2. Pimeyden agitaattori
Seuraavina päivän Cedar keskittyi työhönsä ja yritti unohtaa salaperäisen muukalaisen kanssa käymänsä keskustelun. Hän oli toki kuullut tuosta joukkiosta, kukapa ei olisi. Komeilihan Pimeyden piirto usein Päivän profeetan etusivulla, jatkuvasti sai lukea tuon joukkion uusista iskuista. Rettelöitsijöitä, pimeyden velhoja. Cedar tiesi, että hänen olisi pitänyt kertoa kokouksesta jollekulle, mutta hän lykkäsi asiaa. Entä jos kyseessä olikin vain pila? Hänelle vain naurettaisiin, häntä pidettäisiin sinisilmäisenä ja lapsellisena. Ei, Cedar ajatteli ja puri hampaansa yhteen, hänen olisi viisainta vain unohtaa koko kohtaamisen ja heittää muukalaiselta saamansa lappunen pois. Mutta sittenkin, mitä haittaa siitä olisi, jos hän kävisikin kokouksessa? Ainahan hän voisi mennä myöhemmin aurorien puheille, saatuaan varmuuden asiasta. Eikö tekisikin suuremman vaikutuksen, jos hän tietäisi kertoa tuosta ryhmästä hieman enemmän?
Rehellisyyden nimissä Cedar myönsi itselleen, että muukalaisen puheet kiehtoivat häntä. Tämän sanat olivat olleet epäkorrekteja, täysin sovinnaisuuden ulkopuolella. Mutta niissä oli ollut kuitenkin myös kieroa logiikkaa, joka sekä kiusasi että kiehtoi Cedaria.
Torstaihin mennessä Cedar ei ollut vieläkään päättänyt, mitä tehdä asian suhteen. Katsoi hän tilannetta miltä kannalta tahansa, ei ongelmaan löytynyt selkeää ja oikean tuntuista ratkaisua. Hänen oli tavallista vaikeampi keskittyä töihinsä, sillä hän vatvoi koko ajan mielessään kysymystä salaperäisestä kokouksesta. Aamuteellä Ministeriön kahvilassa hän olisi voinut vaikka vannoa, että Aspen-täti katsoi häntä merkillisen tarkkaavaisena ja huolestuneena. Näkyivätkö hänen ajatuksensa niin selvästi hänen kasvoiltaan, että se kiinnitti ulkopuolistenkin huomion? Lopulta, työpäivän päätyttyä, hän oli tehnyt päätöksensä. Tietenkään hän ei menisi kokoukseen, ajatus oli mahdoton ja typerä. Ei, hän menisi kotiin ja puhuisi sisarensa kanssa. Rowan tietäisi mitä tehdä kuten sisar aina tiesi. Kenties he menisivätkin yhdessä kokoukseen, ottaisivat selvää tuosta joukkiosta. Tai kenties he vain nauraisivat koko jutulle ja viettäisivät hauskan illan, paistaisivat omenoita takassa ja juttelisivat yhdessä. Siitä olikin aikaa kun he olivat viimeksi puhuneet kunnolla keskenään. Äkkiä Cedariin iski suunnaton kaipuu puhua Rowanin kanssa, puhua oikein kunnolla. Lapsina he olivat kertoneet kaiken toisilleen. Kunpa he voisivat palata siihen läheisyyteen, olla taas kokonaisia.
Heti ilmiinnyttyään eteiseen Cedar tiesi että kaikki menisi pieleen. Keittiöstä kuului iloisia ääniä, Rowanin naurua ja jonkun velhon puhetta. Cedar seisoi hetken paikallaan, kuin kivettyneenä. Hän tunsi itsensä petetyksi ja tyhjäksi. Se, ettei moisille tunteille ollut mitään oikeutusta, ei lainkaan parantanut hänen oloaan. Totta kai Rowan sai tuoda kavereitaan käymään, olihan asunto sisarenkin koti. Tietenkin oli hienoa, että sisarella oli paljon ystäviä, että tämä oli niin suosittu. Miksi hän sitten oli niin katkera ja pettynyt? Cedar yritti tukahduttaa tunteensa, mutta pettymys muuttui epämääräiseksi kiukuksi.
”Cedar? Tule syömään, meillä on paahdettuja kastanjoita ja kermakaljaa”, Rowan huikkasi keittiöstä. Cedar seisoi haluttomana eteisessä. Hän ei jaksanut mennä noiden toisten seuraan, ei kuunnella ainuttakaan hauskaa tarinaa aurorikoulutuksesta, ei hymyillä kohteliaasti sisäpiirivitseille, joita hän ei ymmärtänyt. Asunto tuntui äkkiä ahdistavalta ja vieraalta. Hän oli ulkopuolinen, hän ei kuulunut tänne.
”Ei kiitos, en ehdi. Minulla on tapaaminen, tulin vain vaihtamaan viittani”, hän huusi vastaukseksi ja riisui vihreän viittansa. Ja samassa jäinen varmuus täytti hänet. Hän menisi sittenkin kokoukseen. Asia oli päätetty hänen puolestaan, valinta ei ollut enää hänen. Hänen mielessään kävi, että tämä oli lapsellista uhmakkuutta, mutta hän työnsi ajatuksen nopeasti syrjään. Päättäväisesti hän veti mustan viitan päälleen ja kaivoi pergamentin palasen esiin. Rowanin ja tämän kavereiden iloiset äänet ja nauru vihloivat hänen korvissaan. Hän luki ohjeet lapulta, veti syvään henkeä ja kaikkoontui vaimeasti poksahtaen.
Cedar ilmiintyi pienelle sivukadulle Iskunkiertokujan tuntumaan. Oli jo hämärää, mutta ainutkaan soihtu tai lyhty ei valaissut autiota kujaa. Cedarin ensimmäinen ajatus oli, että salaperäinen muukalainen oli pilaillut hänen kustannuksellaan. Taatusti mitään kokousta ei pidetty tällaisella nuhjaisella ja siivottomalla kujalla. Nöyryytys pyyhkäisi hänen ylitseen kuumana aaltona ja hän vilkaisi uudestaan ympärilleen puoliksi odottaen jonkun seisovan varjoissa naureskelemassa hänen herkkäuskoisuudelleen. Katu oli kuitenkin yhtä autio kuin äskenkin ja samassa pelko hiipi hänen mieleensä. Miksi hänet oli pyydetty tänne, mitä oli tekeillä? Ennen kuin hän ehti päättää mitä tehdä, kuului aivan hänen vierestään vaimea poksahdus. Cedar käännähti salamannopeasti ja tähtäsi taikasauvallaan tummakaapuista muukalaista, joka oli juuri ilmiintynyt hänen viereensä.
”Ellay?” tulija kysyi matalalla äänellä kuin ei olisi huomannutkaan sauvaa, joka osoitti suoraan hänen rintaansa. Musta huppu peitti kasvot kokonaan näkyvistä, eikä Cedar ollut varma, oliko mies sama, jonka kanssa hän oli jutellut baarissa. Oliko hän kertonut muukalaiselle nimensä? Cedar oli melkein varma, ettei ollut, mutta myönsi hiljaa mielessään olleensa niin humalassa, ettei muistanut kovin terävästi mitä oikeastaan oli sanottu. Hän tajusi vasta nyt, kuinka typerästi oli toiminut seuratessaan nimettömän muukalaisen antamia ohjeita osallistuakseen mukamas johonkin pimeyden velhojen kokoukseen. Hän toivoi, ettei olisi tullut, mutta samassa hän muisti Rowanin ja tämän opiskelukaverit ja huomasi yllätyksekseen nauttivansa omasta holtittomuudestaan.
