Author: Bloodbite
Pairing: James Potter & Lily Potter
Rating: S
Genre: Fluffy ja lievä angst
Disclaimer: En omista hahmoja/muuta minkä huomaatte -ei-kuuluvan-minulle-, kaikki lähes J.K.Rowlingin omistuksen alla.
Warnings: Spoilaa Kuoleman Varjeluksia hiukan..
Summary: Kuuluisa vihreä valonvälähdys on täyttänyt Pottereiden talon. Mitä sen jälkeen tapahtuu?
A/N: Virheitä saattaa olla. Olen tehnyt tämän aika kauan sitten, joskus ollutkin täällä edellisen nimimerkin yhteydessä, mutta luovutin sen kaverilleni, joka ei halunnut tehdä omaa, ja tunkea sähköpostiaan mihinkään, joten nyt tälle "hahmolle" tämä. : >
Kommentit tervetulleita.
----------------------------------------
After The Light“Ei poikaa!”
“Väisty sinä saastainen kuraverinen!”
“Minä teen mitä vain, kunhan sinä et koske Harryyn!”
“Sinä todellakin koettelet hermojani… AVADA KEDAVRA!”
Lily raotti silmiään. Hän näki vain vaaleaa usvaa ja vihreän välähdyksen kirkkaudesta johtuvan varjon siellä, minne hän katsoikin. Ainut asia mikä oli varmaa, oli se, että hän makasi jossakin, mikä ei todellakaan ollut Godricin notko.
Missä minä olen?, oli Lilyn ensimmäinen ajatus.
Hänen vartalonsa oli aivan veltto, eikä hänen ihonsa tuntenut mitään. Lily yritti nostaa päätään, mutta turhaan. Tuntui kuin hänen päänsä tilalla olisi valtavan kokoinen kivi, joka olisi kaikenlisäksi puoliksi hautautunut maahan. Edes hänen raajansa eivät liikahtaneet mihinkään, mutta sitten hän muisti… Vihreä väläys, joka oli täyttänyt koko huoneen ja hän oli täysin varma, että tappokirous oli osunut juuri häneen, mutta missä hän nyt oli…
Kasa kauhukuvia alkoi pyöriä Lilyn päässä. Kuvat vaihtuivat nopeasti ja vaihtuen hetkihetkeltä nopeammin ja nopeammin. Aivan kuten hyrrä, joka saisi pienten loitsukipunoiden avulla hieman voimaa pyöriäkseen voimakkaammin.
Pics… Kuva Lilyn parhaan kaverin kuolemasta…
Pics… Kuva monista Voldemortin aloittamista taisteluista…
Pics… Dumbledoren sanat ennustuksesta…
Pics… Kauhun huutoja…
Pics… Ikkunasta näkyvä pimeänpiirto Codricin notkon yllä…
Pics… Oven narahdus… Voldemort kävelee sisälle raskain askelin…
Pics… Nagini Voldemortin helmassa…
Pics… Jamesin huuto…
Pics… James kaatuu velttona maahan…
Pics… Voldemort lähestyy…
Pics… Voldemort haluaa pojan…
Pics… Lily astuu askeleen eteenpäin, suojellakseen Harryä.
Pics… Kimakkaa naurua…
Pics… Vihreä välähdys….Viimeisen valokuvan jälkeen koko ympäristö alkoi unohtua. Lily unohti olevansa keskellä tyhjyyttä. Kuvat vaihtuivat videonpätkiin, jotka tapahtuivat kouluvuonna, ja jotka muuttivat hänen viimeiset vuotensa parhaiksi vuosiksi, mitä hän koskaan oli elänyt…
“Potter! Jättäisit minut jo RAUHAAN! Minä en halua nähdä sinua minun silmissäni! Olet inhottavin ihminen minkä tiedän ja sinä ansaitsisit joutua Voldemortin aamiaiseksi! Pahus! Miksi sinä et ymmärrä, että sinä et kiinnosta minua niin pitkään aikaan tippaakaan, kunnes opit jättämään Severuksen rauhaan! Etkö sinä ymmärrä? Hän on minun ystäväni, sitten sinä yrität kirota hänet pelkuri ystäviesi kanssa, aina kun hän kääntää selkänsä ja sen jälkeen sinä vielä yrität iskeä minua! Etkö sinä tajua itse raukkamaisuuttasi? Sinä et IKINÄ tule minua kiinnostamaan missään muodossa!”
“Sinä et ymmärrä… Minä olin vain mustasukkainen.”, James sanoi, yrittäen tavoitella mahdollisimman itsevarmaa äänensävyä, mutta epäonnistui huomattavasti kyyneleen tullessa hänen silmäkulmaansa.
