääninen. En ollut. Oikeasti liikuin kuin hiiri, ja pelkäsin törmääväni Carlisleen hetkenä minä hyvänsä. Vilkuilin ympärilleni vauhkona, mikä johti siihen että olin vähällä lentää portaat alas – onneksi sain napattua kaiteesta kiinni. Nyt aulassa oli joitain ihmisiä,sekä hoitajia. Onneksi en tuntenut ketään, ja pääsin ulos asti turvallisesti. Siellä minä puolestaan jäin suu auki tuijottamaan – mikä järkyttävä lumimyrsky siellä riehuikaan? Pamautin itseäni lapasella otsaan ja kirosin tuuriani,
tottakai, nyt on sitten pakko olla näin huono keli. Kuitenkin jääräpäisenä minä lähdin kävelemään, näkemättä juuri lainkaan eteeni. Sen verran erotin, että kävelin juuri ja juuri kävelytien reunaa. Matkani kestäisi varmasti ainakin tunnin Culleneille, kerta he eivät asuneet edes kaupungissa. Mokomatkin, miksi he sinne syrjäytyivät?
Noin puoli tuntia tarvottuani tiesin olevani pian perillä – ainakin kuvittelin niin. Näin paljon puita, sekä lunta. Satoi edelleen, mutta nyt lumi oli muuttunut vain märemmäksi, ja minä tunsin hytiseväni kylmästä. Miksi minä tein vain virheitä? En enää tuntenut varpaitani, ja sormistakin alkoi mennä tunto. Iltakin pimeni huolestuttavaa vauhtia – pian olisi pilkkopimeää. Hengitykseni huuruili ilmassa, ja tunsin paniikin kohoavan ilmaan. Miten minä voin eksyä? Rintakehäni kohoili kiivaampana, ja minä puoliksi juoksin, minkä ansiosta kaaduin maahan. Hyi. Nyt lapaseni olivat litimärät, ja tunsin kuinka vesi imeytyi niihin iloisesti – tämä oli tyypillistä minun tuurilleni. Suustani pääsi harmistunut ähkäisy, mutta sain itseni ylös. Siristelin silmiäni pimenevässä illassa, ja olin varma että hiukan kauempana edessäni oli joku. Kiristin askeleitani ja pian erotin jo ihmishahmon. Huokaus karkasi kylmiltä huuliltani ja olin kiitollinen tuosta ihmisestä. Hän ei ollut Carlisle, mutta joku kuitenkin. Miehellä oli vaaleat, pitkät hiukset sekä hiukan erikoiset silmät..
Punaiset. Hätkähdin tajutessani tuon poikkeuksen, kuka käytti punaisia piilolinssejä?
Sydämeni tunsi hermostuneisuuteni, ja pelkäsin sen hyppäävän pian ulos rinnastani. Miksi hän katsoi minua noin? Tuo herra hengitti niin syvään, että ihmettelin mitä hän puuhasi. En uskaltanut kysyä häneltä mitään, vaan kävelin päättäväisesti ohi.
- Isabella.. Hmm, hauska tavata. Hänen äänensä kuului aivan vierestäni, ja kirkaisin.
- Kuka sinä olet? Ääneni kuulosti hyvin heikolta, sillä hengitin niin raskaasti – olin säikähtänyt pahemman kerran.
- Olen tarkkaillut sinua. Lievä yllätys tosin, kun tajusin että olet ihminen. Olenkin ihmetellyt miten Jasper, uusin heistä, kestää asua samassa talossa kanssasi. Mutta ilmeisesti et vietä hirveästi aikaa siellä.
En tajunnut mitään. En yhtikäs mitään. Minä olen ihminen? Tietysti olen,
ääliö. Mikä muukaan voisin olla? Mieleni huusi erilaisia vastalauseita, mutta minä olin kauhusta kankeana, ja seisoin vain paikallani. Hän ei vastannut kysymykseeni. Minua tosissaan pelotti. Tuo tuntematon mies alkoi hitaasti, mutta varmasti kiertää pientä kehää ympärilläni, ja kuulin hänen hengityksensä, se oli kovin rauhallista. En haluaisi jäädä kenenkään vieraan miehen käsiin,varsinkaan metsässä.