”Kuka te olette?” hän kysyi varuillaan, mutta vieras pudisti lyhyesti päätään.
”Sillä ei ole väliä. Minun tehtäväni on vain viedä teidät perille, mikäli olette vielä halukas osallistumaan kokoukseen.”
”Olen”, Cedar vastasi enempiä ajattelematta. Jos hän perääntyisi nyt, joutuisi hän miettimään lopun elämäänsä, mistä oli ollut kyse. Ei, tässä tilanteessa oli mahdotonta enää kieltäytyä.
”Hyvä”, muukalainen sanoi lyhyesti ja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi, ”ottakaa tämä porttiavain. Minä en tule mukaan.”
Cedar epäröi hetken. Hänestä tuntui, ettei ollut aivan viisasta ottaa vastaan täysin tuntemattoman ihmisen tarjoamaa porttiavainta – jos se nyt edes oli porttiavain – epämääräisellä sivukujalla. Mutta oliko hänellä vaihtoehtoja? Yrittäen näyttää itsevarmalta ja rauhalliselta Cedar tarttui vieraan ojentamaan rikkinäiseen pulloon. Samassa hän jo tunsi nykäisyn napansa takana ja puristi silmänsä lujasti kiinni. Hän ehti tuskin ihmetellä, miten porttiavain oli aktivoitunut heti muukalaisen annettua sen hänen käsiinsä kun hän jo tömähti maahan. Cedar hoippui hakien tasapainoa ja onnistui vain vaivoin pysytellä pystyssä. Hän suoristautui ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän oli saapunut pienelle metsäaukiolle, jolla seisoi joukko mustiin kaapuihin pukeutuneita hiljaisia hahmoja. Oli hämärää, taivas alkoi tummua ja puut kohosivat mustina ja paljaina aukion ympärillä, kuin vääntyneet sormet jotka nousivat piinatun maan sisästä. Cedar antoi katseensa kiertää aukiolle kokoontuneissa hahmoissa. Kaikki näyttivät odottavan jotain, he seisoivat pienissä vaitonaisissa ryhmissä tai yksin joukon laitamilla. Muutama hahmo näytti epämääräisen tutulta, mutta Cedar ei ollut varma kenenkään henkilöllisyydestä. Kaikilla oli tummat kaavut ja huput vedettynä syvälle kasvojen peitoksi. Hänellä oli voimakas tunne, että joku tuijotti häntä, mutta kaikkien läsnäolijoiden kasvot olivat hupun varjojen peitossa. Hermostuneena Cedar veti oman huppunsa syvemmälle kasvojen peitoksi ja yritti selvittää, kuka häntä tarkkaili. Hän tunsi olonsa epävarmaksi ja levottomaksi. Hän ei kuulunut tänne, tähän maailmaan. Hän oli ulkopuolinen tässä hiljaisessa tummassa joukossa, sivustakatsoja. Hän oli aina, koko elämänsä ajan, ollut sivustakatsoja. Elämä oli aina virrannut hänen ohitseen ilman että hän oli osannut tarttua mihinkään.
Äkkiä vaimeina sorisseet ääneet hiljenivät ja kaikki kääntyivät samaan suuntaan. Cedarkin kääntyi ja jännittynyt väristys kulki hänen vartalonsa lävitse. Aukion laitaan oli ilmiintynyt mustaviittainen pitkä hahmo. Ihmiset liikahtelivat lähemmäksi, ilmassa oli jännittynyttä odotusta. Cedarin katse osui tutun oloiseen hahmoon, mutta ennen kuin hän ehti tarkastella läsnäolijoita tarkemmin, veti vasta ilmiintynyt muukalainen hänen kaiken huomionsa puoleensa.
”Veljeni taikuudessa”, mies aloitti ja teki kädellään liikkeen, joka tuntui sulkevan jokaisen kuulijan piiriinsä. Äänessä ja miehen olemuksessa oli jotain etäisesti tuttua, mutta Cedar ei saanut mieleensä, missä olisi tavannut miehen aikaisemmin. Sanat kaikuivat kuuluvina ja selkeinä aukiolla, ne tavoittivat jokaisen kuulijan. Cedar siirtyi huomaamattaan lähemmäksi, keskemmällä kuuntelijoiden joukossa.
”Veljeni taikuudessa! Toverit! Olemme kokoontuneet tänne, koska meitä yhdistää sama huoli. Sama pelko kuristaa sielujamme. Maailmamme on uhattu! Koko olemassaolomme, koko ainutlaatuinen kulttuurimme ja yhteisömme, on vakavan uhkan alla. Hallituksemme ei tee mitään tämän uhkan torjumiseksi, päinvastoin. Hallituksemme suojelee niitä jotka ovat olemassaolomme vakavin uhka!” Mies piti pienen tauon, hänen katseensa kiersi kuulijoissa. Kaikki olivat hiljaa, miehen äänen lumoissa. Cedar huomasi pidättelevänsä hengitystään ja rypisti ärtyneenä kulmiaan.
”Velhoveri on ohenemassa! Taikuus on veressä, kuten sanotaan. Ja mitä me teemme? Veljet, me annamme veremme laimentua, sekoittua saastaiseen jästivereen! Me tuomitsemme oman sukumme! Me tuhoamme oman veremme, laimennamme sen yhä uudestaan ja uudestaan!" Puhujan kädet leikkasivat ilmaa kiivain liikkein, hänen äänensä täytti aukion, soljui jokaisen kuuntelijan tajuntaan hypnoottisena ja vangitsevana. Cedar tajusi hämärästi, ettei puhuja oikeastaan sanonut paljoakaan, vaan latoi tunnepitoisia huudahduksia peräkkäin. Mutta vaikka hän ymmärsi asian, eivät puhujan sanat silti jättäneet häntäkään kylmäksi.
"Kuvitelkaa mielessänne pieni kirkasvetinen järvi. Se on meidän veremme, taikuutta tulvillaan, kaunis ja puhdas. Se kuvastaa taivaan kirkkautta, pilvien ikuista liikettä. Veljet, minä kysyn teiltä: mitä tapahtuu, jos me tyhjennämme tuon järven vedet mereen?” Mies vaikeni jälleen antaen painoa sanoilleen. Cedar imi jokaisen sanan miehen puheesta janoisesti. Hän unohti, että hänen piti vain tarkkailla. Hän oli täysin puhujan lumoissa, kuten jokainen kuuntelija tuolla aukiolla.
”Makea järvivesi katoaa, suolainen meriveri imaisee sen syvyyksiinsä, eikä sitä ikinä saa takaisin. Mennyt, ainiaaksi kadotettu! Ja juuri niin me teemme, me tuhoamme itseämme. Me laimennamme vertamme! Valitettava totuus on, että Britannian taikayhteisö on pieni, jästimaailma imaisee sen sisäänsä ja sulattaa itseensä. Voimme suojella itseämme ja kulttuuriamme vain pitämällä sen tiukasti erillään jästimaailmasta. Voimme suojella velhoverta vain estämällä sen sekoittuminen saastaiseen jästivereen.”
