Kirjoittaja: Marlene McKinnon
Ikäraja: S
Henkilöt: Sirius, Harry, Dursleyt
Genre: Jokin! Huumorilta tämä tuntuu.
A/N: Okei, hahaha, en tiedä, mitä ihmettä päässäni liikkuu, kun tämän julkaisen. Ja mistä tämän oikein kaivoin esille. Kuitenkin, vuonna 2004 kirjoitettu ficci, luulisin. Muokkasin vain kirjoitusvirheet ja sellaiset pois, koska olisi tuntunut liian kummalliselta muokata muuten näin vanhaa ficciä. Tuolloin nimimerkkini ei vielä ollut Marlene McKinnon, vaan Reseda!
Jälleen kerran Harryn mieleen palautui tapahtumat salaperäisyyksien osastolla. Hän oli koko kesän yrittänyt olla muistelematta niitä, mutta aina ne palasivat hänen mieleensä. Myös unissa, kuten viime vuonna tapahtumat hautausmaalla, Voldemortin nousu ja Cedricin kuolema. Ja salaperäisyyksien osaston myötä Harry muisti aina Siriuksen. Kummisetänsä, jota ei enää ollut. Hänen oli vaikea hyväksyä sitä, että hänen kummisetänsä oli poissa, hänen isänsä paras ystävä; Sirius, joka oli kärsinyt Azkabanin velhovankilassa kaksitoista vuotta. Harry tunsi sydämensä täyttyvän vihasta ajatellessaan Peter Piskuilania. Peterin takia Siriusta ei ollut koskaan vapautettu syytteistä, Peterin takia Harryllä ei ollut vanhempia. Hän ei vieläkään uskonut todella, että Sirius oli kokonaan poissa.
Harry huomasi kyyneleen poskellaan ja toisen silmäkulmassaan. Hän kuuli jonkun nousevan pitkin portaita. Kuulemistaan painavista askeleista Harry päätteli tulijan olevan hänen serkkunsa Dudley. Hän pyyhi kyyneleet kasvoiltaan nopeasti, ja juuri kun hän laski kätensä pois kasvoiltaan, Dudley astui ovesta sisään.
"Moi Potta-pää!" Dudley sanoi.
Silmänräpäyksen verran Harry kuvitteli Dudleyn liittoutuneen Draco Malfoyn kanssa, Draco oli käyttänyt tuota samaa nimitystä. Mutta se olisi mahdotonta.
"Moi Diddipsi", Harry sanoi tyynesti.
"Kuule Potta, onko sulla taas joku uusi poikaystävä, Sirius? Hänestä sinä nykyään puhut unissasi." Dudley sanoi virnistellen.
Sitä Harry ei hyväksynyt. Hän löi serkkuaan päin naamaa ja huomasi pian Dudleyn makaavan maassa ja kiljuvan täyttä kurkkua äitiään. Hän katsoi Dudleytä tyytyväisenä. Petunia-täti tuli yläkertaan. Harryn ja Dudleyn molempien hämmästykseksi Petunia käski Dudleyn mennä huoneeseensa. Niin järkyttynyt Dudley oli, että totteli äitiään.
"Ajattelin vain toivottaa hyvää syntymäpäivää", Petunia sanoi ja hymyili pikaisesti.
Harry ei ollut uskoa korviaan eikä silmiään. Moneen vuoteen eivät olleet Dursleyt enää huomioineet hänen syntymäpäiviään. Ja Petunia-täti ei ollut koskaan hymyillyt hänelle. Petunia-täti oli ehtinyt lähteä ennen kuin Harry ehti sanoa mitään. Sitten Harry tajusi, ettei itse ollut muistanut syntymäpäiväänsä. Mikseivät Hermione eikä Ron ollut muistaneet häntä mitenkään? Ja kuin vastauksena hänen kysymykseensä Hedwig liihotti sisään avoimesta ikkunasta kantaen kahta isoa pakettia. Harry avasi lahjansa Ronilta ja Hermionelta ja hymyili ensimmäisen kerran sinä kesänä Likusteritiellä.