Video vaihtui…“Severus… Oletko sinä jo ajatellut, mikä sinusta tulee isona?” Lily kysyi puuhun nojaten, nurmikolla lekottelevalta Kalkarokselta.
“Ei minun tarvitse miettiä, koska tulevaisuuteni kulkee kokoajan eteenpäin sitä polkua pitkin, minkä olen jo valinnut”, poika vastasi, hieman pelottavan kiillon noustessa tämän silmiin.
“Mitä tarkoitat?” Lily kysyi epäilevästi.
“Tätä…” Kalkaros kuiskasi hiljaa ja pälyili ympärilleen, ettei kukaan katso ja sitten hän kääri vasemmanpuoleisen kaavunhihan ylös, paljastaen pimeänpiirron, jonka ympärille levinnyt punaisuus kieli siitä, että merkki oltiin poltettu häneen vasta vähän aikaa sitten.
“Minä olen nyt kuolonsyöjä ja Pimeän Lordin palvelija”, Kalkaros sanoi hiljaa, ylpeyttä äänessään.
“Minä…” Lily aloitti järkyttyneenä. “Kuinka sinä SAATOIT? Minä en voi seurata sinun polkuasi, vaikka olenkin tähän asti pitänyt sinua yhtenä parhaimmista ystävistäni! Olen lievästi sanottuna järkyttynyt! Monet pelkäävät tätä sotaa, eikä sitä olisi syntynytkään, jos ihmiset eivät päättäisi liittyä Voldemortin puoleen! Sinä et taida käsittää kuinka pettynyt minä olen! Tästedes en taatusti enää puolusta sinua kelmeiltä, vaikka he olisivat aikeissa tappaa sinut! Minä en enää vietä kanssasi aikaa, painu sinä vaan rakkaan mestarisi kenkiä nuolemaan!”
“Hyvä on. Tee sinä mitä lystäät, minä pärjään hyvin yksinkin… Evans. Nyt ymmärrän Pimeän Lordia entistä paremmin. Nyt tiedän miksi sinunlaiset kuraveriset pitäisi tappaa!” Kalkaros sylkäisi, mutta hänen äänestään kuuli selvästi pettymyksen ja surun.
Video vaihtui hetkeä myöhempään. Lily oli siirtynyt tarvehuoneeseen miettimään asioita. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä, kun hän edes mietti Kalkarosta. Severus oli hänelle ollut oikea ystävä.. Tuvasta huolimatta, mutta sitten tämä meni sekaantumaan pimeän lordiin…
“MINÄ EN KESTÄ ENÄÄ!” Lily huusi ja painoi päänsä käsiinsä.
Hetken kuluttua tarvehuoneen ovi avautui ja sulkeutui paiskautuen kiinni niin lujaa, että leijonaa esittävä taulu tippui seinältä alas.
Sisälle marssinut poika tuhahti kuin kiukkuinen sonni, mutta hänen kasvonsa kalpenivat kovasti, kun hän huomasi Lilyn sohvalla.
Lily tuijotti häntä kyyneleisin silmin, kasvoillaan ilme, jota poika ei osannut tulkita ollenkaan.
“Minä taidan etsiä jonkun muun paikan missä voin olla rauhassa”, poika sanoi jäähileitä äänessään ja kääntyi ovelle. Juuri kun hän oli avaamassa sitä, Lily puhui…
“James… Ei sinun tarvitse mennä”
“Miksi? Sinä et halua nähdä minua ja näytät siltä, että haluat olla muutenkin rauhassa”, James totesi viitaten kyyneliin Lilyn poskilla. Lily ei sanonut mitään. James kääntyi takaisin oveen päin.
“Kalkaros on kuolonsyöjä…” Lily kuiskasi todella hiljaa saaden Jamesin hätkähtämään.
“Oletko tosissasi?” James kysyi kääntyen jälleen, tuntien pohjattoman vihan kasvavan hänen sisällään.
“Hän näytti minulle pimeänpiirtonsa..”
“Olisi pitänyt arvata!” James sanoi lujempaa, kuin oli tarkoitus.
“James... Älä. Hän oli minun ystäväni.”
James huokaisi ja käveli Lilyn viereen. “Hän oli luihuinen. Melkein kaikki luihuiset kääntyvät tuolle tielle, ja sen takia me kelmit kannamme kaunaa sellaisia ihmisiä vastaan, kuin Kalkaros. Sinun ei tarvitse välittää tuosta. Tylypahka on täynnä ihmisiä, jotka ovat valmiina olemaan kavereitasi, jotka ovat valmiina kuolemaan puolestasi ja istumaan vieressäsi, vaikka sinä et tekisikään itse sitä heidän puolestaan.”
Lily tuijotteli käsiään, mutta katsoi sitten Jamesia suoraan silmiin, ensimmäistä kertaa koskaan niin, ettei hän ollut tälle pojalle vihainen.