Miehen ääni kohosi ja hän heilautti sauvakättään taivasta kohti. Cedar vaistosi väkijoukon tunnelman. He olivat innoissaan. Ja hänen sisällään paisui jokin tunne. Hän tunsi elävänsä kiihkeämmin kuin koskaan. Veri kohisi hänen korvissaan ja häntä ympäröivien miesten synkkä mutina, heidän välillään vallitseva merkillinen yhteenkuuluvaisuuden tunne oli pakahduttaa hänet. Veljeni taikuudessa… He olivat yhtä, he olivat taikamaailman puolustajia. He olivat ainoat, jotka ymmärsivät vaaran, jotka olivat valmiit nousemaan taisteluun pelastaakseen maailmansa. Ja hän oli yksi heistä. Vihdoinkin hän oli mies, hän eli.
”Kuuletteko verenne kutsun, veljet? Tunnetteko sen velvoitteet? Esi-isämme vaativat meitä puolustamaan ainutlaatuista perintöämme. Ministeriö ei sitä tee puolestamme. Ei, ministeriö on myynyt itsensä viholliselle! Ministeriö on pettänyt meidät kaikki! Ja mitä on kunniallisten miesten tehtävä kun hallitus on kunniaton, kun hallitus ajaa kansaa kohti tuhoa? Veljet, kuuletteko veren kohinan korvissanne? Tunnetteko, miten se velvoittaa teitä? Älkää pettäkö verenne vaatimusta!”
Puhujan ääni kohosi, yltyi yhä voimakkaammaksi. Ja kuulijat alkoivat liikehtiä levottomina, liian kiihtyneinä seistäkseen enää paikallaan. Mutta kukaan ei sanonut mitään, ei siirtänyt hetkeksikään katsetta puhujasta.
”Me olemme harvojen puhdasveristen sukujen viimeisiä edustajia! Me olemme taikamaailman eliittiä, veljet! Katsokaa ympärillenne miehet! Surkkeja syntyy yhä enemmän parhaimpiinkin sukuihin! He ovat merkki siitä, että jästien saastainen veri nuolee jo parhaimpiakin sukujamme, ujuttaa salakavalasti lonkeroitaan suoniimme!” Miehen katse kiersi väkijoukossa, käden heilautus sulki jokaisen samaan piiriin.
”On aika nousta taistoon, veljet! Olemme jo myöhässä, saastainen veri leviää yhä laajemmalle, uhkaa peittää alleen koko taikamaailman. Kuule veresi kutsu! Avaa silmäsi maailmaamme uhkaavalle vaaralle! Nouse taistoon! Toveri, on aika! On aika nostaa sauvamme maailmamme puolesta!”
Mies huusi viimeiset sanansa kiihkeällä äänellä ja heilautti sauvansa taivasta kohti. Sauvan kärjestä purkautui punaisia ja vihreitä kipinöitä, jotka hohtivat mustaa taivasta vasten. Ja kuulijat nostivat sauvakätensä. Taikasauvojen metsä kohosi taivasta kohti, punaisia ja vihreitä kipinöitä lensi yöhön. Kiihko tarttui jokaiseen. Heidän verensä paloi, heidän mielensä olivat humaltuneet puhujan sanoista.
”Seuratkaa minua! Kun hallitus on liitossa vihollisen kanssa, on kunnian miesten toimittava yön turvin! Me olemme yön ääni, me olemme taikamaailman puolustajat!” Miehen ääni kohosi taivasta kohti ja punaisten sekä vihreiden kipinöiden hohde valaisi hänen kalpeat kasvonsa.
”Seuratkaa minua, veljet! Kuulkaa verenne kutsu! Nostakaa sauvakätenne taistoon! On aika!”
Cedar heilautti sauvansa ilmaan. Punaisten kipinöiden suihku kohosi korkeuksiin, sekoittui muiden velhojen sauvojen kipinöihin. Hän oli viimein löytänyt etsimänsä. Aatteen, johon uskoa ja jonka puolesta taistella. Yhteenkuuluvuuden tunne oli kuin tuliviskiä, se poltteli rinnassa ja levitty lämpöä koko kehoon. Hän eli. Hän oli yksi näistä miehistä. Hän oli löytänyt paikkansa, hän oli taas kokonainen.
3. Vastarintaan
Rowan keräsi tyhjät kermakaljapullot pöydältä ja laittoi teeveden porisemaan yrittäen epätoivoisesti saada ylitseen hyökyvän ahdistuksen painettua takaisin mielensä perukoille, missä se nykyään aina lymyili. Mikä Cedaria oikein vaivasi, miksei veli voinut nytkään liittyä heidän seuraansa? Miksi tämän piti aina osoittaa mieltään ja tehdä kaikesta niin vaikeaa? Ja miksei hän, Rowan, koskaan oppinut olemaan välittämättä veljensä puuskista? Hän kuunteli puolella korvalla ystäviensä rupattelua, mutta hänen ajatuksensa olivat kääntyneet veljen puoleen. Hän ja Cedar olivat etääntyneet entisestään muutettuaan Lontooseen. Syyllisyys pisti ilkeästi Rowanin rinnassa kun hän ajatteli kulunutta syksyä. Hän oli ollut kiireinen, aurorikoulutus oli vaativampi kuin hän oli kuvitellut ja illat menivät usein tentteihin lukiessa, vapaa-aika taas ystävien kanssa. Hän oli kyllä toisinaan pyytänyt Cedaria mukaan ja aluksi veli olikin seurannut häntä juhliin ja illanviettoihin. Viime aikoina Cedar oli kuitenkin vetäytynyt yhä enemmän omiin oloihinsa eikä Rowankaan ollut enää aina pyydellyt tätä mukaansa lähtiessään iltaisin ulos toisten aurorioppilaiden kanssa. Hänellä oli epämääräinen tunne, etteivät monet hänen ystävistään pitäneet Cedarista, eikä veli puolestaan tuntunut juurikaan kunnioittavan hänen ystäviään tai näiden mielipiteitä. Se kiusasi Rowania, sillä hän oli tottunut arvostamaan veljensä mielipiteitä ja nojautumaan henkisesti veljeensä monissa asioissa.
Rowan nautti opiskelusta ja tunsi olevansa oikealla alalla. Hän oli aina rakastanut toimintaa ja halunnut tehdä jotain hyödyllistä. Aurorin työ oli ollut kuin häntä varten luotu ja hänen varmuutensa oli vain kasvanut koulutuksen myötä. Hän piti oppitunneista, etenkin käytännön harjoituksista, ja opiskelukavereistaan hän oli löytänyt jo nyt hyviä ystäviä. Hän tunsi kuitenkin jatkuvasti epämääräistä syyllisyyttä siitä, että nautti elämästään kun Cedar puolestaan oli aivan eksyksissä omansa kanssa. Veli ei viihtynyt työssään ministeriössä, tämän olisi ehdottomasti pitänyt lähteä opiskelemaan, tutustua uusiin ihmisiin ja löytää elämälleen jokin suunta. Äkkiä ahdistus muuttui kiukuksi ja suoranaiseksi vihaksi. Tajusiko Cedar, millainen valta tällä oli häneen? Ymmärsikö veli lainkaan, miten tämän lapsellinen kiukutteli pilasi Rowaninkin illan? Luultavasti ei. Cedar, joka itse näytti omat tunteensa niin avoimesti, ei ollut koskaan osannut lukea Rowanin tunteita. Ei, Cedar oli aina keskittynyt omiin eksistentialistisiin kriiseihinsä eikä tuntunut lainkaan käsittävän, että Rowanillakin oli omat ahdistuksensa ja ongelmansa vaikkei hän osannutkaan puhua niistä yhtä avoimesti kuin Cedar.