Harry vaipui toviksi tutkimaan saamiansa lahjoja. Hän oli yllättynyt siitä, että Ron ja Hermione olivat molemmat ostaneet hänelle niin mieluisat lahjat. Hän asetti kortit ikkunalaudalle. Korteista erotti selvästi, kumpi oli kumman. Hermionen kortti oli violetti ja siihen oli kirjoitettu selvillä, kauniilla ja siisteillä kirjaimilla, jotka hohtivat kaikin sateenkaaren värein:
” Hyvää syntymäpäivää ”. Toinen taas, Ronilta saatu oli punainen, epäsymmetrisesti leikattu kortti. Siihen oli kirjoitettu lehdistä leikatuin kirjaimin: ” Onnea Harry ”. Kirjoituksen alle oli piirretty kuva Harrystä.
Kauaa ei Harry saanut ihastella lahjoja ja korttejaan, sillä hän kuuli koputusta oveltaan. Hän kävi avaamassa oven. Kuten olettaa saattaa, Harry näytti kovin hämmästyneeltä nähdessään oven avattuaan Vernon Dursleyn. Koko kesänä Vernon ei ollut puhunut Harrylle sanaakaan, eikä se ollut Harryä haitannut, päinvastoin.
"Krhm", Vernon köhi.
"Niin?" Harry auttoi.
"Tuletko syömään täytekakkua kanssamme syntymäpäiväsi kunniaksi?" Vernon kysyi.
Tuon kuullessaan Harry oli kiljahtaa ” Mitä? ”, mutta tyytyikin sanomaan vain tyynen kohteliaasti ” Kiitos kyllä ”. Harry ei ymmärtänyt, mikä Petuniaan ja Vernoniin oli mennyt. ” Tässä on pakko olla joku juoni ”, Harry ajatteli astellessaan alas portaita Vernonin perässä.
He saapuivat keittiöön. Petunia oli siellä jo odottamassa. Hän kehotti Harryä istumaan puhtautta kiiltelevän pöydän ääreen. Vasta Harryn istuuduttua Vernon ja Petunia istuivat tuoleille.
"No, mikä tämän tarkoitus on?" Harry kysyi suoraan.
"No, mutta Harry -kulta, kai täti saa hemmotella ainutta sisarenpoikaansa, varsinkin tämän syntymäpäivänä", Petunia sanoi samalla lirkuttelevalla äänellä, kuin yleensä puhui Dudleylle. Harry kohautti kulmiaan, kun kuuli Dudleyn kiljumista ja potkintaa portaiden alla olevasta komerosta.
"Minä näin Dudleyn tupakoivan, lukitsin hänet rangaistukseksi tuonne komeroon", Vernon sanoi huomattuaan Harryn ihmettelevän ilmeen.
"Ota ihmeessä kakkua", Petunia kehotti Harryä.
Harry tarttui hänelle ojennettuun kakkulapioon, johon oli ennen saanut koskea vain pestessään sitä. Hän leikkasi pienenpienen palan kakusta, jonka päällä oli kinuskikuorrutetta ja välissä päärynähilloa. Hän katsoi epäilevänä kakunpalaansa ja ojensi lapion Petunialle, joka kiitti ja leikkasi kakusta vielä pienemmän palan kuin Harry. Petunia rupesi syömään palaansa. Harrykin uskaltautui maistamaan omaa kakkupalaansa, se maistui taivaalliselta
Petunia, Vernon ja Harry söivät kakkua jonkin aikaa puhumatta sanaakaan. Harrystä hiljaisuus tuntui kiusalliselta, mutta kuitenkin hän söi kakkua tyytyväisenä sen ihanasta mausta. Petunialla kesti pitkän aikaa näykkiä olematon kakkupalansa, mutta kun hän oli saanut sen kurkustaan alas, hän lähti pöydästä pyytäen anteeksi (se oli Harrystä vähintäänkin epäilyttävää). Harry kuuli tätinsä kevyet askeleet portaissa ja kohotti kulmakarvojaan hämmästyksestä.
"Meillä on sinulle pieni yllätys", Vernon sanoi iskien silmää ja röyhisti rintansa näyttäen yhtä ylpeältä.
Harry muisti nähneensä Vernonin noin ylpeänä viimeksi silloin, kun Dudley oli pussannut tyttöä ensimmäisen kerran 5-vuotiaana. Hän hymyili pienesti ajatellen sen olevan kohteliasta. Petunia palasi yläkerrasta tyytyväisyyttä uhkuen.
"Nyt voit mennä katsomaan, Harry- pieni", Petunia hymisi.
