Tässä sitten sitä jatkoa olisi - 23. luku! Oli niin kova inspiraatio, että tästä taisi tulla oikein superpitkä... Toivottavasti se on vaan plussaa
Kommentit tervetulleita jälleen, kiitoos
23. luku
Paniikkini kasvoi jokaikinen sekunti, kun puhelin ei vain lakannut soimasta. Mitä voisin sanoa? Tai tehdä? Vihdoin nostin puhelimeni, ja vastasin. En sanonut nimeäni, en mitään – olin vain täysin hiljaa, mutta tiesin että hän tiesi minun olevan puhelimessa. Hiljaisuus kasvoi, ja minun oli hankala pysyä pystyssä. Istahdin varoen sohvan reunalle, koittaen pitää mahdollisimman vähän ääntä. Vihdoin Carlisle rikkoi hiljaisuuden, ja minun suustani pääsi helpotuksensekainen huokaus.
- Bella… Anteeksi. Tuo kaikki taisi tulla sinulle niin yllättäin, myönnän joskus omanneeni tilannetajua, mutta nyt taisin kosia sinua väärään aikaan. Minä tahtoisin vielä yrittää sinun kanssasi, ihan oikeasti, mutta teit kantasi aika selväksi… Edward kertoi että olit juonut, ja paljon. Oletko kunnossa?
- Mitä muuta Edward kertoi? Minä kysyin ja lievä panikointi kuulsi äänestäni. Tämä alkoi mennä tukalaksi.
- Ei mitään muuta… Olisiko hänen pitänyt? Carlisle kysyi hämmentyneenä ja kuulin kuinka epäileväiseltä hänen äänensä alkoi kuulostaa loppua kohti.
Punnitsin hetken vaihtoehtojani, mutta päädyin lopulta tunnustamiseen – edes senverran olin Carlislelle velkaa. Nyt minun oli vain mietittävä kumman täräyttäisin ensin, sen, että olin raskaana vaiko sen… pahemman. Purin huultani ja nousin ylös sohvalta – tarvitsin edes jotain ylleni. Sain alusvaatteet päälleni yhdellä kädellä, mitä ihmettelin suuresti. Sitten henkäisin syvään, ja valmistauduin kertomaan hänelle kaiken.
- Ensinnäkin, minä… No, tein
kuusitoista raskaustestiä, ja niiden mukaan olen tosiaan raskaana – kaikki näyttivät positiivista-
- Oletko tosissasi? Minä tulen sinne.
- Odota-
En kerinnyt saada lausettani loppuun, ja karmiva tuuttaus kantautui puhelimesta. Hän oli lopettanut puhelun ennen kuin olin saanut pahimman ulos.
Voi helvetti. Minä panikoin ja koitin soittaa hänelle uudestaan, onnistumatta – hän oli tainnut jättää kännykkänsä kotiin, sillä vastausta ei kuulunut. Vampyyrit olivat tiedettävästi nopeita, enkä edes tiennyt millä Carlisle tulisi. Paniikkini alkoi muuttua yhä vain pahemmaksi, ja minä juoksin petaamaan sänkyäni. Edwardin lappusen minä vedin alas vessanpöntöstä, ja hampaani pesin samalla kun harjasin hiuksiani. Toki kertoisin hänelle kaiken, mutta… Tämä vain tuntui niin pahalta. Viisitoista minuuttia hänen soitostaan oli kulunut, kun ovelta kuului koputus. En ollut vielä edes pukenut loppuun, mutta vetäisin vessan kaapista ohuen kylpytakin, jonka joku oli jättänyt sinne. Sitten astelin ovelle, ja rauhoittelin itseäni pari sekuntia ennen kuin vetäisin oven auki. Siinä hän seisoi, niin komeana kuten aina – kasvoilla oli huojentunut, mutta samalla huolestunutkin hymy. Tarrasin kiinni ovenpieleen, sillä hänen näkemisensä satutti minua, mutta samalla myös huumasi minut. Carlisle vain sai aina pääni sekaisin.