Kiukku haihtui yhtä nopeasti kuin oli noussutkin ja Rowan yritti saada taas otteen itsestään. Hän ei voisi nyt heittäytyä märehtimään omia ongelmiaan, hänen oli pidettävä seuraa vierailleen. Rowan oli kutsunut luokseen Prewettin veljekset, Frank Longbottomin, Alicen sekä Marlenen. Rowan, Fabian ja Alice olivat juuri selvittäneet viimeisen tenttinsä ennen kenttäharjoittelujaksonsa alkua ja he olivat päättäneet juhlia asiaa pienellä porukalla, sillä suuri osa heidän vuosikurssilaisistaan tekisi tentin vasta seuraavalla viikolla tai oli jo suorittanut sen aikaisemmin. Gideon oli jo melkein valmis aurori, häneltä puuttuivat enää lopputentit ja osa työharjoittelujaksosta, jota hän oli parhaillaan suorittamassa. Etenkin Rowan ja Alice kuuntelivat innoissaan Gideonin kertomuksia työharjoittelusta ja odottivat innokkaasti pian alkavaa harjoittelujaksoaan. Olisi todella hienoa päästä kulkemaan kaduilla kokeneiden aurorien kanssa, sillä aurorilta vaadittavia kykyjä ei opittu luokkahuoneissa vaan kentällä. Fabian ja Marlene eivät olleet Gidenonin tarinoista yhtä innoissaan. Marlene vietti välivuotta osaamatta oikein päättää, mitä ryhtyisi tekemään työkseen tai minne hakeutuisi opiskelemaan. Hän oli työskennellyt myymäläapulaisena matami Malkinin liikkeessä Viistokujalla ja omien sanojensa mukaan päättänyt vakaasti, ettei hänestä tulisi ainakaan myyjää ikinä. Rowan toivoi, että Marlenekin päättäisi hakeutua aurorikoulutukseen, mutta tämä vain nauroi koko ajatukselle ja selitti jokseenkin epäkunnioittavaan sävyyn, ettei häntä kiinnostanut pimeyden velhojen kannoilla hiiviskely.
Rowan nosti teepannun pöytään ja kaivoi hetken mielijohteesta kaapista pienen tuliviskipullon esiin teen terästykseksi. Nähdessään Gideon Prewettin iloisen virnistyksen hän purskahti nauruun ja nappasi äkkiä pullon pojan edestä tyrkäten sen Alicelle.
”Ottakaa muut ensin, Gideonin ja Fabianin jälkeen siitä ei ole mitään jäljellä”, hän virnuili ja Alice lorautti tottelevaisesti tuliviskiä teensä sekaan kurkottaen sitten antamaan pullon Marlenelle huolimatta Prewettin veljesten rukoilevista katseista.
”Kuulin, että tiedätte-kai-kuka onnistui taas viimeyönä iskemään yhden jästisyntyisen velhon kotiin. Asiasta ei mainittu lehdessä sanallakaan, Kyyry haluaa pitää tiedon toistaiseksi auroriosaston sisällä”, Gideon murahti sekoittaen teetään, johon oli lisännyt melkoisesti tuliviskiä. Frank vilkaisi häntä ja pudisti huolestuneena päätään.
”Ei kai Kyyryllä ole sanavaltaa asiaan”, Rowan ihmetteli otsa rypyssä. Bartemius Kyyry oli toki auroriosaston johtokunnassa, mutta oli vaikea uskoa, että tällä olisi siitä huolimatta kovinkaan suurta osuutta auroriosaston päätöksissä. Kyyry oli kunnianhimostaan huolimatta johtokunnassa uusi tulokas, eivätkä vanhemmat aurorit luultavasti juuri kuuntelisi hänen sanojaan. Rowan huomasi Prewettien vilkaisevan toisiaan nopeasti ja mietti, mistä oli kyse.
”Kyyry on huolissaan lisääntyneistä iskuista ja tiedätte-kai-kenen nopeasta noususta. Hän haluaisi julistaa sotahallituksen ja moni aurori tukee häntä. Jopa Vauhkomieli on puhunut, että aurorien oikeuksia tulisi lisätä ja poikkeustilalait ottaa käyttöön”, Gideon selitti hetken hiljaisuuden jälkeen. Frank loi Gideoniin nopean katseen ja pudisti lyhyesti päätään, mutta Gideon ei tuntunut välittävän siitä.
Rowan hörppäsi mukistaan ja pudisti mietteliäänä päätään. Sotahallitus? Auroriosastolla oltiin huolestuneita, se oli kaikille selvää eikä yksikään ensimmäisen vuoden aurorioppilas ollut epätietoinen osaston sisäisestä levottomuudesta. Pimeyden lordin joukot tekivät yhä rohkeampi iskuja ja aurorit olivat voimattomia kuolonsyöjien sissisodan edessä. Taikamaailma kuitenkin kohdisti suuret paineet auroreihin ja Ministeriöön ja moni olisikin ollut halukas salaamaan iskut mahdollisuuksien mukaan julkisuudelta. Se kuitenkin edellytti lehdistön vapauden rajoittamista, mikä oli mahdollista vain sotahallitukselle. Moni kannatti sotahallituksen julistamista ja lisävapauksien myöntämistä auroreille näiden työn helpottamiseksi, eivätkä nämä ajatukset suinkaan esiintyneet vain ministeriön ja auroriosaston sisällä, vaan aiheesta käytiin vilkasta kansalaiskeskustelua muun muassa Päivän profeetan sivuilla. Toistaiseksi käytössä olevat keinot eivät mahdollistaneet tehokkaita toimenpiteitä kuolonsyöjien joukkioita vastaan. Asia oli kuitenkin äärimmäisen tulenarka, sillä sotatilan julistaminen sisälsi aina suuren vallan väärinkäytön ja liiallisen keskittymisen vaaran. Lisäksi se olisi tarkoittanut salaperäisen pimeyden velhon mahdin tunnustamista, mikä saattaisi johtaa tämän aseman lujittumiseen.
”Ei kai Ministeriö voi niin pitkälle mennä”, Rowan kysyi huolestuneena. Frank kohautti harteitaan.
”Tuskin vielä vähään aikaan, mutta näyttää siltä, että muutama kunnianhimoinen velho raivaa tietä äärimmäisille toimenpiteille. Monet aurorit ovat huolestuneita”, Frank selitti rauhalliseen tapaansa. Fabian näytti siltä kuin aikoisi sanoa jotain, mutta tyytyi vain luomaan Frankiin vinon silmäyksen. Fabian kaatoi lisää tuliviskiä teensä sekaan ja työnsi pullon Frankille, joka ei kuitenkaan näyttänyt kaipaavan alkoholia.
