Lööperiikka:Ihanaa että pidit edellisistä luvuista tässä olis tätä jatkoa
E_Bella:Mutta venäjä on ihan meidän naapurissa!
Joten ei kovin kauas... hehhee
mut jatkoa tulis nyt!
Kiitos kaikille jotka kommenttoi!
3. RenesmeeSisältä kuului pianon soittoa ja se voimistui hetkihetkeltä kun lähestyin huumaavaa vauhtia pientä kotiamme, tai niin kuin isä mieluiten nimitti,
mökkiä kohti joen yli. En koskaan kulkenut Bussilla koulumatkoja, toisin kun muut nuoret, pääsin nopeammin juosten. En ollut vielä kuudentoista, joten autollakaan en saanut ajaa.
”Heippa isäkulta!” Huudahdin iloisena kauniin melodian lävitse, minun melodiani, tuutulauluni. Se toivotti minut tervetulleeksi kotiin, niin kuin joka ikinen päivä ennenkin. Riisuin takkini naulakkoon, heitin koululaukkuni huoneeseeni ja halasin nopeasti isääni.
”Hei Renesmee. Miten koulussa meni?” Hän sanoi ja vilkaisi olkansa ylitse, kun kävelin keittiöön.
”Mitenkäs siellä. Yhtä helppoa kuin aikaisemminkin.” Sanoin iloisena, kun kurottauduin yläkaapille ottaakseni muroja. Pituuteni olin perinyt äidiltäni. Tottakai olisin voinut helposti hypätä keittiötasolle, tai vaikka tunkea itseni kaappiin, mutta välillä oli kiva käyttäytyä kuin ihminen. Tai sitten olin vain saanut vaikutteita koulusta ja ne unohduin käyttämään niitä kotonakin.
Äkkiä iso koura nappasi muropaketin nenäni edestä, ehdin jo närkästyä, kun sama käsi sitten jo tarjosikin niitä jo minulle.
”Oletko sinä tosiaan noin lyhyt? Voisin vaikka vannoa, että viimeksi kun näimme, olit pidempi.” Emmett hörähti nauramaan. Kävelin jääkaapille ja tokaisin, ”Ei kaikki ole synnynnäisiä jättiläisiä, niin kuin eräät.” Totesin piikittelevään sävyyn. Emmettille piti antaa aina vain takaisin samalla mitalla. Hän oli lempi setäni, vaikka kyllä minä toki Jasperistakin välitin. Hän ei vain jaksanut riehua kanssani ja oli muutenkin varautunut ja hiljainen, toisin kuin Emmett.
”Ollaanpas sitä ilkikurisia. Oletkos senkin perinyt äidiltäsi?” Hän nauroi taas.
”Ehkä. Mutta voi olla, että tämän olen sitten perinyt isältäni.” Sanoin ja pomppasin silmiä kirvelevällä nopeudella voltin Emmettin yli ja nappasin häntä kaulasta, kiivetäkseni hänen olkapäilleen. Emmett hekotti niin, että huoneessa kaikui ja koetti saada minusta otetta, varmaankin heittääkseni minut hänen ylitseen lattialle. Juuri siksi minä pidin Emmettistä niin kovasti. Hän uskalsi ottaa kanssani rajummin, otella kanssani jos halusin. Hän ei koskaan väsynyt tai sanonut, että pitäisi ottaa rauhallisemmin, ettei minulle vain käy huonosti.
”Jospa rauhoittuisitte hieman?” Isän ääni kuului ovelta. Hyppäsin Emmettistä irti ja näytin hänelle kieltä kuin viisivuotias. Vastaiskuksi hän pörrötti kupariset hiukseni sekaisin.
”Relaa vähän, veli. Menen jo autoon odottamaan.” Emmett sanoi ja pukkasi isääni leikkisästi olkapäähän. ”Heippa pikkuinen!” Hän huusi minulle.
”Moikka jättiläinen!” Huusin takaisin ja kuulin jylisevän naurun ulkoa. Mitä Emmett-setä täällä edes teki?
”Hän tulee mukaamme kun haemme äitisi ja Alicen kaupungilta.” Isä vastasi ajatteluuni.
Minä nappasin murokipon pöydältä, kaadoin siihen maitoa ja aloin syömään.
”Miksi he ovat kaupungilla? Äiti vihaa käydä ostoksilla.”
”Hän on ostamassa sinulle syntymäpäivälahjaa. Etkö muista? Sinä täytät kuusitoista vuotta kahden päivän päästä.” Isä naurahti.
