Kiitos miljoonasti ihanista kommenteistanne (: Ihanaa, että te pidätte (:
Sori, en ehdi vastata teidän kaikkien kommentteihin ): Kauhea kiire, mutta oli pakko laittaa uusi luku, kun muistin, että minun piti laittaa se. Ja olen pahoillani, että tässä kesti taas... Unohdin taas ja olin kipeä tämän viikon..
Jos minulla kestää yli viikon niin lähettäkää yksityisviestiä ja käskekää laittamaan uusi luku. En pahastu lainkaan (: Sehän on vain hyvä, että joku vähän muistuttaa minua (:
Mutta juu tässäpä 16. luku, toivottavasti pidätte (:
Kappale 16: Veriryhmä
Loput aamustani kului innokkaasti odottaen lounasta ja, kun viimein pääsin ruokalaan silmäni etsivät Edwardin innokkaasti. Hän istui yksin, tarjotin jo odottamassa pöydällä. Huomasin, että hän oli valinnut lempiruokaani; pizzaa, limua ja omenan. Hän hymyili minulle vinosti, kun katseemme kohtasivat ja minä suuntasin heti häntä kohti välittämättä kateellisista katseista, joita sain Jessicalta ja Laurenilta ja huvittuneista, sekä uteliaista katseista, joita muut Cullenit loivat, kun tajusivat minne olin menossa.
Saavuin pöydän luo ja istuin Edwardia vastapäätä. Hän työnsi ruokatarjottimen minua kohti. Minä otin palan pizzaa ja aloin pureskella sitä hitaasti. Katsoin ylös häneen. Hän näytti epävarmalta.
"No, tämähän on erilaista", totesin.
"No, päätin nyt, että jos ollaan menossa helvettiin, niin sitten mennään eikä meinata", hän selitti arvoituksellisesti.
Rypistin otsaani, kuulosti siltä, että hän ajatteli, että hänet tuomittaisiin, jos hän olisi ystävällinen minulle.
"En ole oikein varma mitä sinä tarkoitat tuolla", sanoin hämmästyneenä.
"Tiedän, minä tavallaan lasken sen varaan." Hän hymyili pehmeästi.
"Mistäs tämä tuli mieleesi?" kysyin aidosti uteliaana. Halusin tietää mikä oli syy hänen yhtäkkisen käytöksen muutoksen takana. Hänen silmänsä muuttuivat tunteikkaiksi.
"Olen kyllästynyt yrittämään pysymään poissa luotasi Bella", hän myönsi.
"Älä sitten", sanoin katsoen syvälle hänen silmiinsä kun ojensin kättäni ja laskin sen hänen kätensä päälle. Hän säpsähti, ja sitten hän näytti yllättyneeltä etten reagoinut hänen ihonsa kylmyyteen. Lopulta hän veti kätensä takaisin.
Kiersin limupullon korkin auki ja aloin juomaan sitä tarkaillen tarkasti Edwardia. "Selkokielellä, olemmeko ystäviä nyt?" kysyin toivekkaana.
"Ystäviä", hän pohti näyttäen ajattelevan sitä läpi.
"Vai emme", mutisin.
"No, uskon että voimme yrittää, mutta varoitan sinua ny,t etten ole hyvä ystävä sinulle."
"Sanot tuota paljon", totesin.
"Toivon, että lopulta kuuntelet varoitustani. Jos olet fiksu, pysyisit kaukana minusta", hän selitti silmät huolestuneina.
"Uskon että teit mielipiteesi älykkyydestäni enemmän kuin selväksi", sanoin vihaisena. Hän hymyili anteeksipyytävästi. "Eli niin kauan kun en ole fiksu, voimme olla ystäviä?" selvensin.
Hän nyökkäsi. "Kyllä."
Tuijotin häntä hetken pidempään. Halusin kertoa hänelle, että tiesin hänen olevan vampyyri, ja etten välittänyt, mutta tiesin ettei nyt ollut oikea paikka ja aika sille.