”Rowan, mitä sinä tiedät tästä tiedät-kai-kenestä?” Alice kysyi yllättäen. Frank loi häneen varoittavan katseen, joka sai Alicen lehahtamaan punaiseksi ja painamaan äkkiä katseensa. Rowan tiesi, että Alice oli korviaan myöten rakastunut muutamaa vuotta vanhempaan Frank Longbottomiin, mutta Frank ei tuntunut huomaavan mitään. Tai kenties poika ei vaan osannut näyttää tunteitaan ja reagoida Alicen ujoon flirttiin millään tavoin.
”En muuta kuin mitä lehdissä on kerrottu”, hän vastasi hitaasti seuraten samalla miten Gideon yritti vaivihkaa hivuttaa tuliviskipulloa teemukinsa suuntaan. ”Kukaan ei tunnu tietävän kuka hän on, mutta hänen joukkonsa näyttävät vain kasvavan kasvamistaan. Tiedän, että Vauhkomieli osui viime viikolla paikalle juuri kuolonsyöjien kaikkoontuessa, mutta että hän ei ehtinyt nähdä kuin valkoiset naamarit ja mustat kaavut.” Rowan vaikeni ja muisteli aurorin lyhytsanaista selostusta, jonka jokainen aurorioppilaskin oli luultavasti lukenut kunnes osasi sen ulkoa. Vauhkomieli oli miltei onnistunut saamaan yhden kuolonsyöjistä kiinni, mutta tämän toverit olivat onnistuneet viemään tainnutetun mukanaan turvaan.
Rowanista tuntui, että kaikki muut jakoivat jonkin yhteisen salaisuuden, josta hänet oli jätetty ulkopuolelle. Hän yritti tavoittaa Fabianin katseen, mutta tämä näytti keskittyvän kokonaan seuraamaan Gideonin yritystä ottaa tuliviskipullo vaivihkaa haltuunsa. Marlene vilkaisi nopeasti Alicea, joka nyökkäsi vakavan näköisenä välttäen huolellisesti katsomasta Frankiin päinkään. Rowan ei voinut olla miettimättä, mitä oikein oli meneillään.
”Pimeyden lordiksi itseään kutsuva velho on nousemassa yhä suurempaan valtaan ja suoraan sanottuna aurorit ovat aika voimattomia heidän edessään. Suuri osa meistä on liian heikosti koulutettuja ja Vauhkomielen kaltaisia kokeneita auroreita on vain vähän”, Fabian sanoi pitkäksi venyneen hiljaisuuden jälkeen matalalla äänellä ja nappasi viskipullon turvaan veljeltään. Rowan nyökkäsi, tämä oli tuttua heille kaikille. Jokainen aurorioppilas oli pian huomannut, miten voimattomia aurorit itse asiassa olivat hyvin organisoituja ja ovelia kuolonsyöjiä vastaan. Auroripartio ehti vain äärimmäisen harvoin ajoissa taistelemaan kuolonsyöjien kanssa, yleensä he kohtasivat vain näiden surmaamat uhrit ja vihreän hohtavan pääkallokuvion uhrien yläpuolella taivaalla. Auroriosasto ei ollut voinut kuin perustaa erillisen iskuryhmän ja tehostaa viestintää. Mutta Lontoo oli laaja eivätkä kuolonsyöjät rajoittaneet toimintaansa pääkaupunkiin eivätkä taikamaailmaan.
”Tiedän. Soluttautuminen tiedätte-kai-kenen joukkoihin on jatkuvasti puheen aiheena, mutta toistaiseksi sitä yrittäneet ovat kadonneet ja todennäköisesti saaneet surmansa. Lisäksi soluttautuminen on mahdotonta ilman Taikaministeriön myöntämää lupaa, auroriosasto on tässä asiassa tiukasti Ministeriön valvonnan alainen. Ja vain sotahallitus myöntää yleensä luvan vihollisjoukkoihin soluttautumiseen”, Rowan aloitti tietäen hyvin, että tämä kaikki oli muille yhtä selvää kuin hänellekin. Sotahallitus, taas he päätyivät tähän aiheeseen. Gideon nyökkäsi painokkaasti ja siemaisi teemukistaan, jossa Rowan epäili olevan jo enemmän tuliviskiä kuin teetä.
”On muitakin keinoja taistella kuin aurorien keinot. On olemassa tahoja, jotka eivät ole Ministeriön alaisuudessa. Salaisia tahoja, jotka taistelevat pimeyden lordia vastaan kaikin keinoin”, Alice sanoi hiljaisella äänellä. Frank rypisti tyytymättömänä otsaansa ja Fabian pudisti lyhyesti päätään selvästikin ärtyneenä keskustelun saamasta suunnasta. Alice lehahti taas punaiseksi, mutta puristi huulensa itsepäisesti yhteen. Rowan tuijotti ystäviään. Marlenen ilme oli vakava ja hieman huolestunut ja Rowan tiesi, että ystävä mietti hyväksyisikö hän Alicen puheet. Ja äkkiä hän ymmärsi, että Alice oli itse mukana tuossa ”salaisessa tahossa”, että hänen paras ystävänsä taisteli pimeyttä vastaan useammalla kuin yhdellä rintamalla. Ja kaikesta päätellen muutkin tiesivät, mistä oli kyse.
Auroreiden osallistuminen erilaisiin turvallisuuden hyväksi toimiviin kansalliskaartejen ja muiden salaseurojen ja poliittisten järjestöjen toimintaan oli kiellettyä. Oli äärimmäisen tärkeää, että auroreiden koulutuksen ja aseman saavuttaneiden noitien ja velhojen toiminta oli tiukasti auroriosaston ja sitä kautta Ministeriön hallinnassa. Normaalioloissa kukaan ei juurikaan piitannut määräyksistä, mutta aikana jolloin auroriosastolla vallitsi kireä ja levoton ilmapiiri, oli vaarallista sekaantua mihinkään poliittiseen toimintaan. Varsinkin toimintaan, joka pidettiin esimiehiltä salassa.
Ennen kuin Rowan ehti vastata mitenkään Alicen sanoihin, laki Fabian mukin kädestään ja katsoi häntä tiiviisti silmiin.
”Tiedät-kai-kuka on noussut liian suureen valtaan ja on äärimmäisen tärkeää nousta taisteluun hänen joukkojaan vastaan. Me emme voi kuin odottaa Ministeriön päätöksiä, niin raivostuttavaa kuin se onkin. Auroriosasto ei voi toimia salakähmäisesti, vaan kaiken toimintamme on oltava eettisesti hyväksyttävää ja avointa kansalaiskeskustelulle”, hän sanoi harvinaisen jyrkästi. Frank nyökkäsi kiusaantuneena.
”Totta, avoimuus on tärkeää, etenkin mikäli auroreiden valtuuksia lisätään. Mutta liika julkisuus vaikeuttaa auroreiden työtä”, hän totesi. Gideon tyhjensi lopun tuliviskin mukiinsa Marlenen vastalauseista huolimatta.
”Sitä ei ole enempää, viskiä siis. Olemme juoneet nyt tämän talon tyhjäksi”, Rowan virnisti Marlenelle.
