Kiitoksia myös Rassermus! Ja vielä kerran kiitoksia kaikista kommenteista. Kuudes osa olikin tähän mennessä vaikein kirjoittaa. Yritin saada juonia yhdisteltyä sekä suunnitelmia hiukan selvennettyä. Ja tämähän on sitten toiseksi viimeinen osa. Toivottavasti pidätte. Minulla ei muuten oikeasti ole hajuakaan, pelataanko Berliinin Olympiastadionilla oikeasti jalkapalloa mutta nyt pelataan.
6. osa
Kello on 21.30 Saksan aikaa.
Tanska löysi tottuneesti tiensä Saksan talolle Norjan seuratessa perässä. Pitkä mies oli muutenkin hyvällä tuulella huolimatta koko päivän kestäneestä matkustamisesta paikasta toiseen ja hän katsoi aina välillä vakavailmeistä Norjaa hymyillen. Norja oli itse asiassa hiukan kateellinen Tanskalle hänen kyvystään suhtautua elämään yleisesti iloisesti ja optimistisesti. Samoja piirteitä hän oli huomannut myös Suomessa, mutta näköjään kolme muuta Pohjoismaata olivat vastapainoksi jääneet lähes kokonaan ilman. Norjan pohtiessa asiaa Tanska oli ehtinyt jo talolle ja koputti parhaillaan ovea kirveensä varrella.
”Vähän diplomaattisuutta”, Norja pyysi, ”me emme halua ärsyttää Saksaa heti alkuunsa”. Tanska virnisti hänelle mutta lakkasi kuitenkin lyömästä ovea ja jäi odottamaan vastausta sisältä. Pohjoismaiden erotessa Berliinin lentokentällä, Norja oli miettinyt miksi Ruotsi oli jakanut heidät näin pareihin. Mutta oikeastaan hän kyllä ymmärsi syyn. Tanskalla oli silloin tällöin taipumusta kärsimättömyyteen neuvottelutilanteissa mutta Ruotsin kanssa kahdestaan hän ei olisi pärjännyt senkään pitemmälle. Ja Norja tiesi, että Berwald haluaisi kuitenkin hoitaa käytännön järjestelyt itse ja jättää puhumiset mieluummin toisten huoleksi.
”Pieni hetki. Olen tulossa”, kantautui kirkas miehen ääni sisältä. Norja ei ollut aikoihin käynyt Saksan luona ja hän hämmästeli hiukan ääntä, joka ei varmasti kuulunut hänen muistamalleen miehelle. Tanska sen sijaan näytti tunnistavan puhujan sillä hänen kasvoilleen kohosi pieni hymy, joka sai Norjan aavistelemaan pahaa. Ovi kuitenkin aukaistiin ennen kuin hän ehti sanoa mitään ja ruskeahiuksinen mies ilmestyi kynnykselle hymyillen. Tanska astui lähemmäs ja kumartui miehen puoleen virnistäen.
”Hyvää iltaa, pikkuinen Italia”, hän sanoi ja siirsi kirvestään hiukan kuin muka vahingossa eteenpäin. Hymy katosi Italian kasvoilta järkytyksen tieltä hänen tajuttuaan, kuka ovella seisoi.
”Aah! Saksa, Saksa! Apua!” hän huusi ja katosi sisälle. Tanska painui lähes kumaraan nauraessaan itsensä tukehduksiin. Norja tuijotti häntä vihaisesti mutta, kun katseella ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta, hän tarttui tiukalla otteella Tanskaa korvasta.
”Tapanko sinut nyt vai myöhemmin?” hän kysyi kylmällä äänellä.
”Norja. Hei, tuo sattuu. Oikeasti”, Tanska älähti. Hän oli nyt polvillaan kivisellä kynnyksellä, ”se oli vain pilaa”. Saksa ilmestyi juuri parahiksi ovelle Italia turvassa selkänsä takana Norjan pitäessä vanhempaa valtiota polvillaan maassa ja takavarikoidessa tämän kirvestä.