- Hei, minä sain vihdoin sanottua vaivautuneena ja viittasin häntä tulemaan peremmälle.
Carlisle astahti sisään mitään vastaamatta, mutta näin kuinka hän hymyili minulle - tosin aavistuksen varoen, kuin koittaen rikkoa suurta muuria välillämme. Minä suljin oven, ja jäin sitten vaivautuneena paikalleni. Mietin miten voisin sanoa Carlislelle… Sen, ilman että murtaisin häntä täysin. Häpeä tulvahti sisimpääni kuin jääkylmä vesi, ja ihoni meni välittömästi kananlihalle. Olin vain käyttäytynyt kuin mikäkin idiootti, ja enää asiaa ei saatu tekemättömäksi. Rykäisin, ja olin aikeissa pamauttaa asiani, kun Carlisle keskeytti minut.
- Minne veit raskaustestisi? hän kysäisi kepeästi ja kääntyi katsomaan minua pienoinen hymynkare huulillaan, niin valloittava, että kesti kauan saada puhekykyni taas takaisin. Ja vastauksen - viisaan sellaisen, keksiminen oli hankalaa.
- Tuota… Edward vei ne pois, en tiedä minne, töksäytin ja katselin hänen täydellisiä kasvojaan.
-
Edward? Hän vain sanoi että oli käynyt ovellasi, ja huomannut että olit sammunut – sitten hän sanoi lähteneensä, Carlisle sanoi hämmennystä äänessään, ja täydelliselle otsalle muodostui ryppy – olin pulassa. En olisi uskonut Edwardin valehtelevan.
- Tuota… Minun pitäisi kertoa sinulle yksi juttu… M-minä makasin Edwardin kanssa, mutisin ja purin huultani kipeästi samalla, siirtäen häpeilevän katseeni jalkoihini. Parempihan se oli vain pamauttaa suoraan,
kai.
-
Anteeksi mitä?
- Makasin Edwardin kanssa, toistin kovempaa, vaikka tiesin hänen kuulleen sen jo ensimmäisellä kerralla. Carlisle ei vain uskonut sitä.
Hiljaisuus laskeutui välillemme, ja minä olisin tosiaan helottanut punaisena jos vampyyriyttäni ei olisi ollut enää vähän jäljellä – minua pelotti hänen reaktionsa ja minua hävetti. Olisin toivonut Carlislen huutavan – huutavan täydellisellä äänellään ja haukkuneen minut maan rakoon, mutta niin ei käynyt. Hiljaisuus kalvoi sisintäni ja lopulta nostin katseeni hänen kasvoihinsa. Ne olivat täysin ilmeettömät, tunteettomat. Carlislen tuska viilsi minua sisältäpäin, ja toivoin että olisin voinut halata häntä. En kehdannut. Sitten Carlisle liikahti, lähti kävelemään ripein askelin ovelle – hän vetäisi sen auki turhankin voimakkaasti ja lähti astelemaan pitkin portaita epäinhimillisen nopeasti. Minulta kesti muutama sekunti saada jalkani liikkeelle – ja juoksin hänen peräänsä.
- Carlisle kiltti, anna anteeksi! Minä rukoilin ja kompastelin korkeita porrasaskelmia pitkin, koittaen tavoittaa hänet. Olin kuitenkin liian hidas ja ihmismäinen kömpelyyteni oli palailemassa – vihasin sitä.
Hän pysähtyi noin puolivälissä matkaa – selvästi keräten itseään kasaan. Sitten hän katsoi minua surunmurtamilla silmillään, ja sydämessäni tuntui niin kivulias pisto, että minun oli pakko tarrata kiinni kaiteesta. Odotin hengästyneenä mitä hän sanoisi, ja purin jälleen huultani, johon oli jo muodostunut kipeä haavan alku. Odotin huutoa jälleen, mutta sitä ei tullut.
- Minä… En pysty katsomaan sinua juuri nyt, Isabella – tarvitsen hetken aikaa hengittää, okei? Carlisle puhui hyvin, hyvin rauhallisesti ja katsoi minua silmiin – huomasin vasta nyt niiden olevan pikimustat. Ai. Hän oli myös nälkäinen.
