Otsikko: Hetki kauneutta
Kirjustaja: Winga
Oikolukija: Merriadoc (kiitän sua paljon, sen tiedätkin <3)
Ikäraja: sallittu
Tyylilaji: Draama
Hahmot: Scorpius, Albus Severus
Vastuuvapaus: En minä hahmoja omista, vaan Row.
Varoituksia: ei ole
Ja mitä siinä tapahtuu: Scorpius ihailee puutarhaansa saadessaan toivotun vieraan.
Kirjustajalta: Niin siis, osallistuu
12+virkettä -haasteeseen (sanalista: huurteinen, pisara, puutarha, huilu, vino, suudelma, kunnianhimoinen, piippu, herätä, sukeltaa, kylmä, kenkä, jää, kalteva, helmeilevä, punainen, taivas, sana, hirvittävä, kirkas, upota, värinä, pippuri, kyynel), FF100:an sanalla 14. Vihreä ja Aakkoshaasteeseen H:lla. Otsikosta kiitos
Merriadocille.
Hetki kauneuttaAamu oli huurteinen ja kirkas. Kasvien lehdillä kimmeltelivät pisarat Scorpiuksen astuessa ulos. Hänen puutarhansa oli vertaansa vailla ja hän todella tiesi sen.
Ihaillessaan kasvejaan ja hoitaessaan niitä, kuuli Scorpius yllättäen huilun äänen. Nuupahtaneet kukat muuttuivat vinoiksi ja pian täysin elinvoimaisiksi. Aivan kuin luonto olisi suudelmallaan palauttanut ne eloon. Kunnianhimoinen Scorpius oli tietenkin tyytyväinen, sillä hänen mahdollisuutensa voittaa kauneimpien kukkien kasvattajan palkinto kasvoivat sitä mukaa, kun kasvit palautuivat entiseen muotoonsa.
Kun huilunsoitto taukosi, kuuli Scorpius takaansa hyminää ja kääntyessään hän näki piippua polttelevan ikäisensä pojan, jonka hän pian tunnisti Aliksi. Hän pelkäsi uneksivansa ja heräävänsä tästä unesta, sillä ei kai voinut olla mahdollista, että Al olisi tullut takaisin hänen luokseen?
”Hei, Scorpius”, Al tervehti pehmeällä äänellään ja Scorpius tahtoi sukeltaa tuohon ääneen, kääriytyä siihen niin, ettei enää koskaan kuulisi muuta.
”Hei, Al”, Scorpius vastasi ja toivoi, ettei hänen äänensä olisi kuulostanut niin hunajaiselta vaan vaikkapa kylmältä, sillä hän inhosi sitä, kuinka hänen äänensä aina paljasti hänen tunteensa. Hän käänsi katseensa jalkoihinsa tuntiessaan punastuvansa ja huomasi kenkiensä olevan kuran peitossa.
Al oli ottanut askeleen eteenpäin ja kosketti tämän jääkasvia, joka oli lähes ainutlaatuinen – ja lahja häneltä. Hän käänsi katseensa erääseen hyllyyn välttääkseen Scorpiuksen katseen, joka oli noussut jaloista, ja huomasi hyllyn yhä olevan kalteva.
Helmeilevä vesilähde puutarhan nurkassa näytti heränneen, sillä Scorpius oli varma, että se ei ollut helmeillyt hänen tullessaan puutarhaansa. Hän tajusi poskiensa yhä olevan punaiset, muttei välittänyt siitä enää noustessaan ylös ja kulkiessaan Alin luo. Hän tahtoi sanoa ja tehdä niin paljon ja toivoi kovasti, että Al myötäilisi häntä.
”Kylläpä taivas on pilvetön”, Al sanoi huomatessaan Scorpiuksen lähestyvän ja perääntyi hieman.
Scorpius ei huomannut perääntymistä kootessaan sanoja, jotka tahtoi sanoa. Hän ei ajatellut, että Al voisi sanoa mitään hirvittävää saati edes ajatella. Ja yhtäkkiä hän kuuli tämän kirkkaan äänen.
”Scorpius, se mitä meillä on ollut, on jo ohimennyttä, ollutta, ymmärräthän?” Al kysyi ja tiesi Scorpiuksen ymmärtävän sanojen upotessa tämän päähän ja ilmeen muuttuessa masentuneemmaksi.
”Mene pois”, Scorpius pyysi ääni väristen.
Al kääntyi lähteäkseen ja oli tönäistä pippurit alas. Hänen astuessa ulos ensimmäiset kyyneleet ryöpsähtivät Scorpiuksen silmiin.