”Norja ja Tanska”, Saksa totesi parivaljakolle ovensa edessä, ”mitä te täällä teette tähän aikaan illasta?”
”Meillä on jotain tärkeää kerrottavaa”, Norja sanoi ja päästi Tanskan irti, ”saammeko tulla sisälle?”
Norja ja Tanska istuivat vierekkäin sohvalla ja Saksa nojatuolissa heidän edessään. Italia oli katsonut parhaaksi mennä keittiöön valmistamaan illallista, vaikka Norja olikin luvannut pitää Tanskan kurissa. Siksi Tanska mökötti hänelle hiukan.
”Siis, Ranska kidnappasi Suomen ja vaatii nyt Ruotsia saapumaan huomenna Olympiastadionille”, Saksa sanoi Norjan päättäessä selityksen heidän kuluneen päivänsä tapahtumista. Hän nyökkäsi vakavana ja katsoi Saksaa silmiin.
”Suostutko auttamaan meitä?”, hän kysyi.
”Kyllä”, Saksa sanoi suoraan ja nyökkäsi, ”muutamaa asiaa vain ihmettelen. Miksi Berliini ja miksi hän vei Suomen? Tämä on minun pääkaupunkini, joten miksi hän haluaa tavata juuri täällä”.
”En tiedä varmasti”, Norja vastasi tyytyväisenä neuvottelun onnistuneeseen lopputulokseen, ”mutta ehkä hän vain ei halua meitä omalle maalleen ja Berliini on sopivasti välissä”. Saksa hieroi leukaansa miettiessään.
”Ehkä”, hän totesi hiljaa. Italia ilmestyi keittiöstä esiliina vyötäisillään. Hän silmäili varovasti murjottavaa Tanskaa mutta käyttäytyi muuten normaalin huolettomasti, vaikka vaikuttikin hiukan alakuloiselta kuulemansa keskustelun vuoksi.
”Ei kai Suomelle tapahdu mitään?” hän kysyi ja katsoi Saksaa apeana. Mies pudisti päätään ja rauhoitteli Italiaa.
”Hänelle ei käy kuinkaan”, Saksa vastasi, ”huijaamme Ranskaa Olympiastadionilla ja Suomi pääsee takaisin kotiinsa”.
”Mutta siellähän on huomenna peli. Eikö olekin?” Italia kysyi. Saksa hiljeni äkisti muistaessaan, että stadionilla oli tosiaan tarkoitus pelata seuraavana päivänä. Norja valpastui ja Tanskakin unohti murjottamisensa hetkeksi. He tuijottivat odottavasti vakavoitunutta miestä edessään.
”Siellä pelataan jalkapalloa”, Saksa myönsi, ”Saksa-Ranska ottelu. Ensimmäinen välierä”. Hiljaisuus laskeutui huoneeseen, jokaisen miettiessä tilannetta. Tähän asti he olivat kuvitelleet stadionin olevan tyhjillään ja muutos saattaisi vaikuttaa suunnitelmiin.
”Siksi siis Berliinin Olympiastadion”, Norja totesi vaimeasti ääneen ajatellessaan, ”hän pääsee helposti paikalle huomaamattomasti”.
”Eikö ottelua voi perua?” Tanska kysyi. Saksa ja Italia pudistivat päitänsä yhtaikaa.
”Se on tärkeä välierä. Näin lyhyellä varoitusajalla siirto ei onnistu”, Saksa vastasi, ”ja sitä paitsi ottelu alkaa vasta kahdelta. Mitä Ranska onkin juoninut, se tapahtuu ennen peliä”.
”Meidän täytyy elää sitten sen mukaan”, Norja totesi synkällä äänellä. Ulko-ovi kolahti ja he kuulivat jonkun heittävän kenkänsä eteiseen.
”Veljeni”, Saksa selitti, ”älkää välittäkö hänestä”. Norja nyökkäsi mutta Tanska pomppasi jo innoissaan ylös sohvalta ja oli jo menossa Preussia, vanhaa kilpakumppaniaan, vastaan mutta muisti sitten jotain.