Lopulta hänen äänensä keskeytti ajatukseni. "Mitä sinä ajattelet?" hän kysyi. Hymyilin; en uskonut, että hänen on koskaan ennen pitänyt kysyä tuota kysymystä.
"Mietin vain, että oletko enemmän kuin batman vai superman", vitsailin.
Hän hymyili hieman, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui vakavaksi. "Mitä jos en ole supersankari? Mitä jos olenkin pahis?" hän kysyi.
Oli selvää, että hän ajatteli olevansa paha, ja tunsin myötätuntoa häntä kohtaan. Katsoin häntä silmiin haluten välittää viestini hänelle avoimesti. "Saatat olla vaarallinen Edward, mutta en koskaan usko, että olisit paha", sanoin tiukasti liikuttamatta katsettani hänen silmistään. Hänen ilmeensä oli yllättynyt ja sitten toiveikas. Tiesin, että hän oli kaukana siitä, että uskoisi sen todella, mutta minä olin päättänyt saada hänet lopulta näkemään, että hän oli hyvä.
Katsoimme toisiamme, kunnes kello soi, ja minä hyppäsin hieman säikähtäneenä. "Meidän on parasta mennä tunnille", mutisin vastentahtoisesti.
Hän huokaisi. "Minä en ole tulossa tänään", hän kertoi minulle.
Silmäni siristyivät epäilyksestä. "Miksi et?" kysyin vaativasti.
Hän kohautti olkiaan. "Lintsaus on joskus terveellistä"
Rypistin kulmiani hämmentyneenä. Selvästi hän tiesi tunnista jotain mitä minä en tiennyt, mutta tiesin ettei ollut mitään järkeä kiistellä. Harkitsin lintsausta hänen kanssaan, mutta en missään nimessä halunnut, että isä saisi tietää siitä. "No, nähdään sitten myöhemmin." Hymyilin ja lähdin haluttomasti pois kahvilasta katsoen häneen viimeisen kerran.
Saavuin juuri ennen Banneria, ja menin istumaan tyhjän pöytäni luo uteliaana saamaan selville mikä oli Edwardin syy lintsaukseen.
Kun näin mitä Bannerilla oli mukanaan, potkaisin itseäni mielessäni. Minun olisi pitänyt tietää. Veriryhmän määritystä. No Edward oli oikeassa. Oli ehdottomasti terveellisempää muille oppilaille, jos vampyyrit lintsasivat tunnin jolloin kaikki määrittävät veriryhmiään.
Yritin keskittyä Bannerin demostrointiin, mutta sillä hetkellä, kun hän pisti neulalla Miken sormeen ja ruosteen ja suolan hajuyhdistelmä iski minuun, aloin tuntea oloni nihkeäksi ja heikoksi. Laskin pääni hitaasti pöydälle yrittäen olla hengittämättä nenän kautta.
Banner huomasi minut, kun hän antoi tarvikkeita kaikille. "Bella oletko kunnossa?"
"En, opettaja", mutisin hiljaa.
"Täytyykö sinun mennä terveydenhoitajalle?"
Nyökkäsin hitaasti. "Saanko vapaaehtoisen viemään Bellan terveydenhoitajalle?" hän kysyi muulta luokalta.
Minun ei edes tarvinnut katsoa ylös tietääkseni, että Mike ilmottautui vapaaehtoiseksi halukkaana saada koskea minuun, mutta minulla ei ollut voimaa torjua häntä, kun hän auttoi minut ulos luokkahuoneesta ja suuntasimme kansliaa päin.
Kun olimme ulkona poissa Bannerin näkökentästä, työnsin Miken pois ja menin makamaan tielle, kylmä sementti poskeni alla. "Voi jestas Bella, olet aivan vihreä", Mike totesi huolestuneesti.
En vastannut. Juuri silloin kuulin toisen, erittäin tutun äänen, lähestyvän meitä. "Bella", Edward huusi huolestuneella äänellä.