”Minulla on vielä jano. Siirrymmekö Vuotavaan noidankattilaan”, Marlene ehdotti ja heitti Gideoniin tyytymättömän katseen.
”Mennään vaan”, Fabian vastasi ja nappasi äkkinäisellä liikkeellä veljensä mukin ja kulautti sen tyhjäksi.
4. Opiskelijaelämää ja elämän opiskelua
Vuotava noidankattila oli torstai-iltaisin hiljainen ja rauhallinen paikka, vain muutama iäkäs velho istui kermakaljatuoppiensa ääressä baaritiskillä, joku keski-ikäinen pari kuherteli sivupöydässä ja muutama vaitonainen mies istui yksin Päivän profeettaa selailemassa. Majatalon asukkaat olivat jo vetäytyneet huoneisiinsa tai etsineet itselleen jonkin toisen illanviettopaikan. Valtaosa nuorista suosi vauhdikkaampia baareja ja yökerhoja, mutta Rowan viihtyi parhaiten juuri Vuotavassa noidankattilassa. Koska myös Alice ja Frank viihtyivät hyvin pubin kodikkaassa ja rauhallisessa ilmapiirissä, valittiin se usein illanviettopaikaksi, vaikka Prewettin veljekset ja Marlene olisivatkin mieluummin siirtyneet jonnekin hieman nuorekkaampaan paikkaan. Vuotavasta noidankattilasta oli kuitenkin muodostunut heidän kantapaikkansa, josta seurue usein hajaantui vasta aamuyöstä koteihinsa tai raikallaampiin baareihin.
”Menkää te istumaan, minä haen juomat”, Marlene ehdotti ja vilkaisi baaritiskin suuntaan. Hän hoiti useimmiten juomien tilaamisen, sillä hän tunsi erilaiset drinkit muita paremmin ja osasi rohkeasti kokeilla uusiakin juomasekoituksia. Lisäksi hän tuntui aina tietävän, mitä kukakin halusi juoda toisin kuin Gideon, joka tilasi aina kaikille tuliviskit siitä riippumatta, keitä seurueeseen kuului.
”Tuo minulle vain tee, olen juonut tänään jo tarpeeksi”, Alice pyysi. Rowan mietti, olisiko hänenkin pitänyt tyytyä teehen, sillä seuraavana aamuna heidän tulisi olla jo kahdeksalta opistolla. Mutta hän ei protestoinut kun Marlene täräytti hänen eteensä pöydälle lasillisen jotain vaaleanpunaista juomaa, jonka seassa kellui kirkkaanpunaisia tähtiä. Frank siemaili jo tyytyväisenä kermakaljaansa, Prewettin veljeksillä oli edessään suuret tuliviskit ja itselleen Marlene oli tilannut pikarillisen räikeän sinistä vaimeasti sihisevää juomaa.
Rowan kuunteli vain puolittain ympärillään polveilevaa keskustelua samalla kun maisteli juomaansa. Hänen ajatuksensa eksyivät jatkuvasti Cedariin eikä hän saanut työnnettyä mielestään sinne pesiytynyttä ahdistusta. Veli oli selvästi tyytymätön elämäänsä eikä tuntunut viihtyvän Lontoossa. Rowan oli jo tottunut Cedarin eksistentialistisiin kriiseihin, kuten hän tämän synkkyyspuuskia nimitti, mutta silti häntä huolestutti. Hän oli olettanut veljen epävarmuuden ja ärtymyksen katoavan kunhan tämä sopeutuisi työpaikkaansa ja löytäisi uuden ystäväpiirin. Sen sijaan Cedar oli menettänyt kaikki kontaktinsa kouluaikaisiinkin tuttaviinsa ja näytti käyvän töissä vain paremman tekemisen puutteesta.
Cedar oli toki sanonut, että hänellä oli tapaaminen jonkun kanssa tänään, mutta Rowan ei tiennyt mitä uskoa. Hän epäili, että kyse oli vain uhmakkaasta eleestä ja että veli todellisuudessa istui yksin jossain kahvilassa tai vaelsi tapansa mukaan pitkin kaupungin katuja omia ajatuksiaan hautoen. Se huolestutti Rowania ja hän toivoi, että Cedarilla todella oli seuraa täksi illaksi, kuten tämä oli väittänyt. Samassa hänen päähänsä pälkähti uusi ajatus: ehkä Cedar oli menossa treffeille jonkun tytön kanssa. Kenties veli olikin ollut niin ärtyisä siksi, että tämä olisi halunnut jutella kahden kesken siskonsa kanssa ennen treffejään. Rowan tunsi taas syyllisyyden vellovan mielessään. Miksi hänen oli pitänyt huutaa Cedarille keittiöstä? Hänhän olisi voinut mennä eteiseen ja vaihtaa ainakin muutaman sanan veljensä kanssa. Cedar oli aina ollut hänen tukenaan kun hän oli tätä tarvinnut ja nyt hän ei ollut osannut auttaa tätä, kun tämä olisi kenties tarvinnut hänen apuaan. Hän puhuisi Cedarin kanssa heti kun pääsisi kotiin.
Äkkiä häneen iski ahdistava tunne, että jokin oli vialla, että jotain pahaa oli tapahtumaisillaan tai jo tapahtunut. Tunne oli niin voimakas, että pienen hetken ajan hän horjui tuolillaan ja oli jo aikeissa nousta ja lähetä kotiin. Mutta hänen edessään oli täysi lasillinen tällä kertaa läpikuultavaa hopeanhohtoista juomaa ja olisi epäkohteliasta jättää juoma koskematta ja poistua paikalta näin nopeasti. Hän joisi vielä tämän lasillisen ja lähtisi sitten.
Rowan tarttui lasiinsa ja yritti keskittyä seuraamaan keskustelua. Gideon ja Fabian olivat kaivaneet esiin pienen matkashakkilaudan ja pelasivat nyt velhoshakkia samalla kun Gideon jutteli Frankin ja Alicen kanssa aurorioppilaiden kenttäharjoittelusta ja Fabian kinasteli Marlenen kanssa ilmeisesti Celestina Taigorin uusimman hittikappaleen sanojen kaksimielisyyden tarkoituksellisuudesta. Sekä Gideon että Fabian näyttivät suorittavan siirtonsa satunnaisesti ja peliin keskittymättä, mutta Rowan tiesi kokemuksesta, että kumpikin oli erinomainen pelaaja ja että siirtojen harkitsemattomuus oli vain näennäistä.
Rowan havahtui ajatuksistaan kun Gideon yllättäen kaivoi taskustaan pienen metallikiekon, joka välkkyi oranssina ja piipitti kimeästi.
”Hälytys, minun täytyy mennä”, mies ilmoitti rauhallisesti ja kumosi viimeiset tuliviskitipat lasistaan. Rowan mietti ohimennen, montako lasillista tämä oli juonut. Tai paljonko hän itse oli juonut.
”Mutta sinä olet humalassa”, Alice protestoi epäuskoisena ja loi Gideoniin paheksuvan katseen. Gideon kaivoi mietteliään näköisenä taikasauvansa esiin ja ojensi sauvakätensä suoraksi eteensä. Hän tuijotti hetken sauvansa kärkeä ja työnsi sitten tyytyväisesti nyökäten sauvansa takaisin kaapunsa alle ikään kuin olisi läpäissyt vaikeankin testin.
