Ja jatkoa vihdoin, kommentit tervetulleita
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
On pimeää. Ja hiljaista. Korvissani soi, mutta kuulen silti jokaisen äänen. Joka ikisen. Kaupungin taaksejäävän sykkeen sekä pimeän kujan aavemaisen kaiun. Jopa hätäisen sydämen sykkeen. Hän juoksee. Typerä ihminen. Nautin tästä leikistä. Hän pelkää minua, ja tiedän sen. Tunnen sen. Pelon voi haistaa ilmassa. Ihmiset tosiaan pelkäävät jos joku lähtee seuraamaan heitä pimeällä. Itse en vain ole sitä vielä kokenut. Tai en ollut. Enää en voisi kokea sitä. En jaksa enää leikkiä. Sekunissa olen hänen luonaan, tuon pelokkaan ihmispojan, ikäiseni suurinpiirtein, ja isken hampaani hänen kurkkuunsa. Nälkäni hellittää heti, ja hänen verensä on maukasta. Viimeiset sydämensykkeet vaimenevat. Suupielistäni valuu verta pitkin kaulaani, valuen vaalealle paidalleni. Jätän hänet makaamaan siihen. Hän on kuollut. Vilkaisen kasvoja, ja jokin saa minut värähtämään. En voi sääliä häntä. Ei se ole minun tehtäväni. Tehtäväni on tappaa. Silmäni räpsähtivät auki ja katseeni valui automaattisesti paidalleni. Ei mitään. Ei verta. Käteni haparoivat suulleni, mutta sielläkään ei ole verta. En ollutkaan tappanut ketään. Helpottunut huokaisu karkasi huuliltani ja painoin pääni takaisin vasten pehmeää.. jotain? Hetkonen, missä minä olin? Tapahtumat vyöryivät mieleeni ja kosketin varovaisesti päätäni. Nyt sattui, ja pahasti. Takaraivossani alkoi jyskyttämään sama, raastava kipu, kuin päätäni hakattaisiin jatkuvasti vasaroilla. Helvetin Carlisle. Missä se typerys oli? Nousin käsieni varassa ylemmäs, ja huomasin olevani jossain täysin muualla kuin maanalaisessa tyrmässäni. Olin autossa. Pakettiautossa, sillä tämä oli tavaratila. Makasin patjalla, ja jaloissani oli sotkeutunut peitto. Mitä ihmettä? Nousin kiukkuisena seisomaan, ja pamautin pakettiauton seinää nyrkilläni. Jos Carlisle tätä autoa ajaisi, hän myös saisi luvan tietää että hänen panttivankinsa oli herännyt.
- Senkin porsas, tule päästämään minut pois täältä! Karjuin ja hakkasin seinää.
Huutoni selvästi kuultiin, sillä auto liukui pysähdyksiin ja minä lensin takamukselleni. Liuta kirosanoja pääsi suustani ja nousin nopeasti seisomaan. En halunnut hänen näkevän minua rähmälläni lattialla. Pakettiauton ovet avautuivat, ja sisään astui tietysti Carlisle. Komeana itsenään. Olin jo huumaantua hänen läsnäolostaan, kunnes jomotus takaraivossani muistutti minua. Ainiin, minähän olin hänelle vihainen. Kasvoilleni levisi ärtynyt ilme, ja hieraisin automaattisesti päätäni. Se ei ollut hyvä idea, sillä huulieni välistä karkasi kivulias vinkaisu.
- Bella, onneksi olet hereil-
Käteni nousi, ja en tosiaankaan tiedä oliko se tahallista vai ei- joka tapauksessa läimäytin häntä poskelle voimieni takaa. Carlislen kasvoille nousi hämmennys ja hetken tämä näytti .. säälittävältä. Mieleni olisi tehnyt pyytää anteeksi, mutta jotenkin se tuntui sopimattomalta.
- Miten sinä saatoit? Jälleen teit jotain mitä en olisi sinun todellakaan uskonut tekevän, senkin-
- Kuuntele.
Carlisle hieraisi aavistuksen poskeaan, ja otti sitten hellästi kiinni olkapäästäni, ohjaten minut istumaan patjalle. Hän istahti viereeni, jättäen tarkoituksella väliimme pienen raon. Saatoin hengittää rauhassa, ja vaikka olinkin yhä vihainen, oli mukavaa että hän oli siinä. En voinut olla Carlislelle vihainen. En vaikka hän tekisi mitä. Huomaamattani auto oli taas liikkeessä, ja kulmani rypistyivät. Miten ihmeessä?
- Alice ajaa.
Hän ymmärsi minua, vaikken ollut sanonut sanaakaan. Se sai minut siirtymään aavistuksen lähemmäs. Kuitenkin vain ihan hiukan, ja olin täysin varma ettei edes hän huomannut liikettä.