"Mene pois Edward", jupisin. Hänen ei tarvinnut nähdä minua tällaisena.
Hän ei välittänyt vastaväitteistäni. "Mikä on hätänä?" hän kysyi Mikelta.
"En tiedä", hän vastasi hermostuneena. "Määrittelimme veriryhmiämme biologiassa, mutta hän ei edes pistänyt sormeensa. Olin viemässä häntä terveydenhoitajalle, mutta hän ei suostunut menemään pidemmälle."
"Minä vien hänet, mene sinä vain takaisin luokkaan", Edward sanoi äänellä josta tiesi, että olisi turhaa kiistellä. Mike ei viitsinyt edes vastata, hän vain kääntyi ja suuntasi takaisin luokkaan.
Yhtäkkiä huomasin etteivät jalkani olleet enää maassa ja olin Edwardin käsissä morsiustyylisesti. "Laske minut alas!" käskin yrittäen kuulostaa vihaiselta, mutta tämän hetkisen tilani takia se tuli ulos säälittävän heikkona. Hän ei välittänyt ja, kun kävelimme tunsin itseni rentoutuvan hänen mukavissa ja vahvoissa käsissä. Pääni lepäsi pehmeästi hänen olkapäällään.
"Ai sinä pyörryt, kun näet verta?" Hän vaikutti huvittuneelta. Kohautin olkiani; tiesin sen olevan hänen mielestään ironista; kaikkien Volterran vampyyrienkin mielestä se oli. "Ja et edes omastasi verestäsi."
Huokaisin, ja nautin vain olosta hänen käsissään. Aivan liian äkkiä tunsin, että menimme sisälle lämpimään rakennukseen, avasin silmäni nähdäkseni rouva Copen kauhistuneen ilmeen. "Hän pyörtyi biologiassa", Edward selitti kävellessään hänen ohitseen ja asettaessaan minut sängylle.
Hoitaja laski nopeasti kirjansa, jota oli lukenut. "He määrittelivät veriryhmiään biologiassa", hän kertoi terveydenhoitajalle.
Tämä nyökkäsi ymmärryksestä. "Aina joku pyörtyy." Edward tärisi hieman yrittäen pidättää nauruaan ja minä avasin silmäni uudestaan tuijottaakseni häntä vihaisena. "Tulen pian takaisin jääpalapussin kanssa rakas", hoitaja sanoi minulle ennen kuin kääntyi Edwardia kohti. "Voit mennä takaisin luokkaan."
Edward katsoi häntä, kun varmana valehteli hänelle ilman, että hänen kasvonsa olisivat paljastaneet valheen. "Minun on tarkoitus pysyä hänen luonaan."
Hoitaja näytti hyväksyvän sen, koska hän yksinkertaisesti nyökkäsi ja lähti huoneesta. Käännyin ympäri Edwardia kohti. "Olisit voinut varoittaa, että meillä oli veriryhmien määrittelyä tänään", sanoin vastahakoisesti. "Sinäkään et reagoi hyvin vereen", totesin.
"Kyllä, ja, jos olisin tiennyt miten reagoit olisin varoittanut sinua", hän vakuutti minulle, huvittuneisuus edelleen huomattavana hänen silmissään.
Katsoin häneen, suuttumus oli kuin kirjoitettu kasvoilleni.
Hän naurahti hiljaa. "Sinä todellakin pelästytit minut", hän myönsi, "Luulin, että Mike raahasi ruumistasi metsään."
"Ha ha."
"Ihan totta, olen nähnyt paremman värisiä ruumiita. Olin huolissani, että minun pitäisi ehkä kostaa kuolemasi." Minulla ei ollut epäilystäkään, että hän olisi tehnyt sen. Naurahdin hiljaa, melkein tyytyväisenä ajatuksesta ja sitten tunsin syyllisyyttä; Mike ei oikeastaan ollut tehnyt mitään, niin pahaa mikä oikeuttaisi minut ajattelemaan noin.