”Norja”, hän pyysi niin anelevalla äänellä kuin vain kykeni, ”annatko sen takaisin?” Norja mulkaisi häntä ja piti kirveen visusti itsellään.
”Vasta kun opit käyttäytymään paremmin”, hän vastasi tylysti.
”Onko ruoka jo valmista? Minulla on kauhea nälkä”, Preussi ilmoitti ilmestyttyään Saksan olohuoneeseen. Häneltä meni pieni hetki tajuta paikalla olevat vieraat mutta sitten hän olikin välittömästi ajan tasalla.
”Tanska!” hän huudahti kuulostaen lähes innokkaalta unohtaen nälkänsä kokonaan, ”tulitko taas haastamaan riitaa?”
”Ei, hän ei tullut tappelemaan. Hän tuli vain puhumaan”, Norja sanoi tiukasti ja nykäisi Tanskan paidanhelmasta takaisin istumaan. Preussi kiersi virnuillen sohvan ympäri heidän eteensä.
”Otit siis lastenvahdin tällä kertaa mukaan”, hän sanoi ja naurahti pilkallisesti. Tanska oli jo syöksymässä valkohiuksisen miehen kimppuun mutta Norjan ote hänen kädestään esti häntä.
”Preussi”, Saksa komensi veljeään, ”käyttäydy kunnolla tai häivy kokonaan”.
”Älä viitsi niuhottaa, Länsi”, Preussi tuhahti mutta jätti kuitenkin Pohjoismaiden kiusaamisen vähemmälle ja rojahti vapaalle tuolille, ”tahdon ruokaa, Italia”.
”Ja lopeta Italian komentaminen. Hermostutat häntä”, Saksa sanoi Italian siirtyessä varovasti hänen taakseen poispäin Preussista, ”älkää välittäkö hänestä. Hän ei ole oikeasti edes olemassa”.
”Hei… Länsi!”
”Ymmärrän”, Norja vastasi ja napautti Tanskaa otsaan sormellaan, ”voisinpa sanoa samaa tästä mutta ikävä kyllä hän on virallisesti olemassa oleva häiriötekijä”.
”Norja!” Tanska vastusti nuoremman miehen katsoessa häntä ilmeettömän tyynesti.
Ruotsi ja Islanti ilmaantuivat hetken päästä paikalle juuri sopivasti Italian saatua illallisen valmiiksi. Synkkäilmeinen Berwald söi nopeasti ja puhumatta ja ruokailun jälkeen hän vetäytyi keskustelemaan Saksan kanssa kahdestaan. Ilta oli jo pitkällä ja kesäsäästä huolimatta ulkona alkoi olla hämärää. Norja tuijotti ikkunaruudun heikosti heijastamaa kuvajaistaan ja naputteli Tanskalta viemänsä kirveen vartta lähes huomaamattaan miettiessään. Tanska itse torkkui sohvalla musta takkinsa peittonaan ja Islanti istui lattialla ja leikkeli mustasta kankaasta neliöitä. Saatuaan kaikki leikattua hän valmisti niistä pieniä pusseja ja täytti ne varovasti kahdella eri jauheella.
”Mitä hän tekee?” Italia kysyi. Hän oli jäänyt keittiön puolelle Norjan seuraksi ja katsoi nyt ihmeissään Islannin työskentelyä.
”Räjähteitä”, Norja vastasi, ”hyvin pieniä. Tuskin edes huomaisit, jos hän räjäyttäisi jonkun niistä”
”Kyllä hän huomaisi”, Islanti totesi kiertäessään yhtä pussia kiinni, ”näiden on tarkoitus pitää meteliä. Tarvitsemme harhautuksen”. Italia katsoi Pohjoismaita huolissaan pää kallellaan kuin miettien tiesikö Saksa, että hänen talossaan valmistettiin laittomia räjähteitä. Lopulta hän näytti kuitenkin tulevan siihen päätökseen, että asiassa ei ollut mitään sen kummoisempaa.