“Kuolisitko sinä?” Lily kysyi hiljaa.
James naurahti. “Totta helvetissä! Etkö sinä ole ymmärtänyt näiden vuosien aikana, että minä oikeasti välitän sinusta. Minä en tiedä miksi, mutta olen aina tykännyt sinusta. Olen seurannut tekemisiäsi nämä kaikki vuodet ja tunnen sinut paremmin kuin kukaan uskoo.”
“Olet sinä ihan suloinen”, Lily kuiskasi ja antoi pienen pusun erittäin häkeltyneen Jamesin poskelle.
Tuon kohtauksen jälkeen Lily havahtui jälleen keskelle usvaa, muistaen missä hän oikeasti oli. Tuona kyseisenä päivänä Lily oli tajunnut, millainen James oikeasti oli. Tuona päivänä Lily oli antanut anteeksi Jamesille kaikki asiat, mistä Lily joskus oli ollut vihainen.
Hetken aikaa Lilystä tuntui siltä, kuin hän olisi voinut nousta pystyyn, mutta ajatus osoittautuikin hyvin pian turhaksi, sillä Lilyn jokainen raaja tuntui siltä, kuin ne olisi hakattu nauloilla maahan kiinni.
“Minä pystyn tähän!” Lily ajatteli lujaa ja loi mieleensä puhtaan kuvan Jamesin suklaanruskeista silmistä, jotka olivat aina häneen katsoessa niin lempeät ja kuvastivat puhdasta rohkeutta.
Lily onnistui kuin onnistuikin nousemaan kyynärpäänsä varaan. Lily kamppaili kokoajan voimiensa kanssa. Hän yritti nousta polvilleen istumaan.
“Kolme… Kaksi… Yksi…” Lily laski hiljaa ääneen.
“NOLLA!” Lily karjaisi Jamesin kuvajainen mielessään ja ponkaisi polvilleen.
“Lily! Sinäkö siellä?” Kuului jostain ääni, josta Lily ei voinut erehtyä.
Hän nousi innoissaan seisomaan ja käveli suuntaan, mistä hän oletti äänen tulleen. “James?” Lily huusi. “Missä sinä olet?” Kuului Jamesin onnellinen ääni. “Kunpa tietäisinkin!” Lily vastasi hieman sarkasmia äänessään ja juoksi jälleen äänen suuntaan, välittämättä siitä tosiasiasta, että ei nähnyt yhtään mitään.
Maa oli pehmeää ja tuntui pettävän kohta jalkojen alla, mutta mikään ei voinut nyt estää häntä pääsemästä Jamesin luokse…
Ei mikään.Usvan seasta edestäpäin alkoi häälyä sinisenä hohtavaa valoa. “Näetkö sinä tuon valon?” Lily huusi ja hätkähti sitä, että hänen äänensä alkoi kaikua inhottavasti. “Joo. Tule sitä valoa päin”, James vastasi. Lily lähti juoksuun. Valo alkoi kirkastua ja kirkastua, mitä lähemmäs Lily sitä pääsi.
Tovin kuluttua hän näki valonlähteen. Se oli kivinen kaari, joka muistutti jonkinnäköistä porttia. Kauempana näkyi myös toisenlainen portti, josta taas tuli jotain hopeasta savumaista ainetta ilmaan.
“Lily?”
Lily kääntyi hiukan vasemmalle ja näki Jamesin hymyileväiset kasvot. Hän juoksi Jamesin luokse. Lily halasi Jamesia, unohtaen kaiken muun olemattoman heidän ympäriltä.
Hetken kuluttua Lily irrottautui Jamesin lämpimästä sylistä ja katsoi Jamesin silmiin, joista puuttui se tavanomainen kiilto.
“Missä me olemme?”
“Etkö sinä ole tajunnut vielä? Tai siis… En minäkään varma ole, mutta epäilen kovasti, että…” James nielaisi ja jätti lauseen kesken.
“Niin?” Lily sanoi hädin tuskin kuuluvasti.
“Me olemme nyt kai kuolleita ja nyt meidän kai pitäisi päättää kummasta portista kävelemme”, James vastasi hymyillen surullista hymyä. Hän pyyhkäisi pari Lilyn punaista hius-suortuvaa jotka roikkuivat Lilyn kasvoilla, tämän korvan taakse ja jatkoi: “Tai siis… Minä oletan, että jos kävelemme tuosta sinisestä, pääsemme sinne, minne melkein kaikki muutkin menevät… Jatkamaan elämää jossain toisessa maailmassa, josta kukaan ei tiedä paljoakaan. Ei voida tietää, tunteeko siellä ihmiset toisiaan, tai miltä me sinne mennessä näytetään… Tuo hopeaportti taas on joku sellainen, mistä voidaan päätyä takaisin mistä me tänne ollaan tultu, mutta tiedäthän. Me olisimme aaveita.”