"Yhm… kiitos", Harry mutisi ja mietti kasvavan kauhun tunteen vallassa, mitä Dursleyt olivat keksineet.
Hän nousi pöydästä, kiitti kakusta ja lähti kapuamaan portaita pitkin huoneeseensa. Hän avasi oven, joka narisi avautuessaan ja astui sisään huoneeseensa. Huoneessa häntä odotti montakin yllätystä. Yksi niistä oli nurkassa oleva televisio, se oli iso, viimeistä huutoa ja varmasti superkallis. Television alla oli videot ja DVD-laite. Harryn hämmästys oli suuri.
Hänen sänkynsä päälle oli kasattu suuri pino lahjapaketteja,. Niitä oli varmasti enemmän kuin mitä Dudleyn lahjakasassa oli ikinä ollut. Harry oli huudahtaa hämmästyksestä. Sitten hän näki kirjoituspöydällä keltaisen pergamentinpalan. Hän käveli jännittyneenä sen luokse ja tarttui paperiin kuin lumottuna.
Hän ei ymmärtänyt mistään mitään, kun näki paperin olevan täynnä Siriuksen käsialaa. ”Mutta Siriushan on kuollut! Vai…?” Toivon kipinä syttyi hänen mieleensä. Harry istahti tuolille ja alkoi lukea kirjettä.
”Terve Harry!
Terveisiä Taivaasta! Miten mielenkiintoista, minä taivaassa. No, kyllähän tähän varmasti ajan kuluessa tottuu. Täällä aika kuluu tavattoman nopeasti, en ymmärrä, miten se voikaan niin nopeasti kulua. Täällä ei ole yötä eikä päivää, täällä vain on… Täällä ei periaatteessa ole aikaa.
Minä olen sinun suojelusenkelisi. Juu, juu, ihan totta, en minä valehtele! Näen sieluni silmillä (ne ovat kauniit, ne) ihmettelevän ilmeesi. Mietit ehkä, miksei jompikumpi vanhemmistasi ole suojelusenkelisi. Vaikka Lily nyt tietysti tavallaan onkin, tiedäthän.
Harmikseni en voi tavata vanhempiasi, mutta pystyn kirjoittamaan heille, ja hekin pystyvät vastaamaan, mutta ei, sinulle he eivät pysty kirjoittamaan. He ovat jossain, en oikein tiedä. Lily sanoi, että he ovat Enkelimäisten Enkelien kaupungissa, kaukana täältä. Purskahdin nauruun kuultuani tuon. Lilystä sen nyt uskoo jokainen, joka hänet on tavannut, mutta James! Lily oli ilmeisesti jotenkin vaikuttanut asiaan.
Minun kaltaiseni on laitettu töihin vielä kuolleenakin. Sain luvan olla sinun suojelusenkelisi. Ennen sitä tehtävää hoiti Marlene McKinnon, mutta hän luovutti paikan minulle ilomielin. tai ei välttämättä kovin iloisin mielin… Mutta hän oli minun tyttöystäväni viidennellä luokalla, minulla on katsos hyvät suhteet, niitä tarvitaan Taivaassakin. Hän on nyt jonkun pienen kultahiuksisen tytön suojelusenkelinä.
Huomasin, ettei Marlene ole tehnyt paljon mitään sinun hyväksesi, joten ryhdyin toimeen. Tätisi ja setäsi ovat kohdelleet sinua varmaan hyvin. Kiitä vain minua siitä! Minulla oli kova työ saada kaupungin pormestari uskomaan, että siitä on sinulle hyötyä. Käytin kuitenkin luontaista viehätysvoimaani, tämän kaupungin pormestari kun on nainen. Niin, että minä ja pormestari muutimme tätisi ja setäsi käyttäytymään sillä tavalla, kuin he olisivat käyttäytyneet, jos Lily ei olisi noita, eikä James velho. Usko pois, noin he olisivat käyttäytyneet! Mietin ensin, että muuttaisin Dudleyn kauniisti käyttäytyväksi myös, mutta sitten ajattelin, että näin se voisi olla hauskempaa.
Kirjoitan sinulle kerran vuodessa. Oikeasti suojeltavat eivät saisi tietää suojelusenkeleistään, mutta pyysin pormestarilta luvan siihenkin. Hän ei tosin suostunut.
Voi hyvin; Sirius
Harry hymyili jo toisen kerran leveästi Likusteritiellä.