”Miksi te niitä käytätte?” hän kysyi.
”Harhautuksen vuoksi, ja emme voi viedä Olympiastadionille aseita”, Norja selitti, ”pienet ja huomaamattomat pussit on helppo piilottaa vaatteisiin ja niillä saamme Ranskan huomion kääntymään muualle vähäksi aikaa”.
”Eikö tuo ole vaarallista?” Italia kysyi huolestuneena. Norja katsoi Islantia, joka tiesi asiasta enemmän kuin hän. Mies pudisti päätään ja kietoi viimeisen kymmenestä pussista kiinni.
”Ei”, hän sanoi, ”näissä ei ole sirpaleita ja ruutia on niin vähän, että voisit vaikka nukkua huoletta vieressä kun tällainen räjäytetään”. Islanti nosteli jokaisen pussin yksitellen olkalaukkuun ja nousi ylös lattialta saatuaan työnsä loppuun. Italia nyökkäsi tyytyväisenä saatuaan rauhoittavan vastauksen ja hän alkoi hiljaa hyräillen järjestellä astioita kaappeihin. Islanti istuutui pöydän ääreen Norjan viereen ja katsoi hänkin kuvajaistaan ikkunasta.
”Mitä mietit?” hän kysyi ja siirsi katseensa veljeensä. Norja oli hetken hiljaa ja naputteli taas kirveen vartta.
”Suomea”, hän lopulta vastasi kuten veljensä oli arvellutkin, ”toivon, että hän on kunnossa”.
”Minulla on pieni aavistus tästä”, Islanti totesi, ”mutta olisiko koko tämän sieppauksen ydintarkoitus Ruotsissa. Ranska vaati kuitenkin vain hänet yksin saapumaan huomenna paikalle”. Norja nyökkäsi hänelle ja hieraisi kädellään leukaansa.
”Minä mietin samaa aikaisemmin”, hän sanoi, ”ja kosto Ruotsille olisi paljon helpompi kuvitella kuin kosto Suomelle. Mutta Ranska ei olisi saanut Ruotsia paikalle ilman Suomea ja hän tuskin olisi vapaaehtoisesti suostunut auttamaan, joten…” Norja jätti lauseen kesken mutta Islanti pystyi hyvin itsekin päättelemään loput. Suomen sieppaaminen olisi ollut vain keino saada Ruotsi tulemaan oikeaan paikkaan.
”Tuntuuko sinustakin, että kävelemme suoraan ansaan?” Islanti kysyi.
”Kyllä. Ja teemme sen vielä ilomielin ja nauraen samalla”, Norja vastasi ja hymyili, ”mutta mehän olemme toimineet niin jo koko elämämme ajan”.
”Olet aivan oikeassa”. Kaksi veljesvaltiota nauroivat kumpikin ääneen Italian katsoessa heitä kummeksuen vierestä.
Seuraava aamu, kello 6.00, Iso-Britannia
”Tilanne”, Englanti pyysi puhelimeensa. Hän seisoi odottamassa juna-asemalla Kanaalin ylittävää luotijunaa.
”Hiljaista. Kohde on vielä sisällä”, miesääni vastasi hänelle.
”Hyvä. Tietävätkö ranskalaiset meistä?”
”Totta kai, heidän vakoojansa tarkkailevat meidän agenttejamme”
”Mutta me tiedämme siis sen?” Englanti varmisti. Joskus häntä ärsytti turvallisuuspalvelunsa kenttätoiminnan päävastaavan huoleton asenne työskentelyyn mutta onneksi mies oli oikeasti hyvä työssään. Se oli pakko myöntää.
”Meillä on väkeä vakoilemassa meitä vakoilevia”, kenttävastaava totesi pirteään sävyyn,
”Ja amerikkalaiset vakoilevat heitä”. Englanti yritti parhaansa mukaan olla huokaisematta.
”Onko vielä muitakin heidän lisäkseen?”