Hoitaja palasi jääpalapussin kanssa, jota pidin otsallani ja huomasin alkavani tuntea oloni hieman paremmaksi. Huoneen seinät pysyivät paikallaan, kun katsoin niitä.
Juuri silloin kuulin kanslian ulko-oven avautuvan, ja rouva Cope huusi, "Meillä on täällä toinenkin."
Hyppäsin ylös sängyltä, jotta seuraava pääsisi käyttämään sitä, ja annoin jääpalapussin hoitajalle. "Tässä, en tarvitse sitä enää."
Näin Edwardin jähmettyvän hiukan. "Voi ei", hän mutisi huolestuneesti. "Mene ulos kansliaan Bella", hän varoitti. Haistoin veren hajun, ja kiirehdin ulos hoitajan huoneesta, Edward perässäni. Ohitimme Miken, joka auttoi vuotavaa poikaa kohti huonetta, josta olimme juuri lähteneet. Vetäisin syvän henkeä raitista ilmaa, kun pääsimme vastaanottovirkailijan pöydälle, kiitollisena ettei siellä ollut veren hajua. Edward kääntyi minuun yllättyneenä. "Sinä oikeasti kuuntelit minua."
"Haistoin veren", selitin. Minun täytyi myöntää, että olin vaikuttunut Edwardin kyvystä olla välittämättä tuoreesta ihmisen verestä. Hän näytti hämmentyneeltä. "Ihmiset eivät voi haistaa verta." Ihmiset? ajattelin. Hyvä tapa saada itsesi kuulostamaan normaalilta Edward.
"No, minä voin. Se haisee kuin ruosteelta ja suolalta, sen takia minä pyörryn."
Hän tuijotti minua hiljaisena kunnes Mike tuli ulos. "Näytät paremmalta", Mike huomasi.
Katsoin häneen välinpitämättömästi; en aikonut hukata energiaa vaivautuakseni puhumaan hänelle.
"No aiotko tulla takaisin luokkaan?"
Tuijotin häntä epäuskoisena. "Vitsailetko sinä? Tehän määrittelette veriryhmiänne siellä."
"Ai." Hän näytti nololta. "Tuota kysyikö Jess siitä että haluaisitko tulla kanssamme rannalle lauantaina?" hän kysyi.
Nyökkäsin muistellen keskusteluani Jessican kanssa matematiikan tunnilla. He olivat kaikki menossa La Pushin rannalle, eikä minun mielestäni ollut, niin mukavaa mennä sinne, kun tiesin, että siellä oli lauma mudon muuttajia. Minä en aikonut ystävystyä vampyyrien luonnollisten vihollisten kanssa, vaikka heillä olikin sopimus Culleneiden kanssa. "Olen pahoillani Mike, mutta en usko, että voin tulla. Minulla on jo suunnitelmia lauantaiksi", sanoin. Olin suunnittellut käyväni katsastamassa metsän kotini lähellä, ehkä voisin harjoitella hetken kilpeni kanssa, jos löytäisin jonkun syrjäisen paikan ja jos minun vampyyri seuraajani ei olisi lähellä.
"Ai okei, ehkä joku toinen kerta." Hän näytti pettyneeltä, ja tunsin pienen syyllisyyden pistoksen. "Nähdään liikunnassa", hän sanoi suunnatessaan takaisin luokkaan.
En odottanut liikuntatuntia innolla, jossa minun minun pitäisi kestää hänen pettyneitä katseitaan ja toivottomia flirttailuyrityksiään. "Liikunta", voihkaisin.
"Minä voin hoitaa sen", Edward kuiskasi hiljaa korvaani, ja tunsin vartaloni värisevän tahattomasti, kun hänen kylmä hengityksensä osui kaulalleni. "Istu alas ja näytä kalpealta", hän ohjeisti.