- Tuletko takaisin? Minä kysyin epäröiden ja tunsin kuinka pala nousi kurkkuuni, eikä suostunut liikkumaan sieltä minnekkään.
Carlisle tuntui punnitsevan asiaa, ja huomasin kuinka hänen katseensa viipyi kasvoissani. Minä tuijotin hänen täydellisiä kasvojaan herkeämättä, koittaen painaa jokaikisen yksityiskohdan muistiin – varmuudenvuoksi, jos näkisin hänet tänään viimeisen kerran. Rupuisessa hotellissa, riidan ja kaiken sen paskan jälkeen, eihän tämä voisi olla viimeinen kerta kun näkisimme, eihän? Kyyneleet pistelivät silmäkulmissani ja vatsassani velloi kuin olisin saanut oksennustaudin, mutta en näyttänyt sitä. En tahtonut että hän kärsisi yhtään enemmän. Carlisle avasi suunsa ja sulki sen, kuin kala kuivalla maalla, ja astahti sitten lähemmäs – niin lähelle, että saatoin tuntea hänen hengityksensä väreilevän kasvoillani. Varoen hän painoi otsansa kiinni omaani, ja sulki silmänsä kuten minäkin. Hetken olimme kuin kaikki olisi vain ollut painajaista, minun typerä lähtötemppuni sekä … Edward. Se hetki kesti kuitenkin vain henkäyksen verran, ja pian Carlisle astahti taaksepäin tutkimaton katse silmissään.
- Yritän tulla, hän sanoi vaisusti ja kääntyi astelemaan loputkin portaat alas. Hänen lähtönsä sattui, ja vasta nyt kunnolla tajusin miten paljon sen piti sattua Carlislea, kun minä lähdin typerien valheitteni siivittämänä. Kokosin itseni ja kuiskasin ehkä viimeiset sanani hänelle, ne jotka Carlislen pitäisi tietää, jos eroaisimme lopullisesti.
- Olen aina rakastanut sinua Carlisle, ja se rakkaus tulee pysymäänkin… ikuisesti.
Kuiskaukseni väreili ilmassa, ja hän pysähtyi hetkeksi – pariksi sekunniksi ehkä, ja jatkoi sitten matkaansa. Pian Carlisle katosi ulos ovista, ja kului vain hetki, kun kuulin auton renkaiden ulvahtavan. Olin murtua siihen paikkaan – niille pirun portaille, mutta sain jotenkin raahattua itseni huoneeseeni. Siellä oli pimeää ja ankeaa, mutta se ei estänyt minua sulkemasta verhoja. Istuin pedatulle sängylleni ja painoin pääni tyynyyn – sitten kiljuin niin kovaa kun vain pystyin. Se auttoi, mutta vain hetkeksi – viidentoista minuutin kuluttua olin yhä levoton, vihainen ja häpeissäni. Pian päähäni pälkähti joskus koulussa luettu kirja, joka oli täynnä rakkausrunoja. Se sai minut kaivamaan laukustani vihon sekä kynän, ja aloin kirjoittaa. Kirjoitin kaikesta mitä olin kokenut hänen kanssaan, Carlislen kanssa, aina ensitapaamisesta minun typerään mokaukseeni. Ne eivät olleet runoja, vaan eräänlainen kertomus minusta ja hänestä. Yllättäen kului tunti, ja toinenkin. Olin vihon viimeisellä sivulla, ja päätin koko rakkaudentunnustukseni sanoihin:
Ja vaikka minulla voisi olla mitä tahansa, aivan kaikki mitä tahtoisin – mikään ei silti olisi mitään sinuun verrattuna. Vaikka joutuisin elämään köyhyydessä ja ilman ruokaa sekä vettä, tekisin sen – sinun puolestasi, kunhan vain saisin olla kanssasi. Vaikka joutuisin kärsimään tuhansien ihmisten kivut saadakseni vain nähdä sinut, kestäisin ne. Ja vaikka kuolema meidät erottaisi, en koskaan unohtaisi – ja löytäisin sinut varmasti kuoleman jälkeenkin, sillä etsisin vaikka ikuisuuden. Ja kaikki siksi että rakastan sinua, ihan oikeasti. Vaikka me olemme kuin vesi ja tuli – jää ja aurinko – niin sen vain kuuluukin mennä. Vastakohdat… ne sopivat toisilleen täydellisesti.