Lily katsoi Jamesia hiljaisuuden vallitessa. Kyyneleet hakeutuivat hänen silmiinsä.
“Mitä me teemme?”
“Minä en tiedä”, James vastasi totuudenmukaisesti ja yritti loihtia kasvoilleen lohdullisen hymyn, josta hehkui puhdasta surua, jota hän ei edes yrittänyt peittää.
“Minä mietin, että ehkä meidän vain pitäisi jatkaa elämää. Tai siis… Aaveethan on aika hyödyttömiä ja tunteettomia, vai mitä?” James sanoi katsoen jalkojaan surullisesti.
“Mutta, entä me? Entä Harry? Entäs jos me ei enää löydetä koskaan toisiamme, tai muisteta mitään?” Lily kysyi kyyneleen tipahtaessa maahan.
“Lily… Voit olla varma, että mihin ikinä päädymmekin, minä muistan sinut aina ja minä löydän sinut varmasti, minne ikinä päädytkään.”
“Kuinka sinä tiedät?” Lily kysyi nikotellen epävarmasti.
“Lily.. Rakkaus… Se on sitä todellista taikaa. En tiedä miten minä tämän muotoilisin, mutta se kulkee minun sisälläni, se saa minut tuntemaan onnea, sekä sitä surua minkä tämä hetki meidän välille tuo, eikä siitä pääse niin helposti eroon Lil. Se kulkee minussa niin kauan, kun minulla on sielu, eikä minuakaan ole, jos ei ole sielua. Me kuljetaan vaan nyt yksi iso harppaus eteenpäin ja jatketaan siitä mihin tuo portti meidät johdattaa… Minä rakastan sinua ihan liikaa, unohtaakseni sinut ja minä kuolen lopullisesti, jos se voima riistetään minulta… Minä etsin sinut, minne ikinä menetkin, mutta sinun täytyy luottaa minuun.”
Lily katseli jalkojaan ja käänsi sitten katseensa taas Jamesiin. “Tehdään se” Lily sanoi hymyillen apeasti. James vastasi hymyyn. Ehkä viimeistä kertaa elämässään, hän tuijottaisi juuri Lilyn silmiin, eikä hän voinut tietenkään olla varma, mitä tulevaisuus oikeasti hänelle tuo, mutta Lilyn kirkkaanvihreistä silmistä hehkui luottamus ja tietynlainen odotus, joka poisti lopullisesti painon Jamesin sydämeltä.
James laski kätensä Lilyn lanteille ja suuteli tytön huulia. Lily vastasi suudelmaan varovaisesti ja hänen kätensä hakeutuivat Jamesin mustiin ja pörröisiin hiuksiin. Molemmat vetivät toisiaan lähemmäksi ja tämä suudelma, niiden monien muiden joukossa oli molemmille paljon suurempi kokemus, kuin mikään niistä aikaisemmista.
Tämä suudelma toi mukanaan toivoa, haaveita, pelkoa, surua ja onnellisuutta. Onnellisuutta, mistä kumpikaan ei tulisi koskaan pääsemään eroon. Onnellisuutta, mikä vahvistaisi heidän yhteistä kuolemaansa, ja joka loisi heidän välille nauhan, joka ei koskaan tulisi katkeamaan.
Molemmista porteista tuli omansa värisiä kipunoita ja nauhoja, jotka lähtivät tanssahtelemaan Lilyn ja Jamesin ympärille. Lopulta hopeaiset kipunat lähtivät pois ja jättivät vain siniset heidän ympärilleen, koska ne ymmärsivät Jamesin ja Lilyn päätöksen.
Lily ja James erkanivat toisistaan ja katsoivat toisia haikeasti. Enää ei tarvittu sanoja. He katsoivat toisiaan hetken. Ottivat varovasti käsistään kiinni ja kävelivät yhdessä siniselle portille.
“Nähdään seuraavassa elämässä”, James sanoi ja virnisti elämänsä viimeisen kelmin virnistyksen, mutta silti Jamesin silmät kostuivat. “Hyvästi Kuutamo, Anturajalka ja Matohäntä…” Hän kuiskasi hiljaa.
“Hyvästi Eleanor ja Severus. Annan sinulle anteeksi…” Lily kuiskasi Jamesin jälkeen.
Hetki oli tullut. Hetki, jona Lilyn ja Jamesin tarina olisi ohi.
“Lily. Minä rakastan sinua”
“Minäkin sinua”
Ja he astuivat portista sisään. Sininen valo häikäisi heidän silmiään ja kaikki hävisi heidän ympäriltään.
Kaikki oli loppu.