Tuota käskyä ei ollut vaikea noudattaa. Näytin aina kalpealta ja äskeisen pyörtymiskohtauksen jälkeen, minulla oli nyt kalpea väri kasvoillani, joka oli todella saman näköinen kuin vampyyreillakin. Istuin alas ja kuuntelin, kun Edward käytti pehmeää samettista ääntään ja vastuttamattomia kultaisia silmiään hurmatakseen rouva Copen päästämään meidät kotiin aikaisemmin. Kuulin käytännössä hänen alkavan hyperventiloimaan.
Katsoin ylös, kun Edward tuli takaisin. Kysymättä hän nosti minut ylös ja kantoi minut ulos. Vastustin heikosti, haluamatta näyttää säälittävältä, mutta oikeasti oli liian mukavaa olla hänen käsissään.
Suuntasimme kohti parkkipaikkaa. Lievä tihkusade oli juuri alkanut ja minä nostin kasvojani kiitollisena, että sade pesi hien pois otsaltani. "Tuota, mitä suunnitelmia sinulla on viikonlopuksi?" Edward kysyi.
Hymyilin. "En tiedä", vastasin rehellisesti. "Sanoin sen vain, ettei minun tarvitsisi mennä La Pushiin." Hän näytti tyytyväiseltä vastaukseeni. "Uskon, että olen vain kotona, ehkä vilkaisen minne kotini vieressä oleva polku vie", selitin.
Hän jäykistyi hieman. "Metsässä ei aina ole turvallista Bella. Mielestäni ei ole hyvä asia, että menet yksin patikoimaan."
Hänen huolenpitonsa lämmitti hieman, mutta tiesin olevani täydellisesti turvassa. "Älä huolehdi Edward, en mene kauas", vakuutin hänelle.
Hän ei vaikuttanut vakuuttuneelta. Saavuimme parkkipaikalle ja hän suuntasi heti omalle autolleen. Tajuten, että hän aikoi viedä minut kotiin, kysyin: "Entä minun autoni?"
Hän kohautti olkiaan. "Pyydän Alicea tuomaan sen luoksesi koulun jälkeen."
"Olen täysin kunnossa. Voin ihan hyvin ajaa itse kotiin", väitin vastaan.
Hän ei vastannut, hän vain jatkoi hinaustani autolleen. Kun pääsimme hänen autolleen, hän avasi matkustajan oven minulle ja laski minut sisälle. Hän sulki oven perässään ja oli pian ajajan paikalla käynnistämässä moottoria.
Hiljaisuus ärsytti minua lähtiessämme koululta, joten kurkotin hänen radiolleen ja laitoin sen päälle. Yllätyksekseni Clair de Lune soi. Rentouduin ja aloin hyräillä musiikin mukana. Edward kääntyi minua kohti pehmeä hymy kasvoillaan. "Joskus Bella et vaikuta aivan seitsemäntoistavuotiaalta", hän totesi.
Kohautin olkiani ja vastasin hänen hymyynsä. "Vain koska minulla on musiikkimakua, se ei tarkoita, että minun pitäisi olla vanha. Olin aina ollut kypsä lapsi. Varmaan se johtuu siitä, että minulla on niin lapsellinen äiti. Minä päädyin aina pitämään huolta hänestä", selitin yllättyen siitä kuinka avoin olin Edwardin kanssa. "Oli hyväksi hänelle, kun lähdin toiseen maahan kouluun, hän oppi pitämään huolta itsestään ja hän löysi Philin."
"Ja sinä hyväksyt hänet?"
"Kyllä", vastasin yksinkertaisesti. "Hän on pari vuotta äitiäni nuorempi, mutta äitini on aina ollut nuori ikäisekseen, joten he sopivat yhteen. Sitä paitsi, Phil saa äitini tuntemaan itsensä erittäin onnelliseksi." Minä olin onnellinen, ja osittain myös helpottunut, että Renée oli löytänyt jonkun. Tiesin etten parin vuoden päästä enää näkisi häntä, joten olin erittäin helpottunut, että hänellä oli joku toinen, joka pitäisi hänestä huolta nyt.