”Sinä päivänä kun minä olen niin humalassa, etten voi taistella pimeyden velhoja vastaan, saa minut siirtää eläkkeelle”, hän virnisti ja taputti Alicea isällisesti päälaelle.
”Sinä et sanonut, että sinulla on päivystys tänään”, Marlene huomautti hieman tyytymättömän näköisenä. ”En tunne oloani lainkaan turvalliseksi, kun tiedän että juopuneet aurorit puolustavat taikayhteisöä pahoilta pimeyden velhoilta”, hän jatkoi osaamatta ilmeisesti oikein päättää, olisiko ollut huvittunut vai paheksuva.
”Aurorin on joko omattava hyvä viinapää tai pysyttävä kaukana alkoholista”, Fabian nauroi ja heilautti kättään hyvästelläkseen veljensä, mutta Gideon oli jo ehtinyt kaikkoontua paikalta.
”Minusta ei sitten ikinä tule auroria”, Rowan mutisi hieman sammaltaen, ”minäkin haluaisin osata juoda noin. Teistä ei yhtään huomaa, että olette juovuksissa. Se ei ole reilua”, hän lisäsi harmistuneena.
”Sinulla onkin varmaan maailman huonoin viinapää”, Marlene virnisti ja kumosi oman drinkkinsä vaivattomasti kuin olisi juonut vettä. Rowan ei tiennyt, paljonko tyttö oli juonut, mutta luultavasti ainakin kaksi kertaa niin paljon kun hän itse. Kuitenkin hän oli ainoa koko seurueessa, joka oli todella päissään. Se ei ollut reilua.
”Cedarilla on vielä huonompi viinapää”, hän julisti lapsellisesti. Marlene vain pyöritteli silmiään eikä sanonut mitään, mikä olikin viisainta siinä tilanteessa. Tajuamatta itsekään mitä teki, Rowan nojasi vieressään istuvaan Fabianiin ja sulki silmänsä.
”Tämä ei toimi, Rowan”, Fabian ärähtää ja haroo hiuksiaan. Rowan puristaa huulensa yhteen estääkseen niitä vapisemasta ja heilauttaa hiuksensa niskaan. Hän ei keksi mitään sanottavaa. Osa hänestä haluaa kirkua, että heidän tulisi vielä yrittää, että hän rakastaa Fabiania. Osa hänestä on helpottunut: tähän se siis loppuu. Ja jossain mielen perukoilla lymyää ahdistus ja pelko. Miksi se ei onnistu? Miksi hän ei osaa seurustella? Fabian kai näkee ristiriitaiset tunteet hänen kasvoiltaan tai sitten poika vaan tuntee hänet jo liian hyvin.
”Olen pahoillani, Rowan”, hän sanoo hieman avuttoman näköisenä. Se suututtaa Rownaia. Miksi Fabianin on näytettävä niin kiltiltä, niin avuttomalta?
”Minä rakastan kyllä sinua, mutta”, Fabian jatkaa hänen vaitiolonsa pakottamana. Nyt Rowan ei voi enää olla hiljaa.
”Ai rakastat vai? Juurihan sinä jätit minut. Koeta nyt päättää”, hän sähähtää ja hämmästyy itsekin miten kylmältä hänen oma äänensä kuulostaa. Hyvä.
”Kyllä sinä tiedät, että rakastan. Mutta seurustelusuhde on kahden ihmisen välinen suhde, ei kolmen. Minä voisin seurustella sinun kanssasi, mutta en veljesi”, Fabian puuskahtaa. Se on isku vasten Rowanin kasvoja, eikä se kuitenkaan yllätä. Sillä se on totta. Siksi hänkin on helpottunut kun Fabian tekee tämän hänen puolestaan. Fabianin käsivarret kiertyvät hänen ympärilleen vahvoina ja lämpiminä, turvallisina. Rowan takertuu poikaan, puristaa tämän itseään vasten.
”Älähän nyt, älähän nyt”, Fabian mutisee ja silittää kömpelösti hänen hiuksiaan.
Rowan huokaisi ja avasi silmänsä. Hän yritti ryhdistäytyä, mutta Fabian oli kookas ja vankkarakenteinen, häneen oli mukava nojata. Rowanin hieman harhaileva katse osui Marleneen, joka oli saanut eteensä taas uuden, tällä kertaa neonvihreän drinkin. Marlene ja Fabian olisivat sopineet täydellisesti yhteen, Rowan ajatteli hieman sumuisesti. He olivat kumpikin aina valmiita kumoamaan tuopillisen tai kaksikin, mutta heidän apuunsa saattoi aina luottaa eikä heidän ystävyytensä koskaan horjunut.
Rowan ja Fabian olivat eronneet kuudentena kouluvuotenaan, reilun puolen vuoden seurustelun jälkeen. Seuraavana vuonna Fabianilla ja Marlenella oli ollut pientä säpinää, mutta siitä ei ollut kehittynyt mitään sen kummempaa, vaikka Rowan oli vakuuttanut Marlenelle, ettei hänellä olisi mitään sitä vastaan, että hänen paras ystävänsä ja hänen entinen poikaystävänsä alkaisivat seurustella.
”Miksi kaiken piti mennä niin väärin”, hän mutisi unisesti ja käpertyi huomaamattaan tiiviimmin Fabianin kylkeen. Fabian kumartui hieman ja katsoi häntä vakavasti, mutta ei sanonut mitään, työnsi vain hänen lasinsa hieman kauemmaksi ja pudisti vaivihkaa päätään Marlenelle.
Taikajuomat on niitä harvoja oppiaineita, joiden tunnit ovat rohkelikkojen ja luihuisten yhteisiä. Se on ainoa oppiaine, jossa Rowan ja Cedar pääsevät työskentelemään yhdessä, sillä taikaeläinten hoidossa työskennellään isommissa ryhmissä eivätkä Rowanin ja Cedarin kaverit tule toimeen keskenään tai halua toista kaksosista omaan ryhmäänsä. Taikajuomissa Rowan on kuitenkin aina ollut Cedarin pari. Paitsi tänä vuonna. Rowan on nyt Fabianin pari ja Cedar on jonkun jykevärakenteisen ja ilmeisen typerän luihuisen kanssa luokan toisella puolella. Rowan tietää, että veli on loukkaantunut ja vihainen hänelle ja hän katuu jo päätöstään olla Fabianin parina. Mutta he sentään seurustelevat ja lisäksi Fabianin kanssa on jännittävää työskennellä. Aina kun heidän käsivartensa osuvat toisiinsa, kulkee miellyttävä väristys Rowanin lävitse ja kun poika virnistää hänelle, jättää hänen sydämensä yhden lyönnin väliin.
Vaikka Rowan nauttiikin Fabianin parina olemisesta, ei hän voi olla huomaamatta, miten paljon paremmin hän ja Cedar työskentelevät yhdessä. Ellayn kaksoset ovat aina loistaneet liemitunneilla, mutta nyt he yltävät tuskin keskitasoisiin suorituksiin. Rowan vilkaisee nopeasti Cedaria Fabianin olan takaa ja puraisee huultaan. Hän ja Cedar täydentävät liemissä toisiaan ja työskentelevät tehokkaasti yhdessä. Heidän työnjakonsa syntyi itsestään ja toimii täydellisesti. Cedarilla on liemien tajua, veljellä on käsittämätön tuntuma noidankattilassa poriseviin keitoksiin ja tämä osaa lukea pienistä merkeistä, mitä keitokselle tulee tehdä. Cedar on kuitenkin hidas eikä osaa organisoida tehokkaasti ainesten valmistamista.