Anteeksi.
Bella Kirjoitettuani uuvuttavat kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia, minä vihdoin murruin totaalisesti. Kyyneleeni kastelivat viimeiset sivut, kun taitoin kirjan kiinni. Miten olin saattanut olla niin typerä? Täydellinen idiootti? En tajunnut itseäni. Enkä Edwardia. En koko maailmaa. Hämmästyksekseni oveltani kuului koputus, ja arvelin sen olevan hotellinidioottiomistaja – en ollut maksanut tätä päivää huoneessani. Laahustin ovelle vihko kädessäni, ja avasin sen innottomasti. Kuitenkaan oven takana ei seisonut hotellinomistaja, vaan Carlisle – kaikessa komeudessaan. Ja hän hymyili, oudon liikuttuneen näköisenä.
- Kirjoitit minulle, hän kuiskasi pienesti ja katsoi minua niin rakastavasti, etten voinut erehtyä katseesta. Tai ehkä vain kuvittelin. Alice oli siis nähnyt, ja ajatellut että olisi parasta ilmoittaa Carlislelle. Ehkä olikin.
- Niin, minä nielaisin ja ojensin muistivihkoni hänelle – odottaen jotain merkkiä orastavasta anteeksiannosta. Carlislen silmät paistoivat jälleen normaaleina, hän oli ravinnut itseään.
Hän tuli lupaa kysymättä sisään, istahti sänkyni reunalle ja aloitti lukemisen. Minä jäin seisomaan keskelle huonetta, mutta puolen tunnin hiljaisuuden kuluttua istahdin sohvalle. Tuijotin häntä herkeämättä kun hän luki – Carlisle oli todella nopea, miltein lopussa jo. Kuvittelin mielessäni mitä hän sanoisi, kun hän pääsisi loppuun ja lukisi typerän vuodatukseni. Oliko se ollut liikaa? Imelää? Kamalaa? Pureskelin hermostuneena kynsiäni – kauhea tapa, josta olin päässyt eroon jo ala-asteella – nyt stressasin vain niin kovasti että en keksinyt parempaa tapaa lievittää pelkoani. Vihdoin kuulin kuinka sivuja ei enää käännetty, ja huomasin kauhukseni että hän oli lukenut kaiken. Carlisle katsoi minua pitkään, mitäänsanomaton katse silmissään. Sitten hän käveli viereeni sohvalle, painaen minut kainaloonsa. Se tuntui sovinnolta. Minä huokaisin pienesti.
- Rakastan sinua, vaikka oletkin hyvin…
oikukas, Carlisle naurahti korvaani ja painoi pienen suudelman poskelleni.
Tunsin olevani jälleen ehjä, ja kotona. Mikään ei horjuttaisi rakkauttani häntä kohtaan enään koskaan, ei mikään. En edes minä ja typerät aivoni. Päivänsäteet tunkeutuivat sälekaihtimien läpi, ja saivat Carlislen ihon hehkumaan – omani näytti vain säälittävän oudolta. Pian elämäni vampyyrina olisi ohitse. Se ei kuitenkaan haitannut minua juuri tällä hetkellä – uskoin elämään ja sen mahdollisuuksiin, ihmeisiin.
- Minäkin rakastan sinua, kuiskasin voipuneena ja painoin pääni hänen kaulakuoppaansa.
Hellyyttämme ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun puhelimeni pirahti jälleen soimaan. Nousin ärtyneenä sohvalta, ja tuijotin jälleen ruudussa vilkkuvaa nimeä. Ei voinut olla totta. Nyt meni naurettavaksi. Miksi helvetissä
Edward soitti tämän kaiken jälkeen?