"Tuo on erittäin huomaavaista sinulta", hän sanoi ja sitten hiljeni hetkeksi, hänen äänensä laski, kun hän epäröivästi kysyi: "Luuletko että äitisi olisi onnellinen puolestasi huolimatta siitä mitä sinä valitset?" Hänen silmänsä näyttivät levottomilta.
"Kyllä, niin pitkään, kun hänestä tuntuisi, että se henkilö rakastaisi minua, hän olisi onnellinen puolestani huolimatta valinnastani", vastasin hänelle rehellisesti. Tunsin äitini, ja tiesin, että jos hänestä todella tuntui siltä, että olin onnellinen, hän ei koskaan seisoisi tielläni. Sen takia sain mennä kuudeksi kuukaudeksi vuodessa Volterraan – hän tiesi kuinka onnelliseksi siitä tulin.
Edward näytti miettiliäältä, hänen silmistään näkyi hieman epäilystä edellistä toteamustani kohti. "Entäpä sinä Edward?" kysyin harhauttaen hänen huomionsa ajatuksistaan. "Milloin Carlisle ja Esme adoptoivat sinut?" Sitten säpsähdin tajutessani mitä olin juuri kysynyt. "Oi olen pahoillani Edward, jos se on sinulle liian vaikeaa ajatella, niin unohda se vain. Saatan olla hieman ajattelematon joskus", selitin hätäisesti yrittäen peruuttaa kysymykseni.
"Ei. Kaikki on hyvin", hän vakuutti minulle. "Minun oikeat vanhempani kuolivat kauan sitten."
En sitä epäilekään, ajattelin kuivasti.
"He molemmat tulivat erittäin sairaiksi ja kuolivat", hän selitti.
Ajattelin historiaa miettien jos olisi todennäköistä, että se olisi ollut epidemia, jossa hänen vanhempansa olivat kuolleet. "Missä sinä synnyit?" kysyin.
"Chicagossa."
Nyökkäsin hänelle käydessäni läpi historian oppituntejani, heti pysähtyen espanjantautiin, joka oli kulkenut maan läpi 1900-luvun alkupuolella. Arvelin sen olevan kaikista todennäköisin vaihtoehto. Carlisle oli varmasti työskennellyt lääkärinä silloin. Samalla, kun ajattelin tätä, tajusin, että se tekisi Edwardista 100 vuotiaan, suhteellisen nuori vampyyriksi. "Entä sinun sisaruksesi?" kysyin, kun uteliaisuuteni Edwardista oltiin tyydytetty hetkeksi.
Hän huokaisi ja katsoi ulos. "Nyt kun sinä heidät mainitsit, minun pitäisi mennä takaisin hakemaan heidät." Tajusin yhtäkkiä, että olimme olleet taloni edessä viimeiset kymmenen minuuttia enkä minä ollut edes huomannut. Hän vältteli kysymystäni. No jaa, olihan se parempi kuin se, että hän valehtelisi minulle.
"Ai, anteeksi", sanoin irrottaessani turvavyöni ja avatessani oven. "Kiitos kyydistä Edward. Nähdään huomenna?"
Hän näytti anteeksipyytävältä. "Oikeastaan Bella, Emmett ja minä olemme menossa patikoimaan viikonlopuksi Goat Rocks Wildernessin lähelle, Rainier vuoren eteläpuolelle ja olemme lähdössä tänään."
"Ai." Yritin olla näyttämättä pettyneeltä; tietenkin heidän pitäisi metsästää. "No pitäkää hauskaa", sanoin hänelle yrittäen kuulostaa innostuneelta.
Hän virnisti minulle, hän ei selvästikkään uskonut minua. "Olen varma että meillä on."
Astuin viimein autosta ulos ja suljin oven. Juuri ennen kuin käännyin pois, auton ikkuna laskeutui. Sisällä Edward hymyili vieläkin. "Ensi kerralla on sinun vuorosi kertoa minulle perheestäsi Bella." Hymyilin, kun katsoin hänen ajavan pois. Kummasta? Ajattelin itsekseni, kun käännyin ja suuntasin kotiin päin.