”Täällä on joukko italialaisia”, kuului vastaus, ”mutta he eivät keskity tarkkailemiseen. He vain flirttailevat pariisittarien kanssa. Tai ehkä se onkin vain hyvin ovela hämäys”. Englanti tuhahti, hän ei uskonut mihinkään oveliin hämäyksiin italialaisten suunnalta.
”Hyvä. Olen pian siellä”, Englanti vastasi, ”pitäkää minut ajan tasalla”
”Yes, sir”.
Kello 8.00, Ranska
Tino viimeisteli pakonsa valmistelua lukitussa huoneessaan. Tai itse asiassa huone ei ollut enää täysin lukittu, sillä Suomi oli onnistunut illan ja yön aikana hivuttamaan yhden ikkunan hakasen auki. Huoneen ikkunat olivat vanhoja ja ne oli lukittu vain parilla metalli haalla, jotka oli helppo nostaa pois paikoiltaan, kunhan vain yritti hiukan. Tino oli käyttänyt apunaan vaatekaapista löytämäänsä vaatehenkaria. Ikkunan avaaminen oli ollut helppoa mutta seuraava ongelma olisi alas pääsy. Ruusuköynnökset osoittautuivat lähemmin tutkittuna terävä piikkisiksi ja sitä paitsi Suomella oli edelleenkin päällään vain vanhat kuluneet verkahousut ja t-paita joita hän käytti yöpukunaan. Sellaiset vaatteet eivät kovin hyvin suojaisi piikeiltä. Tino pohti hetken jo suojautuvansa lakanoilla ja peitteillä mutta sitten hän tajusi katsoa ylöspäin ikkunasta. Leveä hymy kohosi miehen huulille hänen tajutessaan, että köynnökset oikeastaan loppuivat hänen ikkunaansa ja että yläpuolella näytti olevan toinen ikkuna, joka kaiken lisäksi oli auki.
”Jos pääsen tuonne, voin ehkä poistua sisäkautta talosta”, Tino pohti ääneen ja katsoi ympärilleen, ”tarvitsen vain jotain. Köyttä… Ja jonkinlaisen koukun…”. Hän käveli hitaasti ympyrää miettien samalla. Sängynpäädyn vanhat takorauta koristukset osuivat hänen silmiinsä ja varsinkin yksi, joka näytti olevan hiukan irti. Ehkä se oli kolahtanut johonkin joskus. Tino polvistui sängyn viereen ja väänsi metallia varovasti. Kiemura pala irtosi yllättävän helposti ja paljastui jopa täydellisesti tarkoitukseen sopivaksi. Kumpikin pää kaartui koukuksi mutta toinen oli pienempi, joten siihen saisi köyden sidottua kiinni.
”Hienoa. Sitten vain köyttä”, Tino sanoi iloisena ja nykäisi verhojen koristekäämit alas, ”juuri sopiva”. Pian Suomella oli käsissään omatekoinen pelastusköysi, ja hän kurottautui ikkunasta ulos saadakseen sen myös käyttöön. Toisella yrittämällä koukku kolahti yläikkunasta sisään ja jäi paikoilleen Suomen nykiessä narusta.
”Sitten vain mennään”, Tino mutisi yrittäen rohkaista itseään ja ponnisti ikkunalaudalta köyden varaan. Entinen verhoiluköysi tuntui liukkaalta käsissä mutta hän kiersi sitä ranteidensa ympärille ja hinautui varovasti ylöspäin. Matkaa oli vain muutama metri mutta se matka tuntui ikuisuudelta tyhjän päällä roikkuen. Tino yritti parhaansa mukaan olla katsomatta alas ja keskittyä vain määränpäähän.
Kello 9.00, Ranska
”Meillä on pieni ongelma”. Englanti painoi radiolähettimen korvalleen ja yritti olla miettimättä pahimpia mahdollisia vaihtoehtoja. Hän oli juuri saapunut Pariisiin ja matkalla Ranskan talolle kun oli saanut alaisiltaan viestin, että Ranska oli nähty jo menossa Saksaan päin.