Rowan kurkottaa nappaamaan kurnuttajapensaan juuren Fabianin vierestä ja leikkaa näppärästi juuren kahdeksi täsmälleen saman kokoiseksi palaksi, puolittaa sitten nopeasti palat ja jakaa kaikki viipaleet vielä kahtia. Kädenkäänteessä hänellä on edessään kahdeksan tasakokoista viipaletta, aivan kuten pitikin. Rowan laskee veitsen ja vilkaisee vaistomaisesti Cedarin suuntaan. Veli mittaa omaa juurtaan loihtimallaan mitalla eikä Rowanin tarvitse kuulla, mitä veli mutisee tietääkseen, että tämä jakaa mielessään juuren pituutta kahdeksalla. Hän ei voi olla irvistämättä kun Cedar alkaa mitata juuresta oikein kokoisia paloja yhden kerrallaan. Vaikka Rowan tietääkin veljen olevan heistä kahdesta se älykkäämpi, tuntuu Cedar silti joskus uskomattoman typerältä.
Rowan suoristautui tuolillaan ja nojasi päätään taaksepäin sulkien jälleen silmänsä. Miksi hän oli sotkenut elämänsä näin pahasti? Eikä vain omaa elämäänsä, vaan myös kaikkien rakkaidensa elämän. Mitä hän oikein halusi? Hän yritti samaan aikaan työntää Cedaria kauemmaksi ja pitää tästä kaikin voimin kiinni, hän kaipasi itsenäisyyttä ja tilaa omalle elämälleen, mutta ei kuitenkaan kestänyt eroa veljestään. Cedar-parka, veli sai kärsiä nyt siitä, ettei hän, Rowan, osannut hallita omaa elämäänsä eikä ymmärtää omia ristiriitaisia tunteitaan. Itseinhon puuska sai Rowanin taipumaan kaksinkerroin, syyllisyys kouristeli hänen vatsassaan ja puristi hänen kurkkuaan. Kaikki olisi ollut niin paljon yksinkertaisempaa, jos Cedar olisi tullut toimeen hänen kavereittensa kanssa eikä hän joutuisi aina valitsemaan veljensä ja ystäviensä väliltä. Mutta kenties Cedar puolestaan ei ollut päässyt tutustumaan muihin ihmisiin, koska hän Rowan piteli tätä niin lujasti otteessaan. Mikä hirviö hän oikein oli, kun hän hallitsi tällä tavoin rakkaidensa elämää ja myrkytti kaikkien onnen?
”Oletko sinä kunnossa? Taitaa olla aika lopettaa juominen”, Fabianin ääni oli rauhallinen, mutta siitä kuulsi niin selvästi välittäminen ja rakkaus, että Rowan nyyhkäisi. Miehen kädet polttivat hetken ajan hänen harteillaan kun Fabian veti hänet nojaamaan olkaansa vasten. Fabian silitti hänen hiuksiaan ja Rowan nyyhkäisi uudestaan.
”Juo tästä”, Marlene kehotti huolehtivaiseen sävyyn ja työnsi vesilasin Rowanin käteen. Rowan yritti kiittää, mutta kurkkua kuristi niin, ettei hän saanut sanaakaan sanottua. Miksi kaikki olivat niin kilttejä hänelle? Marlene olisi voinut vihata häntä, mutta tyttö oli pysynyt hänen parhaana ystävänään kaikesta huolimatta. Rowan tiesi, että Marlene oli edelleenkin ihastunut Fabianiaan ja nuo kaksi olisivatkin sopineet täydellisesti toisilleen. Ja Fabian olisi voinut ihastua Marleneen - Rowan tiesi että mies piti tästä kovasti - mutta Fabian ei ollut vielä päässyt irti Rowanista. Hänen syytään kaikki. Ilman häntä nuo kaksi hänelle niin rakasta ihmistä voisivat olla onnellisesti yhdessä. Tuhosiko hän vain kaikkien onnen? Ei hän halunnut tätä, ei hän halunnut olla tällainen.
”Miksi te olette niin kilttejä minulle”, hän mutisi.
”Juohan nyt se vesi. Sinä olet ihan humalassa”, Marlene virnisti. Rowanin käsi tärisi niin, että lasista läikkyi vettä hänen kaavulleen. Hän ei yllättynyt kun Fabianin varma käsi tarttui lasiin ja auttoi häntä pitelemään sitä huulillaan. Miten Fabian ja Marlene saattoivat kestää niin paljon alkoholia? Tai miksi hän, Rowan, oli heti ihan humalassa kun hän joi vähänkin? Alicella sentään oli järkeä olla juomatta eikä myöskään Frank juuri kallistellut lasia. Mutta Rowan ei koskaan osannut kieltäytyä lasillisesta, hän oli perinpohjin epäonnistunut ihminen. Osasiko hän mitään kunnolla? Hän vain pilasi kaiken, kaiken, kaiken.
”Jaksatko lähteä jo kotiin”, Fabian kysyi hieman huolestuneella äänellä. Rowan nyökkäsi ja yritti nousta jaloilleen, mutta horjahti saman tien ja olisi kaatunut, ellei Alice olisi ehtinyt napata kiinni hänen käsivarrestaan.
”Minä vien hänet”, Alice mutisi Fabianille ja Marlenelle. Fabian aikoi selvästi protestoida, mutta Alice jatkoi ennen kuin poika sai suunvuoroa.
”Olen muutenkin jo lähdössä. Vaikka niin voisitte kyllä tekin olla”, hän lisäsi hieman paheksuvaan sävyyn.
”Miksi suotta, iltahan on vasta nuori”, Marlene virnisti.
”Me voimme siirtyä Sammuneeseen tähteen”, hän lisäsi ja vilkaisi kysyvästä Fabiania. Tämä kumosi lasinsa sisällön suuhunsa ja nyökkäsi.
”Selviätkö sinä”, Fabian kysyi vielä Rowanilta, joka nyökkäsi niin ponnekkaasti, että olisi tuiskahtanut nenälleen, ellei Alice olisi pidellyt häntä tukevasti käsivarresta.
”Kyllä minä selviän. En kyllä tiedä, selviänkö huomenna aamulla luennolle”, hän mutisi ja omaksi häpeäkseen hihitti sanoilleen. Alice mutisi jotain sen suuntaista, että ihmetteli miten muut kun hän ja Frank selviäisivät huomenna opistolle ja tarttui Rowania tukevammin käsivarresta.
”No niin, mennään.”
”Minä tulen mukaan”, Frank ilmoitti ja Rowan nojautui häneen kiitollisena. Hienoa, ehkä nuo kaksi vihdoinkin saisivat edettyä toistensa suhteen. Ja kenties Marlene ja Fabiankin… Jostain syystä ajatus sattui kipeästi ja kun hän ymmärsi olevansa mustasukkainen Fabianista, iski itseinho taas niin, että hän oli antaa ylen.