- Kuka sinä olet? Tärisevä ääneni pilasi pisteliäisyyden, ja koitin samalla vaivihkaa lähteä karkuun.
Hän naurahti rennosti, paljastaen täydelliset, suorat ja vitivalkoiset hampaat. Samalla hän näytti lievästi yllättyneeltä. Purin huultani ja pelkäsin halkaisevani sen – enkä todellakaan halunnut että niin kävisi taas, sillä auto-onnettomuudesta oli jäänyt huuleeni pieni arpi, ja se näytti typerältä. Toista ei kaivattaisi.
- James. Hän ojensi kättään minua kohti aivan kuin olisi jonkunsortin herrasmies. Minä en tarttunut siihen, vaan pinkaisin pakoon.
- Tyttö, kuolet kuitenkin! Eikö sinulla ole järkeä päässä, vai etkö tiedä olevasi kilpasilla vampyyrin kanssa?
Kuulin sydämeni lyönnit korvissani, ja juoksin minkä jaloistani pääsin. Toivoin kovasti löytäväni Culleneiden talon pian, sillä en halunnut tuon hullun syötiksi. Mitä hän oikein puhui vampyyreistä? Ei sellaisia ollut olemassa. Vai oliko? Tuo typerä pieni ajatus sai minut sotkeentumaan jalkoihini, ja lensin poski edellä maahan. Tunsin veden valuvan silmistäni, auts, tuo oli sattunut ja pahasti. Suustani karkasi itkunsekainen älähdys, ja minä koitin nousta takaisin seisomaan. En onnistunut.
- Mitä minä sanoin? Jamesin ivallinen ääni kuului vierestäni, ja tunsin hänen kätensä tarttuvat käteeni.
Minut repäistiin kovakouraisesti ylös, ja näin hänen verenhimoiset, punaiset silmänsä. En voinut uskoa että hän olisi oikeasti vampyyri, mutta tässä tilanteessa se tuntui hyvin järkevältä. James avasi nautinnollisen hitaasti takkini napit, ja minä tärisin sekä pelosta että kylmästä. Kaulani oli paljaana, ja hän siveli sitä sormillaan. Minua oksetti, ja tunsin kalpenevani huomattavasti.
- Tämä ei satu. Pieni purema vain, lupaan tehdä sen nopeasti.
Mistä hän oikein puhui? Pelko valtasi ruumiini, ja tunsin lipsuvani kohti tajuttomuutta. Viimeisillä voimillani koitin rimpuilla häntä vastaan, tönin ja potkin. James oli kuitenkin vahvempi, ja hän vain nauroi yrityksilleni. Ehkä minun pitäisi vain luovuttaa. Se olisi yksinkertaisinta, ja ehkä kivutonta. Kuitenkin minun oli pakko yrittää, ja vetäisin keuhkoni täyteen ilmaa.
- APUA! Ääni karkasi huulieni välistä kimeänä, ja tunsin tuon miehen värähtävän. Tiesin hänen lyövän ennen kuin tunsin sen.
Ja sitten tunsin leukaluuni ruksahtavan, ja hetken kuvittelin jo että olin kuullut omiani – kunnes kipu tuli. Se oli kovaa ja vaativaa, niin että minä vaikeroin ja purin hampaitani yhteen koittaakseni estää huutoa karkaamasta huulieni välistä. Ja nyt tosiaan tunsin tajuttomuuden tulevan. Olin jo niin turta, etten olisi pystynyt juoksemaankaan. Yksinkertainen ja siisti loppu. Toivottavasti. Silmäni painuivat kiinni, ja tunsin horjahtavani kohti maata. Viimeisenä asiana saatoin kuulla vain kaukaiset huudot, sekä jonkun hätääntyneen äänen.
- Bella! Hengitä, hemmetti soikoon. Älä luovuta! Se oli Carlisle, päättelin viimeiseksi ja päätin antaa pimeyden viedä minut mukanaan.
- Pimeys vieköön minut mukanansa, se on minulle oikein, mutisin viimeisiksi sanoikseni ja sitten ajelehdin mustaan.