”No, mitä?” hän kysyi, ”kerro äläkä säikyttele”
”Se nuori vaalea mies, jota meidän piti tarkkailla, poistui juuri talosta”. Englanti pysähtyi keskelle katua ja puristi lähetintä tiukemmin.
”Siis mitä?” hän sanoi, ”hänen piti olla vanki”.
”Niin hän olikin. Olisit nähnyt kuinka hän pakeni, kuin suoraan elokuvista. Ensin köyttä pitkin toiseen huoneeseen ja sitten ihan muina miehinä ulko-ovesta ulos ”. Englanti keskeytti innokkaan selityksen rykäisemällä.
”Ja sinä ilmoitat minulle vasta nyt?” hän sanoi rauhallisen uhkaavalla äänellä, ”missä se mies on nyt?”
”Hei, älä hermostu pomo. Hän on kaupungissa, me seuraamme häntä koko ajan” Englanti tuhahti ja painoi lähettimen kiinni. Nyt hänen olisikin vain etsittävä Suomi kahden miljoonan ihmisen kaupungista. Hän vilkaisi kelloa ranteessaan, aika menisi täpärille mutta hänen olisi saatava Suomi mukanaan Berliiniin ennen kahtatoista. Ruotsin suunnitelma Ranskan voittamiseksi vaati myös Tinon paikalle. Englanti kohensi solmiotaan ja lähti kävelemään agenttiensa luokse.
Kello 9.45 Ranska
Suomi käveli katua pitkin katse alas painettuna. Hän yritti olla mahdollisimman huomaamaton, eihän sitä tiennyt vaikka Ranska olisi ollut jossain lähistöllä. Talossa hän ei ollut ainakaan ollut. Suomi oli lähes yllättynyt helposta paostaan. Hän oli vain hiipinyt käytäviä pitkin näkemättä tai kuulematta ketään. Tino mietti hetken, mitä Seychellit nyt ajattelisi hänestä. Tyttö oli kuitenkin vaikuttanut mukavalta eikä Suomi halunnut pahoittaa hänen mieltään mutta ei hän myöskään aikonut jäädä vangiksi. Tino tuhahti vihaisena muistaessaan Ranskan sanat. Mies oli kutsunut häntä pieneksi ja kaiken lisäksi hän aikoi tehdä Ruotsille jotain ikävää. Suomi katsoi vakavasti velvollisuudekseen estää sellaiset suunnitelmat.
Asiassa oli vain yksi ongelma. Suomella ei ollut mitään käsitystä, mitä Ranska suunnitteli. Tai edes missä mies oli nyt. Tino mutisi itsekseen ääneen miettiessään.
”Jos vain löytäisin puhelimen ja voisin soittaa Su-sanille…” Jonkun käsi tarttui kiinni hänen olkapäästään katkaisten ajatukset. Vaistonvaraisesti Tino ravisti käden pois iskien samalla kyynärpäällään taaksepäin. Hän tunsi osuvansa johonkin ja siitä kertoi myös vaimea yllättynyt älähdys hänen takanaan. Tino kääntyi ympäri valmiina joko pakenemaan tai tappelemaan.
”Englanti!” hän huudahti tunnistaessaan miehen, ”voi, anteeksi. Olen pahoillani”. Englanti suoristautui kumarasta kylkeään hieroen.
”Ei se mitään. Ei pitäisi yllättää sinua”, hän vastasi, ”hyvä, että löysin sinut. Nyt on kiire”. Mies tarttui hätäisesti Suomen käsivarteen ja alkoi työntää häntä eteenpäin.
”Mitä…? Minne?” Suomi kysyi hämmästyneenä, ”Englanti, minun täytyy saada jotenkin yhteys Su-saniin”.
”Totta kai. Me menemme Berliiniin tapaamaan häntä”, Englanti vastasi. Jostakin kaartoi musta auto kadun viereen pysähdyksiin ja mies avasi oven. Hän viittoili Suomea astumaan kyytiin.