- Tiedän olevani sinulle selityksen velkaa… Ja nyt toivon että ymmärrät, ja kuuntelet tarkasti. Tätä ei ole helppoa selittää, mutta lupaan yrittää parhaani mukaan. Eli, Volturit tiesivät heti silmistäsi, että olet vastasyntynyt. Sitä he eivät kuitenkaan tienneet, että et ollut täysin vampyyri, ainakaan vielä. Ikääntymisesi saattaa lakata täysin jossain vaiheessa, tai sitten se vain jatkuu. Joka tapauksessa, kun he lukitsivat sinut kanssani tyrmään, he tekivät sen kokeena. Olin juuri typeränä puhunut heille puolivampyyristä, joten he tiesivät että sinä olit hyvin mahdollisesti juuri se kenestä puhuin. No, jos henkilö sattuu olemaan puolivampyyri, tämä voi vastasyntyneenäkin olla pitkiä aikoja ilman syömistä. Vampyyri taas, vastasyntynyt, tarvitsee ruokaa ja koittaa hankkia sitä epätoivoisillakin keinoilla, vaikkei aina itse tahtoisikaan. Jos he eivät sitä saa, he… tuota, pyörtyvät. Tavallaan. Sille ei ole vampyyrimaailmassa niinkään nimitystä, joten kutsun sitä eräänlaiseksi pyörtymiseksi. Sinä et pyörtynyt, vaikka sinun olisi selvästi jo pitänyt, jos olisit oikeasti vampyyri. Ja kuulin selvästi Volturien tulevan.. Minun oli pakko lyödä sinut tajuttomaksi. He olivat hyvin pettyneitä kun huomasivat sinun ”pyörtyneen”. Anteeksi, tiedän että se sattui aikamoisesti.
Tuijotin. Suu auki. En oikein osannut sanoa mitään siihen, jota olin juuri kuullut. Uskomattomalta se ainakin kuulosti, mutta toisaalta.. Se kuulosti hyvinkin mahdolliselta. Kyllähän ihmisetkin pyörtyilivät jos eivät saaneet tarpeeksi ruokaa. Nyökäytin aavistuksen päätäni, ja Carlisle nosti leukaani, niin että minun oli pakko katsoa häntä silmiin.
- Saanko anteeksi? Hän kysyi ja katsoi minua niin suloisesti, että nyökkäykseni tuli kuin huumattuna.
Carlisle kumartui varovasti lähemmäs, ja painoi huulensa hellästi omilleni, kuin haluten pyyhkiä osan kivuistani pois. Pakko myöntää, siinä hän onnistui täydellisesti. Kipu tuntui valuvan pois, ja me olimme jälleen, ristiriitojen jälkeen väleissä. Jos sydämeni olisi voinut sykkiä, se olisi varmasti tullut ulos rinnastani, sillä tuon vampyyrin kosketukseen en voisi koskaan väsyä. Carlisle irrotti huulensa hellästi omiltani, ja katseli minua valloittavilla silmillään, täysin hiljaa. Sitten hän siirtyi hiukan taaemmas, ja nousi seisomaan – vetäisten samalla minutkin mukaansa. Sitten hän kaivoi taskustaan pienen pullollisen punaista nestettä. Nielaisin.
- Tahtoisitko koittaa? Tiedän että olet nälkäinen. Ja tämä auttaa heti. Lupaan ettei sinua okseta tämän jälkeen, jos vaan saat tämän alas.
Kurkkuani kuivasi, kun sain vihdoin nyökättyä. Nyt olisi pakko. Nälkä oli jo huumaava, ja varmasti söisin pian vaikka pikkukiviä saadakseni vatsani täyteen. Otin pullon täriseviin käsiini ja painoin sen huulilleni. Veri solahti kurkkuuni, ja tälläkertaa sain pakotettua kaiken alas. Oloni parani hiukan, sillä nälkä tuntui asteittain katoavan. Huulilleni levisi hymy pitkästä aikaa. Otin askeleen eteenpäin, halatakseni tuota jumalaista ilmestystä, kunnes se iski. Paha olo. Horjahdin taaksepäin ja haluamattani, jälleen vähän ajan sisällä, oksensin. Kun vihdoin sain nostettua katseeni, Carlisle näytti hyvin huolestuneelta. Tämä astui viereeni ja auttoi minut istumaan, sitten koittaen rauhoitella minua. Kaikki ei nyt ollut hyvin. Minun ei olisi kuulunut oksentaa.
- Tässä on nyt kaksi vaihtoehtoa. Joko olet vakavasti sairas, tai ... Niin, tai sitten olet raskaana.