”Ainiin. Pääsi unohtumaan.” Totesin pirteästi ja laskin murokipon tiskikoneeseen. ”Miksi te menette hakemaan heitä? Eikö äiti ja Alice osaa tulla omatoimisesti takaisin?”
”Kyllähän sinä Alicen tiedät. Hän rakastaa käydä ostoksilla. Kun Alice menee ostoksille, häntä on vaikea saada sieltä takaisin. Mutta se ei ole meidän syymme tällä kertaa. Me menemme sen jälkeen Esmelle suunnittelemaan syntymäpäiviäsi.” Minä voihkaisin, kuullessani nuo sanat juhlinnasta.
”En minä mitään tarvitse. Oikeasti. Minulle vain riittää että te kaikki olette paikalla.” Sanoin ja tarkoitin sitä. Isä naurahti ja kuulin hänen mutisevan. ”Niin samanlainen, kuin äitinsä.”
Hän meni eteiseen laittamaan takkia päälleen ja minä kävelin perässä. Halasin isäni kylmää syliä, joka oli samaan aikaan hyvin lämmin ja rakastava.
”Olet rakas.” Sanoin ja rutistin häntä.
Hän suuteli minun hiuksiani. ”Niin sinäkin.”
Irrottauduin hänestä ja sanoin, ”En välttämättä sitten ole kotona kun tulette.”
”Minne sinä olet menossa?” Hän kysyi, vaikka varmasti jo tiesi vastauksen. Minä painoin käteni hänen poskelleen, näyttääkseni Jacobin, minun Jacobini kasvot hänelle.
”Vai niin. Kotiintuloaika puoli kymmeneltä, huomenna on vielä koulua.”
Selvä on. Vaikka me Jaken kanssa varmaan ollaankin vain meillä. Päätin vain ilmoittaa jos puhelin jää vahingossa kotiin.”Hyvä että ilmoitit.” Hän sanoi hymyillen ja avasi oven. Oven takana seisoi Jake, käsi koholla, selvästi koputtamassa oveen. Isäni oli vain kerinnyt avata oven ensin.
”Jacob.” Isä tervehti hymyillen
”Hei Edward.” Hän tervehti ihanalla äänellään isääni samaan aikaan kun tämä juoksi autolle käsittämätöntä vauhtia. Ovi jäi auki ja Jacob astui sisälle yöntummissa silmissä palava katse. Hän oli jo lähestymässä minua kun nostin sormeni hetkeksi ilmaan ja kuulostelin milloin auto olisi tarpeeksi kaukana, että voisin päästää ajatukseni vapaaksi. Eihän isälle nyt kaikkea sopinut näyttää.
Laskin käteni alas kun en enää erottanut auton ääntä monista muista moottoritiellä.
Virnistin Jakelle ja hän kaappasi minut lämpimään halaukseen.
”Hei kulta.” Hän mumisi korvaani.
”Hei.” Jopa itse kuulin äänestäni rakkauden, jumaloinnin. Hän oli kaikkeni, mitään muuta en tarvinnut. Ei tämä ollut pelkkää rakkautta, tämä oli enemmän. Jake oli virheettömästi toinen osapuoleni, minun ei olisi edes tarvinnut sanoa sanaakaan, ja hän silti tietäisi tarkalleen mitä minä miettisin. Hän tiesi mitä jokainen eleeni ja jokainen katseeni tarkoitti. Hän tiesi minusta enemmän kuin itse tiesin.
”Oli jo ikävä.” Hän sanoi ja risti sormensa sormieni lomaan kun irrottauduin näkemään hänen silmänsä.
”Minullakin.” En voisi elää ilman häntä, en osannut kuvitella elämää ilman häntä. Hän oli aina ollut siinä, niin kauan kuin vain muistin. Toivoin että hän tulisi olemaankin. Jokaisessa muistossani hän oli ollut jotenkin läsnä, joko sitten ajatuksissani tai fyysisesti paikalla. Muistin, että hän oli viimeiset viisitoista ja 363 päivää näyttänyt samalta. Ihmissusigeenit.
Kurotin viimeiset metrit välillämme ja kosketin hänen pehmeitä huuliaan.
Minun oma suteni, Jacob Black.A/N:Tässä tulis vihdoin uus luku!
Anteeks että kesti, mulla oli vähän ongelmia sen kanssa mitä mä tähän laittaisin mutta juu, tässä tää nyt olis
Rakastan kommentteja, joten kommenttia kehiin!