”Hetkinen nyt”, Tino sanoi ja jäi paikoilleen seisomaan katsoen Englantia tuimasti, ”miksi me menemme Berliiniin? Onko Su-san siellä?”
”Kyllä, tämä kaikki liittyi Ranskan suunnitelmaan ja me aiomme pilata sen mutta sitä varten sinun pitää olla Berliinissä”, Englanti vastasi nopeasti, ”tule nyt, selitän kaiken matkalla”.
Kello 11.00, Saksa
”Tietävätkö kaikki nyt oman osansa?”, Ruotsi kysyi pöydän ääreen kokoontuneilta valtioilta. Hänen lisäkseen paikalla olivat kolme muuta Pohjoismaata sekä Saksa ja Preussi. Italian Saksa oli lähettänyt kotiinsa. He kaikki nyökkäsivät ja mumisivat myöntävät vastaukset.
”Hyvä. Käydään tämä kuitenkin vielä kerran läpi”, Berwald sanoi ja kääntyi Norjan puoleen, ”sinä ja Islanti asetutte stadionilla mahdollisimman korkealle paikalle, josta näkyy hyvin. Islanti kävi eilen katsomassa sopivan kohdan, joten hän tietää”. Islanti nyökkäsi omalta paikaltaan.
”Huoltokäytävää pitkin pääsee katsomon katolle. Sieltä näkee koko alueen kerralla”, hän sanoi.
”Niin. Kun Ranska tulee, pysykää piilossa. Saatte ilmestyä vasta kun Englanti ilmoittaa Suomesta ja tiedämme että hän on turvassa. Silloin pidätte vain niin paljon meteliä, että hän kuvittelee koko Euroopan hyökkäävän kimppuunsa”. Norja ja Islanti virnistivät tyytyväisinä ja Ruotsi kääntyi seuraavaksi jäljelle jääneen kolmikon puoleen.
”Teidän tehtävänä on saada Ranska kiinni, jos hän pakenee paikalta. Saksa pysyy stadionin lähellä, hänen läsnäolonsa ei kiinnitä huomiota. Preussi ja Tanska huolehtivat etelä- ja pohjoispuolet”, Berwald jatkoi selitystä, ”Islannilla on muutama sinisenä räjähtävä panos. Hän ilmoittaa niillä, mitä kautta Ranska yrittää ulos, joten tiedätte mihin suuntaan lähteä”.
”Miten hän voi sen kertoa?” Saksa kysyi keskeyttäen Ruotsin selityksen. Vastaukseksi Islanti nosti laukustaan ritsan.
”Saan tällä heitettyä räjähteen tarpeeksi kauas ja selvästi, jotta tiedätte suunnan”, hän sanoi.
”Ja minä olen silmät sidottuina ja ilman aseita kuten viestissä käskettiin, jotta saamme Ranskan paikalle”, Ruotsi sanoi lopettaen selvityksensä, ”meillä on nyt tunti aikaa asettua paikoillemme”. Seurue nousi ylös pöydän ääreltä ja alkoi tehdä ryhmissä lähtöä ulos. Norja pysäytti Tanskan ennen kuin tämä ehti kadota Saksan ja Preussin mukaan.
”Saat tämän nyt takaisin”, hän sanoi ja ojensi kirveen Tanskalle, ”älä tee mitään typerää”. Tanska virnuili hänelle tutulla tavallaan ja otti aseensa vastaan.
”En tietenkään”, hän sanoi, ”älä sinäkään yritä mitään typerää”. Norja tuhahti ja pyöräytti silmiään, ihan kuin hän olisi heistä se lapsellisempi.
”Mennään nyt”, Saksa sanoi, ”meidän täytyy vain toivoa, että Englanti saa Suomen tänne ajoissa jotta tämä onnistuisi”. Seurue hajosi ryhmiin jättäen Ruotsin yksin paikalle. Hänen pitäisi mennä stadionille viimeisenä ja yksin, jotta epäilyjä ei syntyisi. Berwald huokaisi hiljaa ja hieroi ranteensa ympärille kiedottua mustaa silmäsidettä mietteissään.
